Timo Saarto: Pimenevässä kaupungissa

 

Timo Saarron Leo Waara -trilogia sijoittuu vuoden 1917 lopusta noin puoliväliin vuotta 1918. Miljöönä on Helsinki, joka toimii Suomen itsenäistymisen ja kansalaissodan käänteiden näyttämönä. Näissä kuohuissa miliisi Leo Waara ratkoo rikoksia. Saarto sai trilogian ensimmäisestä osasta Kuoleman kuukausi Vuoden johtolanka -palkinnon vuonna 2018. Sarjan osat ilmestyivät siis melko tarkkaan sata vuotta myöhemmin kuin niissä kerrotut historialliset tapahtumat tapahtuivat.

Viime vuonna ilmestynyt historiallinen dekkari Pimenevässä kaupungissa on eräänlainen Leo Waara -sarjan spin off, sillä se sijoittuu yli kaksikymmentä vuotta myöhempään aikaan eli vuoden 1939 syksyyn talvisodan kynnykselle. Päähenkilökin on vaihtunut, sillä nyt rikoksia ratkoo etsivä Albert Vaara eli Alppu, kuten hänen äitinsä miestä edelleen kutsuu. Albert on sama poika, joka Kuoleman kuukaudessa löytää kirjan alussa ruumiin. Rikosta tutkinut Leo Waara on sittemmin avioitunut Albertin äidin Bettyn kanssa ja on siis Albertin isäpuoli.

Albert päätyy tutkimaan töölöläisen varakkaan perheen tyttären tekemää tappoa. Helena Leppänen on kalauttanut itseään häirinneen miehen kynttilänjalalla hengiltä perheen kellarikomerossa. Suojellakseen tytärtään Paavo Leppänen lähettää Helenan toipumaan järkytyksestään Kammion mielisairaalaan ennen kuin poliisi ehtii puhuttaa häntä. Kun Albert Vaara lopulta pääsee juttusille Helenan kanssa, alkaa tapauksesta paljastua monenlaisia kummallisia yksityiskohtia.

Helenaa on häiritty jo aikaisemminkin. Tapaukseen liittyy makaaberi tarina. Leppästen talon edestä on tietöiden yhteydessä löytynyt kadun alle haudattu vainaja ruumisarkkuineen päivineen. Näkyä ihmettelemään mennyttä Helenaa on lähestynyt sekavalta vaikuttanut vanha nainen, joka on vannonut, että murha kyllä kostetaan. Kenen ruumis oli, miksi vanha nainen uhkaili juuri Helenaa ja mistä murhasta hän puhui? Miksi vuosikymmeniä vanha arkku löytyi kadun alta?

Samaan aikaan kun kansakunta ja sen pääkaupunki alkavat yhä kiihtyvään tahtiin valmistautua koko ajan väistämättömämmältä vaikuttavaan sotaan, Albert kaivelee Helena Leppäsen tapausta. Yllättäen apua tulee Betty-äidiltä, joka alkaa kysellä salaperäiseen ruumisarkkuun ja vainajaan liittyviä tietoja vanhojen suhteidensa avulla.

Tutkinta saa yhä karmivampia käänteitä. Saarto on kirjoittanut hyytäviä kohtauksia niin mielisairaalaan kuin ruumishuoneellekin. Kun Leo pääsee Helenan kimppuun hyökänneen miehen ja tämän rikostoverin jäljille, alkavat tapahtumat vyöryä melkoisella vauhdilla, eikä sen paremmin Helenan kuin Albertinkaan henki ole kovin kallista valuuttaa.

Pimenevässä kaupungissa on yhtä huolellista ja kiinnostavaa ajankuvausta kuin Saarron aiemmassakin tuotannossa. Albert Vaaran punaisehko menneisyys on haitannut hänen poliisinuraansa, mutta nyt sodan kynnyksellä ääni esimiesten kellossa on selvästi muuttunut. Juoni on punottu monisäikeiseksi, ja osassa säikeitä on ripaus mystistä juonnetta. Mitään yliluonnolliseen liittyvää ratkaisua ei kuitenkaan tarvitse pelätä, vaan kaikki arvoitukset ja kysymykset saavat lopulta varsin arkiset ja loogiset ratkaisunsa.

Mukavaa oli tavata pitkästä aikaa tuttuja henkilöitä, erityisesti Bettyä ja Leoa, joiden elämä tulee muuttumaan jälleen ankarampaan suuntaan sodan syttyessä. Albertkin vaikuttaa oikein miellyttävältä poliisietsivältä, jonka tapaisin mielelläni vielä uudelleenkin.

***
Minua valistettiin, että itse asiassa Albert Vaara on Timo Saarron kahden ensimmäisen dekkarin eli Vaiteliaan pojan (Karisto, 2011) ja Vesimiehen ajan (Karisto, 2015) päähenkilö. Niistä olen jälkimmäisen lukenutkin, mutta en ole ennen yhteyttä tajunnut!

Timo Saarto: Pimenevässä kaupungissa
Karisto 2021. 239 s.
Kansi Mika Kettunen.
Äänikirjan lukija Antti Virmavirta.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Leo Waara -sarja:

Kuoleman kuukausi
Kevään varjo
Kivikalmisto

Timo Saarto: Kivikalmisto

Olipa helpottavaa saada sydän pois kurkusta, jonne se oli päässyt pahasti juuttumaan vuoden 2018 huhtikuussa. Luin nimittäin silloin Timo Saarron toisen Leo Waara -dekkarin Kevään varjo, joka päättyi suorastaan veret seisauttaviin tunnelmiin eli tasan sadan vuoden takaisiin tapahtumiin keväisenkoleassa Helsingissä.

Sarjan kolmannessa osassa Kivikalmistossa eletään sateista heinäkuuta 1918. Tilanne Helsingissä on sekava ja jännittynyt. Vangitut punaiset on suljettu Suomenlinnan leirille, ja voittajien ankarasta propagandasta huolimatta helsinkiläisille alkaa olla selvää, että linnoitussaarella tapahtuu kauheita. Vankeja teloitetaan ilman oikeudenkäyntejä ja olot leirillä ovat kammottavat.

Kaupunkilaiset joutuvat keskittämään voimansa hengissä pysymiseen hekin. Elintarviketilanne ei ole vieläkään kaksinen, ja olot ovat levottomat. Lähes jokainen voittajien puolelle kuuluva mies kantaa asetta ja liipaisinsormi on herkkä.

Huojennuksekseni tapasin kirjan sivuilta kaikki vanhat tutut. Entinen miliisi Leo Waara vapautetaan Suomenlinnasta. Nopean vapautumisen takana on ainakin osittain rikospoliisin virkansa menettänyt Anders Autio, joka tuntee olevansa kiitollisuudenvelassa Waaralle aiempien tapahtumien takia. Kaunis ja lumoava horrossaarnaaja Mirjam Drifva on asettunut asumaan Aution vaimon hoiviin, ja taloudesta huolehtii Betty Blom. Alppu-poikakin on edelleen voimissaan.

Aloituskohtauksessa poikasakki tekee karmean löydön kulosaarelaisesta hiidenkiukaasta. Muinaishautaan on haudattu vähän tuoreempikin vainaja. Aikanaan käy ilmi, että vainaja on päätynyt leposijaansa kaksi vuotta aikaisemmin eli keväällä 1916. Miehen henkilöyskin selviää, mutta epäiltyjä veritekoon ei ilmaannu. Sitten maallikkosaarnaaja Mirjam Drifva osoittaa yleisönsä joukosta miehen ja ilmoittaa, että tämä on murhaaja. Mies pakenee paikalta. Vähän myöhemmin Mirjam yritetään ampua. Oliko Mirjam oikeasti tiennyt miehen syylliseksi vai pakeniko syytön mies paniikissa jouduttuaan julkisen huomion kohteeksi?

Sitten ammutaan Suomenlinnan vankileirillä vartijana toiminut Allan Lanius kotiovelleen. Komisario Asp on taipuvainen uskomaan, että murhan takana on Leo Waara, joka on halunnut kostaa vartijalle jotakin vankileirillä kokemaansa. Tämä tieto säikäyttää Aution, joka tietää, että kiinni jäädessään Waara olisi välittömässä hengenvaarassa. Joko hänet ammuttaisiin heti tai ainakin palautettaisiin Suomenlinnaan ammuttavaksi.

Rikosjuoni on jälleen kimurantti ja Saarto edellyttää lukijalta tarkkaavaisuutta. Juonilinjoja tuntuu olevan useitakin, mutta lopulta kaikki asettuu sievästi kohdilleen. Anders Autio tuskailee saman vaivan kanssa kuin lukijakin: tuntuu, että kaikki palaset ovat jo koossa, mutta ne pitäisi vielä osata asettaa paikoilleen. Kärsivällisyys kyllä palkitaan, ja lopussa selviää sekin, miten hiidenkiukaan ruumis liittyy kokonaisuuteen.

Parasta Kivikalmistossa on ehkä sittenkin oivallinen miljöökuvaus. Saarto saa sadan vuoden takaisen Helsingin heräämään eloon kirjansa sivuilla. Näen jo mielessäni Turun kasarmin rauniot Lasipalatsin tilalla ja nautin eksoottisesta raitiovaunuajelusta Sörnäisistä Kulosaareen. Matkalla ratikka ajetaan tyynesti lautalle ja matka jatkuu kohti päätepysäkkiä huvilasaaren takaosaan.

Kivikalmiston hurjimman kohtauksen palkinto menee Mirjam Drifvan käärmeshow’lle. Harvoin olen lukenut mitään niin kuvottavaa ja samalla vangitsevaa! Mirjamin osuus tapahtumissa on muutoinkin tässä kolmannessa osuudessa keskeinen ja kiinnostava. Aika oli totisesti otollinen puhuttelevalle hengenjulistukselle. Kun sitä vielä jakoi kaunis ja karismaattinen nuori nainen, ei ihme, että yleisö oli haltioissaan ja saarnaajan hallittavissa.

Takakannessa todetaan, että teos on itsenäinen jatko-osa aiemmin ilmestyneille Kuoleman kuukaudelle ja Kevään varjolle. Uskon, että sen voikin hyvin lukea sellaisena, mutta minusta menettää kyllä paljon, jos ei lue kaikkia kolmea kirjaa. Järjestyksessä lukemisesta ei ainakaan haittaa ole. Kiitokset alkuun lisätystä henkilöluettelosta, kansien sisäpuolelle painetusta kartasta ja oivallisesta nimestä.

Timo Saarto: Kivikalmisto
Karisto 2019. 240 s.
Äänikirjan lukija Markus Niemi, kesto 5 h 50 min.

Arvostelukappale.

Timo Saarto: Kevään varjo #dekkaritiistai

Kirjallisuuden ylipäätään ja muun muassa dekkareiden parhaita ominaisuuksia on, että hyvän ja vetävän tarinan varjossa voidaan käsitellä monenlaista vaikeaa ja tärkeää asiaa kuin ohimennen. Tämä on luonnollisesti kaikkea muuta kuin tuore huomio, mutta yhtä kaikki sen panin jälleen merkille lukiessani Timo Saarron uutuusdekkaria Kevään varjo.

Saarto on hyvin kunnianhimoisesti sijoittanut dekkarinsa tapahtumat ja henkilöt vuoden 1918 huhtikuuhun ja Helsinkiin. Melkoinen miljöö! Kansalaissota on jo kääntynyt punaisten kannalta pahasti tappiolle, mutta Tampereen tapahtumista on Helsinkiin kantautunut vain epämääräisiä huhuja. Epävarmaa tietoa liikkuu myös saksalaisten tulosta. Lähestyvätkö he vääjäämättä kaupunkia vai onko sittenkin kyseessä vain vihollisen pirullinen propaganda?

Tilanne on siis sekava, levoton, vaarallinen ja kaikin puolin tulenarka. Helsingin työväentalon huipulla liehuu punalippu, eli kaupunki on punaisten hallussa, ainakin pinnalta katsoen. Valkoisten peitetoiminta on kuitenkin aktiivista ja häikäilemätöntä.

Tässä tilanteessa tavataan Saarron edellisen dekkarin Kuoleman kuukauden henkilöt eli miliisi Leo Waara, kuolleeksi ilmoitettu, peitenimellä ja valeasussa esiintyvä entinen rikospoliisi Anders Autio, Betty Blom Alppu-poikineen sekä kohtalokas Mirjam Drifva. Miliisi on punaisen hallinnon alainen poliisiviranomainen, ja Leo Waara on siis punaisten puolella, mutta mikään kiihkeä aatteen kannattaja hän ei ole. Poliisityö menee kaiken politikoinnin edelle miehen arvoasteikossa.

Valkoisten puolella Anders Autio on katsonut parhaaksi pysyä kuolleena myös perheelleen, eikä edes vaimo Ester tiedä hänen olevan elossa. Ester on asettunut tyttärensä kanssa Meilahden huvila-alueelle isänsä omistamaan Villa Toivolaan, ja Betty Blom on hänen piikanaan. Villa Toivolassa vierailee komea jääkäri Seppä, sillä huvilan lattian alla on piilossa valkokaartin aseistusta. Pelataan siis vaarallista peliä, koska aivan naapurihuvilassa majailee joukko punakaartilaisia pitämässä silmällä seudun asukkaita.

Waara kiinnostuu kadulle ammutun miehen tapauksesta. Venäläiseen sotilasmantteliin pukeutunutta miestä on ammuttu rintaan. Onko kyseessä venäläissotilas, punakaartilainen vai kenties sittenkin joku aivan muu? Miksi mies on ammuttu? Waara ei suostu uskomaan ilmeisimpiä selityksiä eli poliittisia vaikuttimia ja kaoottisia aikoja, vaan haluaa selvittää tapauksen kunnolla.

Koettaessaan päästä edes hitusen tutkinnassaan eteenpäin Waara tulee työntäneeksi nenänsä todella tulenarkaan paikkaan. Satama-altaassa kelluu epämääräisen oloinen venäläisalus, joka kätkee sisuksiinsa monien tahojen kiivaasti tavoitteleman arvokkaan lastin. Liittyykö ammuttu sotilasasuinen mies jotenkin tähän vyyhtiin?

Saarto kieputtelee juonta välillä niin ovelasti, että lukijalta vaaditaan tarkkaavaisuutta. Kuviota sotkee vielä sekin, että sota-aikana monet esiintyivät niin sanottujen sotanimien suojassa. Kuka oikein on kuka ja mitkä motiivit milloin ketäkin ajavat? Politiikka, aatteet, intohimo, rakkaus ja raha ovat kaikki varteenotettavia vaihtoehtoja kiihkeän levottomassa kaupungissa, jonka yllä synkkä uhka tiivistyy käsinkosketeltavan tuntuisesti. Saarto loihtii huhtikuisessa säässä henkeään pidättelevän Helsingin eläväksi lukijan silmien eteen. 

Oivallisen ja samalla paholaismaisen ristivedon lukukokemukseen tuo, että lukija tietää varsin hyvin, mitä on tulossa, mutta kirjan henkilöt ja kaupungin asukkaiden enemmistö tuntuvat olevan siitä autuaan tietämättömiä tai ainakin sulkevan siltä silmänsä ja korvansa. Kylmäävä on esimerkiksi kohtaus, jossa Leo kuulee, että taisteluja käydään vain muutaman korttelin päässä hänen olinpaikastaan. Tyynen rauhallisesti hän astelee lähimpään kuppilaan ja tilaa itselleen aamiaisen! Samalla asialla on lukuisia muitakin asiakkaita. Kun taistelu lähenee, poistuvat kuppilan asiakkaat takaovesta… 

Lukijan tekisi mieli ravistella henkilöitä, jotka viivyttelevät ja asettuvat vaaraan kuin uhallaan. Useammankin keskeisen henkilön henki on hiuskarvan varassa ennen kuin viimeinen sivu kirjasta on kääntynyt. Valkoiset ottavat kaupungin haltuunsa ja vankien laivaus Suomenlinnaan alkaa. Ketkä ovatkaan kuljetettavien joukossa?

Saarto nappasi Kuoleman kuukaudella Vuoden johtolanka 2018 -palkinnon, eikä lainkaan suotta. Kevään varjon loppuasetelma antaa syytä odottaa sarjalle vielä jatkoa. Sitä jään malttamattomasti odottamaan, sillä olisi mukava saada sydän pois kurkustaan!

Timo Saarto: Kevään varjo
Karisto 2018. 264 s.

Arvostelukappale. 

#dekkaritiistai-sarja:

Arttu Tuominen: Silmitön
Antti Tuomainen: Palm Beach Finland
Fiona Barton: Leski
Tuomas Nyholm: Leijona
JP Koskinen: Kannibaalien keittokirja
Jaakko Melentjeff: Hukkuneet
Lone Theils: Runoilijan vaimo
Ane Riel: Pihka 
Arne Dahl: Rajamaat
Marko Immonen: Murhapaikanhakijat
Max Seeck: Mefiston kosketus
Matti Laine: Pahuuden hinta
Seppo Jokinen: Vakaasti harkiten
Timo Saarto: Kevään varjo

Vuoden johtolanka 2018 -palkinto ja kunniakirjat #dekkaritiistai

Vuoden johtolanka 2018 -voittaja Timo Saarto.
Voitto tuli teoksesta Kuoleman kuukausi.

Suomalaisten dekkariharrastajien yksi vuoden jännittävimmistä päivistä oli tänään. Suomen dekkariseura ry nimittäin jakoi Vuoden johtolanka 2018 -palkinnon sekä myönsi Vuoden esikoisdekkari 2018 ja Ulkomaisen jännityskirjallisuuden kunniakirjan 2018. Tarkemmat tiedot palkinnon ja kunniakirjojen jakoperusteista löytyvät Suomen dekkariseuran verkkosivuilta.

Koska olin kaksi edellistä vuotta mukana Johtolanka-palkintoraadissa, pääsin mukaan myös tämänvuotiseen palkitsemistilaisuuteen. Siitä kiitokset Suomen dekkariseuran hallitukselle! Oli mukavaa olla mukana kerrankin vain ihan yleisönä ilman mitään esiintymisvelvoitteita!

Kolmijäseninen raati valitsi Vuoden johtolanka 2018 -voittajaksi Timo Saarron historiallisen dekkarin Kuoleman kuukausi (Karisto, 2017).

Ote raadin perusteluista (jotka löytyvät kokonaan myös tuolta Dekkariseuran verkkosivuilta):

”Kuoleman kuukausi on taitavasti rakennettu historiallinen dekkari. Se luo elävän ajankuvan vuoden 1917 Helsingistä, vähän ennen Suomen sisällissotaa. Saarto kuvaa tarkkanäköisesti järjestysvallan sekasortoa ja osapuolten välillä kytevää epäluuloa.

Saarron kuvaama historiallinen Helsinki tuntuu aidolta ja pohjautuu selvästi perusteelliseen taustatyöhön. --- Kuvaus ei jää kuitenkaan pelkäksi miljöön maalailuksi, vaan arkielämän pienet yksityiskohdat antavat siihen oikeasti eletyn elämän makua.

---Teoksen päähenkilöt ovat sympaattisia mutta tuntuvat kuitenkin aidoilta oman aikansa ihmisiltä. --- Romaanin juoni on punottu osaavasti, eikä se päästä lukijaa liian helpolla. ---Juoni vetää mukaansa ja pitää otteessaan loppuun asti. Teoksellaan Saarto osoittaa kuuluvansa suomalaisen historiallisen dekkarin kärkikaartiin.”

Kerrankin voin paukutella henkseleitäni ja kehaista, että olen lukenut palkintokirjan jo tuoreeltaan. Juttuni Kuoleman kuukaudesta löytyy siis täältä, ja muun muassa näin minä siitä olen kirjoittanut:

Saarto puhaltaa hienosti henkiin tuon sekasortoisen ja vaarallisen ajan kaikkine vivahteineen. Taustatyö on tehty huolella, eikä dekkarijuonessakaan ole valittamista.

Saarrolta on ihan lähiaikoina ilmestymässä seuraava historiallinen dekkari Kevään varjo, joka sijoittuu huhtikuuhun 1918, punaisen Helsingin viimeisiin päiviin. Odotettavissa on siis jälleen miljööltään poikkeuksellinen jännitysromaani. 

Henkselien paukutteluni vain jatkui, kun vuoroon tuli Vuoden esikoisdekkari -kunniakirjan jakaminen. Se myönnettiin nimittäin Heikki Valkamalle gastrodekkarista Pallokala (Tammi, 2017. Jälleen ensin raadin perusteista otteita:

”Pallokala vie lukijan kiinnostavalle kulttuurilliselle makumatkalle. Valkama kuvaa luontevasti japanilaista kulttuuria mutta välttää liiallisen tiedon vyörytyksen. --- Keitos on maustettu herkullisesti kulttuurillisilla kommelluksilla.

Valkama on valinnut romaaniinsa erityisen kiinnostavan päähenkilön: huippukokki ei ole tyypillinen dekkarin rikosta ratkova hahmo. --- Valkama kuljettaa tarinaa luontevasti ja varmasti. Teksti on sujuvaa ja kangertelematonta ja imaisee helposti lukijan mukaansa.
Pallokala on esikoisdekkariksi harvinaisen kypsä näyte viihdyttävän kirjoittamisen taidosta.”

Pallokalankin luin ihan tuoreeltaan se ilmestyttyä. Kurkkaa koko juttuni täältä, jos kiinnostaa. Muun muassa näin olen lukemastani ajatellut:

”Pidin eksoottisesta ympäristöstä ja näyttävästä murhatavasta, mutta kumpikin tuntui toisaalta vaativan paljon selittämistä ja avaamista, mikä valitettavasti syö jännitystä vaikka muuten kiintoisaa onkin. Japani-faneille ja ruokafriikeille tämä on oivallinen herkkupala.”

Myös Valkama kirjoittaa jo seuraavaa Japaniin sijoittuvaa dekkariaan!

Heikki Valkama ja Vuoden esikoisdekkari -kunniakirja,
joka myönnettiin dekkarista Pallokala.

Suomen dekkariseura ry:n Ulkomaisen jännityskirjallisuuden kunniakirja meni tänä vuonna unkarilaiselle Vilmos Kondorille viisiosaisesta Budapest Noir -sarjasta, joka sijoittuu Unkarin lähihistorian vuosiin 1936–1956. Sarjan osat ovat:

Budapestin varjot (Tammi, 2012)
Budapestin synnit (Tammi,2013)
Budapestin vakooja (Tammi, 2014)
Budapestin raunioissa (Tammi,2017).

Viides osa on myös tulossa suomeksi. Kirjat on suomentanut Tähti Schmidt (aik. Pullinen).

Päähenkilö rikostoimittaja Zsigmond Gordon kohtaa työssään rikollisuutta, jonka syvimmät syyt useimmiten ovat poliittisen järjestelmän halussa peitellä ja muuntaa totuutta tai muuten hyötyä rikollisuudesta. Kondor kuvaa päähenkilönsä tinkimättömäksi, kaikenlaista vääryyttä kohdanneiden puolustajaksi, jonka tavoitteena on tuoda esiin myös maansa hallinnollista tilaa.

Raati perustelee valintaansa muun muassa näin:

”Kirjojen tyyli on perinteistä kovaksikeitettyä jännityskirjallisuutta, mutta Kondor yhdistää siihen taidokkaasti ajankohdan kuvausta todellisine tapahtumineen. ---Teosten tärkeä elementti on Gordonin kotikaupunki Budapest, jonka rosoisuus Itävalta-Unkarin aikaisine loistokkaine rakennuksineen ja pimeine köyhine syrjäkujineen piirtyy elävänä silmiemme eteen.”

Kirjailijan kiitokset voi lukea seuran nettisivuilta.

Vilmos Kondori  kiitokset välitti
Tammen johtaja Outi Mäkinen.

Suomen dekkariseuran Johtolanka-palkinto ei ole rahapalkinto, vaan voittaja saa vuodeksi haltuunsa kiertopalkinnon, joka on Tuke Laurilan suunnittelema komisario Palmu -aiheinen puureliefi. Tänä vuonna voittajalle jäävä palkinto on uudistettu, ja se on kuvanveistäjä Inka Niemisen suunnittelema upea kaulaan tai vaikka seinälle ripustettava teos. Palkinto muodostuu teräksisestä Johtolanka-tekstistä, joka on kiinnitetty moottorisahan teräketjuun. Suunnittelijan sanoin: "Dekkariseuran palkintoon sopivaa kirskuvaa jännitettä ja viiltävän yllätyksellisiä palkintomateriaaleja." Kyllä!

Kuva Leena Korsumäki.

Palkittujen sormenjäljet myös painetaan asiaankuuluvin menoin kunniakirjoihin. Tällä kertaa seremonian toimitti ammattitaitoisen varmoin ottein Helsingin poliisilaitoksen nettipoliisi, ylikonstaapeli Teemu Hokkanen. Tätä vaihetta juhlamenoissa monet palkitut ovat tuntuneet kovasti jännittävän, mutta Hokkanen otti tilanteen haltuunsa ohjeistamalla ja harjoituttamalla toimenpiteen ainakin kertaalleen kummankin palkittavan kanssa. Hienosti meni! Lisäksi ylikonstaapeli Hokkanen viihdytti yleisöä kertomalla, miten sormenjälkiä vertailtiin maanlaajuisesti ennen ATK-aikaa.

Ylikonstaapeli Teemu Hokkanen harjoituttaa Heikki Valkamaa
sormenjäljen ottamista varten. Taustalla raadin pj. Matti Järvinen.

Hurjan paljon onnea palkituille! Tsemppiä Johtis-raadille urakan toiseen puoliskoon! 

Timo Saarto: Kuoleman kuukausi

Vihaiset ja nälkäiset kulkukoirat vaeltelevat Helsingin märillä kaduilla marraskuussa 1917. Kruununmakasiinin liepeillä Alppu kiinnittää huomiota koirien kummalliseen käytökseen. Kun hän seuraa niitä makasiinin toiseen kerrokseen, häntä kohtaa veret seisauttava näky. Hysteerisesti huutava poika taas kiinnittää neljännen piirin miliisissä palvelevan Leo Waaran huomion. Pian makasiinissa makaavan ruumiin äärellä melskaa rikospoliisin komisario Asp apulaisineen. Aspin tyly käytös ja suoraviivainen tapa tutkia rikosta ärsyttävät paitsi Leoa myös irtisanottua poliisia Anders Autiota. Kumpikin alkaa tutkia tapausta omalla tahollaan toisistaan tietämättä ja ilman virallista valtuutusta.

Kivityömiehen kaunis leski Betty Blom, Alpun äiti, on joutunut vaikeuksiin. Entinen miesystävä Ivuli on heittäytynyt hankalaksi ja haluaisi ryhtyä parittamaan Bettyä. Itsensä myyminen on jo muutenkin Bettylle kova pala, eikä Ivulin alaiseksi joutuminen houkuta. Mutta mitä voi nainen tehdä? Pojalle ja itsellekin olisi hyvä saada jotain syötävää. Ajat ovat sodan saartamassa Suomessa ankarat, erityisesti kaupungeissa. Yllättäen Bettyn tueksi ilmaantuu itsellinen ja topakka Mirjam Drifva, Anders Aution vuokralainen, joka kantaa käsilaukussaan todistusta sukupuolisesta koskemattomuudestaan ja osallistuu iltaisin uskonnollisen yhteisön kiihkeätunnelmaisiin kokouksiin.

Suurin piirtein tällaisista alkuasetelmista lähtee Timo Saarron kolmas historiallinen dekkari Kuoleman kuukausi. Jo ennen kirjaan tarttumista huokailin tyytyväisyydestä, sillä vuoden 1917 marraskuu ja Helsinki ovat melkoinen miljöö dekkarille. Enkä joutunut pettymään. Saarto puhaltaa hienosti henkiin tuon sekasortoisen ja vaarallisen ajan kaikkine vivahteineen. Taustatyö on tehty huolella, eikä dekkarijuonessakaan ole valittamista.

Tilanteen yleistä sekavuutta kuvastaa vaikkapa juuri poliisiorganisaation tila. Venäjän maaliskuun vallankumouksen jälkeen suomalainen poliisiorganisaatio on ainakin Helsingissä käytännössä lakkautettu rikospoliisia lukuun ottamatta. Poliisin tilalle on perustettu miliisilaitos. Irtisanotut poliisit kokoontuvat edelleen harjoittelemaan epävirallisesti ja osa henkilöstöstä toimii edelleen jonkinlaisina puolivirallisina lainvalvojina, kuten Anders Autiokin. Hänet tosin on irtisanottu juuri rikospoliisista. Lisäksi kaupungissa toimii punaisten järjestyksenpitokaarti, ja suojeluskunnatkin ovat kovaa vauhtia muotoutumassa. Miliisin aseistukseen kuuluu vain Tokoin tuolinjalaksi pilkattu puupamppu. Sakilaisten ja muun levottoman aineksen takia Leo Waarankin olo tuntuu syystä levottomalta.

Leo Waara ja Anders Autio ovat siis Kuoleman kuukauden päähenkilöt, joiden näkökulmista yhä vaarallisemmiksi käyviä tapahtumia seurataan. Kuten arvata saattaa, jossain vaiheessa miesten polut risteävät, ovathan Helsingin kadut kuitenkin melkoisen kapeita, vaikka tiedonkulku ei aina kovin mutkatonta olekaan. Kun muutamien lisäruumiiden jälkeen päädytään loppuhuipennukseen, tapahtumat vyöryvät pidäkkeettömästi.

Pidin siis kovasti Kuoleman kuukaudesta. Se sopii mainiosti Nina Hurman ja Virpi Hämeen-Anttilan 1920-luvulle sijoittuvien dekkareiden lukijoiden yöpöydille. Ainoa minua kiusannut asia kirjassa oli, että Leo ja Anders ovat kovin samanoloisia henkilöitä. Lukiessani jouduin olemaan tarkkana, että tiesin, kumman sankarin matkassa milloinkin ollaan. Miesten osuudet kerrotaan kummatkin ulkopuolisen hän-kertojan avulla. Olisiko ollut mahdotonta valita toinen teoksen sankariksi ja kertoa hänen osuutensa minämuodossa? Silloin sekaantumisen vaara olisi poistunut ja miehet olisivat erottuneet selvästi eri persooniksi.

Timo Saarto: Kuoleman kuukausi
Karisto 2017. 310 s.

Arvostelukappale.

Timo Saarto: Vesimiehen aika

Timo Saarron esikoisdekkarista Vaitelias poika (Karisto, 2011), jota en valitettavasti ole lukenut, käytetään termiä nostalgiadekkari. Teoksen tapahtumat sijoittuvat 1950-luvun Helsinkiin, eli aikaan, jonka vielä moni lukijoista saattaa ihan omakohtaisesti muistaa. Historiallisen dekkarin tapahtumat taas sijoittuvat kauemmas menneisyyteen, vaikkapa 1920-luvulle, lukijan muistin ulottumattomiin?

Vesimiehen aika on omasta näkökulmastani näiden kahden alagenren välimaastossa, sillä vuodesta 1970 en kovin paljoa vielä muista, mutta jotakin sentään. Kirjan toisesta aikatasosta 1940-luvun puolivälistä sen sijaan en voi muistaa yhtään mitään. Vesimiehen aika on Saarron toinen dekkari, ja siinäkin rikosta tutkii poliisi Albert Vaara, joka on tuttu lukijoille jo edellisestä kirjasta. Aikaa on siis kuitenkin kulunut melkoisesti teosten välissä, toistakymmentä vuotta.

Pilvenpolton avulla sisäistä itseään etsivä kaunis Erja tapaa Natsalla entisen poikaystävänsä Jaken. Pari on eronnut jo muutama vuosi aiemmin, mutta tunteita tuntuu olevan edelleen. Jake on kuitenkin liukunut jo syvälle huumemaailmaan. Illan tuoksinassa Erja kadottaa Jaken silmistään, mutta sattuu paikalle silminnäkijäksi, kun Jake tapetaan puistossa myöhemmin samana iltana. Pahaksi onneksi myös tappaja näkee Erjan. Henki kurkussa Erja pakenee kotiinsa, mutta tappaja on hänen kintereillään.

Myös Jaken ystävä Beatson on saanut samana iltana uhkailuja Natsalla. Beatsonin yksityisbisneksiä pilvikaupan liepeillä ei katsota hyvällä astetta kovempien tekijöiden suunnalta. Beatson saa mielestään oivallisen idean. Hän tuo satonsa Erjan luo turvaan! Samalla voisi päästä lähikosketukseen ihastuksensa kanssa. Erja saa siis peräänsä tappajan lisäksi vielä huumerikollisia ja jonkun muunkin, joka on pitänyt Beatsonia silmällä. Erja tuntee syystä olonsa turvattomaksi, varsinkin kun ison asunnon muut asukkaat ovat lähteneet kokeilemaan kommuuniasumista Porkkalaan vanhalle huvilalle.

Tapahtumia seurataan useasta näkökulmasta, mikä kirjan alkupuolella tekee siitä jonkin verran sekavan oloisen. Avuksi on tosin laadittu henkilöluettelo, josta selviävät lukijallekin henkilöiden väliset kytkökset. Poliisi tutkii tietysti Jaken tappoa, ja poliisilaitoksen henkilösuhteita ruoditaan jonkin verran. Vaaran tiimiä keikuttaa nuori tulokas Osmo Kiikala, jolla on omintakeiset ja jonkin verran hämäräperäiset tapansa edetä urallaan. Vaaran luottoalainen Olli Jalava sen sijaan tuntuu menettäneen otteensa työhön, mikä huolestuttaa ja kummastuttaa esimiestä.

Saarron esikoista kiiteltiin huolellisesta ajankuvasta, eikä siitä löydy moitteen sijaa tässä toisessakaan teoksessa. Helsinkiläisnuorten yritykset päästä sisälle hippiaatteeseen ja -elämäntapaan ovat vilpittömyydessään liikuttavia. Poliisityötä kuvataan myös hyvin realistisen oloisesti antamatta mitään turhan ruusuista kuvaa. Helsingissä poliisi kärvistelee loputtomien tilaongelmien kanssa. Henkilöresurssia tuntuu olevan, mutta työtiloja ei. Samaa kopperoa käytetään yhdessä ja vuorotellen, mikä ei ole kovin tuottavaa sekään. Asuntopula ja muutkin sodan jäljet ovat edelleen kaupungissa nähtävissä, jos vain osaa katsoa.

Vaiteliaassa pojassa on mukana myös yliluonnollinen elementti, mutta tässä Vaara-sarjan toisessa osassa siitä on luovuttu. Onneksi, voisi sanoa, sillä harvoin dekkari ja maaginen realismi sopivat yhteen. Juoni on monipolvinen ja tiivistyy mukavasti loppua kohden, ja toimintaa on riittävästi. Kelpo nostalgiadekkari.

Timo Saarto: Vesimiehen aika

Karisto 2015. 308 s.

Arvostelukappale. Vuoden johtolanka 2016 -palkintoehdokas. Kilpailuun osallistuminen tapahtuu siten, että kustantaja lähettää kirjan kilpailuraatilaisille luettavaksi. Kukin kustantaja itse vapaasti päättää, mitkä julkaisemansa kirjat se lähettää kilpailuun.

Rikos - 7 rikostarinaa

Ennen kuin laadin ja julkaisen odotetun Vuoden 2014 parhaat dekkarit -listaukseni, on vielä palattava yhteen viime vuoden dekkariin tai oikeammin dekkarinovelliantologiaan. En ole varsinainen novellien suurkuluttaja, sillä pidän enemmän pidemmästä muodosta, mutta kun julkaistaan kotimaisia rikosnovelleja sisällään pitävä kirja, jonka kirjoittajiin kuuluvat Seppo Jokinen ja Timo Sandberg, en voinut kuin hankkia kirjan ja lukea sen. Tosin olipa vähällä, ettei tämä teos jäänyt unohduksiin kirjatulvan keskellä, mutta Ruumiin kulttuurin syksyn dekkarilistaus pelasti minut. Onneksi.

Rikos – 7 rikostarinaa -antologiaan on koottu seitsemän mieskirjailijan tekstit. Mukana ovat seuraavat herrat:

Seppo Jokinen

Esa-Pekka Kanniainen

Juha-Pekka Koskinen

Martti Linna

Paulus Maasalo

Timo Saarto

Timo Sandberg

Novellit ovat teoksessa tekijän sukunimen mukaisessa aakkosjärjestyksessä. Teoksen toimittajaa ei mainita, eikä siinä ole mitään esi- tai jälkisanoja, pelkät novellit vain, joten ne saavat puhua puolestaan. Hyvin puhuvatkin, enkä sen kummempia esipuheita kaivannut. Kansiliepeestä löytyy jokaisesta kirjoittajasta parin sanan esittely, joka saa riittää. Lisätietoahan on helppo etsiä vaikka netistä.

Oma kappaleeni tupsahti postiin sopivasti joulunpyhien alla, ja pääsin noutamaan sen maanantaina. En malttanut kauaa säästellä aarrettani, vaan ahmaisin sen pikavauhdilla. Sen verran kyllä suitsin itseäni, että päätin lukea rinnalla toista teosta. En halunnut pilata novelleja liian nopealla lukutahdilla. Siispä luin aina novellin tästä kokoelmasta ja sen jälkeen luvun tietoteoksesta Tappavat tienoot, josta kirjoitan tänne tuota pikaa myös. Menetelmä osoittautui oikein mainioksi. Näin kukin novelli ehti hetken sulaa ennen seuraavan nielaisemista.

Rikos – 7 rikostarinaa on antologiaksi harvinaisen tasalaatuinen. Asiaa auttanee, että mukana on vain seitsemän eri tekijää, jotka vielä on huolella valittu. Jokaisella on (rikos)kirjallisuustaustaa ainakin jonkin verran. Taso on myös hyvä. Pidin kovasti jokaisesta novellista. Monet niistä olisivat voineet kasvaa romaaniksikin. Jälleen huomasin itsessäni tämän laajemman taustoituksen ja syventämisen kaipuun. Osa novelleista kiertyy siististi kerälle, osa taas jää kutkuttavasti auki.

Seppo Jokisen nimi kirjan kannessa on ohittamaton houkutin. Olen estoitta Jokis-fani, tai oikeammin Koskis-fani, sillä Jokinen kirjoittaa uskollisesti poliisisankaristaan Sakari Koskisesta. En ole tainnut missään törmätä Jokisen tekstiin, jossa Koskinen ei olisi mukana. Puhuvan luurangon tapaustakin tutkii tietysti komisario Koskinen joukkoineen. Tampereen ytimen tuntumassa tehdään maantietunnelia. Työt keskeytyvät, kun kaivantotyön yhteydessä törmätään ruumiiseen tai oikeastaan siis luurankoon. Kuka on oudon tunnelin loppupäähän haudattu ollut? Koskinen saa vinkin yläpuolella sijaitsevan museon työntekijältä, ja jäljet alkavat johtaa sylttytehtaalle varsin vikkelään. Tapaus antaa vielä puhtia Koskisen paperitöihinkin, jotka tuttuun tapaan tökkivät. Novellin aihe olisi voinut hyvin olla romaanissa ainakin sivujuonena, joita Jokisella on tapana harrastaa.

Seppo Jokisen Komisario Koskisesta kertova dekkarisarja on mittava:

Koskinen ja siimamies. Karisto, 1996.

Koskinen ja raadonsyöjä. Karisto, 1997. 

Koskinen ja pudotuspeli. Karisto, 1998. 

Koskinen ja taikashow. Karisto, 1999. 

Koskinen ja kreikkalainen kolmio. Karisto, 2000.

Hukan enkelit. Karisto, 2001. 

Piripolkka. Karisto, 2002. 

Vilpittömässä mielessä. Karisto, 2003. 

Suurta pahaa. Karisto, 2004. 

Sana sanaa vastaan. Karisto, 2005. 

Hiirileikki. Karisto, 2006. 

Viha on paha vieras. Karisto, 2007. 

Kuka sellaista tekisi. Karisto, 2008. 

Lyöty mies. Karisto, 2009. 

Räätälöity ratkaisu. Karisto, 2010. 

Ajomies. Crime Time, 2011. 

Hervantalainen. Crime Time, 2012. 

Vihan sukua. Crime Time, 2013. 

Mustat sydämet. Crime Time, 2014. I

Martti Linna oli minulle uusi tuttavuus, vaikka mies on ehtinyt tehdä jo mittavan kirjallisen uran sekä tieto- että kaunokirjallisuuden alalla. Linnan kaunokirjallinen tuotanto on Wikipedian mukaan seuraavanlainen:

Syysmarkkinat, Otava, 2005

Ahventen valtakunta, Myllylahti Oy, 2007

Tammikoti, Myllylahti Oy, 2009

Kuolleita unelmia, Myllylahti Oy, 2010

Liian iso juttu, Myllylahti Oy, 2011

Ristimitta, Karisto Oy, 2012

Kultainen sääntö, Myllylahti Oy, 2013

Niobe, T:mi Martti Linna, 2014

Lisäksi keväällä 2015 on tulossa uusi rikosromaani Rakkausarpia, jossa päähenkilönä on jo kuudetta kertaa rikosylikonstaapeli Reijo Sudenmaa.

Sudenmaa ei kuitenkaan ole mukana sysimustan huumorin sävyttämässä novellissa Suljetun auton arvoitus. Haminalaisten pikkurikollisten porukka on tehnyt jälleen kerran ansaintamielessä viinanhakureissun Tallinnaan. Juomia on lastattu Volvon takakontti piripintaan, ja matkustajat ovat tehneet parhaansa tuodakseen alkoholia myös omassa ruumiissaan niin paljon kuin mahdollista. Minäkertoja on ainoa, joka on selvin päin, koska on kuljettaja. Silti hänkään ei ole huomannut ennen Porvoon moottoritietä, että yksi joukosta näyttää puuttuvan. Missä vaiheessa Jake on jäänyt pois porukasta? Entä onko Jake tehnyt oharit vai onko kyseessä vahinko? Kun kaverukset pysähtyvät tien sivuun tekemään takakonttiin inventaariota, he tekevät karmaisevan löydön. Muisti ei silti pelaa kuin pätkittäin. Homma karkaa täysin lapasesta, kun todistusaineistosta koetetaan päästä eroon syrjäisellä hiekkakuopalla.

Suljetun auton arvoitus on aivan mainio novelli, joka jää mieleen kaihertamaan. Miten kaikki oikein mahtoikaan päättyä? Entä mitä kummaa poliisit tulisivat aikanaan tapausta tutkiessaan saamaan selville? Linnan tuotanto pamahti saman tien lukulistalle!

Juha-Pekka Koskinen on ollut lukulistallani jo jonkin aikaa, joten oli mukava yllätys huomata hänen nimensä antologian kirjoittajien joukossa. Aikomukseni tutustua Koskisen tuotantoon sai oivallista vahvistusta novellista Pimeyden ruhtinas, jossa on hyödynnetty mainiosti erilaisia dekkarigenren alalajeja huumorin kera. Pienen etsivätoimiston kakkososakas toimii minäkertojana, joka saa ratkaistavakseen kadonneen taksikuskin tapauksen. Poliisi ei ole kadonneen nuorukaisen etsimiseksi tehnyt paljoakaan, joten eksentrinen äiti kääntyy yksityisetsivän puoleen. Käy ilmi, että taksirenkinä suosittu Valtteri oli ollut hyvissä väleissä kaupungin silmäätekevien kanssa, niin virka- kuin luottamusmiestenkin. Oliko kunnallispolitiikalla ja maankäytöllä jotain tekemistä Valtterin katoamisen kanssa? Novelli huipentuu suorastaan makaaberiin löytöön.

Juha-Pekka Koskisen aikuisille suunnattua tuotantoa:

Ristin ja raudan tie. Karisto, 2004.

Viisi todistajaa.  Karisto, 2005.

Savurenkaita: Kun patruuna Bogdanoff tehtaan perusti. Karisto, 2006.

Seitsemäs temppeliherra. Karisto, 2007.

Kirjailija, joka ei koskaan julkaissut mitään. Karisto, 2007. 

Punainen talvi. Karisto, 2010.

Eilispäivän sankarit. Arktinen Banaani, 2011.

Paholaisen vasara.  Helsinki-kirjat, 2011.

Pariisinvihreä työhuone. Karisto, 2011. 

Ystäväni Rasputin.  WSOY, 2013.

Kuinka sydän pysäytetään. WSOY, 2015

Timo Saarto on minulle kokonaan uusi tuttavuus. Saarto on julkaissut aiemmin teoksen Vaitelias poika (2011), joka voitti Kariston kirjoituskilpailun. Keväällä on tulossa seuraava teos Vesimiehen aika. Hylkiöt-novelli on hieno historiallinen dekkari. Tarina sijoittuu 1930-luvun alun ankeisiin aikoihin Helsingissä. Poliisina työskentelevä minäkertoja ei tunne viihtyvänsä työssään, koska menneisyys vaikuttaa arkeen hyvin ikävällä tavalla. Kun tutkittavaksi päätyy murhatun vuokraisännän tapaus, alkaa tutkijan henkikin olla vaarassa. Jotenkin kuvioissa taitaa olla mukana inhottu etsivä Kirvakin. Tunnelma on synkkä ja pelottava, ja tapahtumien vauhti kiihtyy nopeasti. Loppuratkaisu on odottamaton mutta perusteltu. Saarron nimi kannattaa ehdottomasti painaa mieleen!

Esa-Pekka Kanniaisesta olenkin odottanut kuulevani lisää. Esikoisdekkari Pimeä korpi oli sen verran lupaava, että dekkarien ystävät saivat aihetta toivoa Kanniaisen jatkavan jännityksen saralla. Pitkä tuomio on luistava toimintanovelli, jossa seurataan erään vangin hautajaislomaa. Turkulaisessa vankilassa jo useita kertoja aikaa viettänyt rauhalliseksi tiedetty vanki, novellin minäkertoja, saa hautajaisiin mukaansa kaksi vartijaa. Kirkossa menneisyyden haavat kuitenkin aukeavat niin rajusti, että reissu on päättyä ankeasti. Samalla lukijalle paljastuu, mitä todella tapahtuikaan ennen hautajaisia.

Paulus Maasalo on julkaissut toistaiseksi kaksi toimintatrilleriä, joista kumpaakaan en ole lukenut. Roudan alla (2011) tuli toiseksi Kariston kilpailussa, jonka Timo Saarto voitti, ja toinen romaani on nimeltään Elinehto (2012). Maasalon novelli Ryöstö on vallan mainio! Novelli jakautuu useaan osaan, joissa kussakin on oma kertojansa. Pankin konttorissa on tehty törkeä ryöstö kesken kirkasta päivää. Selvittelemään saapuu joukko poliiseja, joita johtaa ylimielinen pyrkyri Jari-Samuli Mukka. Mukka tekee joukon virheitä, mutta kuinka ratkaisevia, selviää lukijalle sitä mukaa kun uusia kertojia päästetään ääneen. Kutkuttava kuvio kaiken kaikkiaan! Lyhyt tarina saa oivallisia sävyjä näkökulmavaihdoksista.

Timo Sandberg edustaa kirjoittajien joukossa Jokisen ohella pitkän linjan dekkaristia, joka on julkaissut korkean pinon alan kirjallisuutta (kaikki Kariston julkaisemia):

Kihokki, 2002 

Pahan morsian, 2006 

Pöllön huuto, 2007 

Elämänluukku, 2009 

Pirunpesä, 2009 

Dobermanni, 2010
Kalmankokko, 2011 

Vainooja, 2012 

Mustamäki, 2013 

Kärpäsvaara, 2014 

Häränsilmä, 2015

Namusedässä kertoja on keski-ikäinen mies, joka saapuu asuntoautollaan lähes tyhjälle leirintäalueelle. Toisessa matkailijaporukassa tuntuu olevan pari riidanhaluista suomalaismiestä ja muutama venäläisnainen. Naisista nuorin ja pienirintaisin kiinnostaa Juhaa erityisesti, eikä hän malta olla kiikaroimatta tyttöä autostaan. Mutta Juha ei ole tullut kaupunkiin sattumalta, kuten vähitellen lukija saa pienistä vihjeistä arvata. Lopussa rantavedessä lilluu ruumis ihan oikeaoppisen dekkarin tapaan. Kuka sinne päätyy ja miksi?

Rikos – 7 rikostarinaa on siis vallan mainio antologia, jonka avulla saa hienoja maistiaisia suomalaisesta nykyrikoskirjallisuudesta. Hieman rypistelin otsaani tajutessani, että kirjan tekijät ovat kaikki miehiä. Miksi? Eikö Suomessa muka ole eturivin naisdekkaristeja? Vai onko tarkoitus tehdä myöhemmin toinen kokoelma, jossa naiset näyttävät kyntensä? Toivottavasti, sillä kirjan pariksi esitelty antologia Rakas – 7 rakkaustarinaa saa niskakarvani pystyyn. Ei sisältönsä takia, vaan siksi, että asetelma on jotenkin niin kivikautinen. Vaadin, että vuonna 2015 seitsemän miestä kirjoittaa vastaavan rakkausnovelliantologian!

Rikos – 7 rikostarinaa

Karisto 2014. 198 s.

Ostettu nettikirjakaupasta.