Agatha Christie: Syyttävä sormi, Aikataulukon arvoitus ja Dumb Witness

Agatha Christien murhamysteerit ovat mainion ajattomia. Vuonna 1943 ilmestynyt Syyttävä sormi on aivan lukukelpoinen ja nautittava edelleen vuonna 2012. Kaikista kirjoista ei voine sanoa samaa! Kirjan takakannessa kerrotaan, että tapahtumat sijoittuvat sota-aikaan. Tätäkään ei oikeastaan huomaa mistään, vaikka minäkertoja Jerry Burton onkin loukkaantunut lento-onnettomuudessa ja on lääkärin määräyksestä vetäytynyt maaseudun rauhaan toipumaan. Kyseessä lienee siis sotatoimissa tapahtunut onnettomuus.

Olen aikoinani teini-iässä lukenut lähestulkoon kaikki Christiet ainakin kertaalleen ja sittemmin katsonut kaikki kierrokset tv:ssä esitetyistä elokuvista ja sarjoista. Silti en onnistu juuri koskaan muistamaan murhaajaa ennen kuin neiti Marple tai Hercule Poirot pitää loppupuheenvuoronsa. Olen tämän taas huomannut, kun olen kuunnellut Christien dekkareista tehtyjä hienoja äänikirjaversioita. Kiitos niistä WSOY:lle ja kirjastolaitokselle!

Syyttävän sormen takakansitekstissä mainitaan neiti Marple, mutta kyseessä on varsin erilainen Marple-tarina. Neiti ei ole juuri kummoisessakaan roolissa, paitsi ihan viime metreillä, kun rikollinen saadaan kiinni verekseltään. Romaanin minäkertoja on siis kolmikymppinen herrasmies Jerry Burton, joka nuoren ja huikentelevaisen sisarensa Joannan kanssa asettuu puoleksi vuodeksi Lymstockin pikkukaupunkiin tai oikeammin kylään. Sisarukset vuokraavat itselleen pienen mökin iäkkäältä neiti Bartonilta. (Sukunimien samankaltaisuus ei ole aivan merkityksetön seikka!).

Rauhassa uinuva kylä on kuitenkin vain harhaa. Sen Jerry ja Joanna saavat huomata, kun he saavat röyhkeän ja rivon nimettömän kirjeen. Siinä vihjataan, etteivät he olisikaan sisaruksia. Kirje hämmästyttää heitä, mutta sitten he saavat selville, että kirjeitä on lähetelty kylässä jo pidemmän aikaa ja ne ovat kaikki sävyltään ilkeitä ja hävyttömiä. Mitä kunniallisimmatkin ihmiset ovat saaneet niitä, vaikka harva haluaa sitä tunnustaa. Asia saa ikävämmän käänteen, kun eräs rouva tekee itsemurhan. Käy ilmi, että hänelle on vain vähän aiemmin toimitettu nimetön kirje, jossa annetaan ymmärtää, ettei hänen aviomiehensä olisikaan hänen toisen poikansa isä. Koska rouvan terveys on ollut horjuva jo aiemmin, pidetään selvänä, että hänen hermonsa ovat pettäneet.

Kirjeitä tulee yhä lisää. Epäiltyjen joukkoa saadaan supistettua päättelemällä, että kyseessä on nainen. Lisäksi tekstit ja kuoret on kirjoitettu naisyhdistyksen kirjoituskoneella, jota lähes kuka tahansa pääsee käyttämään, mutta naiset tietysti helpommin. Kylällä asuu myös herra Pye, joka kuvataan näin: Herra Pye oli pyylevä, naismainen pieni mies, joka oli kokonaan omistautunut petit-point-tuoleilleen, dresdeniläisille posliinipaimenittarilleen ja muinaisesineiden kokoelmalleen. Seksuaalisen epäilyttävyytensä perusteella myös herra Pye-parka on epäilty.

Romanttinen juonipolku kirjaan tulee erikoisen Megan Hunterin hahmossa. Megan on paikallisen asianajajan tytärpuoli, jo parikymppinen nuori nainen, jota kaikki pitävät lapsellisena ja hieman vajaaälyisenä. Megan asettuu kuuliaisesti ruman ankanpoikasen rooliin, jota hänelle tarjotaan. Viaton luonnonlapsi kulkee missä haluaa ja laukoo totuuksia. Jossakin vaiheessa Jerry havahtuu Meganin piilevään kauneuteen.

Rikosjuoni on kirjassa punottu oivallisesti. Kun jännittävän ratkaisukohdan jälkeen kuullaan neiti Marplen selvitykset tapahtumien kulusta, lukija (tai kuulija) voi vain todeta, että häntä on viety taas kerran kuin kuoriämpäriä.

Sama tunne tulee toisen yhtä mestarillisesti punotun Aikataulukon arvoituksen äärellä. Tämä on puhdasverinen Poirot-tarina, jonka minäkertojana on Argentiinasta Britanniaan saapunut kapteeni Hastings. Poirot on juuri saanut salaperäisen kirjeen, jonka allekirjoituksena ovat vain nimikirjaimet ABC. Poirotia kehotetaan tarkkailemaan Andoverin kaupunkia tiettynä päivänä. Poirot ottaa kirjeen vakavasti, mutta poliisi ei. Mieli kuitenkin muuttuu, kun Andoverissa paljastuu raaka veriteko juuri kirjeessä mainittuna päivänä. Murhattu on rouva Asher, ja hänen vierelleen on asetettu avoin rautatieaikataulukko, jota kutsutaan ABC-taulukoksi.

Tapahtumat lähtevät etenemään kiihkeää vauhtia. Tulee toinen kirje, jossa varoitetaan murhasta Bexhillissä. Kaupungissa murhataan Betty Barnard -niminen tarjoilijatar. Kolmas ja neljäs murha tapahtuvat saman kaavan mukaan. Joku mielipuoli kehuu voivansa jatkaa loputtomiin. Poliisi on avuton, mutta murhattujen omaiset ja Poirot päättävät yhdistää voimansa. Jonkun on täytynyt nähdä murhaaja. Kenties hänet onnistutaan näkemään seuraavalla kerralla. Toivo on heikko, mutta Poirot ei anna periksi.

Lukijalle väläytellään lyhyitä otteita omituisen Alexander Bonaparte Castin vaiheista samaan aikaan. Lopulta Cast napataan. Mies tunnustaa murhatyöt, vaikka ei muistakaan niitä tehneensä. Todisteet ovat kuitenkin kivenkovat. Mutta mikä oli motiivi? Se Poirot’n on vielä keksittävä. Loppupuheenvuoro on tälläkin kertaa musertava.

Syyttävän sormen ja Aikataulukon arvoituksen kuuntelin Lars Svedbergin hienosti lukemina äänikirjoina. Tarinat toimivat tässä muodossa mainiosti, eivätkä paikoittainen hidassoutuisuus ja toistelu haittaa mitään. Hastings tekee jälkimmäisessä kirjassa hienovaraista pilaa Poirot’n turhamaisuudesta ja omahyväisyydestä.

Kolmas juuri nauttimani Christie oli toteutukseltaan toisenlainen. Mykkä todistaja eli Dumb Witness on BBC Radion toteuttama puolitoistatuntinen kuunnelma. Tämä oli hauska kokeilu. Ensin arvelin, että en pysy englanninkielisessä sanailussa kärryillä, mutta huoli oli turha. Äärimmäisen huolella äännetty brittiaksenttia oli helppo seurata. Poirot’na tässä versiossa on John Moffat. Koska kyseessä on kuunnelma, on mukana myös vähän äänitehosteita. Hauskin on terrieri Bob, jonka haukunta, läähätys ja murina on selvästikin ihmisnäyttelijän tekemää!

Juoni menee pääpiirteissään niin, että Poirot saa kirjeen, jossa häntä pyydetään selvittämään hienotunteisesti eräs ongelma. Mikä, se ei käy kirjeestä ilmi. Poirot huomaa heti, että kirje on päivätty jo pari kuukautta aiemmin, pääsiäisen tienoilla. Kun kaksikko matkustaa Market Basingiin tiedustelemaan lähettäjältä, vanhalta ikäneidolta asiaa tarkemmin, he saavat kuulla neidin kuolleen. Neiti on yllättäen testamentannut koko omaisuutensa taloudenhoitajalleen eikä nuorille sukulaisilleen kuten on luvannut. Poirot alkaa haistaa palaneen käryä ja ryhtyy selvittelemään tapahtumia tarkemmin. Murhaaja selviää tässä versiossa varsin nopeasti mutta jälleen tekijä on henkilö, jota vähiten osaa epäillä. Onneksi Hastings on yhtä pihalla!

Agatha Christie: Syyttävä sormi (The Movin Finger)

Suom. Eva Siikarla. Äänikirja WSOY 2010, 7 cd:tä. Lukija Lars Svedberg.

Aikataulukon arvoitus (The ABC Murders)

Suom. Aune Suomalainen. Äänikirja WSOY 2010, 6 cd:tä. Lukija Lars Svedberg.

Hercule Poirot in Dumb Witness. BBC Audiobooks Ltd 2007. 2 cd:tä

Jean Rhys: Siintää Sargassomeri

Booksy kirjoitti hiljattain blogissaan Päivi Alasalmen romaanista Vainola ja mainitsi, että tämän kauhuromanttisen kirjan päähenkilö teki väitöskirjaa kirjailija Jean Rhysistä. Kirjoituksen innoittamana päätin lopultakin etsiä käsiini Rhysin tunnetuimman teoksen Siintää Sargassomeri, sillä se on ollut lukulistalla jo vuosia, aina siitä lähtien, kun entinen kollegani teki kirjaan liittyvän lisensiaattityön. Kuvittelin, että kirjan löytäminen olisi hankalaa, mutta oivallinen kirjastolaitos toimi taas loistavasti, ja kirjan sai vain hakemalla sen kaupungin pääkirjaston hyllystä.

Kirjan nyt luettuani en ihmettele, että Vainolan päähenkilö tutkii juuri Rhysiä. Päinvastoin, oivallinen valinta! Sopii muutenkin Alasalmen lähes parodiseen intertekstuaalisuuteen kuin nenä päähän.

Kirjan idea on varsin omintakeinen. Sen päähenkilö Antoinette Cosway alias Bertha Mason on Charlotte Brontën Kotiopettajattaren romaanin sivuhenkilö, herra Rochesterin hullu vaimo. Rhys kertoo vaimon tarinan ennen Kotiopettajattaren romaanin tapahtumia.

Kotiopettajatar ilmestyi vuonna 1847 ja Sargassomeri 1966. Esipuheen vuonna 1968 ilmestyneeseen suomennokseen on kirjoittanut Paavo Lehtonen. Brontë antaa Antoinettesta hyvin niukalti tietoa. Kerrotaan vain, että hän on kotoisin Länsi-Intiasta, missä Edward Rochester on mennyt hänen kanssaan naimisiin.

Kirja jakautuu kolmeen osaan. Ensimmäisessä osassa minäkertojana on päähenkilö, Antoinette, joka muistelee lapsuuttaan Jamaikalla. Perhe on vanhaa plantaasiviljelijä- ja orjanomistajasukua, jonka omaisuus on nopeasti huvennut orjien vapauttamislain säätämisen jälkeen. Isä on käyttänyt lukuisia orjanaisia, ja aviottomia lapsia on eri puolilla Jamaikaa ja lähialueitakin. Isän kuoltua nuori vaimo jää kahden lapsensa ja muutaman entisen orjan kanssa asumaan rapistuneeseen kartanoon, jota ympäröi villiintynyt puutarha. Antoinetten pikkuveli on idiootti (näin kirjassa sanotaan). Kaunis äiti avioituu lopulta uudelleen rikkaan miehen kanssa, joka alkaa kunnostaa kartanoa. Äiti pelkää vihamielisiä asukkaita, mutta mies ei ota varoituksia kuuleviin korviinsa, ei ennen kuin on myöhäistä. Katastrofin jälkeen Antoinetten äiti sairastuu ja lopulta kuolee. Ensimmäisen osan lopussa Antoinette käy luostarikoulua.

Toisessa osassa minäkertojina vuorottelevat Antoinette ja hänen tuore aviomiehensä Edward Rochester. Edward on oleillut Länsi-Intiassa vain lyhyen aikaa ja solminut nopeasti avioliiton, joka vaikuttaa hänen isänsä ja Antoinetten velipuolen järjestämältä. Vaimo on kaunis, ja Edward on ensin hänen lumoissaan, mutta alkaa pian aavistella pahaa. Pariskunta viettää kuherruskuukautta pienellä Antillien saarella, jolta Antoinetten äiti on aikanaan perinyt syrjäisen maatilan. Jokin alkaa avioliitossa mennä nopeasti pieleen, mutta lukijalle ei täysin selviä, mikä. On vaikea päätellä, kuka saarella oikein sekoaa ja miksi. Palvelijat käyttäytyvät epäkunnioittavasti ja vihamielisesti. Vanha palvelijatar Christophine tuntuu hallitsevan noitakeinoja, joita myös käytetään. Juorut sekoittavat entisestään kuviota, samoin ahneus. Jakso päättyy siihen, että Rochester vie vaimonsa takaisin Jamaikalle.

Kolmas osa sijoittuu Englantiin, Thornfield Halliin. Kertojana on taas Antoinette, joka on vankina ullakkohuoneessa. Rouva Poole on kuitenkin huonompi hoitaja kuin annetaan ymmärtää, ja potilas kuljeskelee talossa öisin lähes mielensä mukaan. Kirja loppuu tulipalokohtaukseen, joka on tuttu Kotiopettajattaren romaanista.

Kirjassa kaksi täysin erilaista maailmaa kohtaa. Köyhtyneet entiset orjanomistajat ovat halveksittua ja vihattua väkeä, vaikka ei aina itse tajua sitä. Halveksitummiksi he muuttuvat, kun vereen on sekoittunut värillistä verta. Antoinettekin on kreoli. Vieraat piirteet alkavat nopeasti inhottaa ensin lumoutunutta Rochesteria. Antoinette ei usko, että mitään Englantia on olemassakaan, kun taas Rochester tuntee olonsa turvattomaksi paratiisimaisen kauniilla saarella, jossa ei ole mitään tuttua. Kaikki on liian vihreää ja rehevää. Zombit ja kummitukset alkavat tuntua realistisilta.

On vaikea arvioida, miltä kirjan lukeminen tuntuisi, jos ei tietäisi, mitä lopussa ja lopun jälkeen tapahtuu. Sidos toiseen romaaniin on todella vahva. Painostava tunnelma leijuu kaiken yllä jo alussa, eikä hellitä yhtään missään vaiheessa. Merkittävää on yhteiskunnallinen murros; orjuuden lakkauttamisen seuraukset, jotka eivät ole aivan yksioikoisia. Katkeruus ja viha ovat aivan pinnan alla, odottamassa räjähdystä, joka päästäisi paineet purkautumaan. Rochesterkin tuntee uhan, vaikka ei osaa sitä tulkita. Antoinetten äiti on jo opettanut tyttärelleen, ettei kannata herättää nukkuvaa koiraa.

Jean Rhys on myös henkilönä erikoinen. Hän syntyi vuonna 1890 Dominicassa ja eli lähes 90-vuotiaaksi. Isä oli walesilainen lääkäri ja äiti skottilaistaustainen kreoli, jonka suku oli vuosikymmeniä viljellyt sokeriruokoa plantaaseillaan. Rhyskin kävi Antoinetten tapaan luostarikoulua, mutta hänet lähetettiin 16-vuotiaana Englantiin jatkamaan opintoja. Ne jäivät kuitenkin hajanaisiksi ja lyhyiksi. Rhys elätti itsensä sekalaisilla töillä ja suhteilla. Hän kirjoitti romaaneja Pariisissa 1920- ja 1930-luvuilla. Toisen maailmansodan jälkeen Rhys asettui silloisen miehensä kanssa Englantiin. Siintää Sargassomeri ilmestyi siis vuonna 1966, ja se oli melkoinen yllätys hänen entisille lukijoilleen, jotka olivat pitäneet häntä kuolleena. Kirja sai heti osakseen paljon huomiota ja palkintoja. (Lähde: Wikipedia.)

Sargassomerestä ovat kirjoittaneet blogeissaan ainakin Sara ja Marjis.

Jean Rhys: Siintää Sargassomeri (Wide Sargasso Sea)

Suom. Eva Siikarla. WSOY 1968 (1966). 202 s.

P.S. Minulla on mielikuva, että tähän kirjaan viittaillaan yhdessä jos toisessakin kirjassa tuon Alasalmen Vainolan lisäksi. En nyt vain saa tietenkään yhtään kirjaa mieleeni. Auttakaahan te, jotka paremmin tiedätte!

Amerikkalaisturistit Burman viidakoissa

Amy Tan: Rouva Chenin henki (Saving Fish from Drowning)

Suom. Eva Siikarla. WSOY. 439 s. Ilmestynyt v. 2005, suom. 2007.

Amerikkalainen Amy Tan on jo pitkään ollut yksi monista suosikkikirjailijoistani. Tanin vanhemmat ovat kiinalaisia, mutta Tan itse on syntynyt Yhdysvalloissa vuonna 1952. Tämä kiinalais-amerikkalaisuus ja kahden hyvin erilaisen kulttuurin yhteentörmäys ja sukupolvien kuiluun aiheuttama lisäsyvennys ovat keskeisiä kaikissa hänen romaaneissaan. Tan on julkaissut viisi romaania, jotka kaikki on suomennettu. Ensimmäinen, Ilon ja onnen tarinat, ilmestyi vuonna 1989. Keittiöjumalan vaimo ja Sata salattua aistia ovat ilmestyneet 1990-luvulla ja Luutohtorin tytär vuonna 2001. Olen lukenut kaikki suomennokset, mutta kahdesta ensimmäisestä en ole tehnyt muistiinpanoja. Muistan kuitenkin pitäneeni ja vaikuttuneeni Tanin tyylistä ja kiehtovista tarinoista.

Luutohtorin tyttärestä olen kirjoittanut muistiin seuraavaa:

Amerikankiinalainen Ruth elää keski-ikäänsä lapsettomana avomiehen ja tämän kahden murrosikäisen tyttären kanssa. Ruthin isä on kuollut auto-onnettomuudessa, kun Ruth oli vielä pieni. Äiti LuLing on huolehtinut Ruthista yksin niukoissa taloudellisissa oloissa.

LiLing ei ole koskaan kertonut Ruthille omasta menneisyydestään Kiinassa tai tulostaan Amerikkaan siskonsa GaoLingin kanssa. Kun äiti alkaa yhä huolestuttavammin dementoitua, hän antaa Ruthille paksun kiinaksi kirjoitetun käsikirjoituksen. Ruth ei osaa lukea kiinaa, vaikka puhuukin sitä, äitinsä kieltä. Niinpä teksti jää ajelehtimaan Ruthin muiden papereiden joukkoon. Vasta kun äiti on niin sairas, että Ruthin on muutettava hänen luokseen asumaan, hän käännättää tekstin englanniksi vanhalla kiinalaisella kirjailijalla ja kokee elämänsä järkytyksen. Äidin kohtalo onkin aivan toinen kuin Ruth on luullut.

Kirjan keskiosa koostuu LuLingin kertomuksesta, jossa tärkeässä osassa on LuLingin äiti, Kallis täti, ja hänen traaginen tarinansa. Perheen historia näyttäytyy aivan uudessa valossa ja monet asiat saavat uuden, järkeenkäyvän selityksen.

Lopussa Ruth järjestää äitinsä ja omaa elämäänsä uuteen uskoon uuden tiedon valossa.

Kirja on vaikuttava kokemus. Se on hyvin monitasoinen ja siinä on monta tärkeää teemaa. Yksi on tietysti äidin ja tyttären vaikea suhde, sitten on sisarkateus ja sen tuhoisuus. Lisäksi on tietysti menneisyyden salojen paljastamisen tärkeys ja omien juurien tunteminen elämisen edellytyksenä. Myös vanheneminen ja sen mukanaan tuomat asiat ovat keskeisiä ja niitä käsitellään viisaasti ja realistisesti.

Sata salattua aistia on kirvoittanut hieman lyhyemmän luonnehdinnan:

Kirjan juoni on monipolvinen. Kertojan kotiin tulee tämän lapsuudessa aikuinen kokonaan kiinalainen isosisko Kwan, jolla on taito nähdä ja kuulla kuolleita. Kwan kertoo tarinaa entisestä elämästään, jolloin hän oli yksisilmäinen palvelijatar lähetysasemalla 1800-luvun Kiinassa. Kertoja ei ota kuuleviin korviinsakaan sisaren tarinoita. Aikuisena kertojan pitkä avioliitto on kariutumassa, mutta Kwan haluaa estää sen. Kolmistaan henkilöt matkustavat Kiinaan Kwanin kotikylään ja tutustuvat alueen tarinoihin ja luoliin. Monenlaisia kummallisia asioita paljastuu jokaisen entisestä elämästä ja molemmat tarinat täydentyvät. Hyvä kirja.

Kuten yllä olevista käy ilmi, Tanin kertomukset ovat hyvin monipolvisia. Niin on myös uusimmassa, Rouva Chenin hengessä. Romaani alkaa Lukijalle-osuudella, jonka on allekirjoittanut Nat May. Nimen sanaleikin ymmärtää vasta päästyään romaanissa melko pitkälle. Nat tarkoittaa burmalaista henkiolentoa. Nateja on kaikkialla. Usein ne ovat jonkun kuolleen ihmisen henkiä, joita pitää kohdella kunnioittavasti ja joita pitää yhtenään lepytellä uhrilahjoilla. Ärsytetty ja vihainen nat saattaa nimittäin aiheuttaa monenlaista kiusaa ja harmia, suoranaista onnettomuuttakin suuttumuksensa kohteelle.

Nat May kuvailee lukijalle romaaninsa syntyä. Kirjoittaja on sattumalta päätynyt Amerikan parapsykologisen tutkimuksen seuran kirjastoon, jossa hän törmää kiinnostavaan tekstiin. Kyseessä on meedion muistiinpanot, jotka tämä on kirjoittanut Bibi Chen -nimisen hengen sanelun mukaan. Nat May tunnistaa Bibi Chenin antiikkikauppiaaksi, jonka hänkin etäisesti tunsi, ennen kuin tämä murhattiin oman liikkeensä näyteikkunassa. Muistiinpanot kertovat amerikkalaisturisteista, jotka rouva Chenin kuoleman jälkeen matkustivat Kiinan kautta Burmaan. Kahdentoista hengen seurueesta yksitoista katosi. Nat May muistaa tapauksen, joka herätti paljon huomiota mediassa. Meedio muistiinpanot tuntuvat autenttisilta, ja Nat May päättää muokata niistä romaanin. Esipuheen jälkeen seuraa uutinen, jossa amerikkalaistoimittaja raportoi katoamisesta.

Tämän pohjustuksen jälkeen alkaa itse tarina, jonka kertojana on siis Bibi Chenin henki. Aluksi henki kertoo omasta kuolemastaan, joka edelleen on mysteeri. Se hämmentää henkeä, sillä hän pystyy muistamaan kaiken omasta elämästään ja nykyolotilassaan hän tietää, mitä ympärillä olevat ihmiset ajattelevat ja tuntevat. Henki pystyy myös vaikuttamaan ihmisiin unimaailman kautta. Tapahtumat alkavat Bibi Chenin hautajaisista. Vain kaksi viikkoa myöhemmin Chenin oli tarkoitus lähteä matkanjohtajaksi kulttuuriretkelle Kiinan kautta Burmaan. Huolelliset matkajärjestelyt on tehty. Mukaan on lähdössä yksitoista Bibibn ystävää tai tuttavaa, nuoria ja vanhoja. Mukana on yksi aviopari, yksi seurusteleva pari, pari yksinhuoltajaa lapsineen ja muutamia sinkkuja. Koska peruutusvakuutusta ei ole, seurue päättää kaikesta huolimatta toteuttaa matkan. Matkanjohtajaksi pestataan museosta kokematon Bennie. Rouva Chenin henki lähtee tietysti mukaan muiden tietämättä.

Enteet eivät ole kovin hyvät, ja seurue saakin aikaan kaaosta meneepä minne tahansa ja tekeepä mitä tahansa. Koska vahvatahtoinen, kokenut ja asiantunteva matkanjohtaja puuttuu, tehdään jatkuvasti vääriä valintoja. Jo Kiinan puolella päätetään poiketa rouva Chenin huolella laatimasta matkaohjelmasta. Tan kuvailee amerikkalaisturistien käyttäytymistä herkullisen satiirisesti. Hyvää tarkoittavat hölmöt tallovat alleen kaiken mahdollisen. Bennie valitsee hänelle tarjotuista paikallisoppaista kaikkein huonoimman, ja kielivaikeuksien takia jo ensimmäisessä nähtävyyskohteessa tapahtuu kauheita. Seurueeseen kuuluva eläinbehavioristina mainetta niittänyt tv-tähti tietämättään virtsaa uhrausalttarille, ja paikan virkamies häätää seurueen kirousten saattelemana. Vastoinkäymisistä turhautuneena matkue päättää lähteä Burmaan viisi päivää suunniteltua aiemmin, mikä aiheuttaa melkoisia ongelmia. Sotilasjuntan hallitsema valtio suhtautuu kaikkiin ulkomaalaisiin erittäin epäluuloisesti, vaikka virallisen ohjelman mukaan maahan yritetään houkutella turisteja. Heti rajanylityksen jälkeen seuraa kommelluksia, joiden aikana suututetaan koko joukko nateja.

Matkue kompuroi kohti väistämätöntä, eli lähes koko joukon katoamista. Vain natit suututtanut tv-tähti Harry jää krapulansa takia jouluaamuna hotellille, kun muut lähtevät oppaansa mukana ihailemaan auringonnousua järvelle. Tältä matkalta turistit eivät enää palaa. Lukija tietää kuitenkin, mitä joukolle tapahtuu. Harry yrittää parhaansa mukaan auttaa matkatoveriensa löytymisessä, vaikka se ei helppoa olekaan sotilasjuntan tiukasti valvomassa maassa. Amerikkalaisetkin joutuvat huomaamaan, että kaikkialla ei voi toimia heidän sääntöjensä mukaan.

Seuraa vielä koko joukko uskomattomia juonenkäänteitä ennen loppua. Rouva Chenin henki on Tanin kirjoista humoristisin, vaikka se sijoittuukin erittäin synkkään epädemokraattiseen Burmaan. Kuin varkain Tan ottaa voimakkaasti kantaa Burman poliittiseen tilanteeseen kertomalla kauhuteoista, joihin sotilaat jatkuvasti syyllistyvät, vaikka ulospäin kilpeä kiillotetaankin. Teräviä huomioita on myös mediasta ja sen toimintatavoista. Tosi-tv hullaannuttaa kaikki, ja katsojaluvuilla tehdään politiikkaa. Amerikkalaisuus saa henkilöiden kautta myös lempeää sapiskaa. Burma-Myanmarin tilanne ei ole kirjan ilmestymisen jälkeen kovinkaan paljon muuttunut, joten senkin puolesta se on edelleen hyvin ajankohtainen.

Lukiessani yhä useammin mietin, mitä kirjoja kulloinenkin luettava tuo mieleen. Tällä kertaa ainakin kaksi teosta: Lisa Seen romaani Pionin rakkaus ja Audrey Niffeneggerin Hänen varjonsa tarina. Kummassakin on kuolleitten hengillä keskeinen rooli, ja Pionin rakkaus vielä sijoittuukin Kiinaan.