Tapio Koivukari: Unissasaarnaaja

Jos se taivaan ukko oli olemassa, sen täytyi olla aika vittumainen äijä. 

Ajatus, joka oli tullut mieleen jo sotareissullakin pariin kertaan. 

Eikö silläkään nyt parempaa tekemistä ollut kuin häntä vaivata, loputtomiin?

Raumalaisen Tapio Koivukarin tuotantoon tutustuminen on ollut jo pitkään tehtävien juttujen listallani. Olen jo aiemmin hankkinut yhden hänen teoksensa hyllyyni odottelemaan lukuvuoroa, jota ei vielä toistaiseksi ole tullut. Kun Koivukarin Unissasaarnaaja voitti Runeberg-palkinnon, oli lopulta tartuttava toimeen. Onhan palkittujen kirjojen lukeminen jo perinne.

Unissasaarnaaja kertoo nimensä mukaisesti nuoresta, vain 13-vuotiaasta Tuulikki Heinosesta, joka alkoi vuonna 1949 Nihtamon kylässä pitää saarnoja horrostilassa. Saarnoissaan Tuulikki kehotti luopumaan maallisesta ja käymään ahtaasta portista. Hän myös ennusti maailmanloppua tulevaksi vuonna 1950.

Ihan tyhjästä sairaalloisen ja poikkeuksellisen herkän tytön taipumukset eivät tulleet, sillä isä Jussi muistelee monen otteeseen, että suvussa on aiemminkin ilmennyt samankaltaisia ominaisuuksia. Hänellä itsellään niitä ei ole yhtään. Tuuri-Heinoseksi kutsutulla Jussilla on sen sijaan oma sotamenneisyytensä, josta mies mieluiten itse vaikenisi.

Punertavahiuksinen ja pitkään yöpaitaan puettuTuulikki on monen sanankuuloon tulevan mielestä kuin taivaan enkeli. Tätä mieltä on ainakin nuori karjalaisevakko Jaakko Kopra, joka saapuu yhä uudelleen kuuntelemaan Tuulikin saarnoja. Sana saarnaajasta leviää kulovalkean tavoin, ja pian asustustilan pihan perunamaakin on tallottu kivikovaksi tantereeksi, kun väki tungeksii uteliaana ja janoovana Tuulikkia ja muita paikalle rientäneitä saarnaajia kuuntelemaan.

Tuulikin saarnaaminen mullistaa koko perheen elämän lopulta juuria myöten. Jussi huomaa olevansa kuin tuuliajolla toisten vietävissä. Äiti Veera koettaa pitää ohjaksia ja aloittaa saamiensa neuvojen perusteella kolehtien keräämisen. Voiko näin koottu omaisuus koitua onneksi haltijalleen? Toimiiko Veera tyttärensä saarnojen ohjeitten mukaan?

Koivukarin Nihtamon kylä on fiktiivinen mutta kovin todentuntuinen paikka elävine henkilöineen. Unissasaarnaaja on matka Suomen lähimenneisyyteen. Jussi Heinosen kautta kurkistetaan hiljattain käytyyn mielettömään sotaan ja sen jälkivaikutuksiin. Myös evakkojen karut sotakokemukset nousevat esiin Jaakko Kopran kautta.

Santala tiesi senkin, että oma isäni oli kaatunut Kannaksella. Ehkä sen tähden tai muusta syystä hän sanoi kerran sanankuulijoita kuljettaessamme, että sodan käyneenä hän ei voinut olla ajattelematta toisella tavalla Jumalasta kuin ennen. Ei se niin mene, että hyvät tai uskovaiset pärjäisivät tai saisivat enemmän jotain varjelusta. Sodan sattuma on sokea, reilu se ei ainakaan ole.

Tarina laajenee vielä muillekin sivupoluille. Lukijalle paljastuu, miksi Jussi on saanut niin poikkeuksellisen näyttävän vaimon kuin Veera. Vaimon sulhanen on aikanaan lähtenyt siirtolaiseksi Australiaan, ja Veeran on ollut tarkoitus seurata. Elämä on kuitenkin mennyt toisin. Yksi kylän miehistä palaa seitsemäntoista vuoden jälkeen Australiasta, ja hänen tarinansa kerrotaan lukijalle.

Kaikki nämä näkökulmat tekevät Unissasaarnaajasta hieman epäyhtenäisen, rönsyilevän kokonaisuuden. Toisaalta taas Tuulikin saarnakohtaukset toistuvat lukuisia kertoja hyvin samansisältöisinä, eivätkä vanhahtavalla kielellä toistellut fraasit jaksa kiinnostaa moneen kertaan toisteltuina.

Silti aihepiiri on todella mielenkiintoinen. Koivukari kuvaa hyvin tarkkanäköisesti uskonnollisen hurmoksen syntymekaniikkaa ja toimintaperiaatteita. Saarnaavat lapset olivat ihmisille jo tuttu ilmiö, sillä samoihin aikoihin maassa kiersivät kartanolaiset lapsisaarnaajineen. Myös Maria Åkerblomin tarinaan viitataan teoksessa moneen otteeseen. Osa yleisöstä on liikkeellä vilpittömin mielin ja haluaa nähdä ja kokea hengellisen elämyksen, mutta osa on avoimen kriittistä yleisöä. Oma lukunsa ovat ne, jotka haluavat oman osuutensa tuotosta. Ja kenties jotain muutakin.

Tapahtumat lähtevät vyörymään apokalyptisella voimalla, kun Tuulikki saa ohjeet, että hänen on lähdettävä seuraajineen matkalle kohti pohjoista. Määränpäänä on tunturin huippu, jossa jokainen joutuu uhraamaan kalleimpansa. Lopun tuhon saattaa tarkkaavainen lukija aavistaa.

Olen Runeberg-ehdokkaista lukenut vasta Pauliina Vanhatalon teoksen Pitkä valotusaika, jonka itse kyllä olisin rankannut tämän edelle. Koivukarin teoksiin aion kuitenkin vielä palata, sen verran vakuuttava teos Unissasaarnaaja on.

Tapio Koivukari: Unissasaarnaaja

Johnny Kniga 2015. 331 s.

Ostettu.

Joni Skiftesvik: Valkoinen Toyota vei vaimoni

Suomessa jaetaan vuosittain varmasti kymmenittäin erilaisia kirjallisuuspalkintoja, mutta yksi on ehdottomasti ylitse muiden, jopa siinä määrin, että isolla F:llä on myös kritisoijansa niin kirjailijoiden kuin lukijoidenkin keskuudessa. Muut kirjapalkinnot jäävät väistämättä Finlandian varjoon, mikä on todella sääli. Maassamme kun julkaistaan todella runsaasti hyvää ja laadukasta kirjallisuutta, jolle soisi runsaasti näkyvyyttä, ostajia ja ennen kaikkea lukijoita. Tätä kaikkea koettavat varmasti kaikki kirjallisuuspalkinnot ja -tunnustukset omalta osaltaan tukea.

Finlandia-palkinnon jakotavassa usein ärsyttää diktaattorimaisuus. Kolmen hengen esiraati lukee kilpailuun lähetetyt romaanit, valitsee korkeintaan kuusi ehdokasta ja niiden keskuudesta sitten yksi ihminen yksinään valitsee mieleisensä voittajan. Palkintosumma on suomalaisessa mittakaavassa tuntuva, ja palkinnon imussa myös kirjan myynti pomppaa melkoisiin lukemiin. Finlandia-palkinnon yksi keskeinen tarkoituskin on juuri myynnin edistäminen, ja siinä se onnistuu loistavasti. Kirjallisuus saa mukavasti näkyvyyttä ja joulumyynti kaipaamaansa potkua.

Mutta muitakin merkittäviä kirjallisuuspalkintoja Suomessa siis jaetaan. Yksi merkittävimmistä ja nimekkäimmistä lienee Runeberg-palkinto, joka jaetaan tietysti 5.2. Ehdokkaat tosin julkistetaan jo joulukuun alussa eli myös joulusesongin alkaessa. Valitettavasti tämä ei ainakaan oman kokemukseni perusteella juuri kirjakaupoissa näy.

Runeberg-palkinnon takana ovat Porvoon kaupungin lisäksi sanomalehti Uusimaa, Suomen Kirjailijaliitto, Suomen arvostelijain liitto sekä Finlands svenska författareförening. Ehdokkaita voidaan asettaa mistä kaunokirjallisuuden lajista hyvänsä yhteensä vähintään viisi ja enintään kahdeksan kappaletta. Ehdokkaat valitsee esiraati, ja varsinainen valitsijaraati tekee lopullisen valinnan voittajasta. Käsittääkseni raadeissa on kummassakin yleensä kolme jäsentä. Palkintosummakaan ei ole ihan mitätön: 10 000 euroa.

Runeberg-palkinto on jaettu vuodesta 1987 alkaen, ja kaikki ehdokkaat ja voittajat voi tarkistaa täältä. Tänä vuonna ehdokkaina olivat seuraavat teokset:

Juha Hurme: Nyljetyt ajatukset
Minna Lindgren: Ehtoolehdon pakolaiset
Merete Mazzarella: Själens nattsida. Om Mary Shelley och hennes Frankenstein
Tanja Pohjola: Lintu pieni
Marisha Rasi-Koskinen: Vaaleanpunainen meri
Susanne Ringell: Tärnornas station – en drömbok
Helena Sinervo: Avaruusruusuja

Joni Skiftesvik: Valkoinen Toyota vei vaimoni

Ilahduttavasti raati valitsi ehdokkaiksi kirjoja, jotka eivät olleet ehdokkaina Finlandian saajiksi tai Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkintoehdokkaina. Näin eri kirjailijat saivat näkyvyyttä, minkä he olivat teoksillaan ansainneet.

Omaksi häpeäkseni huomasin, että en ollut vuoden mittaan avannut ainoatakaan Runeberg-palkintoehdokasta. Päätin korjata asian ainakin voittajan osalta. Voitonhan vei Joni Skiftesvik omaelämäkerrallisella romaanillaan Valkoinen Toyota vei vaimoni. Heti voittajan julkistamisen jälkeen tarkistin kirjan saatavuuden kahden kaupungin kirjastoista, mutta jouduin vetämään vesiperän. Kaikki kirjastojen kappaleet olivat lainassa. Onni potki sentään paikkakuntamme ainoassa kirjakaupassa, jonka hyllystä löytyi yksi kappale kirjaa. Hinta tuntui rasvaiselta (32,95 euroa), varsinkin, kun tiesin, että e-kirjaversio oli saatavana alle kymmenellä eurolla. Päätin kuitenkin edistää sekä paino- että kirjakauppa-alaa ja sijoitin painettuun versioon.

Joni Skiftesvik on ammatiltaan toimittaja ja hän on toiminut vapaana kirjailijana jo vuosikymmeniä. Tuotanto on laaja ja monipuolinen. Kirjailijan ura sai loistavan lähdön, kun esikoiskirja novellikokoelma Puhalluskukkapoika ja taivaankorjaaja voitti J. H. Erkon esikoiskirjapalkinnon vuonna 1983. Sen muistelisin itsekin lukeneeni, mutta muu tuotanto on jäänyt sitten sivuun omalta osaltani.

Valkoinen Toyota vei vaimoni (tunnustan, että luulin teoksen kertovan aviokriisistä!) on siis omaelämäkerrallinen romaani. Kirjassa Skiftesvik kertoo itsestään, suvustaan ja omasta urastaan ja perheestään hyvin avoimesti ja oikeilla nimillä. Nykyhetkessä perhe elää dramaattisia vaiheita, kun kirjailijan vaimo on Helsingissä sydämensiirrossa ja kirjailija itse joutuu Oulussa tehohoitoon. Menneisyyttä taas varjostaa perheen Kim-pojan traaginen hukkumiskuolema. Omakohtaisten menetysten eleetön kuvaus toi mieleeni Veikko Huovisen omaelämäkerrallisen romaanin Pojan kuolema, vaikka Skiftesvikin teos on huomattavasti valoisampi kokonaisuus.

Skiftesvik keventää raskaita aiheitaan kertomalla muistelonomaisesti anekdootteja omasta ja sukunsakin vaiheista. Lehtimies- ja kirjailijanuran varrelta on jäänyt mieleen monenlaista mielenkiintoista ja hauskaa tarinoitavaa. Sairauskertomukset siis rytmittyvät menneen kertauksella, ja mielestäni rakenne toimii oivallisesti. Nautin rehellisentuntuisen teoksen tunnelmasta, ja liikutuin syvästi pikkupoikansa menettäneen perheen tuskan äärellä. On tärkeää, että näistä asioista voidaan kirjoittaa rehellisesti ja kaunistelematta, sillä vertaistukea ei varmasti koskaan ole liikaa. Vaikeimmistakin vastoinkäymisistä voidaan kuitenkin selviytyä. Tämä tuntuu olevan Skiftesvikin teoksen keskeisin teema.

Skiftesvik kirjoittaa kauniisti myös muusta perheestään, lapsistaan ja ennen kaikkea vaimostaan. Pari on kohdannut yhdessä vaikeita aikoja, eivätkä ne ole kirjan nykyhetkessä suinkaan takanapäin. mutta kaikesta huokuu aito, lämmin välittäminen ja rakkaus puolisoa kohtaan.

Mietin kirjaa lukiessani myös, mitä tarkoitetaan elämäkerrallisella fiktiolla. Skiftesvikin kirjasta jää hyvin avoin vaikutelma, mutta ainahan on kyse valinnasta ja muistista. Mitä ihminen muistaa, mitä unohtaa? Entä mitä halutaan kertoa ja mitä jättää kirjan sivujen ulkopuolelle? Tästä muodostuu teoksen fiktiivisyys. 

Ahmaisin kirjan nopeassa tahdissa, sillä teksti on hiottua ja tuntuu leppoisalta tarinoinnilta. On kuin joku, siis Skiftesvik, kertoisi tarinaa juuri minulle. Lukukokemus on intiimi ja kaunis. Iloitsen myös, että tulin kirjan hankkineeksi, sillä se tuntuu juuri sellaiselta kirjalta, josta isäni pitää. Sähkökirjaa en olisi voinut hänelle lainata.

Päätimme muutaman muun innokkaan kirjabloggaajan kanssa julkaista juttumme Runeberg-voittajateoksesta samanaikaisesti. Kannattaa siis kurkata, mitä mieltä kirjasta ovat Erja, Minna, Linnea ja Jonna. Myös Maria ja Sara lukevat kirjaa ja julkaissevat juttunsa piakkoin. Jo aikaisemmin kirjan on lukenut muun muassa Jaana, ja juttua löytyy myös täältä.

Joni Skiftesvik: Valkoinen Toyota vei vaimoni

WSOY 2014. 246 s.

Ostettu.