James Hynes: Varpunen

 

”Minä teen, mitä käsketään, koska olen orja, ja olen orja, koska teen, mitä käsketään.”

Kirja on karamellimaisen kaunis esine. Vadelmanpunaisella taustalla on marjojen ja lehtien muodostama kranssi, jonka keskellä on realistinen kuva varpusesta. Ote The Guardianistakin on lupaava: ”Varpusen ääni on ainutlaatuisen koskettava.”

Lukukokemus on kuitenkin lähinnä ahdistava, raastava ja paikoin etova.

Kyse on yhdysvaltalaisen James Hynesin historiallisesta romaanista Varpunen. Tapahtumat sijoittuvat Rooman valtakunnan loppuvaiheisiin Iberian niemimaalla sijainneeseen Carthago Novan satamakaupunkiin (eli nykyisen Espanjan rannikolla sijaitsevaan Cartagenaan) ja sen viimeiseen ilotaloon.

Kehyskertomuksessa kertojaminä kirjoittaa elämänsä viimeisinä aikoina muistiin oman tarinansa Rooman valtakunnan jo hylätyssä kolkassa ja sen lahoavassa kirjastossa. Mies ei oleta kenenkään koskaan lukevan hänen kirjoituksiaan, mutta hän vakuuttaa kertovansa kaiken niin totuudenmukaisesti kuin vain on mahdollista. Hän varoittaa lukijaansa useaan kertaan, ettei mitään onnellista loppua tai uskomatonta paljastusta esimerkiksi hänen syntyperästään ole tulossa.

Kertoja, jota alussa pitkään kutsutaan vain nimellä Pusus, poika, tai Hiiri, on kaupungin viimeisen huoratalon ja taverna Heliconin orja. Hänen syntyperänsä on tuntematon. Oikeastaan Audon, talon toiminnasta vastaavan orjan, piti hankkia tyttölapsi, mutta vahinkoa ei ehditty huomata tarpeeksi ajoissa. Keittiöorja Focaria kasvattaa lasta omien töidensä ohella. Nimeä pojalla ei ole, eihän kattilallakaan ole. Myöhemmin dominus eli talon ja sen orjien omistaja antaa pojalle nimeksi Antinoos. Itse hän kutsuu itseään salaa Varpuseksi. (Sen sijaan en löydä selitystä sille, miksi suomennoksen takakannessa kertoja nimetään Jaakobiksi.)

Heliconin koko henkilökunta on orjia huora Menelopea lukuun ottamatta. Hän on onnistunut säästämään tarpeeksi ja ostanut itsensä vapaaksi. Työstään hän ei kuitenkaan ole luopunut. Jos lukijalla on jonkinlainen harhakäsitys ollut bordelleista ja niissä työskentelemisen siedettävyydestä, se kyllä Varpusen parissa nopeasti karisee.

Dominuksen veli on Cartago Novan piispa, joka sallii Heliconin toiminnan, vaikka vahvistuva kirkko vastustaa aktiivisesti moisia synnin pesiä. Heliconin tuotoilla kuitenkin rahoitetaan kirkon toimintaa. Lisäksi piispan mielestä huorat eli sudet toimivat jonkinlaisena suojauksena kaupungin kunniallisille naisille ottamalla vastaan miesten ikävämmät halut ja oikut.

Räikeä kaksinaismoralismi kukoistaa niin kadulla kuin palatseissakin. Orjiksi myydyt tai ryöstetyt pakotetaan työskentelemään bordelleissa ja saavat sietää kaikkien avointa halveksuntaa. Kirkonkin silmissä juuri he ovat saastaisia syntisiä, eivät heitä käyttävät ja myyvät.

Lukija aavistaa (ja saa kehyskertomuksen kertojalta pelolleen vahvistusta), miten keittiön nurkassa kasvatettavalle pojalle aikanaan käy. Noin yhdeksänvuotiaana hän siirtyy työskentelemään tavernan yläkertaan muiden susien kanssa. Tarinan kauhistuttavin kohtaus on pikkutarkka kuvaus siitä, miten Audo vihkii pojan uuteen ammattiinsa eli raiskaa tämän.

Varpunen on tiiliskivimittainen, miltei 600-sivuinen romaani. Varsinaista juonta siinä ei oikeastaan ole. Ensimmäiseltä sivulta alkaen lukija tietää, että pieni Pusus, Varpunen, aikanaan lähtee tavalla tai toisella Heliconista ja koko kaupungista. Miten ja milloin se sitten tapahtuu, jää oikeastaan ainoaksi varsinaiseksi juonilangaksi, jota seurata.

Mutta Hynes ei turhia kiirehdi, vaan kuvaa tavernan ja bordellin arkea yksityiskohtaisesti ja tarkasti, onpa sitten kyse veden hakemisesta suihkukaivolta tai orjien keskinäisistä keskusteluista. Miltei puoliväliin asti tarina tuntuu junnaavan paikallaan. Käännekohtien jälkeenkään vauhti ei varsinaisesti kiihdy kuin vasta aivan loppusivuilla.

Selväksi tulee, että orjan kohtalo on sietämätön. Kun toinen ihminen omistaa toisen ja voi käyttää tähän lähestulkoon täydellistä (mieli)valtaa, jälki on rumaa, eikä ulospääsyä orjuudesta ole.

Varpunen on lohduton virta väkivaltaa, raiskauksia ja murhia. Ainoat valopilkut ovat hetket, joina Antinoos saa osakseen rakkautta toisilta orjilta, talon naisväeltä, joista erityisesti nuori ja sivistyneestä perheestä kotoisin oleva Euterpe on äidillisen kiintynyt Pikkuiseen, kuten hän Varpusta hellästi kutsuu. Naisten välinen ystävyys ja jopa rakkaus tuovat myös pientä lämpöä tarinaan. Mutta ne jäävät kituliaiksi keitaiksi keskelle paahtavaa aavikkoa.

Varpunen on siis huolellisesti kirjoitettua kurjuusepookkia, joka tuo hakematta mieleen Elodie Harperin Sudenluola-romaanin jatko-osineen. Vielä Sudenluolaakin riipaisevammaksi ja lohduttomammaksi Varpusen tekee lapsen näkökulma.

James Hynes: Varpunen (Sparrow)
Suom. Risto Mikkonen.
Sitruuna 2024. 576 s.
Kansi Laura Noponen.
Äänikirjan lukija Jukka Pitkänen.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Heikki Hietala: Tuhkat

 

Luin heinäkuussa naistenviikon teemajuttuja varten kokonaisen pinkan pääasiassa naislukijoille suunnattuja hyvänmielen romaaneja. Jossain näitä juttuja ja kirjoja koskevassa keskustelussa pohdiskeltiin, onko vastaavia kirjoja olemassa miehille. Vastausta ei suorilta käsin löytynyt, mutta vähän (yli puoli vuotta) tuumailtuani vastaan, että kyllä on. Niitä ei vain yleensä nimetä hyvänmielen romaaneiksi

Tähän johtopäätökseen tulin lukiessani Heikki Hietalan romaania Tuhkat. Huomasin viihtyväni vallan mainiosti tämän hyvin miehisen romaanin maailmassa, ja kun mietin syytä siihen, totesin, että tulin sen parissa hyvälle mielelle.

Päähenkilö on Pekka Haarakoski, keski-ikäinen tylsän virkamiehen perikuva. Pekka työskentelee syyttäjänvirastossa yleisenä syyttäjänä, mutta työ on salakavalasti menettänyt kaiken hohtonsa. Mies on täysin leipiintynyt työhönsä, mutta edes lomaa ei voi pitää, sillä silloinhan koko systeemi kaatuisi. Kukaan muu ei pystyisi hänen töitään tekemään. Niin ainakin Pekka vakaasti uskoo.

Elämässä ei ole oikein muutakaan sisältöä. Avioliitto on aikanaan päättynyt Pekan työholismin takia eroon, ja aikuiset lapset ovat vieraantuneet tai Pekka on vieraantunut heistä. Äiti on kuollut ja isä, jonka kanssa välit ovat vuosia sitten katkenneet täysin, on muuttanut eläkepäivien viettoon Malagaan. Omien siskojensa kanssa Pekka on mahdollisimman vähän tekemisissä. Pekan elämässä kaikki on täysin harmaata, yksitoikkoista ja innotonta.

Kaikki kuitenkin muuttuu, kun faija, joksi Pekka sitkeästi isäänsä kutsuu läpi kirjan, kuolee Espanjassa. Faija olisi halunnut vielä tavata ja puhua poikansa kanssa, mutta viikatemies ehti sairaalaan ennen Pekkaa, joka vastusteli matkaan lähtemistä turhan pitkään. Nyt hänen tehtäväkseen jää toimittaa faijan maalliset jäännökset Suomeen ja hoitaa tämän asiat loppuun Espanjassa.

Faijan jäljiltä paljastuukin koko joukko yllätyksiä, joiden parissa Pekalla vierähtää tovi poikineen. Suurimmaksi ongelmaksi muodostuu kuitenkin islantilaisen tulivuoren purkauksen seurauksena Euroopan ylle levittyvä paksu tuhkapilvi. Pian Pekka tajuaa, että faijan ruumiin lennättäminen Suomeen ei niin vain onnistukaan, ja hän päättää tuhkata ruumiin ja kuljettaa tuhkat sitten maata pitkin kotimaahan. Tuhkaa on siis tarinassa ainakin kahdenlaista.

Erinäisten käänteiden jälkeen Pekka saa selville, mistä faija olisi halunnut hänen kanssaan ennen kuolemaansa puhua. Tämä on alkanut selvittää biologisen isänsä henkilöyttä. Pekalle tulee täytenä yllätyksenä, että faijan isä ei olekaan ollut se mies, jota hän on koko elämänsä pitänyt ukkinaan. Isoäidillä oli jatkosodan aikaan ollut Saksan armeijan sotilas sulhasenaan. Faija oli saanut alkunsa tästä suhteesta.

Faija oli tehnyt hyvin vaatimattomien tiedonmurusten pohjalta mittavan selvitystyön ja löytänyt Saksasta joukon isäehdokkaita. Sitten tuli kuolema, eikä faija koskaan ehtinyt ottaa yhteyttä näihin ihmisiin tai heidän sukulaisiinsa saadakseen lopulta selville, kenen poika hän oikeasti oli. Nyt tehtävä odottaa, että joku tekee sen valmiiksi. Pekka asettuu tiukkaan vastahankaan, mutta kuten arvata saattaa, hän ryhtyy lopulta toimeen.

Alkaa mielenkiintoinen ja yllätyskäänteiden värittämä matka Malagasta Helsinkiin halki Euroopan, jossa kaikki muutkin yrittävät hoitaa matkustamisensa vaihtoehtoisilla menetelmillä lentoliikenteen lamaantumisen takia.

Aika nopeasti huomasin alkavani pitää Pekasta. Hän on jäykänoloinen, vähän epäsosiaalinen virkahenkilö, mutta kun elämä häntä vähän töykkii ja lempeästi heittelee, alkaa alta paljastua ihan sympaattinen ja oikeudenmukainen (eikä pelkästään lain kirjaimen mukaan toimiva) kaveri.

Tarinassa on jonkinlaista dekkarimaisuuttakin, koska erilaisia arvoituksia ja ongelmia ratkotaan, isoimpana tietysti isoisän tapaus. Mistään raaoista rikoksista tai kovin ikävistä asioista ei kuitenkaan ole kyse. Ikävimpiä osuuksia tarinassa ovat ne kohdat, joissa Pekka muistelee lapsuuttaan ja nuoruuttaan, joita varjosti faijan käytös. Aikuisen miehen tapa kohdella omaa poikaansa on lähinnä pöyristyttävä. Ei ihme, että miesten välit ovat olleet vuosikymmeniä lähinnä jäiset.

Mutta isoisän arvoitusta selvittäessään Pekka alkaa kuin varkain myös ymmärtää, miksi faija oli sellainen kuin oli. Miten mies, joka on saanut kokea sellaista kohtelua kuin faija omalta isältään, edes osaisi olla kunnollinen isä omalle lapselleen. Vähitellen hän myös tajuaa itse toteuttavansa aivan samaa kaavaa. Onko jo myöhäistä korjata virheitään?

Itselleni tämä konkreettinen kadonneen isoisän (tai tämän jälkeläisten) etsintä kolahti erityisesti, koska innostuin ennen joulua katsomaan Puolet sinusta -sarjan, jossa etsittiin puolisisaruksien isiä. Hurahdin sen perusteella katsomaan joululomalla kaikki Yle Areenasta löytyvät jaksot Kadonneet perijät -sarjasta, jossa siis etsitään tanskalaisille kadonneita sukulaisia eri puolilta maailmaa. Ihan samasta ideasta on kyse Tuhkissakin. Ihmisiä kiinnostaa kovasti, keitä he ovat ja ketkä ovat heidän sukulaisiaan, ihan kuten Pekkaakin.

Pidin siis Tuhkat-romaanista kovasti. Hietala kirjoittaa vaivattoman oloisesti ja hauskasti. Huumori on leppoisan lempeää, ja kommellukset, joihin Pekka matkallaan ajautuu, ovat oikeasti hauskoja, aavistuksen absurdejakin, mutta niitä ei ole ahdettu tarinaan liikaa. Oikein onnistunutta hyvänmielen miesviihdettä siis!

Heikki Hietala: Tuhkat
Sitruuna 2023. 319 s.
Äänikirjan lukija Jukka Pitkänen.

Arvostelukappale.

Balli Kaur Jaswal: Shergillin sisarusten odottamattomat seikkailut

Arvostelukappale Balli Kaur Jaswalin romaanista Shergillin sisarusten odottamattomat seikkailut tupsahti postilaatikkooni jo viime vuonna, mutta vasta nyt tulin tarttuneeksi siihen (äänikirjaversiona, mistä jutun lopussa vähän lisää). Ilmeisesti olen pikaisesti katsonut vain kirjan kansikuvan ja nimen malttamatta kurkistaa takakanteen, ennen kuin olen tyrkännyt kirjan odottelemaan mahdollista lukuvuoroaan kirjapinoon.

Takakansiteksti nimittäin tekee varsin hyvin oikeutta kirjalle, vaikka teoksen ulkoasu ja nimi johdattivatkin ajatukset lähinnä keveään viihteeseen:

Voimakas, tunteita herättävä ja ihanan tunnelmallinen Shergillin sisarusten odottamattomat seikkailut on viehättävä ja ajatuksia herättävä tarina perhesiteistä, sisaruudesta ja sukulaisuudesta, joka sitoo meidät yhteen erilaisuuksistamme huolimatta.

Punjabilaiset sisarukset Rajni, Jezmeen ja Shirina ovat syntyneet Englannissa. Vanhin sisarista, Rajni, on ankaran järjestelmällinen lontoolaiskoulun rehtori, keskimmäinen Jezmeen on jo kymmenen vuotta yrittänyt tehdä läpimurtoa elokuvanäyttelijänä ja päätynyt ihmisten mokilla naureskelevan tv-sarjan juontajaksi ja nuorimmainen, kuvankaunis Shirina on järjestänyt itse itselleen avioliiton varakkaan australialaismiehen kanssa. Sisarusten välit eivät ole kovin lämpimät tai läheiset, vaan he lähinnä sietävät toisiaan nyt aikuisina.

Romaanin alussa perheen äiti Sita esittää kuolinvuoteellaan toiveen, että hänen tuhkansa ripotellaan kotiin Intiaan ja että samalla reissulla kaikki kolme tytärtä suorittavat yhdessä pyhiinvaelluksen, jonka äiti on tarkasti ohjeistanut kirjeessään. Sisarukset päättävät toteuttaa äitinsä toiveen, joskin kukin eri syistä vastahakoisesti, ja matkustavat tahoiltaan Delhiin.

Jokaisella sisarella on omat huolensa, jotka he yrittävät peittää toinen tosiltaan. Rajni on juuri ennen matkaa saanut tietää, että hänen ainoa lapsensa, 18 vuotta juuri täyttänyt vähän hulttiomainen Anil-poika on päättänyt avioitua itseään 18 vuotta vanhemman naisen kanssa. Rajnin tyrmistyksen on täydentänyt tieto, että pojan morsian on raskaana. Miten hän voisi estää poikansa elämän tuhoutumisen, mieluiten niin, ettei kukaan saisi koskaan tietää kihlauksesta? Entä mitä Rajnille aikanaan tapahtui, kun hän viimeksi kävi teini-ikäisenä Punjabissa äitinsä kanssa?

Jezmeenin ura on ajautumassa umpikujaan erään harmillisen välikohtauksen takia, joka on päätynyt viraaliksi videoksi nettiin. Miten estää siskoja näkemästä häntä potkimassa kuoliaaksi harvinaista ja arvokasta kalaa? Saako hän enää koskaan ainuttakaan roolia mistään? Muutenkin ura on alkanut näyttää laskusuuntaiselta, brittiläisiin tuotantoihin kun tuntuu mahtuvan vain yksi intialaistaustainen naisnäyttelijä, eikä se enää välttämättä ole Jezmeen vaan eräs häntä erehdyttävästi muistuttava mutta huomattavasti nuorempi näyttelijä. Lohtu tuntuu löytyvän viinipullosta vähän turhankin usein.

Nuorin sisaruksista on kaunis ja kunnollinen Shirina, jonka salaisuus on kaikkein synkein. Kaikki ei sittenkään suju kiiltokuvamaisessa avioliitossa toivotulla tavalla, ja nyt Shirina on pinteessä. On tehtävä vaikea ratkaisu, eikä kukaan voi auttaa.

Ulkoasun kepeä vaikutelma ei ole kokonaan silmänlumetta, vaan Balli Kaur Jaswal kirjoittaa vetävästi ja humoristisesti. Mitä pidemmälle tarina etenee, sitä painavampia aiheita sivutaan ja joihinkin suorastaan upotaan. Jaswal avaa hienosti toisen polven maahanmuuttajan tilannetta. Sisarusten vanhemmat ovat aina ajatelleet Intiaa kotimaanaan, jonne haluavat vielä palata. Lapsille taas synnyinmaa Englanti on koti, mutta silti he kokevat olevansa toisia, jotenkin ulkopuolisia. Intia on heille vieras, mutta toisaalta tuttu. Ulkopuolisuuden tunne on kuitenkin siellä vielä voimakkaampi kuin Englannissa tai Australiassa.

Naisen asema niin patriarkaalisia perinteitä kunnioittavien intialaisten kuin itseään modernina pitävien länsimaalaisten keskuudessa on kimurantti ja päivänpolttava kysymys. Intian poliittiset virtaukset, etnisten ryhmittymien väliset kiistat, monet uskonnot ja kulttuurit suorastaan vyöryvät sisarusten kasvoille. Intia tulvii tarinasta vastustamattoman värikkäänä ja äänekkäänä myös lukijan tajuntaan.

Matka juurille yhdessä sisarusten kesken on hieno lahja edesmenneeltä äidiltä, vaikka naiset eivät sitä aluksi tajuakaan. Yhdessä koetut matkan rasitukset, kommellukset ja pahatkin pinteet yhdistävät naisia kuin huomaamatta. Mutta uskaltaako sisimpänsä paljastaa edes sisarelleen?

Yllätyin, kuinka paljon lopulta pidin tästä kirjasta. Se olisi sopinut mainiosti luettavaksi kesän naistenviikkohaasteeseenkin, niin vahvasti tässä korostuu nimenomaan naisnäkökulma ja naisten elämä iloineen ja suruineen.

Kuten alussa totesin, kuuntelin tämän kirjan äänikirjana. Lukija Heidi Kyrö lukee hyvin, mutta jostain syystä tauottaa välillä tekstiä ihan kummallisissa paikoissa ja pitkään niin, että välillä alkaa jo epäillä jonkin häiriön iskeneen laitteeseen. Mietin, ovatko tauot lukijan itsensä päättämiä, vai onko äänite jostain syystä editoitu jälkikäteen epäonnistuneesti.

 

Balli Kaur Jaswal: Shergillin sisarusten odottamattomat seikkailut (The Unlikely Adventures of Shergill Sisters)
Suom. Inka Parpola.
Sitruuna 2022. 371 s.
Äänikirjan lukija Heidi Kyrö.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu

Hope Adams: Vaaralliset naiset

 

Hope Adamsin tositapahtumiin perustuva historiallinen romaani Vaaralliset naiset sopii loistavasti tämän #naistenviikko2023-teeman jatkoksi. Kirjailija kertoo romaanin kiitososuudessa saaneensa kirjaidean nähtyään Rajahin tilkkupeitteen Lontoon Victoria ja Albert Museumissa vuonna 2009, kun se oli näyttelyssä lainassa Australian kansallisgallerialta.

Britit karkottivat Australiaan ja Tasmaniaan vuosien 1787 ja 1868 välisenä aikana kaikkiaan 166 000 vankia. Karkotus oli siis yleinen rangaistusmuoto, ja sitä käytettiin yleensä vähäisempiin rikoksiin tai nykynäkökulmista jopa rikkeisiin syyllistyneisiin vankeihin. Karkotetuksi saattoi päätyä niin näpistyksestä kuin raiskauksestakin. Vakavimpiin tekoihin syyllistyneet suljettiin perillä pahamaineisiin rangaistussiirtoloihin, mutta pienempiä rikoksia tehneet tulivat asuttamaan siirtokuntia. Karkotusta pidettiin paitsi rangaistuksena myös uutena mahdollisuutena, tilaisuutena aloittaa puhtaalta pöydältä.

Vuonna 1841 parkkilaiva Rajah seilasi Lontoosta Van Diemenin maahan eli nykyiseen Tasmaniaan Hobartin satamaan kapteeni Charles Fergusonin johdolla. Kyydissä oli satakahdeksankymmentä naisrangaistusvankia, jotka oli tuomittu karkotettaviksi. Naisten mukana matkusti 23-vuotias johtajatar Kezia Hayter, jonka tehtävänä oli ohjata naisten käsitöiden tekoa matkan aikana. Yhteistyönä valmistui Rajahin tilkkupeitteeksi kutsuttu työ, joka tehtiin kiitokseksi naiskomitealle. Kuvia kyseisestä tilkkupeitteestä löytyy helposti guuglaamalla.

Tätä kehystä Hope Adams on käyttänyt romaaninsa pohjana, mutta itse tapahtumat laivalla ovat fiktiota. Romaanissa Rajahilla tapahtuu rikos, vakava puukotus, jota yritetään ratkaista ennen kuin alus saapuu määränpäähänsä.

Hope on rikkonut kronologisen järjestyksen, ja tarina etenee kahdessa aikatasossa. Toisessa edetään huhtikuusta eli laivan lähdöstä kohti nykyhetkeä. Heinäkuun alussa tapahtuu siis rikos, jonka uhri on yksi vangeista, Hattie Matthews. Nainen saa kannella puukosta kylkeensä hengenvaarallisesti. Nykyhetki alkaa tästä rikoksesta ja jatkuu aina siihen asti, että laiva saapuu perille. Aikatasot kohtaavat vähän ennen sitä toisensa.

Kapteeni Ferguson kokoaa tutkintaryhmän, jonka on tarkoitus kannella tapahtumahetkellä olleita naisia haastattelemalla selvittää rikoksen tekijä. Ryhmän muodostavat kapteeni itse, laivan lääkäri James Donovan, matkustajana oleva pastori Roland Davies ja romaanin päähenkilö Kezia Hayter, jonka tilkkupeitettä ompelevan naisryhmän jäsenistä jonkun oletetaan olevan syyllinen. Kezia on teräväjärkinen ja oikeudentuntoinen nuori nainen, mutta pastori Davies on kova vastus patavanhoillisine ennakkoluuloineen ja ylimielisine asenteineen.

Adams onnistuu parhaiten kuvatessaan olosuhteita laivalla ja muutenkin ajankuva vaikuttaa realistiselta. Antoisimpia vaikkakin sydäntä raastavia ovat laivalla olevien naisten tarinat. Monet rivosuiset ja kovapintaiset naiset sulavat vähitellen pitkän ja vaikean matkan aikana. Myös yhteinen työ sitoo heidät tiiviimmäksi joukoksi aivan kuten Kezia on toivonutkin.

Ompelutyön äärellä moni avautuu ja kertoo oman kauhean tarinansa. Useimmat ovat päätyneet rikoksiin onnettomien olosuhteiden takia. Monilla on tai on ollut lapsia elätettävinään, joten vaihtoehtoja ei ole ollut. Jälleen toistuvat tarinat alistamisesta, hyväksikäytöistä, raiskauksista ja väkivallasta sekä epäoikeudenmukaisesta kaksinaismoraalista.

Vaaralliset naiset on parempi realistisromanttisena historiallisena romaanina kuin rikosmysteerinä luettuna, mutta kieltämättä rikos ja sen selvittely luovat laivamatkan kuvaukseen tarvittavan jännitteen. Suljettu paikka, laiva keskellä valtamerta, on rikoksen näyttämönä oivallinen. Sen sijaan rikoksen varsinainen selvittely tarjoaa vähänlaisesti aineksia, ja kuten sanottu, parasta antia ovat naisten tarinat.

Hope Adams: Vaaralliset naiset (Dangerous Women)
Suom. Arto Konttinen.
Sitruuna 2023. 426 s.
Äänikirjan lukija Johanna Kokko.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Marie Benedict: Rouva Einstein

 

Serbialainen matemaatikko Mileva Marić oli suhteellisuusteorian isänä pidetyn fyysikko Albert Einsteinin vaimo vuosina 1903–1919. Pariskunnalla oli kolme lasta, joista esikoinen Lieserl-tytär syntyi ennen avioliiton solmimista ja ilmeisesti kuoli vain parin vuoden ikäisenä. Mileva Marić opiskeli ainoana naisena Zürichin teknillisen yliopiston vuosikurssilla, jolla myös Albert Einstein oli.

Vuonna 1986 löydettiin Milevan ja Albertin keskinäinen kirjeenvaihto. Se muun muassa paljasti Lieserlin olemassaolon. Aiemmin oli uskottu, että pariskunnalla oli vain kaksi poikaa, jotka syntyivät avioliiton aikana. Kirjeenvaihto myös aloitti spekulaation siitä, kuinka suuri osuus Milevalla oli suhteellisuusteorian synnyssä. Albert Einstein puhuu kirjeissä ’meidän tutkimuksestamme’, ja fakta on, että Einstein lahjoitti Nobel-palkintorahansa entiselle vaimolleen heidän avioeron yhteydessä tekemänsä sopimuksen mukaisesti.

Näiden verrattain hatarien tietojen ja oletusten pohjalta historiaa ja taidehistoriaa opiskellut yhdysvaltalainen Marie Benedict (oik. Heather Benedict Terrell) on kirjoittanut romaanin Rouva Einstein.  Romaani on kirjoitettu päiväkirjamuotoon, ja tapahtumat alkavat, kun Mileva aloittaa opintonsa Zürichissä pelätyn professori Weberin johdolla vuonna 1896. Päiväkirjamerkinnät päättyvät vuoteen 1914, kun Mileva poikineen muuttaa takaisin Zürichiin Albertin jäädessä Berliiniin.

Liv Strömquistin sarjakuva-albumissa Einsteinin vaimo on aloitustarinana Maailmanhistorian järkyttävimmät poikaystävät, jonka ykkössijan nappaa Albert Einstein. Strömquist luettelee Einsteinin vioiksi muun muassa suhteellisuusteorian omimisen itselleen, vaikka sen kehitti Mileva, suhteen aloittamisen oman serkkunsa kanssa ja vaimon ja poikien hylkäämisen tämän takia, jatkuvan uskottomuuden, naisten yleisen halveksunnan sekä erityisesti Milevan julkisen solvaamisen.

Strömquist on tiivistänyt Benedictin romaanin keskeisimmät asiat yhteentoista sarjakuvaruutuun, mutta pitkälti heillä on yhtenevä näkemys Albert Einsteinin käyttäytymisestä.

Benedict käyttää runsaasti sivuja Milevan opintojen alkuvaiheiden kuvaukseen. Syntymästään asti rampa tyttö on joutunut koulussa raa’an kiusaamisen kohteeksi. Serbiassa hänellä ei ole toiveita avioitumisesta, sillä ontuvaa naista ei kukaan kelpuuttaisi vaimokseen. Onneksi hänellä on kuitenkin verraton älynsä ja isä, joka kannustaa häntä opiskelemaan mahdollisimman pitkälle. Yliopistoon hän on päässyt anottuaan poikkeusluvan.

Milevalle on siis myönnetty erivapaus opiskeluun sukupuolestaan huolimatta, mutta helppoa se ei ole. Opettajat ja opiskelutoverit suhtautuvat häneen torjuvasti yhtä poikkeusta lukuun ottamatta. Ruskeasilmäinen, villihiuksinen juutalaisnuorukainen on hänelle ystävällinen ja haluaa tutustua häneen paremmin.

Ihmeekseen Mileva saa myös naispuolisia ystäviä, sillä hänen majapaikassaan asuu toisia naisopiskelijoita. Nuoret naiset kannustavat toisiaan ja suunnittelevat tulevaisuuttaan, johon eivät kuulu avioliitto ja lapset vaan oma työpaikka. Asiat eivät kuitenkaan mene aivan niin kuin on suunniteltu, kun rakkaus ja intohimo astuvat näyttämölle. Milevakin rakastuu hullun lailla, ja alussa kaikki onkin ihanaa ja oikein. Albert ihailee Milevan älyä ja hyväksyy hänet tasavertaiseksi kumppaniksi myös tutkijana. Haaveissa on yhteinen boheemi elämä tieteen parissa.

Vähitellen tilanne kuitenkin muuttuu. Käännekohtia on oikeastaan kaksi. Ensinnäkin (avioliiton ulkopuolinen) raskaus, joka käytännössä pilaa Milevan mahdollisuudet luoda uraa (tosin sen olisi todennäköisesti tuhonnut myös avioliitto). Toinen takaisku on yhdessä kirjoitetutun tutkimusartikkelin ilmestyminen vain Albert Einsteinin nimellä.

Luin Rouva Einsteinia hieman ristiriitaisissa tunnelmissa. Teos sopii valitettavan hyvin jatkumoksi monelle hiljattain lukemalleni romaanille ja tietoteokselle, kuten Venla Hiidensalon Suruttomille tai Hanna-Reetta Schreckin Säkenöiville ja oikukkaille. Vain runsaan sadan vuoden takana ovat ajat, jolloin naisella ei käytännössä ollut asiaa tieteelliselle tai taiteelliselle uralle. Näistä kohtaloista lukeminen saa kerran toisensa jälkeen tuntemaan voimatonta raivoa.

Samaa raivoa ja turhautuneisuutta tunsin Mileva Marićin tarinaa lukiessani. Vaikka kyse on fiktiivisestä romaanista, emmekä saa koskaan tietää, miten Albert Einstein oikeasti toimi ja tunsi, on romaanissa silti paljon yleispätevää faktaa tuon ajan maailmasta. Ja se ei totisesti näyt kovin hienolta ainakaan naisen aseman osalta! Einstein sai toki oman osansa syrjinnästä, sillä juutalaisvastaisuus kukoisti hänen nuoruudessaankin Euroopassa.

Marie Benedict: Rouva Einstein (The Other Einstein)
Suom, Kaisa Haatanen.
Sitruuna kustannus 2020. 350 s.

Arvostelukappale.

Lisa Wingate: Ennen kuin olimme sinun

 

On arvioitu, että Georgia Tannin johtaman Tennesseen orpokodin (Tennessee Children's Home Society) kautta myytiin 1920-luvun ja vuoden 1950 välisenä aikana jopa viisituhatta perheiltään kaapattua amerikkalaista lasta. Ilmeisesti osa kaapatuista lapsista kuoli hämärissä olosuhteissa orpokodeissa. Toiminta oli järjestelmällistä, hyvin tuottoisaa ja mitä ilmeisimmin hyvin korkeiden tahojen suojelemaa. Ei siis ole ihme, että paljastuttuaan se on ollut yksi Yhdysvaltojen kohutuimmista skandaaleista.

Lisa Wingaten romaanissa Ennen kuin olimme sinun 12-vuotias Rill Foss jää vuonna 1939 Memphisissä perheen asuntolaivalle huolehtimaan neljästä nuoremmasta sisaruksestaan, kun isä Brion lähtee viemään vaimoaan Queenieta lääkäriin. Queenien kuudes synnytys ei sujukaan yhtä vaivatta kuin aiemmat, joten apua on saatava, vaikka se jokimustalaisiksi kutsutulle irtolaisväelle onkin riski. Viranomaisista olisi paras pysytellä mahdollisimman kaukana.

Lapset viettävät yön myrskyävällä Mississippi-joella keskenään, ja aamulla heitä saapuu noutamaan epämääräinen poliisipartio. Miehet lupaavat, että lapset viedään katsomaan vanhempiaan sairaalaan. Se on kuitenkin valhe. Lapsikatras päätyy Memphisiin rouva Murphyn johtamaan ankeaan lastenkotiin, joka kuuluu Georgia Tannin orpokotiverkostoon.

Nykyhetkessä Etelä-Carolinan senaattorin tytär Avory Stafford on palannut syyttäjän toimestaan kotiin tukemaan sairastelevaa isäänsä. Suunnitelmissa on mahdollinen sukupolvenvaihdos politiikassa ja ennen kaikkea häät. Avory on viimein avioitumassa lapsuudenystävänsä Elliotin kanssa, mikä miellyttää erityisesti pariskunnan äitejä.

Staffordien yllä leijuu skandaalin uhkaa, joka liittyy vanhusten hoivakoteihin. Samaan aikaan, kun julkisuudessa riepotellaan huonoa hoitoa antavia yksiköitä ja niiden avulla rikastuvia, senaattori Staffordin oma äiti Judy on pahenevan muistisairauden takia joutunut kalliiseen luksushoivakotiin.

Avery kohtaa senaattori-isänsä kanssa tekemällään hoivakotivierailulla vanhan naisen, joka puhuttelee Averya kuin vanhaa tuttuaan ja kutsuu tätä Ferniksi. Sama vanhus, May Crandall, kuten myöhemmin selviää, näpistää Averyn ranteesta erikoisen sudenkorentorannerenkaan. Sen Avery on saanut Judy-mummiltaan.

Koska rannekoru pitää käydä hakemassa hoivakodista, tapaus alkaa kiinnostaa Averya. Kuka vanha nainen oli ja keneksi hän Averya luuli? Tunteeko May Crandalla hänen Judy-mumminsa? Mitä salaisuuksia asiaan kätkeytyy? Voisivatko ne olla vaaraksi senaattori-isän tai Averyn poliittiselle uralle? Avery alkaa penkoa sukunsa menneisyyttä.

Ennen kuin olimme sinun on ristiriitainen lukukokemus. Ensinnäkin se on hyvin vangitseva ja koukuttava. Ahmin sen parissa päivässä kuuntelemalla ja lukemalla vuoron perään aina tilanteen mukaan. Tätä kirjaa ei olisi malttanut laskea käsistään tai irrottaa korvistaan.

Menneisyyteen sijoittuvat jaksot ovat raastavia. Lapsille tapahtuu kauheita asioita, joista on miltei sietämätöntä lukea. Ne on kerrottu kaksitoistavuotiaan Rillin näkökulmasta, mikä vielä pahentaa tilannetta. Lapsi on hädissään omasta, sisarustensa ja kadonneiden vanhempiensa puolesta, eikä kukaan tunnu voivan auttaa. Mitä pidemmälle tarina etenee, sitä pelottavammaksi se muuttuu, vaikka lukiessaan toisaalta myös tietää, että ainakin osa henkilöistä kuitenkin kuin ihmeen kaupalla selviytyy.

Nykyhetkeen sijoittuvat Averyyn keskittyvät osuudet sen sijaan ovat kuin jostain toisesta tyylilajista peräisin. Avery on ärsyttävän täydellinen, kiiltokuvamainen henkilö, joka kohtalaisen helposti pääsee huolella kätkettyjen arvoitusten jäljille. Lisäksi Wingate on päätynyt vielä kirjoittamaan tarinaan erittäin kliseisen romanttisen sivujuonteen, joka on kuin suoraan jostakin mahdollisimman kaavamaisen viihdekirjallisuuden kirjoittamisoppaasta reväisty.

Luin viime kesänä Delia Owensin huippumenestysromaanin Suon villi laulu, jossa on mielestäni paljon samaa imua kuin tässä Wingaten romaanissakin. Kummassakin on tuskallisia ihmiskohtaloita, jännitysjuoni ja romantiikkaa. Jos siis pidit Suon villistä laulusta, kannattaa ehdottomasti lukea myös Ennen kuin olimme sinun, tai toisin päin.

Ennen kuin olimme sinun on kuitenkin siltä osin painavampi, että sen taustatarina on karmaisevalla tavalla totta, vaikka Fossin perheen lapset ja heidän kohtalonsa ovatkin kirjailijan mielikuvituksen tuotetta. Jos ihmiskauppaskandaali kiinnostaa, siitä löytyy helposti materiaalia guuglaamalla, myös suomeksi.

Lisa Wingate: Ennen kuin olimme sinun (Before We Were Yours)
Suom. Hilla Hautajoki.
Sitruuna kustannus 2020. 473 s.
Äänikirjan lukija Mirjami Heikkinen, kesto 14 h 25 min.

Arvostelukappale. Äänikirja BookBeat.

Heikki Hietala: Viisto valo

”Kansallispukua pitävät kolmenlaiset ihmiset: eläkkeellä olevat opettajat lausuessaan Kalevalaa kesäjuhlilla, tanhuajat ja kolmantena ryhmänä Keskustan puoluekokousedustajat.”

Luen ihan liian vähän novelleja, mutta kun ihan kotiin lähetetään, niin onhan sitten vain tartuttava toimeen. Hyvä niin, sillä Heikki Hietalan novellivalikoima (miten eroaa kokoelmasta, jää epäselväksi) Viisto valo on oivallinen teos ja monilta osin juuri minua miellyttävää luettavaa.

Yhdeksäntoista novellia on jaoteltu kolmeen osioon, mutta on tunnustettava, etten lukiessani enkä jälkikäteenkään osaa kertoa, mihin jaottelu perustuu. Itsenäiset novellit ovat hyvin eri pituisia, niiden tapahtumapaikat ja ajat vaihtelevat Neuvostoliitosta Yhdysvaltoihin, sodanaikaiseen Eurooppaan ja jyväskyläläiseen leirintäalueeseen asti.

Novelleja yhdistää kokoelman nimeenkin nostettu viistous. Hietala leikittelee eri genreillä. Mukana on scifinsekaista kauhua ja dekkaria maagisen realismin mausteilla. Novelleihin nämä tvistit sopivat hyvin, koska lyhyessä muodossa niiden yllätysvaikutus toimii mukavasti. Huumoriakaan ei ole unohdettu, kuten juttuni alkuun poimimani sitaatti osoittaa.

Omat suosikkini ovat novellit Tuuli pilleissä sekä niminovelli Viisto valo. Tuuli pilleissä sijoittuu toisen maailmansodan aikaan pieneen brittiläiseen maalaisseurakuntaan. Uusi pappi Stephen Newman saapuu sijoituspaikkaansa polkupyörän selässä pilkkopimeän maaseudun halki keskellä yötä. Tunnelma tihenee jo ensimmäisissä lauseissa, ja kun seurakunnan pimeät salaisuudet alkavat raottua, muuttuu meno goottilaiseksi kauhuksi maalaisromanttisin maustein.

Viisto valo -novellissa olisi aineksia romaaniksikin, mutta kyllä novellin mitta tekee tarinan aukkoisuudelle hyvin oikeutta. Syyllisyyden teema tulee hienosti esille minäkertojan unimaailman kuvauksen kautta, ja varsinainen juoni purkautuu auki pysäyttävästi. Dekkarien maailmaan viime vuosina syvälle sukeltaneena lukijana arvostan tässä tarinassa erityisesti hallittua rakennetta ja rajua huippukohtaa.

Ylipäätään tämän novellikokoelman valossa Hietala on oivallinen tunnelman luoja. Muutamissa novelleissa, kuten Valokuvan paikassa, korostuukin juuri tunnelman tihentäminen ja itse loppuhuipennus jää vajaaksi, jopa pettymykseksi rakennettuihin odotuksiin nähden.

Miljöökuvaus on myös Hietalalla oivallisesti hyppysissä: muutamin tarkoin vedoin viedään lukija milloin minnekin, eikä kirjoittaja sorru maalailuun tai tyhjien adjektiivien viljelyyn. Myös dialogi on napakkaa ja nautinnollista luettavaa.

Kuten tästä kirjoituksestani näkee, novellikokoelmasta kirjoittaminen ei ole helppoa. Olen joutunut myös opettelemaan novellien lukemista. En enää erehdy ahmimaan monta peräkkäin, vaan koetan lukea aina novellin kerrallaan ja tekemään jotain muuta välillä. Tekstit tarvitsevat tilaa. Tämä vaatii ponnisteluja lukijalta, joka mieluiten katoaa tiiliskiviromaanin uumeniin.

Viisto valo on ensimmäinen Heikki Hietalalta lukemani teos. Kirjailijan nimi ei kuitenkaan ollut entuudestaan vieras, vaan tiesin, että hän on julkaissut aikaisemmin romaanin Hotelli Tulagi. Se on kiinnostanut, mutta jäänyt vielä toistaiseksi lukematta. Erityisen kiinnostavaksi kirjailijaksi ainakin minun silmissäni Hietalan tekee se, että suomalainen ammattikorkeakoulun tietojenkäsittelyn lehtori on kirjoittanut teoksensa englanniksi ja julkaissutkin ne ensin ulkomailla.

Miksi Hietala kirjoittaa englanniksi ja millaisia kiemuroita teosten julkaisemisvaiheissa on ollut? Näihin saa vastauksen lukemalla Lukulampun sivuilta, mitä Hietala aiheesta kertoo. Juttu on ilmestynyt vuonna 2014, kaksi vuotta Viiston valon englanninkielisen version julkaisemisen jälkeen, ja Hietala kertoo siinä parhaillaan suomentavansa kokoelman novelleja. Jotain on kuitenkin matkan varrella tapahtunut, koska Viiston valon suomentajaksi on merkitty Jaakko Kankaanpää.

Hietalan ja hänen teostensa tarina nostaa hakematta mieleen ainakin kirjailija Helena Halmeen tarinan. Tapasin Halmeen syksyllä Helsingin kirjamessuilla ja hän kertoi omasta englanniksi kirjoittamastaan ja julkaisemastaan tuotannosta sekä siitä, miten hankalaa on löytää englanniksi kirjoitetuille teoksille suomalaista kustantajaa. Kirjat pitäisi kääntää suomeksi, mutta siihen pitkään ulkomailla asuva kirjailija ei katso itse kykenevänsä.

Heikki Hietala: Viisto valo
Suom. Jaakko Kankaanpää.
Sitruuna-kustannus 2017. 230 s.

Arvostelukappale.

Jørn Lier Horst: Suljettu talveksi

Norjalainen dekkari- ja näytelmäkirjailija Jørn Lier Horst on ollut tuottelias ja menestynyt vuodesta 2004, jolloin hän julkaisi esikoisdekkarinsa Nøkkelvitnet. Kyseinen teos oli samalla ensimmäinen osa niin sanottua William Wisting -sarjaa, jonka kymmenes osa tiettävästi ilmestyy tänä kesänä. Tämän poliisiromaanisarjan ohella Lier Horst on kirjoittanut kahta lasten- ja nuortenkirjasarjaa, jotka nekin asettuvat jännityskirjallisuusgenreen. Lisäksi hän on kirjoittanut näytelmäkäsikirjoituksia ja tietokirjoja.

William Wisting -sarjan kahdeksas osa Jakthundene (2012) sai Riverton-palkinnon, Lasiavain-palkinnon ja Ruotsin Dekkariakatemian palkinnon vuoden parhaasta käännösdekkarista. Seitsemäs osa Vinterstegt eli Suljettu talveksi (2011, suom. 2015), palkittiin Norjan kirjakauppaliiton palkinnolla.

Suomalainen Sitruuna kustannus siis aloittaa sarjan suomentamisen keskeltä. Ratkaisun perusteluja olisi mukava kuulla, sillä ainakin itse luen sarjat mieluiten aikajärjestyksessä. Mikään poikkeuksellinen ratkaisu ei toki ole, ja mieleen tuleen vaikkapa suositun islantilaisdekkaristi Arnaldrur Indriðasonin Erlendur-sarja, jonka kaksi ensimmäistä osaa eivät vieläkään ole ilmestyneet suomeksi. Sarjan suomentaminen aloitettiin kolmannesta osasta.

Ensimmäisen suomennetun teoksen perusteella William Wisting -sarja on laadukas mutta melko yllätyksetön peruspoliisidekkarisarja. Päähenkilö rikoskomisario Wisting on jo hieman vanhempi, kokenut poliisi, jonka johtamistavoissa ja työmoraalissa ei ole moitteen sijaa. Yksityiselämässä on ollut omat kiemuransa, mutta nyt elämä vaikuttaa pääosin seesteiseltä. Naisystävä on asettunut Wistingin asuntoon putkiremonttia pakoon, ja kumpikin osapuoli huomaa, että ratkaisu ei ole ollenkaan huono. 

Huolta aiheuttaa sen sijaan aikuinen rikostoimittajatytär, jonka ravintoloitsijana toimiva avopuoliso on entinen rikollinen. Wistingiä harmittaa, ettei hän ole puuttunut asiaan, vaan on antanut sen olla. Nyt tilanne näyttää purkautuvan itsestään, kun tytär ilmoittaa eroavansa avomiehestään ja muuttavansa joksikin aikaa Wistingin vuonon rannalla sijaitsevaan mökkiin.

Mökin liepeiltä on vasta edellisenä päivänä löydetty ruumis. Tutkinnan yhteydessä huomataan, että seudun lähes kaikkiin mökkeihin on murtauduttu, ja kuollut mies näyttäisi asustaan päätellen kuuluneen murtokoplaan. Miehen kuolintapa on kuitenkin erikoinen, eikä hänen henkilöytensä selvittäminen ole aivan yksinkertaista. Poliisilla on käsissään melkoinen arvoitus, jonka johtolangat tuntuvat vetävän aivan ristikkäisiin suuntiin. Lisäksi kummastusta herättävät linnut, joita putoilee kuolleena taivaalta.

Kuten arvata saattaa, Wistingin tytär joutuu mukaan tapahtumiin ja niiden selvittelyyn. Tutkinta rönsyää myös Baltiaan, ja tässä vaiheessa tarina alkaa hieman muistuttaa Henning Mankellin dekkaria Riian verikoirat. Lopullisesti rikokset kuitenkin selvitetään Norjassa. Myös lintukuolemat saavat selityksensä.

Lier Horst on punonut tarinaan kaikkea sitä, mistä laadukkaat pohjoismaiset dekkarit ovat tunnettuja: tarkka ja huolellinen poliisityön kuvaus, miellyttävät ja uskottavat henkilöt, sopiva ripaus yhteiskunnallista kantaaottavuutta sekä toimiva, monipolvinen juoni. Romaani alkaa räväkästi odottamattomilla juonenkäänteillä, eikä keskivaiheillakaan aivan pysähtyneitä jaksoja ole, vaikka paikoin lukija toivoikin poliiseilta pikaisempia johtopäätöksiä. Monimutkaisehko juoni ei antanut lukijalle mahdollisuutta arvata ratkaisua paljoakaan ennen Wistingiä, mutta väitän, ettei se ihan puskista päässyt yllättämään. Henkilösuhteista saattoi päätellä, että yhteistä historiaa on monillakin kirjan henkilöillä takanaan, mutta menneisyyttä ei juurikaan kommentoida. Ei siis haitanne lukea sarjaa epäjärjestyksessäkään.

Jos ja kun William Wisting -sarjaa suomennetaan lisää, luen sitä mieluusti. Viihdyttävän laatudekkarin parissa vierähti mukavasti pari iltaa.

Jørn Lier Horst: Suljettu talveksi (Vinterstengt)

Sitruuna kustannus 2015. Suom. Tiina Sjelvgren. 354 s.

Arvostelukappale. Kiitokset kustantajalle!

Lisätietoa kirjailijasta tarjoaa norjankielinen Wikipedia-sivu, kirjailijan nettisivut sekä kirjailijan Facebook-sivu.