Annukka Salama: Harakanloukku (Faunoidit 3)

Kirjoittaessani Magdalena Hain Gigi & Henry -trilogian päätösosasta vertailin varovasti tällaisten tiukahkosti rajattujen sarjojen etua päättymättömiltä tuntuviin verrattuna. Annukka Salaman faunoiditrilogia on nyt edennyt päätökseensä, ja tietyllä tavalla se asettuu onnistumisessaan näiden kahden välimaastoon. On hyvä, että tarina nyt sai selkeän pisteen, mutta päätösosan loppu vaikutti silti jotenkin häthätää kokoon kursitulta. Mutta siitä kohta tarkemmin.

Salaman trilogian aloitusosaa Käärmeenlumojaa esitellessäni kuvailin keskeistä ideaa näin: Perusidea on, että osa ihmisistä on faunoideja. Faunoidien ominaisuuksista yli puolet on joltakin satunnaisesti valikoituneelta eläimeltä, loppuosa ihmistä. Faunoidit elävät joukossamme ilman, että kovinkaan moni sitä tietää.---Kirjan päähenkilö on kuusitoistavuotias Unna, joka on aina itse tiennyt olevansa erilainen kuin muut. Hän on enemmän kuin puoliksi orava. Unna on käsittämättömän notkea ja taitava kiipeämään.

Unna ei ole koskaan tavannut kaltaisiaan eikä tiedä mitään faunoideista saati metsästäjistä, jotka saalistavat faunoideja kaupunkiensa voimalaitoksiin energianlähteiksi. Kun hän sitten tutustuu K2:n jengiin eli neljän opiskelijapojan kommuuniin, hänen elämänsä muuttuu täysin. On muitakin, monta. Unna ei ole enää yksin. Ennen kaikkea on Rufus, uskomattoman komea ja kiehtovat uros, joka katsoo Unnaa niin, että tämä tuntee sulavansa siihen paikkaan.

Kyseessä on siis omaperäinen idea sovitettuna nuorille aikuisille suunnatun paranormaalin romanssin genreen. Koko trilogian lukeneena voi Salamankin teoksista todeta, että ne ovat kovaa kansainvälistä tasoa, täysin valmis paketti vain myymistä, kääntämistä ja filmaamista vaille.

Kakkososassa Piraijakuiskaajassa henkilögalleriaa laajennetaan ja tarinaa syvennetään. Olen sitä moitiskellut joidenkin juonenkäänteiden oikaisuista sekä paikoin saarnaamiseen sortumisesta. Kakkonen on myös aloitusosaa tummempi sävyiltään, mutta tämä viimeinen eli Harakanloukku edustaa sarjassa todellista faunoidi-noiria.

Edellisen osan lopusta on kulunut kaksi kuukautta. Unnan ja Rufuksen rakkaustarina näyttää lopullisesti ajautuneen karille sen jälkeen, mitä he saivat selville Los Angelesin

-matkallaan. Tapahtumat lähtevät kuitenkin nopeasti vyörymään, kun jengin keskeinen jäsen joutuu metsästäjien kynsiin. Hänet on mitä ilmeisimmin viety metsästäjien kaupunkiin Venoriin. Voimaeläinten johtaja Mumak lähettää Rufuksen ystävineen pelastusretkelle erämaan keskellä sijaitsevaan kaupunkiin. Peitetarinana on Joonelle järjestetty keikka Venorin tärkeimmässä yökerhossa. Matka on täynnä vaaroja ja synkkiä uhkia. Esimerkiksi Rufuksen taipumus vajota horrokseen tunnin pakkasessa oleilun jälkeen asettaa omat kivensä joukon polulle.

Valeasuiset faunoidit siis kirjaimellisesti kävelevät vihollistensa keskelle. Joone harhautuu oitis joukosta ja joutuu vaikeuksiin. Seikkailulla on seurauksena odottamaton romanssi Joonen ja nuoren metsästäjäpojan välillä. Tällä kertaa kuumimmat eroottiset kohtaukset menevätkin poikarakkauden piikkiin. Hankaluuksia ja räiskettä seuraa siitäkin, että Unna on mukana pelastuspartiossa. Rufuksen jatkuva läsnäolo on melkoinen koetus tytölle.

Venor on todella pimeä, musta ja kammottava kaupunki, kuin Tšernobyl konsanaan, ja sen asukkaat ovat ilottomia, synkkiä ja väkivaltaisia. Blade Runner -leffan tunnelma tulee hakematta mieleen. Mutta miten löytää kadonnut ystävä suurkaupungista, ja onko hän enää edes hengissä? Lukijan tuskaa helpotetaan kuvaamalla hetkittäin tapahtumia myös vangitun faunoidin näkökulmasta. Paljastuukin varsin iljettävä ja alkeellinen huvittelumuoto, jolla metsästäjät itseään viihdyttävät…

Faunoidisarjan osat paisuvat kirja kirjalta, ja tässä viimeisessä on sivuja jo yli neljäsataa. Tiivistämisen varaa olisi kuumissa kohtauksissa ja Venorin kuvauksissa ollut. Eniten kuitenkin ihmettelen, että Salama on vetänyt mukaan vielä fantasian kliseen ennustuksesta, jonka metsästäjät ovat kätkeneet kaupunkinsa uumeniin tarkasti vartioituna. Ennustus putkahtaa aika puskista tarinan loppumetreillä mutta tarjoaa kuin ihmeen kautta pisteen kaikelle, mikä vielä jää roikkumaan. Sisäistä kukkahattutätiäni myös hieman harmittaa, että esiintymisjännitykseen ei löydy muuta lääkettä kuin armoton viinan imeminen.

Pakko vielä lisätä jälkikäteen tähän juttuun virallinen pilkunviilausosio. Tarinassa jousella ja nuolilla on keskeinen osansa, ja yhdellä henkilöistä on mukanaan nuoliviini, ts. kotelo, jossa nuolia pidetään. Salama taivuttaa sanaa kuitenkin samalla tavalla kuin juomaa tarkoittavaa viini-sanaa, eli esimerkiksi "Poika otti lisää nuolia viinistään." Sanoilla on kuitenkin toisistaan poikkeava taivutus, joka on helppo tarkistaa sanakirjasta.

Marmatteluistani huolimatta Harakanloukku on edeltäjiensä ohella vetävälukuinen, viihdyttävä ja jännittävä hieman erilainen seikkailutarina, jolla on kohderyhmässään varmasti uskolliset lukijansa. Kannattaa kokeilla niidenkin, jotka eivät itseään kohderyhmäksi välttämättä tunnista. Saattaa yllättyä positiivisesti!

Annukka Salama: Harakanloukku

WSOY 2014. 446 s.

Lainattu kirjastosta.

Harakanloukusta muissa blogeissa: 
Kirjaneito hurmaantui kirjasta: Harakanloukku olikin paitsi erinomainen kirja, myös maino lukujumin purkaja. Trilogia ei ole yksi niistä, joiden viimeinen osa suistaa minut vieroitusoireiden, masennuksen ja lempihahmoni kuoleman aiheuttamalle suruajalle. Harakanloukku on yksi niistä kirjoista, jotka ahmaisee ja haluaa sitten lukea lisää. Ihan mitä vain. Vaikka puhelinluetteloita. 

Morre taas hieman pettyi kirjaan ja löysi siitä tuttuja aineksia aiemmin lukemastaan (minulta nämä yhtymäkohdat menivät ohi, koska lukeneisuuteni fantasian osalta on ohuehko).

Minua paljon nuorempi Linneakin tunsi itsensä tätimäiseksi lukiessaan vällyjenpöllyttelykohtauksia :D

"Faunoiditrilogian maailma on yhdistelmä Harry Potterien maagisuutta ja räyhää ja räväkkää nuorisokulttuuria. Toivoisin kirjasarjalle paljon käännösoikeuksia ja näkyvyyttä maailmalla", kirjoittaa Ahmu.

Notkopeikko pelkäsi turhaan pettymystä.

***

Blogikierrosta tehdessäni valaistuin ja ymmärsin, että vaikka Unnan ja Rufuksen tarina nyt päättyikin, faunoideista olisi tulossa vielä lisää kirjoja. Minua tämä oikeastaan vähän harmittaa, sillä toivoin Salaman ryhtyvä hiomaan jotain ihan uutta ideaa. Nuorella kirjailijalla on loistavat kertojanlahjat, ja haluaisin lukea häneltä jotain ihan muuta vaihteeksi. Mutta fanit lienevät ainakin onnellisia.

Annukka Salama: Piraijakuiskaaja (Faunoidit 2)

Marraskuussa alkanut odotus päättyi vihdoin. Sain nimittäin heti kirjastojemme (kirotun) kesätauon päätyttyä varaamani Piraijakuiskaajan lainaan, ja nyt se on luettu. Kovin hetkelliseksi jäi helpotus, sillä Annukka Salama jättää tämän Faunoidit-sarjansa kakkososan niin koukuttavaan tilanteeseen, että jo malttamattomana hamuaa käsiinsä seuraavaa osaa, joka ilmestyy – vuoden päästä.

Faunoidit kuuluu suosittuun paranormaali romanssi -genreen, jota en ole kovin paljoa lukenut. Salaman sarjan aiemman osan Käärmeenlumoojan lisäksi ainoat kokemukseni genrestä taitavat olla Elina Rouhiaisen Susiraja-sarjan teokset. Ideaan kuuluu jo nimenkin mukaan paranormaaleja aineksia, joita Salamalla edustavat faunoidit, sekä vahva eroottinen lataus. Faunoidit ovat ihmisiä, joilla on vähintään puolet itsessään oman voimaeläimensä ominaisuuksia. Heidän läsnäoloaan tavallisten ihmisten keskuudessa ei juuri huomaa.

Piraijakuiskaajan alussa lukijalle esitellään vauhdilla kaksi uutta suomalaisfaunoidia, sisarukset Nemo ja Eden. Kirjaimellisesti ottaen Eden ei ole faunoidi, koska hän on tyttö, mutta hänessä on hyvin runsaasti jonkin vesielementin voimaeläimen ominaisuuksia. Kirjan aikana selviääkin, minkä. Asia on näet yllättävän helppo selvittää. Voimaeläinvaltuutetun toimistossa vastataan parin minuutin verran monivalintakysymyksiin, ja tadaa! valtuutettu kertoo, kuinka monta prosenttia henkilössä on eläintä (vain 50 % ja yli ovat faunoideja) ja mikä on henkilön voimaeläin. Muutama muunkin asian helppous kohautti kulmiani kirjan mittaan. Esimerkiksi Unnan vanhemmille piti kertoa tytön erikoislaatuisuudesta. Aihetta käsiteltiin sen verran, että Rufus sytytti kynttilän hengityksellään ja sillä selvä. Melkoiset vanhemmat…

Nemo taas on kameleonttifaunoidi, mikä saa aikaan monia kiusallisia tilanteita kirjan mittaan, kun Nemo ja Eden tietysti törmäävät Unnaan ja Rufukseen sekä muihin ennestään tuttuihin faunoideihin. Kameleontti nimittäin alkaa omaksua lähimmän faunoidin ominaisuuksia itseensä. Nemo ja Eden joutuvat vaikeuksiin lomamatkallaan, ja asiaa lähdetään selvittämään Los Angelesiin kansainväliseen faunoidituomioistuimeen.

Samaan kaupunkiin lähtevät myös Rufuksen jengin faunoidit. Unnan biologisten vanhempien jäljet johtavat Tijuanaan Meksikon puolelle, ja Joonen bändille tarjotaan Losissa levytyssopimusta. Kun Unna vielä erotetaan koulusta pariksi viikoksi, matkaan voidaan lähteä (harmittaa muuten, että jälleen koulu kuvataan helvetiksi ja opettajat mahti-idiooteiksi). Los Angelesisssa porukka majoittuu ruhtinaallisesti, onhan Rufuksella rahaa kuin roskaa, ja kuten myöhemmin käy ilmi, myös arvaamattoman paljon arvovaltaa.

Aika paljon keskivaiheilla chillaillaan ennen loppuhuipennusta. Käydään tietysti shoppailemassa, opetellaan surffausta ja snorklausta, käypä Unna skeittaamassakin. Ja tietysti on paljon niitä kuumia kohtauksia milloin missäkin ja kenenkin kesken. Seksi on tajunnan räjäyttävää, mutta edelleenkin Salama kuvaa sitä hyvin häveliäästi, jopa kiltisti.

Piraijakuiskaaja on kaikesta hauskanpidosta huolimatta pari astetta Käärmeenlumoojaa synkempi teos, sillä metsästäjien uhkaava läsnäolo on vahva alkusivuilta lähtien. Faunoidit eivät ole turvassa, päinvastoin, sukupuutto saattaa olla pian käsillä. Jossakin kohdassa intoudutaan saarnaamaan myös ympäristötuhoista. Asia on totta kai polttavan tärkeä, mutta paatoksellisuus saa helposti vain skippaamaan kohdan ja jatkamaan, kun päästään takaisin toiminnan pariin.

Käärmeenlumooja valittiin kirjabloggaajien mielestä viime vuoden parhaaksi lasten- ja nuortenkirjaksi eli sille myönnettiin Blogistanian Kuopus -palkinto. Ehkä siksi kirjasta löytyy (ainakin minun mielestäni) pieni silmänisku kirjabloggaajille. Unna nimittäin lukee sekä lentokoneessa että hotellissa Jane Austenin Järki ja tunteet -kirjaa! ” ”Varmaan yhtä jännää ku tuijottaa kuinka ruoho kasvaa”, Vikke sanoi ja koputti Game of Thronesin kantta.”

Annukka Salama: Piraijakuiskaaja (Faunoidit 2)

WSOY 2013. 377 s.

Lainattu kirjastosta.

P.S: Suosittelen Faunoidit-sarjan lukemista järjestyksessä.

Annukka Salama: Käärmeenlumooja

Nuortenkirjateemaviikkoni etenee huimaa vauhtia. Neljännen päivän aamuun heräsin lumoutuneena. Sain nimittäin ennen nukkumaan menoa ahmittua loppuun Annukka Salaman Käärmeenlumoojan. Kirjaimellisesti ahmin lopun, sillä tarina oli paikoin niin jännittävä, että oli loikittava tekstissä eteenpäin saadakseen tietää, miten käy. Sitten kyllä kuuliaisesti palasin lukemaan harppomani kohdat. Näin käy nykyään aika harvoin, joten se kuvannee teoksen latautunutta intensiteettiä, joka välittyi keski-ikäiselle lukijalle vahvasti. Mitenköhän tämä imaisee mukaansa nuoremman lukijan?

Annukka Salama oli esittelemässä teostaan lokakuussa Turussa, kun WSOY tarjosi illanvietonpaikallisille kirjaihmisille. Sain mukaani juuri Käärmeenlumoojan, mutta kirjailija pääsi livahtamaan käsistäni, joten jäin ilman omistuskirjoitusta. Tämä harmittaa nyt entistä enemmän. Kirjalle on tehty hyvä kirjatraileri, joka oman kokemukseni mukaan herättää kiinnostusta kohderyhmässä. Olen nimittäin muutamia kirjatrailereita pyörittänyt omille oppilailleni paristakin eri syystä, ja tämän kirjan tietoja kyseltiin kirjastokäynnin varalle. Nyt voin viedä oman kappaleeni työpaikan hyllyyn. Olisipa ihanaa, jos voisi sinne hankkia enemmänkin uutuuksia ilman ainaista rahapulaa.

Käärmeenlumooja aloittaa sarjan, jonka toinen osa Piraijakuiskaaja ilmestyy ensi vuonna. Sarjamaisuus on hyvin otettu huomioon jo alusta alkaen, mikä tietenkin on rakenteelle eduksi. Monestihan (?) käy niin, että on kirjoitettu yksittäinen teos, jolle sitten aletaan suosion takia tai muista syistä kirjoittaa jatko-osia, ja tulos on ainakin ensimmäisen ja toisen osan kohdalla kankea.

Mutta lopultakin itse kirjaan. Perusidea on, että osa ihmisistä on faunoideja. Faunoidien ominaisuuksista yli puolet on joltakin satunnaisesti valikoituneelta eläimeltä, loppuosa ihmistä. Faunoidit elävät joukossamme ilman, että kovinkaan moni sitä tietää. Osalla muistakin ihmisistä on itsessään pienempi annos eläintä, ja monet heistä koettavat eri menetelmin ”löytää” sen itsestään, kokonaan koskaan onnistumatta. Kirjan päähenkilö on kuusitoistavuotias Unna, joka on aina itse tiennyt olevansa erilainen kuin muut. Hän on enemmän kuin puoliksi orava. Unna on käsittämättömän notkea ja taitava kiipeämään. Puut, lipputangot ja korkeat rakennukset vetävät häntä puoleensa magneetin tavoin. Leiskuvan punainen kiharapilvi on oikeastaan ainoa ulkoinen seikka, josta Unnan voimaeläimen voi aavistaa.

Unna ei ole koskaan tavannut kaltaisiaan eikä tiedä mitään faunoideista saati metsästäjistä, jotka saalistavat faunoideja kaupunkien voimalaitoksiin energianlähteiksi. Kun hän sitten tutustuu K2:n jengiin eli neljän opiskelijapojan kommuuniin, hänen elämänsä muuttuu täysin. On muitakin, monta. Unna ei ole enää yksin. Ennen kaikkea on Rufus, uskomattoman komea ja kiehtovat uros, joka katsoo Unnaa niin, että tämä tuntee sulavansa siihen paikkaan.

Tapahtumat sijoittuvat suomalaiseen kaupunkiin, jonka joku saattaa tunnistaakin. Minä en, mutta sillä ei ole merkitystä. Maailma on vain ihan pikkuisen vino. Salaman idea faunoideista on samalla hauska ja jännittävä. Rufuksen lähipiiriin kuuluu esimerkiksi Vikke, joka on mahdottoman komea ruskeine silmineen ja upeine hiuksineen. Naiset suorastaan lankeavat hänen edessään. Kukapa ei tällaisia ihmisiä tuntisi? Joone on taitava kitaristi ja pukeutuu näyttäviin koruihin ja koristeisiin, kuin harakka. Ilmetty rokkikukko! Hahmoja on hauska vertailla tuntemiinsa ihmistyyppeihin.

Täytyy tunnustaa, että hieman ensin hämmennyin kirjan erittäin vahvasta eroottisesta latauksesta. Koska henkilöissä on merkittävä osuus eläintä, ovat heidän viettinsäkin luonnollisesti väkevät. Silti tällaista kuivahkoa lukijaa alkoivat jo jossakin välissä vaivaannuttaa toistuvat kuvaukset siitä, miten Unnan ja Rufuksen välillä kipinöi ja leiskui. Pieninkin katse ja hipaisu sytyttää osapuolet sellaisiin liekkeihin, että alta pois.

”Suudelmat olivat ensin varovaisia, mutta kun Unna äännähti hiljaa ja painautui Rufusta kohti, ne muuttuivat vaativiksi. Hän päästi keuhkonsa tyhjiksi, kun sata kiloa puhdasta halua kierähti hänen päälleen. Voi luoja, se murisi hänen huuliaan vasten. Se tuntui värinänä varpaissa asti, ja Unna vaikersi ääneen.”

Unna on kuitenkin hyvän perheen kunnollinen tytär ja Rufus suorastaan ritarillisuuden perikuva, joten kestää kauan, ennen kuin kärventävä himo saa täyttymyksensä. Silti kirjassa säilytetään tietty häveliäisyys, eikä intiimialueista edes vihjailla mitään. Varsinainen akti häivytetään täysin. Pikkuisen hymyilytti myös, että roihuavan intohimon vastapainoksi Salama muistuttaa moneen otteeseen turvaseksistä. Rufus ei tietenkään suostu mihinkään ilman kondomia!

Tätä tekstiä kirjoitin siis tänään lauantaiaamuna 17.11.2012. Välillä piipahdin aamukahvipöydässä, ja kuinka ollakaan, aamun Hesarissa oli Suvi Aholan artikkeli nuorten aikuisten kirjallisuudesta. Ahola mainitsee kirjoituksessaan Annukka Salaman yhdeksi suomalaisista naiskirjailijoista, jotka kirjoittavat juuri nuorille aikuisille suunnattuja teoksia. Käärmeenlumoojassa on kaikkea sitä, mitä Ahola mainitsee: se on uskallettu, pikkuisen dystooppinen, yliluonnilliseen kallistuva ja fantastinen sekä monimediainen. Muutenkin Aholan artikkeli kannattaa lukea, sillä se käsittelee aihetta, jota on vuoden mittaan monessa blogissakin sivuttu.

Jään odottelemaan Piraijakuiskaajaa ihan mukavissa tunnelmissa, ja aion senkin lukea. En yhtään häpeile, vaikka joku näkisi minun sitä lukevankin. Viittaan tällä tuohon Aholan juttuun, jossa mainitaan, että nuortenkirjojen lukemista kenties jotkut aikuiset peittelevät.

Annukka Salama: Käärmeenlumooja

WSOY 2012. 330 s.