Jussi Simola: Valitut valheet

 

Lyhyessä prologissa nainen jää Helsingissä raitiovaunun alle. Ihan suoraan sitä ei sanota, mutta ilmeisesti paikalta nopeasti poistuva hahmo on tönäissyt naisen raiteille.

Kaksi vuotta myöhemmin menestyvä liikemies Peter Lehtoruusu matkustaa harvinaista kyllä kohti kotiaan raitiovaunulla. Yleensä hän ei alennu rahvaan sekaan köyhyyden löyhkään. Matka jää kuitenkin Peterin viimeiseksi, sillä joku tyrkkää hänet raitiovaunun eteen kohtalokkain seurauksin, kun hän on juuri poistunut sen kyydistä. Raitiovaununkuljettaja vakuuttaa myöhemmin poliisille, että joku todella työnsi miehen raiteille. On siis mitä ilmeisimmin kyse henkirikoksesta, vaikka syyllisestä ei ole jälkeäkään.

Rikoskomisario Lara Hongan ryhmä saa tapauksen selvitettäväkseen. Kovin paljoa tapauksessa ei tunnu olevan tarttumapintaa, mutta poliisit eivät jätä kiveäkään kääntämättä ja jo käännettyjäkin käännetään uudestaan. Sitten nuori nainen jää raitiovaunun alle, ilmeisesti tyrkättynä. Tapauksia tuntuu yhdistävän vain tekotapa.

Tehdään runsaasti perinteistä poliisityötä: haastatellaan asianosaisia, omaisia ja silminnäkijöitä, katsotaan valvontakameratallenteita, selvitellään puhelinliikennettä, käydään läpi sometilejä. Lopulta alkaa löytyä pieniä johtolangansäikeitä, joita voidaan ainakin yrittää seurailla. Paljastuu koko joukko valheita, joita eri ihmiset ovat kertoneet niin poliisille kuin toisilleenkin. Mutta kuka peittää valheillaan tekemiään murhia?

Valitut valheet on Jussi Simolan toinen dekkari. Viime vuonna ilmestynyt esikoinen Haudatut haaveet aloitti helsinkiläisestä rikoskomisario Lara Hongasta ja tämän tutkintaryhmän jäsenistä kertovan dekkarisarjan. Tutut henkilöt ovat pääosin mukana edelleen. Lara Honka on nelikymppinen lukioikäisen tyttären yksinhuoltaja, joka vuosien jälkeenkin oirehtii kurjalla tavalla kariutuneen avioliittonsa takia. Uudelle suhteelle voisi kuitenkin jo olla tilaa, ja Lara huomaakin kollegansa komisario Eero Huuhkan herättävän hänessä tietynlaisia lämpimiä tunteita.

Eero on viisikymppinen leskimies, jonka raskaana ollut vaimo on kuollut traagisesti. Eerokin alkaa vähitellen lupaavasti toipua menetyksestään, joten uudelle rakkaudelle voisi jo olla aika antaa tilaisuus.

Mukana ovat edelleen kärttyisä ylikonstaapeli Reima Tyrväinen, joka ei oikein sulata lähimmän kollegansa eläköitymistä eikä ainakaan tämän tilalle rekrytoitua Nadaja Berishaa. Nainen ja vielä mamu! Nadaja on päättänyt näyttää esihenkilölleen ja koko ryhmälle, että pärjää uudessa työssään. Toisten arvostus on ansaittava hyvillä tuloksilla.

Myös IT-asiantuntija Jyry Koppila ja nuorempikonstaapeli Luukas Salmi ovat edelleen ryhmän jäseniä. Tuttuun tapaan Simola vilauttaa myös jokaisen ryhmän jäsenen henkilökohtaista elämää tutkinnan lomassa, mutta eniten keskitytään tällä kertaa Laran ja Eeron keskinäisten välien vähittäiseen lämpenemiseen.

 

Haudatut haaveet ja Valitut valheet todistavat, että Jussi Simola hallitsee hyvän perusdekkarin kirjoittamisen. Rikosjuonet ovat monipolvisia ja loppuratkaisut sopivan yllätyksellisiä mutta perusteltavissa olevia. Henkilöissä on inhimillisyyttä ja henkeä, kuten pitääkin. Helsinki miljöönä on kuvattu elävästi. Jälki on varmaa ja vakuuttavaa, ja teosten lukeminen sujuu vaivatta.

Mutta riittääkö se? Nykyään Suomessa julkaistaan todella paljon hyviä dekkareita, myös tällaisia Silmolan dekkarien kaltaisia eli (Helsinkiin sijoittuvia) ihmissuhdekuvioilla höystettyjä maltillisen realistisia poliisidekkareita. Miten erottua siitä joukosta positiivisesti? Tämä kysymys Simolan kannattaa minun mielestäni ottaa vakavaan pohdintaan.

Jussi Simola: Valitut valheet
Myllylahti 2024. 336 s.
Äänikirjan kustantanut Saga Egmont ja lukija Hannamaija Nikander.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Liisa Näsi: Kovalla kädellä

Kirjailija Liisa Näsi nimittää Kovalla kädellä -teostaan eri yhteyksissä, kuten nettihaastatteluissa ja Facebook-sivullaan, pehmo- ja villasukkadekkariksi. Elisa Kirja kuitenkin luonnehtii sitä vangitsevaksi psykologiseksi jännitysromaaniksi, mitä pidän huomattavasti osuvampana. Ei teos ole cozy crimea vain, jos siinä ei alkusivuilla ole ruumista.

Minna Arasuo on kolmikymppinen akateeminen pätkätyöläinen. Opintoja on tullut suoritettua melkoinen nippu eri aloilta, joten Minnan oma luonnehdinta itsestään kaikkien alojen asiantuntijana ei ole ihan katteeton. Harmi vain, että sellaisella osaamisella ei oikein ole kysyntää työmarkkinoilla. Taloudellinen ahdinko on ajanut Minnan jyväskyläläisen mummonsa omakotitalon yläkertaan vuokralaiseksi.

Työtilaisuuksien toivossa Minna laatii Facebookiin ilmoituksen, jossa hän tarjoaa tutkijapalveluja. Toiveissa olisi jokin sukututkimustoimeksiannon tapainen, mutta ensimmäisenä häneen ottaa yhteyttä paikallinen julkkis eli kansainvälistä arvostusta tiedemaailmassa nauttiva Suvi Ekberg. Nainen haluaa palkata Minnan etsimään teini-ikäisen tyttärensä, joka on ollut kadoksissa jo toista viikkoa. Minna saa siis yksityisetsiväkeikan.

Lähempi keskustelu viimeisen päälle huolitellun ja kovapintaiselta vaikuttavan rouva Ekbergin hulppeassa huvilassa paljastaa, että Ekbergin tytär on sovitusti viettänyt syyslomaviikon luokanopettajaisänsä luona Fuengirolassa mutta ei ole palannut sieltä kotiin. Kyse on siis tarkalleen ottaen lapsikaappauksesta, jos lapsen isä ei ole palauttanut lasta sovitusti. Suvi Ekberg haluaa, että Minna matkustaa Espanjaan tarkkailemaan ex-puolisoa, jonka hän vihjailee mahdollisesti käyttävän pariskunnan tytärtä hyväkseen.

Minnan yksityiselämästä paljastuu myös ikävä kuvio. Hänellä on ollut rakkaus- ja seksisuhde entisen yliopisto-opettajansa ja esihenkilönsä kanssa, mutta miehen luvattua avioeroa ja Minnan kanssa yhteen muuttamista ei ole kuulunut. Kun Minna on katkaissut suhteen, on mies alkanut käyttäytyä ikävästi, jopa uhkaavasti. Sitten Minna alkaa saada salatusta numerosta rankkoja uhkausviestejä. Ilmeisesti Minnan kamppailulajiosaaminenkin tulee vielä hyötykäyttöön!

Tarina käynnistyy ilman sen kummempia pohjustuksia nopeahkosti, mutta kuten yllä olevasta käy ilmi, on ainakin jonkin verran kyseenalaista, onko ylipäätään tapahtunut mitään rikosta. Näsi kuitenkin kiristää taitavasti ruuvia niin, että pian huomasin olevani tarinan koukussa. Arvasin kyllä aika varhaisessa vaiheessa yhden keskeisen juonikuvion pahiksen, mutta sen lisäksi juonessa on vielä uusia kerroksia. Loppua kohden tapahtumat ja toiminta kiihtyvät vauhdilla, ja paljastuu sekin, miksi painetun kirjan kanteen on nostettu kissan kuva. Ruumiskin vielä saadaan ennen viimeistä pistettä!

Näsi on toiminut työnohjaajana ja kouluttajana muun muassa lastensuojelussa, perhetyössä ja kotipalvelussa. Näissä tehtävissä kertynyttä tietoa kotien suljettujen ovien takana tapahtuvista asioista ja perheväkivallan sekä vallankäytön monista muodoista Näsi hyödyntää oivaltavasti Kovalla kädellä -romaanissaan.

Vuonna 2020 ilmestynyt Kovalla kädellä on Näsin toinen kaunokirjallinen teos. Kirjailijan mukaan sen ilmestyminen jäi harmillisesti koronapandemian jalkoihin, mikä varmasti on ihan totta. Julkkarijuhlat, kirjailijakiertueet ja kirjamessut jäivät kokonaan väliin tai ainakin kutistuivat virtuaalitapahtumiksi. Se on todella harmi, sillä Kovalla kädellä on omassa alagenressään oikein hyvä esikoisdekkari. Näsin esikoiskirja on vuonna 2019 ilmestynyt novellikokoelma Eilispäivä ei kuole (Basam Books).

Liisa Näsi: Kovalla kädellä
Basam Books 2020. 320 s.
Äänikirjan lukija Lotta Merenmies, kustantaja Saga Egmont FI.

Itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Tiina Mahlamäki: Neuloosi

”Neuloosi on mielestäni varsin käyttökelpoinen uudissana. Se kuvaa hyvin sitä tunnetta, kun mielen täyttää voimakas sisäinen tarve neuloa niin, että päivittäiset kotityöt jäävät tekemättä, puhelimeen ei tule vastattua ja nukkumaanmenokin viivästyy. Kaikki muu tekeminen tuntuu turhalta ajanhukalta.”

Näin kuvaa Laura Niemi neuloosi-sanan merkitystä vuonna 2013 Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen Kotus-blogissa otsikolla Neuloosin pauloissa. Turun yliopiston uskontotieteen yliopistonlehtori ja dosentti, tohtori Tiina Mahlamäki on napannut tämän mainion termin tarinallisen tietoteoksensa nimeksi.

Neuloosi ilmestyi marras-joulukuun taitteessa (v. 2023), mutta kuulin siitä ensimmäisen kerran Tiina Mahlamäeltä vuoden 2021 kesäkuussa, kun tapasimme Sammatissa kirjailija Eeva Joenpellon 101-vuotisjuhlan merkeissä. Tiina Mahlamäki on Eeva Joenpelto -seuran puheenjohtaja, ja itse olen samaisen seuran hallituksen jäsen. Meillä molemmilla oli vastuutehtäviä kyseisessä juhlassa.

Kuten vuosiluvuista varmasti huomaatte, tuolloin elettiin korona-aikaa. Eeva Joenpellon 100-vuotisjuhla edelliseltä kesältä oli peruuntunut, eivätkä 101-vuotisjuhlankaan enteet olleet kovin hyvät. Kokoontua kuitenkin saatiin, mutta juhla myös striimattiin, koska kaikki eivät halunneet tulla paikan päälle.

Neulebuumi oli koronavuosina voimissaan, ja kaupoista jopa loppuivat välillä ainakin jotkut tietyt langat. Jokainen kynnelle kykenevä tuntui neulovan vimmatusti mitä upeimpia islantilaistyylisiä kaarrokeneuleita tai vähintään monimutkaisin kuvion koristeltuja pitkävartisia villasukkia. Mistä tässä käsityövillityksessä oikein oli ja on kyse? Ilmeisesti näistä tunnelmista ja kysymyksistä lähti idea kirjoittaa aiheesta tietokirja.

Mahlamäki kuvaa Neuloosin alkusivuilla omaa suhdettaan neulomiseen näin: ”Neulominen on minulle tapa keskittyä ja samalla saada aikaan jotain näkyvää ja käsillä kosketeltavaa. Se on minun meditaatiotani, tapani harjoittaa henkisyyttä. Neulominen on kulkenut mukanani suurimman osan elämääni, vähintään puoli vuosisataa.”

Mitä sitten tarkoitetaan tarinallisella tietokirjallisuudella? Kun yritän etsiä sille tarkkaa määritelmää, huomaan, että kyseessä on viime vuosikymmenellä yleistynyt mutta itse asiassa melko vanha tietokirjallisuuden ja tietokirjoittamisen laji. Pirjo Hiidenmaa toteaa artikkelissaan Trendinä tarinallinen tietokirja muun muassa näin: ”Koska tarinallisuus sopii hyvin juuri yksittäisten tapahtumien, kokemusten ja henkilöhistorioiden kuvaamiseen, on siitä tullut väline tuoda näkyviin arkisia kokemuksia ja hyödyntää niiden todistusvoimaa yhteiskunnallisten aiheiden käsittelyssä.”

Tunnista Mahlamäen Neuloosista lukuisia Hiidenmaan esittelemiä tarinallisen tietokirjan piirteitä, eikä ihme, sillä Mahlamäki on toimittanut yhdessä Emilia Karjulan kanssa teoksen Kurinalaisuutta ja kuvittelua, joka käsittelee juuri luovaa tiedekirjoittamista.

Mahlamäen Neuloosi on minämuodossa kirjoitettu ja kerrottu tietokirja neulomisesta, sen harrastamisesta ja merkityksestä kertojalle itselleen mutta myös laajasti ilmiöstä itsestään, sen historiasta, muutoksista ja merkityksistä. Kirjassa ei ole neuleohjeita, mutta siitä saa kyllä virikkeitä, vinkkejä ja vihjeitä neuleharrastuksen aloittamiseen tai kehittämiseen. Varoitukseksi kannattaa kuitenkin katsoa kirjan alussakin mainittu Laura Neuvosen lyhyt animaatioelokuva Kutoja – The Last Knit YouTubesta!

Koska olemme sattumalta kirjailija Mahlamäen kanssa suunnilleen samanikäisiä ja meillä on taustoissamme monia yhteneväisyyksiä, löysin kirjasta runsaasti samastumiskohtia. Moni muisto omasta menneisyydestä ja perheen ja suvun taustoista pulpahti pintaan kirjaa lukiessani. Minäkin olen auttanut äitiä ja isoäitejäni pitelemällä lankavyyhtiä ojennetuissa käsivarsissani. Vielä 1970-luvulla käsityölangat myytiin vyyhteinä, ei kerinä, kuten nykyään. Työ siis piti aloittaa kerimällä lanka, eikä se onnistunut kovin hyvin ilman apukäsiä.

Minunkin kokemukseni on, että käsitöiden tekeminen kuului arkeen. Meidän suvuissamme on ommeltu käsin ja koneella, niin sähkökäyttöisellä kuin poljettavallakin ompelukoneella, kudottu kankaita ja kudonnaisia kangaspuilla, virkattu ja kirjottu, valmistettu koneellisesti neuleita ja neulottu tietysti myös käsin niin villapaitoja kuin sukkia ja lapasiakin. Olen kasvanut käsitöiden tekemisen keskellä, mutta omat taitoni ja innostukseni ovat vaihdelleet vuosien ja vuosikymmenien mittaan runsaasti.

Mahlamäki kuljettaa omien ja läheistensä käsityökokemusten ja yleisemmän neuletietouden rinnalla kahta tarinaa. Kirjan alussa hän päättää ryhtyä neulomaan islantilaista Riddari-nimistä kaarrokevillapaitaa, ostaa siihen tarvittavat langat ja etsii ohjeen. Matkan varrella on neuletyössä erilaisia vaiheita, mutta lopussa komea kaarrokeneule on valmis, sen langat on päätelty ja se on viimeistelty pesussa ja kuivattu.

Tummemman raidan tarinaan tuo Mahlamäen äidin vakava sairastuminen ja lopulta menehtyminen. Äiti oli innokas neuloja, mutta sairaus vei häneltä myös mahdollisuuden tehdä käsitöitä. Mahlamäki kuvaa kauniisti äitinsä raskasta saattohoitoa. Lopussa päättyy paitsi äidin elämä myös yksi käsityöprojekti.

”Olen hauras, uuvuksissa valvomisesta ja mielen järkytyksestä. Palelen. Vedän ylleni uudenkarhean, vihreän neulepaitani ja koen, miten lämpö leviää yläruumiiseeni. Kävelen ulkona kirpeässä ja kirkkaassa syyspäivässä, tunnen miten islantilaisten lampaiden kasvattama villa kerää liikkeessä muodostuvaa lämpöä ja palauttaa sen minulle takaisin. Kuin äidin halaus. Tämä paita ylläni en enää palele.”

Mutta kuten sanottu, tarinallisessa tietokirjassa yksityinen taso on vain yksi osa kokonaisuudesta. Neuloosissa käsitellään myös muun muassa neulomisen historiaa sen syntyajoista alkaen, erilaisia näkökulmia lankojen ekologisuudesta ja niiden käytön eettisyydestä, neulomisen yhteiskunnallista kantaaottavuutta ja tapaa ilmaista itseään neulomalla. Neulominen ei todellakaan ole mikään yksinkertainen ja yksioikoinen ilmiö!

Jos siis neulomisen historia, filosofia ja yhteiskunnallisuus kiinnostavat, suosittelen Neuloosia lämpimästi. Samaten uskon, että jokainen käsitöitä joskus vähänkin tekemään joutunut tai niihin täysin hullaantunut lukija löytää kirjasta ainakin jotain samastuttavaa, tuttua ja uutta sekä tietoa ja huvia. Neuloosi on koukuttava ja koskettava, hauska ja surumielinen teos käsillä tekemisen riemusta ja lohdusta.

Kuten hyvät kirjat usein, myös Neuloosi johdatti minut toisien kirjojen pariin. Mahlamäki viittaa monessa kohdassa ahvenanmaalaisen toimittaja-kirjailija Karin Erlandssonin tarinalliseen tietoteokseen Sininen lanka – Mitä tiedän neulomisesta. Erlandssonin nimi oli minulle jo tuttu, sillä olen lukenut häneltä dekkarin Kuolonkielot, mutta Sinisestä langasta en ollut aiemmin kuullut.

Lainasin sen oitis kirjastosta ja ahmaisin nopealukuisen teoksen pikavauhdilla. Sininen lanka muistuttaa monin tavoin Neuloosia. Myös Erlandsson kirjoittaa minämuodossa ja aloittaa kirjan lankaostoksilla. Jotain pitäisi neuloa hienoista sinisävyisistä langoista, mutta jostain syystä tällä kertaa neuletyö takkuaa pahasti. Useaan kertaan kertoja päätyy purkamaan työnsä. Neuletyön edistyessä Erlandsson kertaa neulomisen historiaa ja siihen liittyvää faktaa ja kertoo oman neulojatarinansa. Entä voiko neulomalla muuttaa maailmaa?

”Maailma romahtaa ikkunan takana, mutta aina voin neuloa rakkailleni yksisarvisia. Se ei ole tarpeeksi, mutta se on jotain.”

Mahlamäen tavoin Erlandssonin työ on pääosin kirjoittamista. Hän löytää kirjoittamisesta ja neulomisesta paljon yhtäläisyyksiä. Ne myös täydentävät toisiaan mainiosti. Sekä Neuloosissa että Sinisessä langassa on lopussa hyvä lähdeluettelo, joista voi poimia itseään kiinnostavia kirjoja ja artikkeleita lisätiedon ammentamiseen.

Kun kerran olin päässyt neulekirjallisuuden makuun, päätin samaan menoon kuunnella myös kaksi neuleromaania. Luin jo kymmenisen vuotta sitten Kaisa Ikolan silloin vain netistä ladattavissa olleen romaanin Oikein nurin, ja kirjoitin siitä myös jutun blogiini. Kummastelin, miksi romaanille ei ollut kirjailijan sitkeistä yrityksistä huolimatta löytynyt kustantajaa. Joskus ihmeitä tapahtuu, sillä nyt Oikein nurin ja sen tuoreehko jatko-osa Kaksi oikein yhteen ovat saatavissa niin painettuina kuin e-versioinakin eli siis myös äänikirjoina.

Oikein nurin -romaanin tapahtumat sijoittuvat noin viidentoista vuoden takaiseen aikaan. Päähenkilö Annilla on menossa parisuhdekriisi, ja samaan aikaan hän hurahtaa vastoin kaikkia odotuksiaan täysin neulomiseen. Kirjassa tehdään käsitöitä vimmaiseen tahtiin mutta ennen kaikkea hamstrataan lankoja ja kaikkea muuta neulomiseen liittyvää tavaraa siihen malliin, että hitaampia heikottaa. Kirja edustaa siis jonkinlaista neule- ja lanka-chick-litiä, mutta se tarjoaa samalla hauskan nostalgiatripin aikaan, jolloin netti ei vielä ollut liimautuneena jokaisen kämmeneen, vaikka se käytössä jo olikin.

Ikola kirjoitti jatko-osan Kaksi oikein yhteen viitisentoista vuotta aloitusosan jälkeen ja viisaasti sijoitti myös kirjan tapahtumat nykyaikaan. Sinkkuna elelevä keski-ikäistyvä Anni saa kesävieraaksi parhaan ystävättärensä 14-vuotiaan Liina-tyttären, jolla on erilaisia hankaluuksia elämässään. Käy ilmi, että Liinalla on suosittu vlogi. Kuten arvata saattaa, Liina hurahtaa pian käsitöihin ja vetää Anninkin uudelleen neulomisen pariin. Kuvioihin liittyy myös komea lankakauppias…

Kaksi oikein yhteen on vähän vähemmän ostelupainotteinen kuin Oikein nurin, mikä on ihan tervetullutta. Harrastuksen yhteisöllisyyskin on tuotu virkistävästi nykypäivään. Nautittavaa, helppoa luettavaa ja kuunneltavaa, mutta kyllä näissä vähintäänkin pieni neuloosiriski on, se pitää varoitukseksi kertoa.

Tiina Mahlamäki: Neuloosi
Into 2023. 229 s.
Äänikirjan lukija Emilia Howells.

Lahja.

Karin Erlandsson: Sininen lanka – Mitä tiedän neulomisesta (Det blå garnet: Ett bok om att sticka)
Suomentanut Ulla Lempinen.
S & S 2022. 188 s.
Äänikirjan lukija Jenni Sainio.
 
Kirjasto.

Kaisa Ikola: Oikein nurin
Saga Egmont 2022. 340 s.
Äänikirjan lukija Elina Saarela.

Itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

 

Kaisa Ikola: Kaksi oikein yhteen
Saga Egmont 2023. 259 s.
Äänikirjan lukija Johanna Kokko.

Itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Outi Hongisto: Veljet - Amir & Younas & Jälkeläinen

 

Jatkuvajuonisen dekkarisarjan kirjoittaminen ja julkaiseminen lienee jokseenkin riskialtis projekti, jossa vaaditaan lujaa uskoa tuotteeseen ja hyvää kestävyyttä monessa mielessä. Näin syvälliseen ajatuskulkuun päädyin saatuani hetki sitten päätökseen Outi Hongiston dekkaritrilogian viimeisen osan Veljet – Jälkeläinen.

Olen lukenut vuonna 2020 ilmestyneen aloitusosan Veljet– Amir tuoreeltaan. Olen siitä kirjoittamassani jutussa todennut: ”… päättyy piinaavalla tavalla täysin kesken. Jatkoa on luvassa, mutta miten malttaa odottaa siihen asti?” Niinpä!

Seuraava osa Veljet - Younas on ilmestynyt vuonna 2021 ja olen saanut siitä kustantajalta arvostelukappaleenkin, mutta en ole tullut siihen sitten kuitenkaan tarttuneeksi, vaikka vaikutuin aloitusosasta ja viihdyin sen parissa mainiosti. Miksi? Koska en vuoden kuluttua enää mielestäni muistanut tarpeeksi aloitusosan rivakasti edenneestä ja muistaakseni hyvinkin monipolvisesta juonesta. Tuntui, että olisi pitänyt lukea aloitusosa uudelleen, mutta siihen ei sentään ollut kiinnostusta eikä aikaa. Niinpä kirja siirtyi dekkarikirjahyllyni uumeniin odottamaan parempia aikoja.

Niinpä vähän huonoa omatuntoa potien hieman hätkähdin, kun jossain vaiheessa tätä vuotta huomasin, että Hongiston sarjaan oli ilmestynyt jo kolmas osa eli Veljet – Jälkeläinen. Nyt en ainakaan enää muistanut, mitä siinä aloitusosassa oikein tapahtui! Päätin kuitenkin tarttua härkää sarvista ja aloittaa uudelleen alusta. Äänikirjan kuuntelemallahan se on helppoa ja vaivatonta. Tuumasta toimeen!

Kuuntelin siis Amirin uudelleen, ja aloitin heti perään Younasin kuuntelun. Istuin viikolla paljon autonratissa, joten kirjat etenivät hyvää vauhtia. Younas oli kuitenkin vielä pahasti kesken viikonlopun alkaessa. Onneksi kirja oli myös painettuna hyllyssäni, sillä huomasin jääneeni täysin tarinan koukkuun! Luin kirjan loppuun perjantaina iltayöstä. Aamulla totesin, että Jälkeläisestä ei vielä ole saatavana äänikirjaversiota, joten onneksi minulla on painettu kirja lukupinossani! Luin sen päivässä.

On sanottava, että näin yhteen putkeen nautittuna tämä trilogia totisesti on parhaimmillaan. On kiitettävä Myllylahti-kustantamoa, joka on ottanut tietoisen riskin sarjan julkaisemiseen sitoutuessaan. Samoin on oltava iloinen, että kirjailija Outi Hongisto on uskaltanut aloittaa dekkaristinuransa tällä formaatilla. Valtava työ on tehty, ja varsinaiset hedelmät ovat poimittavissa vasta nyt. Mutta sato on laadukas ja runsas, joten panostus ja odotus palkittiin! Ainakin siis lukijan näkökulmasta.

Olen kirjoittanut Veljet – Amir -dekkarista ja sen juonikuvion alkuasetelmasta suhteellisen perusteellisen jutun, joten en lähde sitä nyt kokonaan kertaamaan. Todettakoon tässä vain, että lapsina äitinsä kanssa Suomesta turvapaikan saaneet pakistanilaisveljekset Younas ja Amir ovat nuorina aikuisina ajautuneet lain eri puolille. Younas työskentelee nopeasti urallaan edenneenä rikosylikonstaapelina KRP:ssa, ja pikkuveli Amir on ajautunut Kauklahdessa majaansa pitävään maahanmuuttajataustaisten rikollisjengiin.

Amir temmataan nopeasti ja tiukasti jengin talutusnuoraan. Samaan aikaan Younas ryhmineen pääsee kyseisen jengin puuhien jäljille. Erityisesti Younas alkaa aavistella, että jengin todelliset aivot pysyttelevät visusti taka-alalla. Pyörittääkö pääkaupunkiseudun huumekauppaa joku korkeassa asemassa työskentelevä poliisi?!

Hongisto kuvaa hyytävästi, miten helppoa järjestäytyneen rikollisuuden johtohahmojen on kutoa verkkojaan ja saada kenet tahansa palvelemaan omia päämääriään. Paras ja rehellisinkin poliisi tai muu viranomainen on murrettavissa. Jos ei muuten, niin tämän läheisten ihmisten henkeä uhkaamalla.

Veljet – Younas jatkuu saumattomasti siitä, mihin aloitusosa Amir jää. Mukaan tulee pari uutta henkilöä. Ensinnäkin Younasin tutkintaryhmään palkataan turkulainen oikeustieteilijä Matias, ja toinen uusi näkökulma on nuori rikostoimittaja Emma Backman, joka janoaa kiihkeästi päästä tekemään oikeita juttuja iltapäivälehteen ja jolla onkin pettämätön uutisvainu.

Koko sarjan juoni tiivistyy oikeastaan Younasin ja mädän poliisin väliseksi kamppailuksi, jossa keinoja ei lopulta kaihdeta kummallakaan puolella. Kumpikin tekee kaikkensa omien päämääriensä saavuttamiseksi. Kun toinen vetää hetkeksi pidemmän korren, on toisella jo vähintään yhtä häijy vastaveto valmiina. Younas on alakynnessä, koska hän haluaisi pelata rehellisin keinoin, mutta ei tiedä, kehen voi luottaa.

Tapahtumat vyöryvät eteenpäin kiivaaseen tahtiin, ja lukijaparka kääntää sivuja peläten pahinta ja toivoen parasta. Kuka selviytyy voittajana ja millä hinnalla? Kuka ylipäätään on vielä lopussa hengissä?

Juonenkuljetuksessa Hongisto on ehdottomasti parhaimmillaan. Toiminta ja vauhti pitävät vähän pitkäksi venyvän tarinan vireen vähintäänkin kohtalaisena, parhaimmillaan erinomaisena. Hintana on kuitenkin, etteivät mielenkiintoisetkaan henkilöt oikein saa syvyyttä, jonka ansaitsisivat. Erityiskiitos on annettava päähenkilöistä. Kovin monta maahanmuuttaja- ja pakolaistaustaista poliisipäähenkilöä en suomalaisesta dekkarikentästä muista, Kati Hiekkapellon Serbian unkarilainen Anna Fekete tulee tällä hetkellä ainoana mieleen (mutta varmasti muitakin on, laittakaa vain kommenttikenttään vinkkejä). Younas Zardari on tervetullut lisä suomalaisdekkaripoliisien sankkaan joukkoon!

Pääpahiksen perimmäiset motiivitkin jäävät harmillisen hennosti perustelluiksi. Miten poliisista tulee häikäilemätön ja mitään katumaton rikollispomo? Tämä on edelleen Jari Aarnion jälkeisenäkin aikana kiinnostava kysymys. Sen sijaan maahanmuuttajanuoren ajautuminen jengin syliin on valitettavankin uskottavasti perusteltu.

Paikoin tarinankuljetuksen vauhti on niin kova, ettei jännitettä pysähdytä riittävästi tiivistämään. Muutamissa kohdin jäin harmittelemaan hyytävän ja täysin yllättävän tapahtuman turhan nopeaa sivuuttamista. Taustatyöt on tehty huolella, ja tutkittavaa ja selvitettävää on varmasti ollutkin hurjasti! Vain paikoin tuntuu tausta-aineisto paistavan hieman läpi, muuten se on onnistuneesti sulautettu kerrontaan.

Trilogiassa on siis kirjasta toiseen saumattomasti jatkuva juoni. Jonkin verran Hongisto kuitenkin avaa ja nopeasti kertaa aiempia juonenkäänteitä matkan varrella, mikä helpottaa kirjat harvakseltaan lukevia mutta hieman tuskastuttaa ne yhteen menoon lukevaa. Tämän asian kanssa varmasti jokainen jatkuvajuonista sarjaa kirjoittava painiskelee. Veljet-sarja kuitenkin kannattaa lukea ainakin ilmestymisjärjestyksessä ja nyt koko sarjan ilmestyttyä myös melko tiiviiseen tahtiin.

Outi Hongisto: Veljet – Amir
Myllylahti 2020. 336 s.
Äänikirja Saga Egmont, lukija Panu Vauhkonen.

Outi Hongisto: Veljet – Younas
Myllylahti 2021. 293 s.
Äänikirja Saga Egmont, lukija Panu Vauhkonen.

Outi Hongisto: Veljet – Jälkeläinen
Myllylahti 2023. 245 s.

Painetut kirjat arvostelukappaleita, äänikirjat itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

 

Bloggausjonon purkua, osa 2.

 

Edellisessä jutussani kerroin lyhyesti, miten minulle pääsi kertymään mittava bloggausjono ja miten päädyin purkamaan sen lopulta kahden jononpurkubloggauksen avulla. Alun perin minulla ei ollut sen kummempaa suunnitelmaa kuin purkaa blogiin ne vähäiset muistikuvat, mitä kuukausia sitten luetuista kirjoista on mieleen jäänyt. Pian kuitenkin huomasin, että ensimmäiseen juttuun valikoituivat ulkomaisten kirjailijoiden teokset. Niiden joukossa on pari dekkaria, mutta pääosin ne ovat jotain muuta: historiallista viihdettä, YA-spefiä, vakavampaa historiallista kaunokirjallisuutta.

Toiseen juttuun tuntuivat kuin tarkoituksella jäävän kotimaisten tekijöiden jännitysromaanit ja dekkarit. Yksi teoksista on esikoisromaani ja yksi edustaa niin sanottua yksittäistä teosta sen sijaan, että olisi osa sarjaa. Loput kuusi ovat erimittaisten dekkarisarjojen jatko-osia.

Tähän viimeisen joukon ’syytä’ osittain onkin, että bloggausjono alkoi venyä hallitsemattomaksi. Olen pitänyt tätä kirjablogiani yli kaksitoista vuotta. Sinä aikana olen kirjoittanut lukuisista dekkareista. Niille taas on luonteenomaista olla sarjamaisia. Tuntuu, että nykyään esikoisdekkarin julkistamisen yhteydessä jo heti kerrotaan, että se on samalla myös uuden dekkarisarjan aloitusosa.

Kuten olen aiemminkin kertonut, luen monia pitkienkin sarjojen jatko-osia mielelläni. Mutta miten ihmeessä kirjoittaa niistä aina uudelleen raikas ja tuore blogijuttu?! Ainakaan minulla ei vain yksinkertaisesti puhti riitä, vaikka vilpitöntä halua olisi kahmaloittain. Monet dekkarit on tarkoitettukin käyttöviihteeksi, joten ne eivät välttämättä jätä kovin vahvoja muistijälkiä, vaikka ne eivät millään muotoa mitenkään huonoja alalajinsa edustajia olisikaan.

Pahoittelen siis tätä nippujuttuani niin arvostelukappaleita lähettäneille kustantamoille kuin kirjailijoillekin, jotka ehkä ovat odottaneet myös uusimman kirjansa esittelyä blogiini. Kaikki kirjat olisivat ansainneet oman paneutuneen esittelyjuttunsa, mutta tällä kertaa ne saavat vain tätä.

 

Jenni Multisilta: Kuinka tähdet kuolevat
Like 2022. 339 s.
Äänikirjan lukija Iisa Pajula.
Ennakkokappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

En hirmuisesti innostunut Jenni Multisillan esikoisjännäristä Yksi teistä kuolee (Like, 2020), joten seuraava Mitä tapahtui merenneidoille on jäänyt lukematta ja tuskin olisin tarttunut tähän kolmanteen eli Kuinka tähdet kuolevat -teokseenkaan ilman Likeltä tupsahtanutta ennakkokappaletta. Kun kirja oli ilmestynyt, se sai viihdyttää minua marjametsässä äänikirjaversiona. Ja hyvin viihdyttikin! Ennakkokappaleen kansitarran mainosslogan ’vangitseva psykologinen trilleri’ pitää hienosti kutinsa.

Tarinassa yläkoulun musiikkiluokka kokoontuu viisitoista vuotta myöhemmin viikonlopuksi luokkakokoukseen. Ysiluokka on aikanaan päättynyt traagisesti, mutta miten, se selviää vähitellen ja kunnolla vasta ihan lopussa. Mitä oikeasti tapahtui tuona keväänä, kun luokka harjoitteli musikaalia Chicago? Miesopettaja on kiehtonut vähän turhan paljon teinityttöjen mieliä. Oliko joku heistä Tähti, josta opettaja piti liian paljon ja kenties väärällä tavalla? Nyt joku on selvästikin päättänyt selvittää totuuden, mutta ovatko luokkakokouksessa kaikki niitä, joita väittävät olevansa?

Koukutuin tähän tarinaan, vaikka sen seuraaminen äänikirjana ei ollut ihan helpoimmasta päästä. Oli myös pakko katsoa Chicago-musikaalista tehty elokuvaversio perään.

Multisilta poikkeaa jännityskirjallisuuden valtavirrasta, sillä hänen tähänastiset teoksensa ovat itsenäisiä yksittäisteoksia, eivät sarja.

 

Miska Karhu: Nimeni on Alex
Karisto 2021. 183 s.
Äänikirjan lukija Emil Johansson.
Kansi Sanna-Leena Meilahti.
Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Seurasin Miska Karhua Twitterissä niihin aikoihin, kun hän työsti Kariston kirjoituskilpailun voittanutta käsikirjoitustaan julkaistavaksi romaaniksi. Niinpä ilahduin, kun sain hänen trillerimäiseksi kuvatun esikoisromaaninsa Nimeni on Alex kustantajalta arvosteltavaksi.

Mikään jännitysromaani, trilleri tai dekkari Nimeni on Alex ei kuitenkaan ole, vaikka sen nimihenkilö katoaakin. Katoamiseen liittyvä arvoitus ratkeaa lopussa, mutta sitä ennen pureudutaan katoamisen ympärillä velloviin kipeisiin ihmissuhteisiin.

Alex on Anssin rakastettu. Hän on aiemmin ollut Anu, ja prosessi on vielä sen verran vaiheessa, että Alexilla on edelleen naisen henkilötunnus. Kun Anssi päätyy tekemään Alexista katoamisilmoitusta poliisilaitokselle, tilanteesta kehittyvä keskustelu saa lukijankin otsalle nousemaan hikihelmet. Ja se on vasta tukalien tilanteiden alku!

Anssi on syystä hädissään, sillä Alex on ollut jossain vaiheessa itsetuhoinen. Hän on tosin luvannut, ettei enää koskaan satuta itseään. Ja Alex on aina pitänyt lupauksensa. Mutta nyt hän ei ole palannut kotiin Tampereen-reissultaan eikä puhelimeenkaan saa yhteyttä.

Anssin on pakko ilmoittaa Alexin katoamisesta tämän vanhemmille Marjutille ja Petrille, jotka tulevat oitis miesten asunnolle. Sinne saapuu myös Anssin äiti Kerttu. Tilanne on monin tavoin hankala, sillä erityisesti Marjut ei hyväksy lainkaan, että hänen Anu-tyttärensä on nyt Alex-niminen mies.

Karhu antaa äänen Anssille, Marjutille ja Petrille, mutta myös Alex kertoo omaa tarinaansa muiden lomassa. Pieneen kirjaan tässä on runsaasti näkökulmia, mutta ne kyllä valottavat tilannetta mielenkiintoisista kulmista. Itselleni tässä oli vielä sattumalta sellainen lisäkierre, että lähipiirissäni on pariskunta, joka on täyskaima Alexin vanhempien kanssa.

Marjut ei varsinaisesti ole kirjan mukavin henkilö, mutta hänen asemaansa minun oli tietysti samanikäisenä äitinä helpoin asettua. Ymmärsin Marjutia, vaikka en pitänytkään siitä, mitä hän teki.

Mielenkiintoinen ja ajatuksia (ja tunteita) herättävä teos. Kannattaa ottaa lukuun.

 

Hanne Dahl: Ryöstetty elämä
Myllylahti 2021. 299 s.
Äänikirjan lukija Jutta Järvinen (Saga Egmont)
Arvostelukappale.

Espoolaisella Hanne Dahlilla on kesäasunto Hauholla, jonne hän on sijoittanut jo yhdeksänosaiseksi hujahtaneen leppoisahkon dekkarisarjansa. Jostain syystä en ole tullut lukeneeksi sarjaa aiemmin, vaikka aika laajasti olen mielestäni kotimaiseen dekkarikenttään vuosien varrella tutustunut. Päätin ottaa tietoisen riskin ja aloittaa sarjaan tutustumisen kahdeksannesta osasta Ryöstetty elämä.

Ihan hyvin mielestäni pääsin kärryille näinkin, vaikka mitä ilmeisimmin useimmat kirjan sivuilla tapaamani sympaattiset poliisit ja arkiset hauholaiset ovat sarjaa seuranneille tuttuakin tutumpia. Lukija on otettu hienosti huomioon alkulehdille sijoitetulla mittavalla henkilöluettelolla, josta selviävät keskinäiset suhteet, sekä karttapiirroksella keskeisestä miljööstä eli Pyhäjärven rannalla sijaitsevasta Hellevin Hovi -nimisestä majoitusyrityksestä. Hellevin Hovi on tapahtumien keskipisteessä ilmeisesti koko sarjassa.

Hauho ja mökkikylä Pyhäjärven rannalla antavat kovin leppeän miljöön ainakin tällä kertaa raa’alle kansainväliselle rikosvyyhdille. Hämeenlinnan keskussairaalan pihalla ryöstetään elinsiirtoyksikön juuri irrottama maksa. Elimen lisäksi aseistetut miehet kaappaavat sairaalan pihalta mukaansa myös hauholaisen sisätautilääkäri Mauri Yli-Virangon. Oliko elinluovutukseen johtanut onnettomuus puhdas sattuma vai liittyykö sekin itse asiassa samaan rikosvyyhtiin? Minne Yli-Virankoa ja maksaa ollaan viemässä? Uhataanko hauholaislääkärin henkeä?

Juonikuvio on kutkuttava, ja siitä saisi rakenneltua hyytävän trillerin, mutta Dahl kirjoittaa toisella tyylillä. Jännitystä ei juuri tihennetä, vaan kiperistä ja todella uhkaavistakin tilanteista selviydytään sutjakkaasti eteenpäin. Tätä kirjaa siis uskaltaa heikkohermoisempikin dekkarinystävä lueskella yksin syksyisenä iltana. Hellevin Hovissa juodaan poliisien ja henkilökunnan kesken useammatkin hyvät pullakahvit, ennen kuin koko paketti on kasassa.

Kuten sanottu, leppoisien Midsomerin murhat -sarjan tyyppisten dekkarien ystäville. Jos luettavia kirjoja ei ole jonossa hirmuisia määriä, tämä sarja kannattanee aloittaa alusta. Koko sarja on saatavana myös äänikirjoina.

Hauho-sarjan teokset:

Vaara vierailee kylässä (Mediapinta 2013)
Kuka olisi uskonut (Myllylahti 2015)
Vaiettu velka (Myllylahti 2016)
Selvästi syyllinen (Myllylahti 2017)
Hiljainen tahto (Myllylahti 2018)
Usvassa uinuu uhka (Myllylahti 2019)
Viimeiset vuorosanat (Myllylahti 2020)
Ryöstetty elämä (Myllylahti 2021)
Kun kukaan ei kaipaa (Myllylahti 2022)

Milka Hakkarainen: Maa kauhein isien
Myllylahti 2022. 350 s.
Äänikirjan lukija Jussi Puhakka.
Arvostelukappale.

Ihastuin kovasti Ruotsissa asuvan Milka Hakkaraisen esikoisdekkariin Ei verta rantaa rakkaampaa, ja ilokseni sille myönnettiin Suomen dekkariseuran kunniakirja vuoden parhaasta esikoisdekkarista. Siksi odotukset toisinkoista ja Skutskär-sarjan kakkososaa Maa kauhein isien olivat korkealla. Valitettavasti odotukset eivät aivan täyttyneet, vaan lukukokemus oli pienoinen pettymys.

Tämä harmitti melkoisesti, sillä jotenkin tekstistä paistoi, että ideoita kyllä oli, mutta jostain syystä tuntui, että kirja oli päätetty pistää painoon aavistuksen hätäisesti. Monet herkulliset tilanteet juostiin läpi kunnolla paneutumatta, vaikka tilaisuus trillerimäiseen jännityksen tihentämiseen olisivat olleet ihan käden ulottuvilla.

Lukija tapaa esikoisesta tutut henkilöt eli suomalaisuuttaan aiemmin piilotelleen mutta sen sittemmin osaksi identiteettiään hyväksyneen poliisi Jani Perannon sekä true crime -kirjailijaksi heittäytyneen suomalaisen toimittaja Rosa Riemusen. Jani on huolissaan kaveristaan Jukasta, ja näkee sitten tämän menevän tukholmalaiseen ravintolaan juuri ennen kuin siellä räjähtää pommi. Pian Jani huomaa olevansa ystävyyssuhteensa takia itsekin Säpon tarkkailun kohteena.

Henkilökohtaisen elämän vastukset vievät Janin takaisin lapsuudenmaisemiin Skutskäriin, missä myös Rosa pyörii tutkimassa suomalaismafian toimia. Rikollisjärjestöä johtaa pelätty Marsalkka kaksospoikiensa tukemana, eikä sen toimintaan nenän työntäminen ole ihan vaaratonta.

Hakkaraisen esikoiskirjassa minua viehätti erityisesti ruotsinsuomalaisuuden kipukohtien terävä tutkailu. Tässä kakkososassa samoja aineksia on mukana, mutta valitettavasti kirjoittaja ei ole nyt saavuttanut samaa terävyyttä sanansäiläänsä, joka muuten kyllä toimii vähintäänkin kohtalaisesti.

Toivon, että kolmososaa maltetaan kypsytellä paremmin, sillä Skutskär-sarjassa ja Hakkaraisella on mahdollisuuksia vaikka mihin.

 

Tuula Ranta: Jotka varjoissa kulkevat
Myllylahti 2021. 315 s.
Äänikirjan lukija Marjo Wilska (Saga Egmont)
Arvostelukappale.

Olen toivonut Tuula Rannan esikoisdekkarin Totuus on vaihtuva maisema jälkeen tapaavani sen kuusikymppisen päähenkilön Aira Karhun uudelleenkin. Toiveeni toteutui, sillä vuotta myöhemmin Rannalta ilmestyi kakkososa Aira Karhu -sarjaan eli Jotka varjoissa kulkevat.

Aira on ammatiltaan kriminaalipsykologi, mutta on jo jättäytynyt varsinaisen työelämän ulkopuolelle. Rikoskomisario Tapani Mikkonen kuitenkin mielellään konsultoi Airaa kimuranttien rikostapausten yhteydessä. Kaksikon välillä on vahvaa kemiaa, mistä kiittelin jo aloitusosan yhteydessä, sillä ei ole mitenkään tavanomaista, että dekkareissa tai jännityskirjoissa kuusikymppinen nainen kiinnostaa nelikymppistä miestä. Aira ei muutenkaan ole mikään mummeli, jollaisiksi meidät ikääntyneet naiset usein genressä kuvataan, vaan virkistävän itsetietoinen ja pärjäävä elämän tarjoilemista vaikeuksista huolimatta.

Laaksalalaisen Vaarala Oy:n toimistonhoitaja Silja saa surmansa kotinsa tulipalon yhteydessä. Kyseessä on mitä ilmeisimmin rikos, ja Mikkosen tutkinta suuntautuu heti Siljan työpaikkaan. Miksi joku on halunnut vaientaa pitkäaikaisen ja uskollisen perheyhtiön työntekijän?

Sitten kuolee elantonsa jonkinlaisena freelance-ATK-asiantuntijana tienannut Vili ”Börje” Sund, joka on pyörinyt vähän epämääräisissä laitapuolen piireissä. Opettajansijaisuuksia Helsingissä tehnyt sisko Inka perii veljensä asunnon ja itselleenkin yllätykseksi päättää tulla Laaksalaan kenties jäädäkseen, vaikka veljeä ei enää olekaan. Börjen entiset kaverit käyttäytyvät Inkan mielestä kummallisesti. Ovatko veljen puuhat olleet täysin valonkestäviä? Onko hän törmännyt johonkin, mikä on maksanut hänelle kalliin hinnan?

Sitten Vaarala-yhtiöiden perustajan iäkäs leski Lisbet Vaarala ottaa yhteyttä Airaan ja pyytää tätä luokseen keskustelemaan petoksesta, jonka uhriksi on joutunut. Rouvan aikanaan mieheltään saamat upeat mustat helmet on vaihdettu jäljennöksiksi. Asiaa ei voi viedä poliisille, sillä likapyykki pestään kotona.

Lukijan tyydytykseksi kaikki juonilinjat lopulta yhdistyvät. Ranta kirjoittaa sujuvaa ja otteessaan pitävää psykologista jännitystä, eikä kirjoissa turhaan mässäillä väkivallalla. Pääpaino on ihmissuhteissa, salaisuuksissa ja erilaisissa pinnan alla kytevissä jännitteissä. Ilokseni huomasin, että Rannalta on huhtikuussa ilmestymässä seuraava teos Helle hautoo kalmansaarta.

JP Koskinen: Elokuun viimeinen ehtoollinen
CrimeTime 2022. 298 s.
Äänikirjan lukija Panu Kangas.
Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Kun yhdeksän vuotta sitten (!) kuulin, että JP Koskinen on tehnyt kustannussopimuksen kaksitoistaosaisesta dekkarisarjasta, en oikein tiennyt, mitä ajatella. Ainakaan minä en ollut aiemmin kuullut moisesta yltiöpäiseltä kuulostavasta projektista! Nyt odotellaan, saako sarjan kahdeksas osa Elokuun viimeinen ehtoollinen Vuoden johtolanka 2023 -palkinnon, sillä se on Suomen dekkariseuran Johtolanka-raadin joulukuun alussa julkistamalla lyhytlistalla.

Tunnustan avoimesti olevani JP Koskisen tuotannon uskollinen fani. Olen nauttinut suuresti muun muassa hänen historiallisista romaaneistaan, eikä muukaan tuotanto ole huonoksi osoittautunut, kaikkea muuta. Monipuolinen ja tuottelias kirjailija on ehdottomasti nykykirjallisuutemme isoja nimiä.

Murhan vuosi -sarja ei ole erityisen kovaksikeitettyä dekkarimenoa, mutta vaikea sitä on oikeastaan cozy mystery -tyylisenäkään pitää. Hämeenlinnaan sijoittuvana ja sen kuntapolitiikan kiemuroihin aina säännöllisin välein sotkeutuvana sarjaa voinee huumorin pilke silmäkulmassa kutsua vaikka Hampton Noiriksi. Pidän kovasti Koskisen teoksiinsa kirjoittamasta ironisesta huumorista, se puree minuun aina, kun vain sen huomaan.

Tällä kertaa entisen poliisin Kalevi Arosuon pieni yksityisetsivätoimisto saa toimeksiannon, joka ällistyttää veljenpoika Juho Tulikoskea. Totuuden veljeskunta -nimisen järjestön perustajat Konrad ja Edvard Julin ovat saaneet sydänkohtauksen samana päivänä, ja kaksosista toinen eli Edvard menehtyi. Nyt Konradin poika Lauri Julin (en voi mitään, mutta minua tämä Joenpellon Lohja-sarjan henkilön täyskaima kyllä kaihersi koko kirjan ajan!) epäilee, että serkku Viola on jotenkin aiheuttanut veljesten sydänkohtaukset ja oman isänsä kuoleman. Ennen kuin huomaakaan, Juho tajuaa olevansa peitetehtävissä soluttautuneena Totuuden veljeskuntaan!

Juhon aiemmin saama isku päähän aiheuttaa edelleen kummallisen todentuntuisia unia, joten lukija pääsee seikkailemaan myös vuoden 1793 Hämeenlinnan kovin toisenlaisille toreille ja kaduille ja vähän lähitienoillekin lensmanni Carolus Mussen nihdin Johannes Eldforssin matkassa.

Näiden juonitteluiden ohessa setvitään edelleen Arosuon suvun sisäisiä sotkuja. Setvintä etenee kovin verkkaan, ja on pakko tunnustaa, että kahdeksan kirjan verran ja vuoden mittaan tätä seurattuani olen iloisesti jo pudonnut kärryiltäkin. Juho on edelleen yhtä tyhjätasku kuin ennenkin, eikä muutosta ilmeisesti ole ihan lähietäisyydellä luvassa. Mutta kirjojakin on tulossa vielä neljä, joten odotellaan!

Murhan vuosi -sarjan kirjat:

Tammikuun pimeä syli
Helmikuun kylmä kosketus
Maaliskuun mustat varjot
Huhtikuun hiipuva rakkaus
Toukokuun tuonen kukat
Kesäkuun kalmantanssi
Heinäkuun hurmeiset niityt
Elokuun viimeinen ehtoollinen

Jarkko Sipilä: Pelontekijät
CrimeTime 2021. 329 s.
Kansi Lasse Rantanen.
Äänikirjan lukija Veikko Honkanen.

Jarkko Sipilä: Kahdesti tapettu
CrimeTime 2022. 319 s.
Kansi Lasse Rantanen.
Äänikirjan lukija Veikko Honkanen.

Arvostelukappaleita. Äänikirjat itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

”Jarkko Sipilä, tämä on 21. Takamäki-dekkari. Montako vielä tulee?
- En tiedä. Nautin juonten kehittämisestä ja kirjoittamisesta. Yksi kerrallaan jatketaan.”

Näin alkaa Pelontekijät-nimisen Takamäki-dekkarin kansipaperin takaliepeeseen painettu pienoishaastattelu. Kun kesällä 2022 tartuin tähän kirjaan, tiesin, että vielä yksi Takamäki Jarkko Sipilän näppäimistöltä melkein tuli. Rakastettu toimittaja ja kirjailija menehtyi maaliskuussa 2022, kun viimeiseksi jäänyt Kahdesti tapettu oli miltei viimeistelyä vaille valmis. Viimeistelyn teki sitten kirjailijan tytär, jotta kirja saatiin painoon.  

Sipilä kirjoitti tätä sarjaansa kirja vuodessa -tahdissa, ja ensimmäinen osa Kosketuslaukaus ilmestyi vuonna 2001. Siinä ajassa henkilöiden yksityiselämässä ehti tapahtua paljon, vaikka Sipilä piti visusti huolta, että poliisien yksityiselämä kulki vain lankana sarjan taustalla. Mutta myös maailma ja poliisin työ muuttuivat, ja nämä muutokset näkyivät Takamäki-sarjassa. Sipilä kuvasi hyvin realistisesti poliisin työtä.

Takamäet ovat nimenomaan poliisidekkareita. Sipilä ei rasittanut lukijaa turhilla kerronnallisilla kikkailuilla, mutta näkökulma siirtyi aina välillä rikollisten puolelle. Poliisin työstä on näissä kirjoissa hohdokkuus kaukana, mutta ei Sipilä myöskään ihannoinut rikoksia tai rikollisia, vaikka myötätuntoa saattoi osoittaakin.

Olen mielestäni lukenut koko sarjan, mutta kuten sanottu, aikaakin tässä on kulunut rutkasti. Kahdesti tapetun sulkiessani nieleskelin kyyneleitä, koska myös kirjan loppusivuilla hyvästeltiin yksi tutuksi käyneistä henkilöistä. Itse hyvästelin tavallaan heidät kaikki, vaikka voinkin milloin tahansa palata Takamäen ja ryhmän pariin, jos niin haluan. Uusia rikoksia he eivät enää ratkaise.

Takamäki-sarjan kirjat:

Kosketuslaukaus
Tappokäsky
Karu keikka
Todennäköisin syin
Likainen kaupunki
Mitään salaamatta
Kylmä jälki
Seinää vasten
Prikaatin kosto
Katumurha
Muru
Suljetuin ovin
Valepoliisi
Luupuisto
Mies kuumasta
Valheen kasvot
Syvälle haudattu
Häikäilemätön
Uhripeli
Syy tappaa
Pelontekijät
Kahdesti tapettu

Pekka Hyyti: Tuonen morsian

 

Kirjatulvan keskellä kroolaileva kirjabloggaaja havahtui jälleen kerran siihen, että syksyn kirjauutuudet ovat pian täällä, ja viimevuotistenkin kirjojen pinot ovat edelleen syyttävän korkeat. Dekkaristi Pekka Hyytin historiallinen rikospoliisi Voitto Karhusta ja reportteri Ina Djurlingista kertova sarja saa viidennen osansa syyskuussa, kun Omantunnon kysymys ilmestyy. Sitä esitellään kustantamo Myllylahden sivuilla näin:

”Talvisodan kynnykselle sijoittuva jännitysromaani rikostutkinnasta, jota kuormittaa niin poikkeusolot kuin huoli rintamalle lähteneiden kohtalosta. Elävän ajankuvan mestari Pekka Hyyti puhuttelee lukijaa komisario Voitto Karhun ja hänen kipakan toimittajavaimonsa Inan silmin, mutta antaa äänen myös monelle muulle isänmaamme puolustajalle – tai viholliselle.”

Minulla oli vielä viime vuonna ilmestynyt neljäs osa Tuonen morsiankin lukematta, mutta onneksi tuli tarttuneeksi siihen nyt. Kirjailija on tuon esittelyn perusteella päättänyt tehdä aikahypyn sarjassaan ja loikata miltei koko 1930-luvun yli. Tuonen morsian nimittäin sijoittuu vuoden 1930 syyspuolelle, ja kuten näkyy, Omantunnon kysymyksessä ollaankin sitten jo vuodessa 1939.

Hyytin sarjan kirjat ovat rikostapausten osalta yksittäisiä kirjoja, mutta päähenkilöiden eli Voiton ja Inan elämää seurataan kronologisesti ja varsin tiiviisti. Jos siis haluaa seurata sitä juonilankaa aikajärjestyksessä, kannattaa aloittaa sarja alusta. Mutta jos ei siitä niin piittaa, kirjat voi lukea missä järjestyksessä tahansa.

Tuonen morsian alkaa murhaavan tehokkaasti! Lyhyessä prologissa kuvataan mystinen murha, joka saa tarinan mittaan selityksensä. Varsinainen tarina käynnistyy kolmella suunnalla. Kalle ja Jussi käyvät pitkästä aikaa metsään kätkemällään pontikkapannulla, mutta heitä odottaa paikalla karmaiseva yllätys: laavun pressun alle on kätketty naisen torso, mätänevä raajaton ja päätön ruumis. Toisaalla nuorukaiset Mara ja Pena murtautuvat Amurissa sijaitsevaan kauppaan. Ryöstöretki päättyy surullisesti, sillä kauppias herää meteliin ja päätyy ammutuksi oman liikkeensä takahuoneeseen.

Kolmas tapaus on jos mahdollista vieläkin dramaattisempi, sillä Inan ja Voiton hääjuhla päättyy siihen, että rikostarkastaja Kuusniemeä ammutaan kohtalokkain seurauksin. On epäselvää, oliko Kuusniemi varsinainen kohde, vai oliko salaperäisen ampujan tarkoitus päästää hengiltä tuore rouva Karhu.

Tilanne on kaoottinen. Poliisiorganisaatiota on kohdannut murhenäytelmä, mutta kaupungissa on ratkaisematta koko joukko vakavia rikoksia. Juuri ylikonstaapelikurssinsa läpäissyt Voitto Karhu nimitetään suoraan omista häistään esimiehensä Kuusniemen tuuraajaksi selvittämään tilannetta. Tuore avioliitto saa kohtalaisen karun alun.

Kaikki eivät poliisissa katso Voiton urakehitystä hyvällä, vaan joku heittää kapuloita kokemattoman ylikonstaapelin rattaisiin minkä ehtii. Rikosten selvittely kuitenkin etenee, ja samalla yhä useammin alkaa keskusteluissa vilahdella salaperäisen leskirouva Aleksandra Berglundin nimi. Rouva pitää palatsimaisessa talossaan orpokotia, mutta muuten hänestä ei paljoa tiedetä. Leskeä huomattavasti vanhemman aviomiehen kuolemasta liikkuu epämääräisiä huhuja. Mistä lumoavan kaunis nainen on tullut ja mitä talon korkean aidan takana oikein tapahtuu?

Hyyti on punonut tarinaan oivallisen kutkuttavan juonen, jossa on jännittäviä ja arvoituksellisia käänteitä riittämiin. Karhu saa lyödä kaiken osaamisensa peliin, eikä Inakaan malta olla tekemättä omia uskaliaita tutkimuksiaan. Henkilökuvaus on onnistunutta, ja huomaan pitäväni kirja kirjalta enemmän niin Voitto Karhusta kuin Ina Djurlingistakin.

Myös vuoden 1930 Tampere, Suomi ja Inan työn takia vähän Eurooppakin on kuvattu elävästi ja uskottavasti. Lopputulos on vaatinut todennäköisesti hurjan määrän taustatyötä ja sen sulattelua. Lukija kiittää tästä työstä lämpimästi ja nauttii antaumuksella. Rikostutkintaa on mielenkiintoista seurata, samoin Inan toimittajantyötä. Kerrassaan oivallinen historiallinen jännitysromaani!

Pekka Hyyti: Tuonen morsian
Myllylahti 2021. 373 s.
Äänikirja Saga Egmont, lukija Jari Nissinen.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Elina Pitkäkangas: Hukan perimät

 

Luin kolme vuotta sitten yhteen menoon Elina Pitkäkankaan Kuura-trilogian, jossa maailman riesana on lykantropiaa aiheuttava virus. Tartunnan saanut ihminen muuttuu ihmissudeksi, joka täydenkuun yönä muuttuu kooltaan kolminkertaiseksi ja voimiltaan kymmenkertaiseksi tuhoa ympärilleen kylväväksi alkukantaiseksi pedoksi. Ihmiset ovat eristäytyneet kaupunkeihin muurien sisään, missä heitä suojelee Jahti-niminen sotilaallinen järjestö.

Trilogian spin off -teos Hukan perimät sijoittuu vuoteen 2005 eli ajallisesti jonkin verran alkuperäistä sarjaa aiempaan aikaan. Sen voi lukea täysin itsenäisenä teoksena, ennen Kuura-trilogiaa tai sen jälkeen, kuten minä.

Keskiössä on tällä kertaa Jahdin arvostettu kapteeni Väinö Ollikainen, joka saa tehtäväkseen jäljittää hukkia eli ihmissusia Kuusamon alueella. Vastoin tahtoaan Väinö saa alaisuuteensa myös kokemattoman aliupseerikokelas Alexin, Väinön ryhmän aliupseeri Kristinan pojan.

Ryhmän tehtävä menee monin tavoin pieleen, ja sotilaat ovat vielä metsässä täydenkuun yönä. Odottamattoman suuri lauma ihmissusia iskee Väinön ryhmän kimppuun, ja vain kaksi heistä jää henkiin, Väinö ja Alex, mutta kumpikin on saanut pureman.

Tilanne on painajaismainen. Miesten elämä on kerralla muuttunut täysin. Suomen lakien mukaan ihmissudet teloitetaan. Ainoa vaihtoehto on sulkeminen vankilasairaala Myrskynsilmään. Jos siis heidät saadaan kiinni. Toinen vaihtoehto on jatkaa elämää piileskelemällä metsissä ja mahdollisesti johonkin hukkalaumaan liittyminen.

Kolmas näkökulmahenkilö on Ella, Väinön vaimo. Kun Ella saa tietää, että Väinö on hengissä, hän päättää tehdä kirjaimellisesti kaikkensa auttaakseen miestään. Väinön elossa olo on kuitenkin tarkkaan salattava. Ryhtyessään selvittämään, millaisissa oloissa ihmissusia Myrskynsilmässä pidetään, Ella törmää johonkin hyvin vaaralliseen.

Puolivälissä kirjaa mukaan tulee myös teini-ikäinen Ronja, joka epäonnistuneen bileillan päätteeksi päätyy ihmissudeksi ja osaksi Väinön pientä ja hajanaista laumaa. Väinön lauma törmää lopulta siihen outoon hukkalaumaan, joka aikanaan hyökkäsi hänen partionsa kimppuun. Yhteentörmäys käynnistää tapahtumasarjan, joka paljastaa joukon huolella varjeltuja salaisuuksia.

Pidin aikaan itselleni yllätykseksi melkoisesti Kuura-sarjasta, vaikka teinibiletys ja äärimmilleen viritetty teinieroottinen esileikki ei ihan ominta lukumakuani kohtaakaan. Hukan perimät on selvästi trilogiaa aikuisempaan makuun kirjoitettu. Mielenkiintoisia näkökulmia syntyy Väinön ja Alexin jääkäriydestä. He joutuvat katsomaan ja arvioimaan omaa aiempaa toimintaansa ja sen oikeutusta tuoreesta näkökulmasta, eikä kaikki näytäkään enää aivan niin yksioikoiselta. He esimerkiksi vääjäämättä päätyvät tilanteisiin, joissa he itse tahtomattaan muuttuvat tappajiksi.

Oman mausteensa kuvioon tuovat Ella ja Werecare-aktivistit, jotka yrittävät auttaa lainsuojattomia hukkia. Hukat eivät ole itse aiheuttaneet tilaansa ja ahdinkoaan, vaan ovat selkeästi uhreja. Silti heitä odottaa yhteiskunnan taholta kuolemanrangaistus. Kärjistetyimmillään tämä kuvio on, kun tartunnan saa Jahdin jääkäri ollessaan suorittamassa hengenvaarallista virkatehtävää. Suojelijasta tuleekin yhdessä yössä vaarallinen ja vainottu lainsuojaton.

Lisäksi kiehtova on kysymys ihmisyydestä. Ihmissusi on ainakin pääosin ihminen lukuun ottamatta täydenkuun yötä. Lykantropia on ilmiselvä uhka ihmiskunnalle, mutta onko oikein surmata ihmisiä sen varjolla? Miten lakata rakastamasta läheistään, joka on enimmän aikaa aivan entisensä kantamastaan taudista huolimatta? Miten suhtautua lajitoveriin, joka on surmannut ja syönyt jonkun, ehkä oman äitini?

Moraalikysymykset ovat vaikeita, eikä Pitkäkangas sorru antamaan niihin yksiviivaisia vastauksia. Lukija joutuu tai pääsee ratkomaan niitä yhdessä tarinan henkilöiden kanssa. Ihmissusien maailmassa on lainalaisuuksia, joita ei ihminen ymmärrä.

Ei silti pidä luulla, että Hukan perimät olisi hidastempoinen ja pullollaan filosofisia keskusteluja. Kaukana siitä! Pitkäkangas osaa tarinankerronnan ja taitaa koukuttamisen. Ennen kuin huomaakaan, sivut kääntyvät tiuhaan tahtiin. Veriroiskeisia taistelukohtauksia rytmittävät paranormaalin romanssin eläimellistä himoa tihkuvat tuokiot, kaipuu ja sydäntä raastava ikävä puuttuvan puolison luo. Jännitystä ja toimintaa ei todellakaan puutu!

Elina Pitkäkangas: Hukan perimät
Myllylahti 2020. 363 s.
Kansi Karin Niemi.
Äänikirja Saga Egmont, lukija Anniina Piiparinen, kesto 13 h 6 min.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu BookBeat.

Milka Hakkarainen: Ei verta rantaa rakkaampaa

 

Tuomas Liuksen nostalgiateknotrillerissä Sudenkorennon kesä on ’ääniraita’ eli vinkki kuhunkin kohtaukseen sopivasta musiikista. Heti Liuksen kirjan perään luin Milka Hakkaraisen esikoisdekkarin Ei verta rantaa rakkaampaa, jonka alkusivulla on lista tekstissä lainatuista laululyriikoista:

 

Vaikka toteutustapa on kovin erilainen, lopputulos omassa päässäni toimi hyvin samoin. Hakkarainen on tosiaan lainannut tarinaan sopiviin kohtiin säkeitä yllä olevasta listasta. Koska kappaleet ovat niin perin juurin tuttuja, suomalaisuuden selkäydintä herkästi helähdyttäviä, alkoivat ne välittömästi soida päässäni kirjaa lukiessani! Niin että kiitos vain korvamadoista…

Milka Hakkarainen on asunut kymmenen vuotta Ruotsissa ja työskentelee siellä suomen kielen opettajana. ”Aloin kirjoittaa vakavissani vasta muutettuani Ruotsiin. Olin aina huomaamattani pitänyt äidinkieltä itsestäänselvyytenä, mutta silloin vetäistiin matto alta. Kirjoittaminen oli jonkinlainen puolustusreaktio, jolla todistin itselleni, että pystyn vielä ilmaisemaan itseäni esteettä. Sen avulla pääsin pakoon omaan kuplaani”, Hakkarainen kertoo omasta taustastaan kustantamon sivuilla.

Samoista itseilmaisun katoamisen tunteista kärsii Hakkaraisen dekkarin toinen päähenkilö Rosa Riemunen, Helsingin Sanomien entinen rikostoimittaja. Rosalle on tapahtunut jotain hyvin epämiellyttävää menneisyydessään, ja viimeisten ikävien käänteiden jälkeen hän on päättänyt aloittaa elämänsä ja uransa uudelleen alusta. Jostain syystä hän on päättänyt hakea töitä Uutissuomi-lehdestä, joka on pieni ruotsinsuomalaisten sanomalehti Gävlessä. Sen uskollisimpia tilaajia ovat läheisen Skutskärin teollisuustaajaman suomalaisyhteisön asukkaat.

Ensimmäiseksi tehtäväkseen lehden palveluksessa Rosa saa hoitaa Skutskärin Suomiseuran puheenjohtaja Anneli Perannon haastattelun. Sattumalta hän soittaa Perantojen ovikelloa juuri, kun suku on talossa viettämässä Annelin veljen Heikin muistotilaisuutta. Paikalla on myös Tukholmassa poliisina työskentelevä Jan(i) Peranto, Annelin poika, joka vihaa suomalaisia sukujuuriaan sekä erityisesti Skutskäriä ja joka on romaanin toinen päähenkilö.

Seuraavana aamuna Janin isoäiti Rauha löytyy merenrannasta hukkuneena. Muistotilaisuudessa Rauha on käyttäytynyt sekavasti ja sanonut tietävänsä, mihin hänen miehensä on haudattu. Aviomies Otto on kadonnut parikymmentä vuotta takaperin jäljettömiin, samoin miehen uskollinen koira Rakki.

Erinäisten vaiheiden jälkeen sekä Rosa että Jan(i) (Jani on jättänyt suomalaisuuteen viittaavan loppu-i:n nimestään pois) päätyvät tahoillaan tutkimaan Skutskärin vanhoja ja uusia katoamisia ja mitä ilmeisimmin myös murhia. Vähitellen he myös ajautuvat jonkinlaiseen vastahakoiseen yhteistyöhön.

Rikosjuoni on rakennettu taiten, ja tarinassa on useitakin mielenkiintoisia käänteitä ja sivujuonteita. Tosin yksi tapahtumista ohitetaan kummallisen kevyesti siihen nähden, kuinka omituinen se on. Huomasin kihiseväni turhautumistani, kun ilmeisen kiinnostava seikka tuntui vain ohittuvan! Onneksi sekin sitten aikanaan sai selityksensä.

Parasta Ei verta rantaa rakkaampaa -romaanissa on kuitenkin ruotsinsuomalaisuuden perinpohjainen ruoppaus. Hakkarainen ei säästele yhtään, vaan pöyhii todella pohjamudatkin. Skutskärissä suomalaiset maahanmuuttajat ovat työllistyneet Stora Enson sellutehtaassa. Koko paikkakunta on aina haissut sellulta, joten sitä on myös kutsuttu Skitskäriksi. Lempinimi kertoo tilanteesta paljon. Ruotsi on ottanut tarvitsemansa työvoiman avosylin vastaan, mutta mikään onnela maa ei enemmistölle tulijoista kuitenkaan ollut, oikeastaan kaikkea muuta.

Ensimmäisen sukupolven ruotsinsuomalaiset eivät kaikki koskaan opetelleet ruotsia, koska tarkoitus oli vielä palata Suomeen, koti- ja isänmaahan. Ulkopuolisuuden ja alemmuuden tunteet eivät siis ole mitenkään yllättäviä. Toisen polven maahanmuuttajien tilanne on toisenlainen ja kolmannella polvella vielä erilainen. Mihin yhteisöön kuulutaan? Missä ovat juuret? Keitä olemme? Kysymykset ovat vaikeita ja kipeitä.

Näitä kysymyksiä Hakkarainen käsittelee henkilöidensä ja Suomiseuran jäsenten tarinoiden kautta taitavasti, lempeää huumoria unohtamatta. Romaanissa on huikeaa yhteiskunnallisuutta ilman, että se on vähääkään saarnaava tai pitkäveteinen. Omakohtaisuutta kenties on mukana myös, mutta jää arvailujen varaan, kuinka paljon Rosan kokemuksista on tekijän kokemuksia. Joka tapauksessa erittäin elämänmakuista ja mielenkiintoista kuvausta!

Milka Hakkarainen: Ei verta rantaa rakkaampaa
Myllylahti 2021. 372 s.
Äänikirja Saga Egmont, lukija Jussi Puhakka, kesto 8 h 30 min.

Arvostelukappale, äänikirja BookBeat.