Robert Galbraith: Käen kutsu

Viime heinäkuussa vuoti julkisuuteen tieto, että Harry Potterin kirjoittaja J. K. Rowling oli julkaissut salanimellä Robert Galbraith salapoliisiromaanin The Cuckoo’s Calling. Kuten arvata saattaa, nousi tästä paljastuksesta pienoinen kohu ainakin kirjallisessa maailmassa. Toinen ilmeinen seuraus oli, että kirjan myyntiluvut suorastaan ampaisivat nousuun. Päätös suomennoksestakin tehtiin pikavauhtia, samoin käännös itsessään, ja kirja julkaistiin suomeksi jo lokakuussa. Joulukuussa teos oli Suomessakin kivunnut kymmenen myydyimmän käännösromaanin listalle.

Kyynisenä ihmisenä en oikein vieläkään täysin niele selitystä, miten tieto salanimen taakse kätkeytyvästä Rowlingista pääsi julkisuuteen. Heinäkuussa suhtauduin epäillen myös itse kirjaan, vaikka aikaisempi Rowlingin aikuisten romaani Paikka vapaana olikin ollut positiivinen yllätys. Myönnettäköön myös, että Harry Potterien parissa olen ihan aidosti viihtynyt, joten en oikein osaa selittää, mistä epäileväinen ennakkoasenteeni oikein johtuu.

Vähitellen kirjasta kuulemani alkoi kallistua yhä positiivisemmalle kannalle, ja päätös kirjan lukemisesta jossain vaiheessa muodostui pääni sisällä kuin varkain. Lontoon-reissulla pitelin kirjan pokkaripainosta jo Heathrow’n lentokentän kirjakaupassa kädessäni, mutta kauhistuin sen paksuutta ja päätin kiltisti odottaa suomennosta. Sitten huomasin, että äänikirjaversio oli saatavana Elisa Kirjasta, ja päätin ostaa sen itselleni joululahjaksi. Päätöksen sinetöi se, että lukijaksi oli valittu Eero Saarinen. Pidän kovasti hänen äänestään ja lukutyylistään. Ajatuksena oli kuunnella kirjaa lenkkiseurana, mutta parin lenkin jälkeen se siirtyikin työmatkaseuraksi, koska en malttanut odottaa kunnon lenkkeilykelejä.

Käen kutsu on yllättävän perinteinen salapoliisiromaani. Tämä oikeastaan taisi vedota minuun eniten. Lisäksi se on hyvin kirjoitettu: juoni on sommiteltu taiten ja vakuuttavasti ja henkilö- ja miljöökuvaukseen on panostettu. Tarkoituksena on ollut alun alkaenkin kirjoittaa sarja, joten henkilöt saavat rauhassa tulla lukijalle tutuiksi.

Sankarina on ihan oikea yksityisetsivä, mikä tietysti on dekkarifanille mannaa. Cormoran Strike on kiinnostava hahmo, ja kirjailijasivuillaan Galbraith-Rowling kertookin tehneensä paljon taustatyötä hänen hahmoaan rakennellessaan. Strike on Afganistanin veteraani ja sotainvalidi, entinen sotapoliisi. Hänellä on mielenkiintoinen ja traumaattinenkin perhetausta, hän on älykäs ja persoonaltaan miellyttävän miehekäs. Nyrkkeilyä harrastanut iso, karkeapiirteinen mies menestyy ällistyttävästi, kun kisataan häikäisevien kaunottarien suosiosta, mutta siitä huolimatta romaanin alussa Strike muuttaa asumaan rähjäiseen toimistoonsa. Liiketoimet eivät tunnu sujuvan yksityiselämää paremmin. Kaiken huippuna ovat vielä viikoittain saapuvat värikkäät tappouhkauskirjeet.

Kuin taivaan lahjana Striken elämän ja toimiston kaaokselle on sihteeri Robin, joka pyrähtää paikalle varsin dramaattisesti kirjan alussa. Väliaikaiseksi tarkoitettu pesti tietysti venyy, koska Robin tuntee todella viihtyvänsä työssä ja Strike huomaa nopeasti olevansa riippuvainen tehokkaasta, järjestelmällisestä, taitavasta, nokkelasta ja innokkaasta sihteeristään.

Strikea pyydetään selvittämään pari kuukautta aiemmin tapahtunutta huippumalli Lula Landryn kuolemaa. Paparatsien jahtaama malli putosi loistoasuntonsa parvekkeelta. Poliisin mukaan kyseessä oli itsemurha, mutta Lulan kasvattiveli pyytää epätoivoissaan Strikea vielä tutkimaan asiaa, koska hänen mielestään Lula ei ole voinut tappaa itseään. Todisteet puhuvat tosin vahvasti itsemurhan puolesta, mutta rahapulassa kärvistelevä Strike päättää ottaa tehtävän vastaan.

Kyseessä on muunnos suljetun huoneen tapauksesta. Strike ja Robin ryhtyvät sitkeästi tutkimaan jokaista vähänkin merkittävältä tuntuvaa yksityiskohtaa. Henkilöitä etsitään, heitä puhutetaan ja Lulan kuolinpäivää käydään läpi yhä uudelleen. Tapahtumat etenevät verkkaan, ja hyvin hitaasti tuntuu Strikekin pääsevän tapauksessa eteenpäin. Sitten tulee toinen epäilyttävä kuolemantapaus, joka vakuuttaa Striken siitä, että kyseessä sittenkin oli murha ja että vapaana on vaarallinen murhaaja, joka ei kaihda tehdä uusia rikoksia vanhojen peittelemiseksi. Poliisi vain ei ole asiasta lainkaan yhtä vakuuttunut.

Galbraith-Rowling kuvaa varsin viiltävästi rahan ja julkisuuden vaikutusta ihmisiin. Kun on yllättäen saanut menestystä ja kerännyt mittavan omaisuuden, kuten Lula mallintöillään, ei enää voikaan luottaa kehenkään. Kuka tahansa lähipiiristä on milloin tahansa valmis myymään mitä tahansa tietoa medialle. Mitä raadollisempaa materiaali on, sitä parempi. Kaikki tuntuvat kärkkyvän omaa siivuaan julkisuudesta ja rahoista hinnalla millä hyvänsä.

Itse juoni etenee siis varsin verkkaan, ja toimintaa on vähänlaisesti, vaikka lopussa onkin varsin jännät paikat. Hidas meno ei tällä kertaa haitannut lainkaan, koska siinä sivussa mielenkiintoiset päähenkilöt saivat syvyyttä ja tulivat tuttaviksi. Osansa oli varmasti silläkin, että Saarisen luentaa kuuntelen mieluusti, vaikka mielenkiintoisia juonenkäänteitä ei ihan vilisemällä olekaan. Toisaalta hitaus saa kyllä perustelunsa. Sieltä yhä uudelleen läpi käytyjen yksityiskohtien joukosta Strike siivilöi todisteet. Juoni on myös sikäli onnistunut, että arvailin murhaajaa useaan otteeseen matkan varrella, mutta vedin vesiperän joka kerralla. Silti kun syyllinen lopulta istuu kuuntelemassa Striken todisteita, olin varsin tyytyväinen: näinhän tämän pitikin mennä!

Jään tyytyväisin mielin odottelemaan jatkoa, jota pitäisikin olla luvassa jo tänä vuonna.

Robert Galbraith: Käen kutsu (The Cuckoo’s Calling)

Suom. Ilkka Rekiaro. Äänikirjan lukija Eero Saarinen, kesto 16 h 36 min. Kirjassa 463 s. Otava.

Ostettu Elisa Kirjasta puhelimeen.

J. K. Rowling: Harry Potter -sarja äänikirjoina

Ensikohtaamiseni Harry Potterin kanssa tapahtui kesällä 2000. Olin uteliaisuudesta tilannut kirjakerhosta kolmen siihen mennessä suomennetun Potterin paketin. Lähestyin tehtävää lähinnä ammatillisesti: olisi hyvä vähän tietää, mitä asiakaskuntani lueskelee. Ajatuksena taisi olla myös, että voisin sitten siirtää kirjat vaivihkaa lasten hyllyyn, kun olisin tehtäväni suorittanut.

Luin koko paketin neljässä päivässä putkeen. Kohtuullinen suoritus, kun kotona sentään oli kaksi alle kouluikäistäkin lukijan vastuulla. Turha varmaan sanoakin, mutta kolahti. Sittemmin ilmestyneet osat hankittiin aikanaan sarjaa täydentämään, ja vasta ihan parin viimeisen kohdalla olin toinen, joka perheessä kirjat luki. Samaa tunnelmaa en kuitenkaan enää myöhempien osien kanssa tavoittanut. Hurma alkoi haaleta.

Syitä haalenemiseen oli monia. Ensinnäkin kolmas osa Azkabanin vanki on edelleenkin mielestäni sarjan paras osa. Se ei vielä tunnu liian kaavamaiselta eikä ennen kaikkea väkisin venytetyn pitkältä – tätä antiherkkua on tarjolla kosolti jo Liekehtivässä pikarissa. Huomasin myös, että vuoden mittainen tauko osien välillä teki tuhojaan: en enää muistanut kaikkia yksityiskohtia ja välillä suuremmatkin linjat hämärtyivät mielestä. Koska en enää ollut varhaisteini tai edes teini, en tietenkään lukenut uutta osaa odotellessani aiempia osia yhä uudelleen. Kolmanneksi nopealla vauhdilla ilmiöksi ryöstäytynyt meno sarjan ympärillä alkoi toimia vieraannuttavasti, eivätkä elokuvatkaan oikein sytyttäneet. Luimme myös kirjoja lapsillemme ääneen iltasaduiksi (heidän vaatimuksestaan), ja se kierros alkoi armotta paljastaa kirjojen puutteita, kuten jo mainitsemani venytyksen ja kaavamaisuuden sekä yhä lisääntyvän huumorittomuuden ja synkkyyden, pelottavuuden, jopa raakuuden.

Lasten varttuessa hankimme elokuvien dvd-versioita ja viimeisiä kävimme jo teatterissakin katsomassa. Vaikka kumpikin lapsista luki kirjat, katsoi leffat ja taisi jotain pleikkaripeliäkin pelailla jossain vaiheessa, mitään kovin rankkaa fanitusta meillä ei koskaan harrastettu. Nyt on tosin aikuisella tyttärellä ollut projektina lukea sarjaa läpi englanniksi ja olen sponssannut projektia hankkimalla materiaalin.

Viime keväänä etsiskelin kuunneltavaa yhä pidentyneen työmatkani ratoksi. Jossain vaiheessa tajusin, että voisin katsastaa kirjastossa myös lasten- ja nuortenosastojen äänikirjavalikoiman ja siellä huomasin, että Potterit on julkaistu myös äänikirjamuodossa. Aloitin kuuntelu-urakan tai oikeammin -nautinnon huhtikuussa ja viimeisen cd:n otin ulos auton soittimesta tällä viikolla. Aikaa kului siis kahdeksisen kuukautta. Ihan yhteen putkeen en sarjaa kuunnellut, sillä välillä jouduin odottelemaan kirjoja kirjastosta. Väliin osui myös kesäloma, jonka aikana kuuntelu ei juurikaan edennyt, sillä kuuntelen kirjoja vain yksin autossa ollessani.

Ilahduin huomatessani, että lukijana on koko sarjassa mahtava Vesa Vierikko. Jonkin levykotelon kannessa luki, että Vierikko 

oli J. K. Rowlingin hyväksymä lukija. Jäi mietityttämään, ketkä

kaikki suomalaiset näyttelijät olivat koelukeneet Potteria 

Rowlingille… ja joutuneet hylätyiksi? Yhtä kaikki valinta on vallanonnistunut! Vierikko on lukee Potterit antaumuksella. Ihailuani 

vielä lisäsi toteamus, että koko sarjan mitta on valmiina viisi ja 

puoli vuorokautta luentaa. Kun ottaa huomioon, että tuskin kaikkion mennyt kerralla purkkiin, on urakka ollut melkoinen!

Kuuntelu-urakan aloittaminen oli hyvä idea. Oli jo mukava uudistaa Harry Potter -kokemus, koska kieltämättä aika paljon oli unohdus vienyt mennessään kertailuista huolimatta. Viihdyin vallan mainiosti tarinan parissa, kun Vierikko sen minulle eläytyen ja antaumuksella luki. Huvituin, liikutuin, pelkäsinkin. Mutta tunnustan, että tuskin olisin jaksanut sarjaa kirjamuodossa enää läpi kahlata. Jossakin vaiheessa alkoi todella rasittaa, että kaikkien kirjojen seikkailut oli väkisin pakotettu lukuvuoden mittaisiksi, jolloin monien kirjojen alkupuoli oli varsin väkinäistä sivujen täytettä ennen lopun väkivaltaisia vaiheita. Huispaus on oivallinen idea, mutta alkaa sekin tuntua ylimääräiseltä täytteeltä, koska se ei liity juonikuvioihin oikein mitenkään. Myönnettäköön, että Rowling on paneutunut silti ottelukuvauksiin antaumuksella. Kovin kaavamaisia alkoivat olla myös oppituntien kuvaukset. Siksi tuntuiki  huojentavalta, että edes viimeisessä osassa oli luovuttu koulusta tapahtumaympäristönä.

J.K. Rowling: Harry Potter 1-7 

Harry Potter ja viisasten kivi 10 h 25 min

Harry Potter ja salaisuuksien kammio 11 h 30 min

Harry Potter ja Azkabanin vanki 14 h 28 min

Harry Potter ja liekehtivä pikari 24 h 34 min

Harry Potter ja Feeniksin kilta 23 h 37 min

Harry Potter ja puoliverinen prinssi 22 h

Harry Potter ja kuoleman varjelukset 25 h 46 min

Lukija Vesa Vierikko.

Suomentanut Jaana Kapari. Tammi.

Äänikirjat lainattu kirjastosta.

Kuten kuvista näkyy, saatavana on sekä cd-levy- että mp3-levytallenteita. Minulle osui lainaan vain yksi mp3-versio.