Heinz Strunk: Kultainen hansikas

Fiete on kiihdyksissään ja käy ylikierroksilla, hän haluaa kokeilla jotakin sellaista, mitä sitten myöhemmin tekisi Rosin kanssa. Hän työntää jääkaappiin jääneen olutmakkaran Gerdaan. Gerda on ihan hiljaa ja odottaa, mitä on tulossa. Fiete liikuttaa makkaraa hitaasti edestakaisin, ulos ja sisään, kunnes se katkeaa keskeltä. Hän puraisee kädessään olevaa puolikasta. Ihan hyvää, Fiete tuumii, eihän hän ole koko päivänä syönyt mitään kunnollista. Sitten hän kääntyy kyljelleen. Gerda makaa liikkumatta makkaranpuolikas sisällään. Hän pelkää.

Luin Heinz Strunkin romaanin Kultainen hansikas lähes pahaa aavistamatta. Loppuun päästyäni olin ällistynyt ja kauhistunut. Harvoin olen lukenut mitään näin etovaa! Strunkin teoksessa true crime kohtaa likaisen realismin äärimmäisellä tavalla. Hieman lohdutti, kun luettuani vähän guuglailin. Kultaisen hansikkaan ja sen päähenkilön, sarjamurhaaja Fritz Honkan, elämästä on nimittäin juuri tehty elokuva, josta on annettu muun muassa seuraavia kommentteja:

”Tosipohjainen uutuuselokuva on tuomittu niin kuvottavaksi, että sen katsomisen haluaisi unohtaa.” ”Katsojat on lyönyt ällikällä elokuvan brutaali naisiin kohdistuva väkivalta sekä sen läpitunkeva rujous ja rumuus.” HS 12.2.2019

Ehkä kuvotuksen tunteelleni siis oli ihan perustettakin.

Kultainen hansikas on Hampurin Reeperbahnin sivukadulla sijaitseva rähjäinen kapakka, oikea räkälä. 1970-luvun alkuvuosina sen kanta-asiakkaisiin kuuluu Fritz Honka eli Fiete, joka istuu siellä kittaamassa halpaa viinaa ja unelmoimassa kauniista naisista, joita veisi löyhkäävään asuntoonsa, varsinaiseen läävään. Tosielämässä Fiete saa mukaansa vain kaikkein surkeimpia naisia, jotka ovat usein reippaasti miestä vanhempia.

Fieten matkaan lähteneet naiset kyllä joutuvat yksi toisensa jälkeen katumaan päätöstään. Mies kohtelee heitä kuin – niin, en tiedä, mitä. Ei eläimiä tai orjiakaan pitäisi niin kohdella kuin Fiete naisia. Hänellä on monenlaisia sairaita fantasioita ja mielihaluja, joiden kohteiksi naisrauniot joutuvat alistumaan saadakseen katon päänsä päälle edes hetkeksi.

Romaanissa ei kuitenkaan seurata pelkästään Fieten edesottamuksia ja hänen uhreikseen joutuvia naisia, vaan ikään kuin vastapainoksi mukana ovat hampurilaisen von Dohrerin laivanvarustajaperheen kolmen sukupolven miehet, joiden kaikkien etunimet ovat Wilhelm Heinrich ja joita kirjassa kutsutaan ytimekkäästi lyhenteillä WH1, WH2 ja WH3.

Perheen isoisä on koonnut omaisuuden natsien valtakaudella ottamalla haltuunsa juutalaisten naapureidensa varat. Nyt varustamo lähenee konkurssia, mutta siitä tietää vain johdossa oleva poika WH2. Nuorin, WH3, on vielä lukiolainen. Rahasta ei ole ollut kömpelölle, hieman hitaalle ja säälittävän rumalle pojalle sanottavaa apua. Mutta sitten eräänä päivänä koulun ihanin tyttö Petra haluaa puhua juuri hänelle. Lopulta ainakin Petran, WH2:n, WH1:n ja WH2: langon Karlin tiet vievät Kultaiseen hansikkaaseen, niin epätodennäköiseltä kuin se vaikuttaakin.

Elämä näyttää olevan aivan yhtä surkeaa, rumaa ja yksinäistä, on sitten köyhä tai rikas. Fieteä kohtaa onnenpotku, kun hän saa unelmatyöpaikan. Elämä tuntuu hetkeksi muuttuvan paremmaksi, jopa siedettäväksi. Mutta sitten miehen mielihalut ja alkoholismi ottavat jälleen yliotteen ja tilanne lähtee lopullisesti hallinnasta.

Kultainen hansikas siis kertoo oikeasta historiallisesta henkilöstä, Fritz Honkasta (1935 – 1998), joka 1970-luvun alussa tappoi asunnossaan neljä naista, silpoi ja paloitteli ruumiit ja kätki ruumiinosat asuintalonsa vintille ja komeroihin. Honka peitteli mätänevien ruumiiden löyhkää hajukuusilla ja wc-raikastimilla. Romaanissa ei ole sen kummemmin juonta, vaan Honkan elämää seuraillaan muutaman vuoden verran 1970-luvun alussa. Kirjan loppupuolella kuvataan myös osa murhista, mutta ei aivan yhtä kammottavasti kuin oletettavasti yllä mainitussa elokuvassa. Kirjailija on onneksi siinä kohtaa vähän armelias.

Tosielämän rikollisista ja rikoksista kertovat ns. true crime -kirjat eivät kiinnosta minua juuri lainkaan, enkä yleensä niitä lue. Kuten sanottu, tähän tartuin lähinnä varomattomuuttani. Strunk ei onneksi millään lailla ihannoi Fieteä, vaan näyttää karusti, miten asiat etenivät vääjäämättömästi kohti katastrofia. Osittain Fritz Honka oli karmeiden olosuhteiden uhri, mutta se ei tietenkään ole puolustus hänen teoilleen. Oikeus katsoi hänet syyntakeettomaksi ja tuomitsi vankimielisairaalaan.

Fieten ja hänen uhriensa tarinan rinnastaminen upporikkaan laivanvarustajasuvun miesten surkeisiin tarinoihin on mielenkiintoista. Mikä estää esimerkiksi Karl von Lützowia päätymästä sarjamurhaajaksi? Ero on lopulta vain hiuksenhieno.

Heinz Strunkin teos on saanut muun muassa Saksassa loistavat arvostelut. En lähde arvovaltaisten tahojen näkemyksiä kiistämään, ja toki näen itsekin teoksen ansiot. Kieli on tarkkaa jopa piinaavuuteen asti, rumuutta kuvataan niin yksityiskohtaisesti, että lukijaa oksettaa. Rakenne on mielenkiintoinen. Mutta tarina itsessään on niin iljettävä, että lukijakin tuntee itsensä likaiseksi. Yhtään ei helpota tieto, että tarina on myös tosi.

Heinz Strunk: Kultainen hansikas (Der goldene Handschuh)
Suom. Anneli Vilkko-Riihelä.
Sammakko, 2019. 248 s.

Arvostelukappale.

Laitan kirjan Helmet-lukuhaasteeseen kohtaan 3. Kirja sellaisesta kirjallisuuden lajista, jota et yleensä lue. 

Mira Mallius: Mutzi & Milla Paloniemi: Kiroileva siili 8

On pakko myöntää, että olen todella huono sarjakuvien lukija. Vika ei ole sarjakuvissa vaan minussa. En vain tule tarttuneeksi niihin joitakin poikkeuksia, kuten Fingerporeja, lukuun ottamatta. Onneksi aina välillä herätellään ja eteen tupsahtaa mainioita esimerkkejä. Tällä kertaa sain luettavakseni Sammakon julkaisemat uutuusalbumit. Kirjat ovat ihan painotuoreita kumpikin ja julkkareitakin taidetaan viettää vasta alkavalla viikolla.

Mira Mallius on kuvittaja ja muotoilija sekä kahden lapsen äiti, joka rakastaa äitiyttä ja piirtämistä. Uskoisin, että Malliuksen kynänjälki on monille tuttua esimerkiksi kangaskuoseista ja lehtikuvituksista (kannattaa kurkata Malliuksen kotisivuilta tarkemmin). Mutzi-albumin kuvat ovat selkeitä ja yksinkertaisen oloisia mutta pitävät samalla sisällään oivaltavia yksityiskohtia ja ovat yleisilmeeltään humoristisia.

Kustantaja esittelee Mutzin näin:

Tämä albumi sisältää tarinoita toteutuneesta unelmasta tai oikeastaan siitä, mistä en ennen vanhemmuutta osannut edes unelmoida (tai mitä en osannut pelätä). Mutzi on lempeän humoristinen sarjakuva äitiydestä, sen iloista ja paineista. Joskus äidin strategisesti paras veto on piiloutua vaatekomeroon syömään suklaata.

Vaikka omasta äidiksi tulemisesta on jo reippaat parikymmentä vuotta, ovat Mutzissa kuvatut tilanteet helposti tunnistettavia ja siten riemastuttavia. Mallius ei kaihda käsitellä äitiyteen ja vanhemmuuteen liittyviä raadollisiakaan puolia, mutta silti aihetta käsitellään hyvin lempeästi.

****

Milla Paloniemen piirtämä sarjakuva äksystä, Etelä-Pohjanmaan murteella rumasti kiroilevasta piikkipallerosta eli Kiroilevasta siilistä on tuttu minullekin. Nyt julkaistu albumi on järjestyksessään jo kahdeksas ja sisältää parhaat siilistripit viimeisimmän kolmen vuoden ajalta.

Näin kustantaja kuvailee uusinta albumia:

Kiroileva siili on palannut! Tässä äreässä, mutta hauskassa uutuusalbumissa siili sompailee rakkauden ja mustasukkaisuuden maisemissa ja ottaa kantaa uusiin ruokakulttuureihin ja muihin aikamme ilmiöihin. Suloinen piikkipallo tutustuu myös kauan kateissa olleeseen isoisäänsä, kokeilee akupunktiota aggressiivisuutensa hoitoon ja harkitsee horrostamista. Kiroilevan siilin mukana seikkailevat monet vanhat tutut siilihahmot, kuten Antti ja Citysiili.

Eihän tähän ärripurriin voi olla ihastumatta! Piikikkään ulkokuoren sisällä piilee kuitenkin ihan pehmeä sydän, ainakin joskus. Vaikeahan sitä on toisaalta näyttää... Jos Kiroileva siili manailisi lounaismurteella, olisin vieläkin myydympi, mutta menettelee tämä eteläpohjalainenkin kieli. Sikses. 

Mira Mallius: Mutzi
Sammakko 2018. 

Arvostelukappale.

Milla Paloniemi: Kiroileva siili 8
Sammakko 2018. 80 s.

Arvostelukappale.

Seuraava haaste olisikin sitten opetella lukemaan mangaa! Jostain syystä kynnys tuntuu ylittämättömältä. Vinkkejä alkuun pääsyyn?

Sanna Vaara: Maa kutsuu!

Blogissani on lähes kuuden vuoden aikana ilmestynyt miltei 900 tekstiä. Tämä tänään julkaistava juttu on kolmas jonkun muun kuin itseni kirjoittama. Vierailevana kirjoittajana toimii tällä kertaa siskoni, jolle tehtävä ei ollut uusi. Marjut on kirjoittanut aikaisemmin  Raili Ojala-Signellin kirjasta Yksin tein tieni viitat. Tällä kertaa sain puhuttua hänet ympäri kirjoittamaan jutun vaellusaiheisesta romaanista, koska hän itsekin harrastaa vaeltamista. Minä en.

***

Maa Kutsuu! -romaanissaan kirjailija Sanna Vaara kuvaa omakohtaisia kokemuksiaan ensimmäiseen vaellusmatkaan valmistautumisesta ja vaelluksesta Lapin erämaassa. Kyse ei ole pelkästään selviytymisestä yksin erämaan haasteista, vaan osallistumisesta yhdessä vajaan kahdenkymmenen muun vaeltajan kanssa järjestettyyn vaellusretriittiin Muotkatunturin erämaa-alueella.

Romaanin punaisena lankana on vaeltajan oman mielen avartaminen sekä erilaisten tunteiden julkituominen ja käsitteleminen erämaan avarissa maisemissa. Sielunmaisemien kuvaukset ovat tulosta luonnon avaruudellisuudesta ja yhteisöllisyyden haasteista sekä kirjailijan omasta halusta ja suostumisesta päästä pois entisestä arjestaan. 

Kirjoittaja tuo vaiherikkaasti esille vaellukseen valmistautumisen tuskaa, joka ei siis suinkaan ole yksinkertainen juttu, sillä matkaan lähtijä joutuu pohtimaan jopa hengissä selviytymistä erämaassa ja erityisesti sitä, mitä pitää ottaa vaellukselle mukaan. Taakseen pitää myös uskaltaa jättää tuttu ja ”kauhean” turvallinen arki.

Kirja ei jätä lukijaa kylmäksi, sillä vaellusmatka on kirjailijalle yhtä tunteiden vuoristorataa. Kerronta on tältä osin rohkeaa. Se ilmenee kirjailijan konstailemattomasta suoruudesta tuoda ajatukset ja pohdinnat sellaisenaan esille, jopa kaikessa pikkumaisuudessaankin.  Kerrontatyyli on humoristista ja hersyvää olematta kuitenkaan vakavien asioiden äärellä millään tavalla ristiriitaista. Kyllähän siinä huumoria tarvitaan, kun yhteisöllisellä vaelluksella koetaan yhdessä muun muassa ruoan laittoa, omien ja toisten vaivojen selvittelyä, jättifinnistä selviytymistä, wc-huoltoja, retriittiin kuuluvia rituaaleja, yhteisiä keskusteluja, tunteita herättävä hierontoja, nukkumisjärjestelyjä ja jopa jonossa kävelemisen haasteita.

Tarina huipentuu yllättävällä tavalla kirjan lopussa. Vasta vaelluskertomuksen päätyttyä
kirjailija tuo epilogissa ytimekkäästi esille oman lapsuutensa, äidin traagisen kuoleman ja vieraaksi jääneen isäsuhteen kokemuksiaan. Kirjailija myös kohtaa isänsä kaikkien kokemustensa jälkeen. Kirjan lopputulema on, ettei isän kohtaaminen olisi onnistunut ilman vaelluksen antia.

Avoimeksi jää, lähtikö kirjailija tietoisesti hakemaan vastauksia tietyille sisäisille kokemuksilleen ja ahdistuksilleen vai tuottiko vaellusmatkan anti vasta jälkikäteen ymmärryksen omista sisäisistä lukoista. Niin tai näin, lukijalle kirjan kerronta ja loppuhuipentuma voivat parhaimmillaan herättää uusia kysymyksiä ja pohdintoja omien sielunmaisemien tutkailutarpeisiin. Kirja on hyvä opas omien mukavuusrajojen ulkopuolelle menemiseen. Sinne on yksinkertaisesti uskallettava mennä, jotta pystyy näkemään omaa tilannettaan uudessa valossa ja toimimaan uudella tavalla. Se taas lopulta voi helpottaa todella paljon omaa elämää.

Kirja ei missään nimessä ole tekninen vaeltamisen vaellusopas, vaan oiva opas siihen, miten luonto ja erämaan lakeudet sekä yhteisöllisyys mahdollistavat oman sielunmaiseman avartamisen.

- Marjut Sampinen

Sanna Vaara: Maa kutsuu!
Sammakko 2016. 172 s.

Arvostelukappale. Kiitokset kustantajalle!
Kiitos tekstistä vierailevalle kirjoittajalle!

Riku Korhonen: Kahden ja yhden yön tarinoita

”On kai hyvin turkulaista ylpeillä kaupunkinsa historialla, vaikkei sen nykyisyydessä pystyisikään elämään.”

Turkulaisen kirjailija Riku Korhosen esikoisromaani Kahden ja yhden yön tarinoita ilmestyi kymmenen vuotta sitten, ja Helsingin Sanomien kriitikko Antti Majander ylisti: ”Tässä meillä on uusi kyky, sukupolvensa näkijä!” Korhonen voitti esikoisellaan Hesarin kirjallisuuspalkinnon, joten syytäkin oli ylistää.

Kymmenen vuoden päästä ilmestymisestään kirja pääsi mukaan Hesarin lukijoiden äänestämien sadan parhaan kotimaisen 2000-luvulla ilmestyneen romaanin listalle. Sijoitus oli sadas, mutta ei silti missään nimessä huono saavutus! Olen aikoinani hankkinut Kahden ja yhden yön tarinat itselleni hyllyyn odottelemaan lukuinspiraatiota, koska kirjatietoinen ystäväni sitä lämpimästi aikoinaan suositteli. Inspiraatio tuli sitten lopulta, mutta tuli kuitenkin. Olen aiemmin lukenut Korhoselta vain hänen toistaiseksi uusimpansa eli romaanin Nuku lähelläni. Luin sen kyllä ihan mielikseni, mutta ei siitä mitään kovin huikaisevaa jälkeä tainnut tajuntaani jäädä.

Kahden ja yhden yön tarinoiden määritteleminen on hankalaa. Kannessakin lukee ”romaani” ikään kuin vahvistukseksi epäilijöille: kyseessä ei ole novellien sarja tms., vaikka siltä ainakin aluksi tuntuu. Romaanissa ei ole juonta eikä päähenkilöä. Jokaisessa luvussa on eri minäkertoja, jonka henkilöys saattaa säilyä pitkäänkin arvoituksena, jos ratkeaa lainkaan. Luvut ovat muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta varsin lyhyitä välähdyksiä. Yhdistävä tekijä on vain lähiö, johon tapahtumat sijoittuvat tai joka jotenkin liittyy kulloisenkin minäkertojan historiaan tai nykyhetkeen.

Vähitellen lähiö paikantuu Turkuun Tora-alhontien tuntumaan. Kuusikymmenluvulla paikalle rakennettiin nopeassa tahdissa kerrostaloja piittaamatta siitä, että alle jäi kaatopaikka. Ongelmiahan siitä seurasi. Muutamassa luvussa sivutaan tätä episodia sen eri vaiheissa. Kuvittelin ensin, että paikka on kokonaan mielikuvitusta, mutta ainakin karttaohjelma paikantaa Tora-alhonkadun Heikkilän kaupunginosan liepeille. Mutta tällä ei lopulta ole juurikaan merkitystä. Lähiöt lienevät aika lailla henkisesti toistensa kaltaisia.

Näkökulma siis vaihtuu joka luvussa. Onpa mukana sellainenkin lyhyehkö luku, jossa kaikki kolme henkilöä ovat vuoroin minäkertojia (Iltahuuto-niminen luku, jonka alaotsikko onkin triptyykki). Samoja tapahtumia ei kuitenkaan juuri kertailla, vaan tarina rönsyilee eteenpäin jotenkin omalakisen tuntuisesti. Yleensä tekniikkana on kuitenkin, että joku edellisen luvun henkilöistä on seuraavan luvun minäkertoja. Kronologiakin on epäyhtenäinen. Jossakin alkupuolen luvussa mainittiin metsästä löytyneet kolme ruumista, ja loppupuolella sitten selviää, miten ne sinne joutuivat. Mutta mikään dekkari tämä ei ole, onpahan mukana nyt tällainenkin juonensirpale. Näkökulmien tiheä vaihtuminen teki ainakin alussa lukemisesta keskiraskaan ponnistuksen. Oli vaikea päästä kärryille, koska tarttumapintaa tuntui olevan hyvin vähän. Vähitellen systeemiin kuitenkin tottui, ja alkoi tuntua jo imuakin. Oikeastaan sitten vähän harmittelin, että kirja loppui juuri kun aloin oikeasti pitää siitä. Tarinasirpaleista raottuu varsin raadollisia kohtaloita.

Henkilöiden keskinäisistä suhteista olisi kai voinut koettaa piirtää jonkinlaista kuviota, mutta en sitten siihen kuitenkaan ryhtynyt. Väkeä ehtii vilistä melkoisesti lukujen minäkertojina, enkä ole ihan varma, olivatko kaikki lopulta eri henkilöitä sittenkään. Jokuhan saattoi olla mukana useampaankin kertaan, vaikkapa eri-ikäisenä. Romaani on kaiken kaikkiaan kiinnostavasti rakennettu, jopa kokeellinen jossakin mielessä. Myös Korhosen kieli on kiinnostavaa. Aina välillä tekstiin on pudotettu hiottuja lauseita, kuin runonsäkeitä tai aforismeja. Tällainen on aina riskipeliä, sillä se saattaa alkaa helpostikin ärsyttää, mutta nyt niin ei ainakaan minulle käynyt.

”Suomi seisoi ratapenkereiden horsmikossa hätäjarrun kahva kädessään.”

Riku Korhonen: Kahden ja yhden yön tarinoita

Sammakko 2003. 261 s.

Ostettu omaan hyllyyn vuosia sitten.