Maria Vainio-Kurtakko: Sovelias liitto – Kohtauksia Ellan de la Chapellen ja Albert Edelfeltin elämästä

 

Olen jo lukuisia kertoja avautunut, miten hurahdin täysin suomalaisiin kultakauden ajan taiteilijoihin ja heistä kertoviin elämäkertoihin ja biofiktiivisiin romaaneihin ahmiessani Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjan ensimmäisiä osia. Erityisesti sarjan kolmas osa Emännöitsijä kiehtoi. Siinä Ida saa pestin itsensä Albert Edelfeltin Helsingin-ateljeen emännöitsijänä.

Millainen ihminen kuuluisa maalari oikein oli? Tätä kysymystä lähdin selvittämään, ja millainen matka se onkaan ollut! Olen lukenut pinoittain elämäkertoja ja biofiktiivisiä romaaneja Edelfeltistä, hänen perheestään ja aikalaisistaan. Olen vieraillut museoissa ja näyttelyissä, katsellut kuvia ja kuunnellut opastuksia, ahminut kaikkea asiaan kuuluvaa kaikin mahdollisin tavoin.

Hieman oma Edelfelt-maniani ehti jo hiipua, mutta nyt se on taas voimissaan. Ateneumin ensimmäinen näyttely remontin jälkeen on juuri avautunut, ja se on nimenomaan Albert Edelfeltin tuotannosta koottu suurnäyttely. Porvoossa Albert Edelfeltin ateljeemuseota on kunnostettu. Ja kuin tilauksesta kustantamo Teos julkaisi Maria Vainio-Kurtakon perusteellisen kaksoiselämäkerran Albert Edelfeltistä ja hänen vaimostaan Ellan de la Chapellesta suomeksi.

Teoksen nimi Sovelias liitto – Kohtauksia Ellan de la Chapellen ja Albert Edelfeltin elämästä on minusta hieman turhan vaatimaton ainakin alaotsikon osalta. Valokeila kyllä suuntautuu intensiivisemmin nimenomaan Ellan de la Chapelleen, mutta kyllä Edelfeltinkin elämä tulee varsin perusteellisesti ruodituksi. Ellan de la Chapelle on valokeilassa myös ansaitusti, sillä kaiken aiemman lukemani perusteella olen olettanut, että hänen elämästään on ylipäätään tiedetty paljon Edelfeltin elämänvaiheita vähemmän.

Pääotsikon mukaisesti Vainio-Kurtakko pyrkii ottamaan selvää, miksi Ellan de la Chapelle ja Albert Edelfelt päätyivät solmimaan avioliiton, millainen se oli ja miksi se päättyi kuten päättyi. On tunnustettava, että minullakin on ollut kaiken aiemmin lukemani perusteella käsitys, että avioliitto oli yllättävä, hätäisesti tehty ratkaisu, tuomittu epäonnistumaan ja onneton alusta loppuun ja että Ellan de la Chapelle jotenkin huijattiin siihen. Nämä käsitykseni saivat huutia Vainio-Kurtakon perusteellisen selvityksen ansiosta.

Vainio-Kurtakko avaa ansiokkaasti myös 1800-luvun lopun aikaa ja sen ilmapiiriä, avioliittoinstituution merkitystä ja sääty-yhteiskunnan kirjoittamattomia sääntöjä. Suomi ja Helsinki olivat auttamattoman vähäväkisiä, kun näkökulmana olivat aatelisperheiden naimaikäiset jälkeläiset avioliittomarkkinoilla.

Albert Edelfelt oli vanhan mutta köyhtyneen aatelissuvun viimeinen vesa (ennen poikansa Erikin syntymää), joka ansaitsi oman ja pääosin äitinsä ja sisartensakin elannon porvarilliseksi mielletyn ammatin avulla. Vuodet Pariisin taiteilijapiireissä olivat vieraannuttaneet hänet ahdasmielisestä Helsingistä.  Ellan de la Chapelle oli kuulu kaunotar, jolla varakkaitakin kosijoita riitti ulkomaita myöden. Hän ei kuitenkaan halunnut naimisiin, vaan suunnitteli opiskelevansa kotiopettajattareksi. Miten näin epätodennäköinen pari päätyi yhteen? Muun muassa sen Vainio-Kurtakko selvittää perin juurin ja todella kiinnostavasti.

Sovelias liitto on siis perusteellinen kaksoiselämäkerta. Vainio-Kurtakko keskittyy Albert Edelfeltinkin osalta enemmän yksityiselämän kuin taiteellisen tuotannon ruodintaan sikäli kuin näitä voi toisistaan erottaa. Vainio-Kurtakko asettaa kohteenaan olevan avioliiton aikakautensa raameihin muun muassa ruotimalla aikakauden avioliittoa käsittelevää kaunokirjallisuutta ja näytelmiä. Jotkut mainituista teoksista Edelfelt ja de la Chapelle ovat varmuudella lukeneet tai nähneet. Asian voi todistaa esimerkiksi säilyneen kirjeenvaihdon perusteella. Miten teokset vaikuttivat heidän omiin ajatuksiinsa ja ratkaisuihinsa?

Sovelias liitto on taitettu upeasti ja siinä on runsas kuvitus. Mukana on paljon valokuvia, maalauksia ja piirroksia. Lähes kaikista tekstissä mainituista maalauksista on myös kuva kirjassa, joten Googlea joudun käyttämään vain satunnaisesti. Kirja on ilmestynyt myös äänikirjana, mutta suosittelen katsomaan ainakin kuvat myös painetusta kirjasta. Teksti ja kuvitus muodostavat mietityn yhtenäisen kokonaisuuden.

Ainoa moitteeni kohdistuu aavistuksen liian pieneen kirjasinkokoon ja haaleaan painomusteeseen, jotka tekevät lukemisesta vähän raskaan. Mukana on runsaasti suoria sitaatteja esimerkiksi kirjeistä, ja ne on painettu kursiivilla ja liilanvärisellä musteella. Ratkaisu lienee tehty esteettinen näkökulma edellä miettimättä, mitä vaikutusta valinnoilla on luettavuuteen ja saavutettavuuteen.

Erityiskiitos vielä kirjan lopusta löytyvistä sukupuista. Sellaisia toivoisin liitettävän muihinkin elämäkertoihin, joissa sukulaisia vilisee.

Sovelias liitto oli minulle oikea löytö. Nyt tuntuu, että Edelfelt-pajatso alkaa olla melkoisen tyhjä. Viimeistelen asiantilan vielä Ateneumin näyttelyllä ja vierailulla Haikon ateljeemuseossa.

Maria Vainio-Kurtakko: Sovelias liitto – Kohtauksia Ellan de la Chapellen ja Albert Edelfeltin elämästä (Ett gott parti. Scener ur Ellan de la Chapelles och Albert Edelfelts liv)
Suom. Kaisa Sivenius.
Graafinen suunnittelu Antti Pokela.
Teos 2022. 428 s.

Lainattu kirjastosta.

Linkki- ja kirjalista Albert Edelfeltistä kiinnostuneille:

Marina Catani: Pariisi, kevään ja elämän tuoksu - Albert Edelfeltin elämäkerta. Ajatus-kirjat, 2004.
Anna Kortelainen: Virginie! Tammi, 2002.
Anna Kortelainen: Tulirinta - Romaani Erik Edelfeltistä Tammi, 2020
Pentti Savolainen: Rakkautta Pariisin taivaan alla - Aino Acktén ja Albert Edelfeltin tarina. Ajatus-kirjat,2004.
Anna Kortelainen: Puolivilli puutarha - Albert Edelfeltin Haikko. Otava, 2004.
Eija Kämäräinen: Albert Edelfelt - Kultainen häkki. WSOY, 1992.
Venla Hiidensalo: Sinun tähtesi. WSOY, 2017.
Raija Oranen: Ackté! Teos, 2016.
Glory Leppänen: Arkkipiispan perhe ja Aino Ackté Otava,1966.
Hanna-Reetta Schreck: Säkenöivät ja oikukkaat. Suomen kultakauden naisia Like, 2021 

Hilary Mantel: Susipalatsi

Innostuin alkuvuodesta Karoliinan ehdottamasta kimppaluvusta. En ollut aikaisemmin tällaista lukemismuotoa kokeillut, ja Karoliinan valitsema kirja, Hilary Mantelin Susipalatsi, vaikutti sopivan paksulta ja kiinnostavalta. Kimppalukua siis emännöi ansiokkaasti Kirjavan kammarin Karoliina Timonen, jolle lämpimät kiitokset kokemuksesta!

Mantel on saanut teoksestaan Booker-palkinnon ja takakansitekstin mukaan se on noussut maailmanmenestykseen. Laadukas historiallinen romaani siis kaikin puolin. Omat tuntemukseni kirjan äärellä eivät olleet kovin innoittuneet, mutta on vaikea kieltääkään kirjan ilmeisiä ansioita. Mantel todellakin antaa inhimilliset kasvot historian vihatulle ja pelätylle henkilölle Thomas Cromwellille. Ylipäätään Mantelin henkilökuvaus on mainiota, sillä eläviltä, oikeilta ihmisiltä tuntuvat myös kuninkaalliset ja muut muuten kovin paperinmakuiset historian henkilöt kardinaaleista alkaen. Mantel ei ole kirjoittajana mikään untuvikko, vaan Wikipedia paljastaa, että Susipalatsi on hänen yhdestoista teoksensa.

Susipalatsin ajankuva on loistavasti rakennettu, mutta mikään helppolukuinen kirja ei ole. Sen saa aikaan jo erikoinen kerrontatekninen tapa käyttää päähenkilöstä jatkuvasti persoonapronominia hän. Kuitenkin näkökulma on hyvin tiukasti Cromwellin, jopa niin, että se voisi helposti olla minäkerrontaakin. Tässä Mantel on kuitenkin valinnut etäännyttävän vaihtoehdon. Hän-pronominin hämmentävä käyttö esimerkiksi dialogikohtauksissa vaatii paikoin melkoista keskittymistä lukijalta. Koska kimppaluvun aikataulu oli hyvin väljä ja luin jokaisen osuuden vasta käsittelyviikonloppuna (tai aavistuksen myöhempäänkin), jouduin totuttelemaan tähän aina uudelleen. Mutta kummasti siihenkin sitten taas tottui alkuun päästyään. Tuntuu myös, että Cromwellin näkökulma on johtanut siihen, ettei lukijalle paljasteta Cromwellista sellaista, mitä tämä itse ei haluaisi paljastaa.

Kirjassa kerrotaan aluksi lyhyesti Cromwellin nuoruudesta. Thomas Cromwell oli alhaista syntyperää, juopon ja todella väkivaltaisen sepän poika. Tästä alhaisesta syntyperästä Cromwellia muistutetaan alituiseen myöhemmin. Isä pahoinpiteli raa’asti kaikkia käden ulottuville joutuvia, ja lopulta nuori Thomas päättää karata säilyäkseen hengissä. Seuraavista vaiheista kerrotaan vain niukasti. Thomas lähti merille ja värväytyi armeijaan, työskenteli jossakin tehtävässä Italiassa ja opiskeli lakia Englannissa. Sitten hypätäänkin jo aikuisikään, kun Cromwellilla on talona Austin Friars ja oma perhe. Isäntänä hänellä on kardinaali Wolsey, jota hän uskollisesti palvelee, vaikka tämä on joutunut kuningas Henrik VIII:n epäsuosioon ja menettää lopulta kaiken. Cromwell onnistuu kuitenkin itse säilymään kuivilla ja pääsee vähitellen oikullisen kuninkaan suosioon.

Paljon kirjassa käytetään aikaa Henrikin avioliitto-ongelmien setvimiseen. Kysymys olikin kimurantti. Katolisen kirkon aikaan avioero ei tullut kyseeseen, mutta avioliitosta Katariinan kanssa oli kuitenkin päästävä eroon, koska siitä ei syntynyt toivottua kruununprinssiä. Katariinaa ei kuitenkaan voinut toimittaa pois päiviltäkään, koska se olisi johtanut oitis sotaan mahtavan Espanjan kanssa. Niinpä oli keksittävä muita keinoja, ja Henrik päätyi sitten uskonnolliseen reformiin. Sekään ei ollut mikään helppo tie, mutta älykäs Cromwell pystyi oikaisemaan joitakin solmuja ja pääsi siten eteenpäin omalla urallaan. Kirja päättyy aikaan, jolloin Cromwell on uransa huipulla. Tosin ilmassa on jo aavistus siitä, mitä kuninkaan suosikeille saattaa tapahtua. Viimeisessä luvussa mestataan edellinen suosikki, Thomas More, eikä Cromwell oikein ole siitä pahoillaankaan.

Kirjan henkilögalleriasta kertoo jotain sekin, että alussa on viiden sivun mittainen henkilöluettelo. Lopussa suomentaja Kaisa Siveniuskin toteaa tämän ja lisää, että haastetta on myös siinä, että melkein kaikkien nimi on Thomas, Anne tai Henry. Myös Cromwellin lähipiiri on monimutkaisten sukulaisuussuhteiden vuoksi vaikea hallittava ainakaan kirjaa pätkissä lukevalle. Mietin useaan otteeseen lukiessani myös sitä, miten henkilöiden historiallisuus vaikuttaa tarinaan. Cromwellin samoin kuin monen muun henkilön kohtalo on sinetöity, eikä sitä voi muuksi muuttaa. Kehdossa makaava, vihaisesti parkuva porsaan näköinen vauva on tuleva Elisabet I, rautaisella otteella maataan hallinnut monarkki, ja naapurihuoneessa värjöttelevä lady Marykin saa tulevaisuudessa osansa kuningattarena olosta. Miten nämä tiedot vaikuttavat lukukokemukseen? Toisaalta se tuo jonkinlaisen etulyöntiaseman tarinan henkilöihin nähden, sillä edes etevä Cromwell ei voi tietää tulevasta. Toisaalta se latistaakin osaltaan. Mutta tämä kahtalaisuus vaivaa kaikkea historiaan sijoittuvaa kirjallisuutta samalla tavalla, tietysti.

Susipalatsi on tarkoitettu ainakin kaksiosaisen sarjan aloitukseksi, mikä sekin vaikuttaa jännitteeseen omalla tavallaan. Lopussa ei ole oikein mitään loppua, vaan tapahtumat tulevat jatkumaan todennäköisesti suoraan tästä seuraavassa osassa, joka ilmestyy englanniksi aivan näinä päivinä. Sen suomennoksen lukeminen ei tällä hetkellä houkuttele mitenkään hirveästi, mutta ken tietää, ehkä sekin on luettava aikanaan.

Hilary Mantel: Susipalatsi (Wolf Hall)

Suom. Kaisa Sivenius. Teos 2011. 797 s.

P.S. The Guardianissa on juuri julkaistu Margaret Atwoodin ylistävä ja perinpohjainen arvio Mantelin Susipalatsin jatko-osasta Bring Up The Bodies.