Donna Leonin Guido Brunetti -sarja

Donna Leon © Regine Mosimann/Diogenes Verlag AG Zürich/ Otava

Dekkarien ystävät ovat usein dekkarisarjojen ystäviä, ja toisaalta monet suositut dekkaristit kirjoittavat nimenomaan pitkiä sarjoja. Sarjamuoto antaa kirjoittajalle mahdollisuuden syventää esimerkiksi päähenkilöidensä hahmoja, antaa heidän vähitellen muuttua ja kehittyä. Yksittäisen dekkarin keskiössä kun yleensä kuitenkin on kulloinenkin rikosjuoni, eikä syventelyyn ole kovin paljoa mahdollisuuksia. Lukijalle tuttu maailma ja henkilöt tuovat turvaa ja lohtuakin. On mukavaa tavata vanhoja kirjallisia ystäviään ja päivittää heidän kuulumisiaan. Kustantajat taas lienevät tyytyväisiä, kun sarjoihin koukkuun jääneet uskolliset lukijat sinnittelevät mukana vuodesta ja jopa vuosikymmenestä toiseen.

Menossa olevan dekkariviikon kunniaksi pöllyttelin hieman arkistojani ja pyyhin pölyt kahdesta vanhasta lehtiarviostani. Jutut on kirjoitettu Donna Leonin komisario Guido Brunettista kertovan sarjan osista.  Löysin Leonin dekkarit muistiinpanojeni mukaan vuonna 1999. Tähän mennessä niitä on julkaistu suomeksi jo 23 kappaletta. Olen pudonnut nyt hieman kelkasta, sillä kiivas ilmestymistahti (nykyään kirja vuodessa) on nykytilanteessani hieman liikaa. Viimeksi olen lukenut  Pedon palkan viime vuoden tammikuussa.

Brunettin perhe ja Questuran työntekijät ovat vanhoja mukavia ystäviä, joiden parissa on miellyttävää viettää leppoisasti muutama arki-ilta tai viikonloppu. Samalla voi palata rapistuvaan mutta viekoittelevaan Venetsiaan, jonka kaduilla turistit tungeksivat ja jonka kanaalit helteellä epäilyttävästi haiskahtavat.  Brunettin perheestä ja työyhteisöstä on vuosien kuluessa tullut minullekin läheisiä, ja heidän pariinsa on mukavaa palata nautiskelemaan hyvistä aterioista ja kenties kupillisesta cappuccinoa tunnelmallisessa kahvilassa. Laatu on tässäkin sarjassa ollut vaihtelevaa, ja joukossa on todella hyviä dekkareita sekä välitöitä. 

Donna Leon on alkuaan yhdysvaltalainen kirjailija (s. 1942), mutta hän on vuodesta 1965 asunut ulkomailla, viimeiset 30 vuotta Venetsiassa, jossa hän paitsi kirjoittaa suosittuja dekkareitaan myös opettaa englantilaista kirjallisuutta yliopistossa. Juuri muuta Leonista ei sitten saakaan selville edes virallisilta kustantajan nettisivuilta. Hän ei ole antanut kääntää kirjojaan italiaksi, koska haluaa pysyä tuntemattomana kotikaupungissaan. Olisi mielenkiintoista tietää, onnistuuko tämä todella. Ovatko italialaiset niin tietämättömiä englanninkielisestä itseään koskevasta kirjallisuudesta? Onko mahdollista pysyä tuntemattomana Venetsian kokoisessa kaupungissa ja silti kirjoittaa siitä kirjoja, bestsellereitä vieläpä?

***
Näin olen arvioinut uutuus-Brunettin Salon Seudun Sanomiin vuonna 2002:

Amerikkalais-italialaisen Donna Leonin ystäviä hemmotellaan nopeassa tahdissa käännettävillä Guido Brunetti –dekkareilla. Vuonna 2001 ilmestyi kaksi teosta, Kuolema tulvan aikaan ja Ajasta ikuisuuteen. Sarjan seitsemäs osa, Ylimyksen kuolema, on ilmestynyt alkuaan englanniksi vuonna 1998.

Ylimyksen kuoleman tapahtumat lähtevät liikkeelle, kun lähimaakunnan pellosta löytyvät nuoren miehen lähes kokonaan maatuneet jäännökset. Pian selviää, että ruumis on todennäköisesti pari vuotta aiemmin kidnapattu venetsialaisen kreivin poika. Juttu joutuu sattumalta komisario Brunettille, joka alkaa selvitellä uudelleen myös kidnappausta. Uhrin persoonallisuus hahmottuu Brunettin mielessä ja koko tarina saa vähitellen uudenlaista valoa.

Ylimyksen kuolema on taattua Leonia. Totuutta etsivä ja oikeutta puolustava Brunetti joutuu työssään taistelemaan italialaisen yhteiskunnan mädännäisyyttä vastaan. Poliisilaitos on byrokratisoitunut ja korruptoitunutkin. Brunettin lähin esimies on paitsi tyhmä myös silmänpalvoja eikä halua sotkea käsiään yläluokan häpäisyssä. Suuret kansainvälisetkin rikokset halutaan painaa villaisella, jos mukana edes epäillään olevan merkittävien sukujen edustajia.

Onneksi Brunettilla on oma verkostonsa niin poliisissa kuin ulkomaailmassakin. Rikosten selvittelyssä antavat korvaamatonta apuaan niin esimiehen sihteeri signorina Elettra kuin oma appikin, joka itse on vanhaa venetsialaista ylimyssukua. Myös Brunettin veli on  apuna tutkimusten ratkaisevassa vaiheessa.

Leon kuvaa kauniisti Venetsiaa ja sen asukkaita. Perhe ja ruoka ovat Italiassa tärkeitä asioita. Brunetti aterioi appensa kanssa ravintolassa, jonka ruoka saa lukijankin suun vettymään. Myös kotona ruoka on keskeinen osa perhe-elämää, ja tyttären raviolit on nieltävä rakkauden nimissä. Leon ei kuitenkaan kaihda Italian varjopuolien kuvaamista. Brunetti joutuu pohtimaan moraalia ja arvoja ylipäätään. Mihin kaikkeen voidaan ryhtyä suvun maineen säilyttämiseksi?

Lukijalle tarjotaan sopivasti vihjeitä tarinan edetessä, joten vaikka loppuratkaisu on yllättävä, se ei silti ole epäuskottava. Loppu on dramaattinen mutta myös surullinen. Syyllisten rankaiseminen jää lopulta epäluotettavan oikeusjärjestelmän tehtäväksi. Komisario Guido Brunettilta ei varmasti työ lopu kähmintöjen kaupungissa. Jäämme odottamaan jatkoa!

***

Tässä tunnelmani pari vuotta myöhemmin sarjan puolivälin tuntumasta:

Miellyttävä venetsialaiskomisario Guido Brunetti ratkaisee rikoksia Donna Leonin jo 13. dekkarissa Seitsemän syntiä. Päähenkilö, hänen työpaikkansa ja perheensä ovat siis lukijoille jo vanhoja tuttuja, eikä Leon rasitakaan kerrontaansa kertaamalla aiempia tapahtumia.

Brunettin kesäloman aikana iäkäs leskirouva on lyöty asunnossaan kuoliaaksi. Poliisi pääsee pian epäillyn jäljille, kun naisen romanialainen kotiapulainen saadaan kiinni melkoinen rahasumma taskussaan. Ikävä kyllä kotiapulainen yrittää paeta ja jää junan alle. Juttua pidetään loppuun käsiteltynä.

Viikkoja myöhemmin Brunetti joutuu palaamaan tapaukseen, kun naisen naapuri haluaa todistaa kotiapulaisen syyttömyyden puolesta. Jäljet ovat jo kylmenneet, Brunettiin vihamielisesti suhtautuvat kollegat eivät pidä asioihinsa puuttumisesta ja lisäksi Venetsiaa kärventää ankara helle. Tutkimukset eivät tunnu etenevän mihinkään.

Romaani etenee verkkaiseen tahtiin jo tuttuja polkuja. Brunetti syö vaimonsa valmistamia loistavia aterioita perheensä kanssa, ihailee signorina Elettran tietoteknisiä taitoja ja ajelee poliisiveneillä ja vaporettoilla Venetsian kanavilla. Aikaa riittää myös siestoihin, lueskeluun ja parvekkeella istuskeluun. Italian yhteiskunnan korruptoituneisuus ja viranomaisten tehoton toiminta ovat jälleen Leonin ankaran kritiikin kohteina.

Kokeneen dekkarien lukijan silmissä komisario Brunettikin toimii kovin amatöörimäisesti. Leskirouvan rahojen perijää puhutetaan kirjan puolivälissä, ja uhrin puhelutiedot älytään tarkistaa vasta, kun viimeinen kolmannes on jo menossa. Lisäksi Brunetti käy salaa ja vielä paljain käsin penkomassa tärkeitä todisteita leskirouvan ullakolla.

Donna Leonin ja Venetsian ystäville Seitsemän syntiä tarjoaa kuitenkin mukavan leppoisia lukuhetkiä. Sen parissa voi myös mainiosti aloittaa Guido Brunettiin tutustumisen.

Donna Leon: Ylimyksen kuolema (A Noble Radiance).

Suom. Kristiina Rikman. Otava 2002. 268 s.

Donna Leon: Seitsemän syntiä (Doctored Evidence)

Suom. Kristiina Rikman. Otava 2006. 248 s.

Ovatko Donna Leonin dekkarit tuttuja? Entä luetko mielelläsi sarjoja? Jos luet, osaatko sanoa, miksi?

Donna Leonin Guido Brunetti -sarja:

1. Kuolema oopperassa, 1997, suom. Titia Schuurman (Death at La Fenice, 1992)

2. Kuolema vieraalla maalla, 1998, suom. Titia Schuurman (Death in a Strange Country, 1993)

3. Kuolema väärissä vaatteissa, 1999, suom. Kristiina Rikman (Dressed for Death, 1994, US-laitos ) (The Anonymous Venetian, 1994, englantilainen laitos)

4. Kuolema tekee tiliä, 2000, suom. Kristiina Rikman
(Death and Judgement, 1995, US-laitos) (A Venetian Reckoning, 1995, englantilainen laitos)

5. Kuolema tulvan aikaan, 2001, suom. Kristiina Rikman
(Aqua Alta, 1996, US-laitos) (Death in High Water, 1996, englantilainen laitos)

6. Ajasta ikuisuuteen, 2001, suom. Kristiina Rikman
(Quietly in Their Sleep, 1997, US-laitos) (The Death of Faith, 1997, englantilainen laitos)

7. Ylimyksen kuolema, 2002, suom. Kristiina Rikman(A Noble Radiance, 1998)

8. Kohtalokkaat lääkkeet, 2002, suom. Kristiina Rikman(Fatal Remedies, 1999)

9. Ylimpiä ystäviä, 2003, suom. Kristiina Rikman(Friends in High Places, 2000)

10. Myrskyjen meri, 2003, suom. Kristiina Rikman (A Sea of Troubles, 2001)

11. Sokea rakkaus, 2004, suom. Kristiina Rikman (Willful Behaviour, 2002)

12. Oman käden oikeus, 2005, suom. Kristiina Rikman (Uniform Justice, 2003)

13. Seitsemän syntiä, 2006, suom. Kristiina Rikman (Doctored Evidence, 2004)

14. Verikivet, 2007, suom. Kristiina Rikman (Blood from a Stone, 2005)

15. Haurasta lasia, 2008, suom. Kristiina Rikman (Throug A Glass, Darkly, 2006)

16. Ystävä sä lapsien, 2009, suom. Kristiina Rikman (Suffer the Little Children, 2007)

17. Unelmien tyttö, 2010, suom. Kristiina Rikman (The Girl of his Dreams, 2008)

18. Kasvot kuvassa, 2011, suom. Kristiina Rikman (About Face, 2009)

19. Uskon asia, 2012, suom. Kristiina Rikman (Question of Belief, 2010)

20. Turvasatama, 2013, suom. Maija Kauhanen (Drawing Conclusions, 2011)

21. Pedon palkka, 2014, suom. Kristiina Rikman (Beastly Things, 2012)

22. Kultamuna, 2015, suom. Kaijamari Sivill (The golden egg, 2013)
23. Ansionsa mukaan, 2016 Suom. Kaijamari Sivill, Markku Päkkilä (By Its Cover, 2014)
24. Falling in Love, 2015. 
25. The Waters of Eternal Youth, 2016.




***

Juttu on osa Dekkariviikko-teemaa.

Donna Leon: Pedon palkka

Joistakin kirjasarjoista tulee kuin tuttuja maailmoja, joihin on mukavan lohdullista aina silloin tällöin solahtaa tapaamaan vanhoja ystäviä. Venetsialaista komisario Guido Brunettia työtovereineen ja perheineen en ollutkaan tavannut taas aikoihin. Lahjomaton kirjanpitoni vahvistaa, että edellisen kerran tapasimme syyskuussa 2012. Ei siis ihme, että kirja-alessa oli mahdotonta ohittaa Donna Leonin dekkaria Pedon palkka. Vasta kotona oivalsin, että ostamani kirja (8,95 euroa!) on ilmestynyt viime vuonna. Hieman harmittelin, että nyt lukemisjärjestykseni meni sekaisin, sillä väliin jäi vuoden 2013 suomennos Turvasatama. Edelleenkin muuten kaipaan kirjoihin alkulehdille luetteloa, josta voi järjestyksen tarkistaa kaupassa tai kirjastossa. Pieni vaiva, iso apu!

Pedon palkka on siis kahdeskymmenes lukemani Guido Brunetti -dekkari, joten ei ihme, että meno oli tutun oloista ja turvallista. Tiesin, mitä odottaa, enkä pettynyt. Brunetti ratkoo rikoksia koettaen väistellä ammattitaidotonta esimiestään. Italialainen yhteiskunta ei näyttäydy Venetsiastakaan käsin kovin ruusuisena, vaikka mafian ote ei ole siellä tiukimmillaan. Sen sijaan turistien loputon tulva kiristää kaupungin asukkaiden hermoja.

Leonilla on ollut tapana jo useissa romaaneissaan käsitellä ratkaistavan rikoksen kautta jotakin lukuisista italialaisen yhteiskunnan epäkohtaa. Niin tälläkin kertaa. Kanavasta löydetään puukotettu mies. Kun pitkällisen selvitystyön jälkeen saadaan selville miehen henkilöys ja ammatti, lähtee kuvio purkautumaan. Murhattu on työskennellyt mantereen puolella osa-aikaisena valvojana teurastamossa. Eläinlääkärin tulee tarkastaa kaikki teurastamoon tulevat eläimet ja karsia joukosta ne, jotka ovat sairaita tai muuten ravinnoksi kelpaamattomia. Brunetti ja Vianello tekevät ikimuistoisen matkan suoraan Infernoon käydessään tutustumassa teurastamon toimintaan.

Karmaisevaa teurastamotodellisuutta lukuun ottamatta Pedon palkka on melko verkkainen ja leppoisa dekkari. Poliisilaitoksella ei turhia hötkyillä, ja vaikkapa vuorovesiasiantuntijan eli poliisiveneen kuljettajan kanssa keskustelua odotellaan parikin päivää, vaikka häneltä saatavan tiedon oletetaan ratkaisevasti auttavan rikoksen selvittelyssä. Lounaat ovat pitkiä ja perusteellisia, eikä kahvitaukojakaan säästellä. Ainoa muutos entiseen menoon on tietokone, jonka Brunetti löytää työpöydältään. Onpa komisariomme oppinut jossain välissä käyttämään Internetiäkin! Toki edelleen koko laitoksen väki turvautuu vähänkin kiperämmissä ATK-taitoja kysyvissä pulmissa signorina Elettran velhomaisiin kykyihin ja verkostoihin.

Kotirintamallakin on Brunetteilla pääosin rauhallista. Paola-vaimo tosin tekee kiperän moraalis-eettisen kysymyksen miehelleen, mutta ratkaisee aikanaan pulman ihan omin voimin. Edelleenkin jaksan kummastella perheen perivanhoillista asetelmaa, mitä tulee kotitöiden ’jakamiseen’. Yliopistolla uraa tekevä Paola käy kotona laittamassa kolmen ruokalajin lounaan, jonka Brunetti sitten poikkeaa syömässä. Kun vaimolla satunnaisesti onkin jokin työeste tai kiireinen päivä, murehtii mies, miten hänen lounaansa nyt käy! Vähän vaisu oli ruokien puolesta tämä Pedon palkka, monissa Leonin kirjoissa on nautittu maittavampia lounaita.

Donna Leon: Pedon palkka (Beastly Things)

suom. Kristiina Rikman

Otava 2014. 301 s.

Ostettu.

Donna Leonin Guido Brunetti -sarja:

1. Kuolema oopperassa, 1997, suom. Titia Schuurman (Death at La Fenice, 1992)

2. Kuolema vieraalla maalla, 1998, suom. Titia Schuurman (Death in a Strange Country, 1993)

3. Kuolema väärissä vaatteissa, 1999, suom. Kristiina Rikman (Dressed for Death, 1994, US-laitos ) (The Anonymous Venetian, 1994, englantilainen laitos)

4. Kuolema tekee tiliä, 2000, suom. Kristiina Rikman
(Death and Judgement, 1995, US-laitos) (A Venetian Reckoning, 1995, englantilainen laitos)

5. Kuolema tulvan aikaan, 2001, suom. Kristiina Rikman
(Aqua Alta, 1996, US-laitos) (Death in High Water, 1996, englantilainen laitos)

6. Ajasta ikuisuuteen, 2001, suom. Kristiina Rikman
(Quietly in Their Sleep, 1997, US-laitos) (The Death of Faith, 1997, englantilainen laitos)

7. Ylimyksen kuolema, 2002, suom. Kristiina Rikman(A Noble Radiance, 1998)

8. Kohtalokkaat lääkkeet, 2002, suom. Kristiina Rikman(Fatal Remedies, 1999)

9. Ylimpiä ystäviä, 2003, suom. Kristiina Rikman(Friends in High Places, 2000)

10. Myrskyjen meri, 2003, suom. Kristiina Rikman (A Sea of Troubles, 2001)

11. Sokea rakkaus, 2004, suom. Kristiina Rikman (Willful Behaviour, 2002)

12. Oman käden oikeus, 2005, suom. Kristiina Rikman (Uniform Justice, 2003)

13. Seitsemän syntiä, 2006, suom. Kristiina Rikman (Doctored Evidence, 2004)

14. Verikivet, 2007, suom. Kristiina Rikman (Blood from a Stone, 2005)

15. Haurasta lasia, 2008, suom. Kristiina Rikman (Throug A Glass, Darkly, 2006)

16. Ystävä sä lapsien, 2009, suom. Kristiina Rikman (Suffer the Little Children, 2007)

17. Unelmien tyttö, 2010, suom. Kristiina Rikman (The Girl of his Dreams, 2008)

18. Kasvot kuvassa, 2011, suom. Kristiina Rikman (About Face, 2009)

19. Uskon asia, 2012, suom. Kristiina Rikman (Question of Belief, 2010)

20. Turvasatama, 2013, suom. Maija Kauhanen (Drawing Conclusions, 2011)

21. Pedon palkka, 2014, suom. Kristiina Rikman (Beastly Things, 2012)

22. Kultamuna, 2015, suom. Kaijamari Sivill (The golden egg, 2013)

Dorothy L. Sayers: Kuka ja mistä?

Jostain syystä tulen asettaneeksi itselleni kuin vahingossa lukemistavoitteita. Eipä siinä mitään, mukavaahan se vain yleensä on, mutta välillä ihmetyttää kyllä oma toiminta. 

Tämänkertainen idea syttyi hitaasti mutta leimahti sitten kummasti liekkeihin juuri joulun alla, kaikkein kiireisimpänä ajankohtana pitkiin aikoihin. Sain nimittäin päähäni, että haluan lukea kaikki Dorothy L. Sayersin Peter Wimsey -dekkarit ja mieluiten alkuperäisessä ilmestymisjärjestyksessä. Syyllinen on jälleen kerran Sallan lukupäiväkirja -blogin Salla, joka on ryhtynyt Sayersia lukemaan ja on ehtinyt kirjoittaa jo ainakin seitsemästä dekkarista blogiinsa.

Sallan ensimmäiseen juttuun olin rehvakkaasti kommentoinut, että olen lukenut kaikki Sayersilta suomennetun. Asiaa tarkemmin tutkailtuani on todettava, että hieman tuli liioiteltua. Olen varmastikin lukenut kaiken, mitä paikallisella kirjastolla on ollut parisenkymmentä vuotta sitten tarjolla, mutta en tosiaankaan kaikkea suomeksi joskus julkaistua.

Facebookin Dekkariryhmässä joku linkitti Youtubesta katkelmia tv-sarjasta, jota esitettiin 1980-luvulla Suomessakin. Siitä muistaisin oman innostukseni Sayersin kirjoihin alkaneen. Poimin siis kirjoittajan nimen muistiin ja katsoin, mitä kirjastosta löytyi. Mielikuvissani lordi Peter Wimsey ja Harriet Vane ovatkin kuin sarjan näyttelijät Edward Petherbridge ja Harriet Walter, jotka muuten varsin hyvin mielestäni vastaavat Sayersin sankareistaan antamaa kuvausta.

Wikipedian mukaan Wimsey-sarjaan kuuluvat seuraavat teokset:

Kuka ja mistä (Whose Body?, 1923)

Kuolema keskiyöllä (Clouds of Witness, 1926)

Luonnoton kuolema (Unnatural Death, 1927)

Kuolema vierailee kerhossa (The Unpleasantness at the Bellona Club, 1928; suom. 1953).

Lordi Peter katsastaa ruumiin (Lord Peter Views The Body, 1928) novelleja

Myrkkyä (Strong Poison, 1930; suom. 1984).

Yksi kuudesta (The Five Red Herrings, 1931)

Kas tässä teille ruumis (Have His Carcase, 1932)

Mainosmurha (Murder Must Advertise, 1933; suom. 1938)

Hirttäjän vapaapäivä (Hangman's Holiday, 1933) novelleja

Kuolema kirkkomaalla (The Nine Tailors, 1934)

Juhlailta (Gaudy Night, 1935; suom. 1994)

Kuolema häämatkalla (Busman's Honeymoon, 1937)

Kaikkiaan Sayers siis kirjoitti yksitoista romaania ja kaksi novellikokoelmaa suosituista sankareistaan, ja pääosin pieniä poikkeuksia lukuun ottamatta tekstit syntyivät maailmansotien välisenä aikana. Sayersin hahmot ovat kuitenkin jatkaneet elämäänsä Jill Paton Walshin käsissä. Walsh kirjoitti valmiiksi Sayersilta kesken jääneen teoksen Thrones, Dominations (1998) ja julkaisi vielä kolme romaania lisää:

A Presumption of Death (2002)

The Attenbury Emeralds (2010)

The Late Scholar (2013)

  

Luettavaa siis riittää! Haastetta lisää vielä, että muutamia Sayersin kirjojen suomennoksia on lähestulkoon mahdotonta saada käsiinsä, joten on tyydyttävä englanninkielisiin versioihin. Näin on käymässä heti tuon kakkososan eli Kuoleman keskiyöllä kanssa. Sitä ei löydy sen paremmin Salomo-, Lukki- kuin Vaski-kirjastojenkaan kokoelmista eivätkä nettiantikvariaatitkaan lupaa mitään. Onneksi nettikirjakaupat tarjoavat palvelujaan edullisesti. Mutta ihan oikeasti, olisikohan aika saada näistä todellisista dekkariklassikoista uusintapainokset, edes pokkareina? Paton Walshin teokset ovat verrattain uusia, joten jos ne suomennettaisiin, voisi olla hyvä sauma vanhoille alkuperäisillekin dekkareille. Tv-sarjankin katselisin mieluusti uudelleen.

Kuka ja mistä? on mainio perinteinen salapoliisiromaani. Vaikka kyseessä on sarjan aloitusosa ja lordi Peter, hovimestari-palvelija Bunter ja Scotland Yardin etsivä Parker ovat lukijalle outoja, käydään muitta mutkitta asiaan eli ruumiin katsastukseen. Kirjan lopussa on tosin pienenä jälkikirjoituksena parin sivun mittainen Peter Wimseyn elämäkerta, joka tosin menee ajassa eteenpäin ja jossa viitataan jo Harriet Vaneenkin. Harriet tulee kuitenkin mukaan vasta kirjassa Myrkkyä.

Älykkään, huumorintajuisen, sivistyneen keikarin lumoihin kuitenkin tempautuu oitis. Kun Parker pyytää lordi Peteriä katsomaan ruumista, joka makaa alastomana vain nenälasit nenällään köyhän arkkitehdin kylpyammeessa, lähettää lordi Peter Bunterin puolestaan huutokauppaan hankkimaan Danten foliopainoksen (Bunter muuten tekee edulliset kaupat ja saa sijoittaa säästämänsä punnat kameratarvikkeisiinsa). Ruumista vahtii mustasukkaisesti toinen poliisin etsivä Sugg, joka vihaa lordi Peteriä erityisesti. Esteistä huolimatta ruumis kuitenkin huolella tutkitaan, mutta sen henkilöys tuntuu jäävän arvoitukseksi, samoin kuin se, miten ja mistä ruumis on tupsahtanut yläkerran kylpyhuoneeseen.

Pakkaa sekoittaa samaan aikaan tapahtunut juutalaisen liikemiehen mystinen katoaminen. Herra Levy on kadonnut makuuhuoneestaan ilman ainuttakaan vaatekappaletta. Tapauksilla näyttäisi olevan ilmeinen yhteys, ja Sugg nolaakin itsensä ilmoittamalla rouva Levylle, että tästä on tullut leski. Kylpyammeen ruumis ei kuitenkaan ole kadonnut herra Levy. Kuka hän on? Entä missä on Levy? Erinäisiä johtolankoja seurataan, mutta mihinkään ei oikein tunnuta pääsevän. Kunnes palaset asettuvat lordi Peterin päässä paikoilleen! Harmi vain, että todisteet puuttuvat. Niiden saamiseksi sekä lordi Peter että etsivä Parker joutuvat asettamaan henkensäkin vaaraan. Rikollinen on häikäilemätön, julma ja itserakas.

Kuka ja mistä? on paitsi viihdyttävä klassikkoarvoitusdekkari myös loistavaa ajankuvaa. Aikakäsitys tuntuu olevan joltain toiselta planeetalta. Kiireellisenkin asian voi hoitaa seuraavana tai sitä seuraavana päivänä, ehtiihän sitä. Valokuvaus edustaa rikostutkimuksen suurinta teknologista huippua, ja kuolinajan määritys on suorastaan mystiikkaa. Sen sijaan on tärkeää, että herrasmies on oikein pukeutunut lounaalla.

Kirjallisia viittauksia Sayers viljelee mukavasti, ja herkullista on esimerkiksi toistuva puhe siitä, kuinka rikosten ratkaiseminen on niin paljon vaikeampaa näin oikeassa elämässä kuin salapoliisiromaaneissa. Tosin lordi Peter parhaimmillaan tuntee olevansa Sherlock Holmesin veroinen salapoliisi!

Dorothy L. Sayers: Kuka ja mistä? (Whose Body?)

Suom. Kristiina Rikman. 253 s. WSOY:n Sapo-sarjan osa 299.

Lainattu kirjastosta.

Luetut, lukemattomat -blogin Liisa analysoi ansiokkaasti Sayersin henkilökuvausta sekä Wimseyn ja Bunterin sukulaisuutta Wodehousen kaksikkoon. 

John Irving: Minä olen monta (Paksu heinäkuu 2014)

Tietyt ihmiset katsovat oikeudekseen kertoa kirjailijoille mitä sanoja heidän pitäisi käyttää. Kun kuulen samojen tyyppien käyttävän sanaa ’tahtotila’ mieleni tekisi oksentaa!

Paksun heinäkuun toinen paksu kirjani oli, lopultakin, John Irvingin viime keväänä suomeksi ilmestynyt romaani Minä olen monta. Olen erittäin tyytyväinen, että lopultakin poimin kirjan hyllystäni luettavaksi, sillä se on kaikin puolin hyvin Irvingmäinen. Irving on ollut suosikkejani jo vuosikymmeniä ja olen ostanut monet hänen kirjansa omaankin hyllyyni, vaikka jo lapsuudenkodissani luin niitä äidin hyllystä. Ikisuosikkini on ollut Kaikki isäni hotellit, josta onnistuin näkemään myös suomalaisten teatteriversion joitakin vuosia sitten. Erinomainen muuten! Siskoni piti enemmän Oman elämänsä sankarista, joka on auennut minulle vasta myöhemmin.

Jossain vaiheessa alkoi pahasti vaikuttaa siltä, että kirjailija oli väsähtämässä ja kirjat olivat mitäänsanomattomia, jopa pitkäveteisiä. Olin jo luopumassa Irvingistä, mutta sitten jotain tapahtui, ja mestarin kynä on ollut viime kirjoissa taas kunnon vedossa. Leski vuoden verran ja Neljäs käsi ovat minun mielestäni ihan luettavia teoksia, mutta eivät tosiaankaan parasta Irvingiä. Sirkuksen poika ei oikein avautunut. Kunnes löydän sinut oli jo lupaava, ja Viimeinen yö Twisted Riverillä palautti Irvingin aseman sydämessäni. Jälkimmäisen lukemisestakin on jo kuitenkin niin paljon aikaa, ettei sitä vielä ole esitelty blogissani. On siis jo aika saada Irving tuohon sivupalkin kirjailijalistaan.

Pitkän tien Irvingin seurassa kulkeneelle lukijalle Minä olen monta oli riemastuttava lukukokemus. Irvingin persoonallinen, rönsyilevä kerronta on entisellään, kenties vielä entistäkin pidemmälle vietyä ja erittäin tunnistettavaa. Aiemmasta tuotannosta tutut motiivit toistuvat jälleen painia, Wieniä ja jopa ironisesti karhuja myöden. Myös seksuaalisuuden teema on aiemmasta tuotannosta tuttua, joskin vielä entistä rohkeammin käsiteltynä. Kirja oli viihdyttävä ja samalla koskettava lukukokemus. Lukiessani myös moneen kertaan mietin kirjailijan käsittämätöntä uskallusta kirjoittaa aiheista, jotka monissa amerikkalaisissa piireissä ja muuallakin herättävät varmasti suoranaista raivoa.

Minä olen monta -romaanin minäkertoja William Abbott on seitsemääkymmentä lähenevä biseksuaali kirjailija, joka kirjoittaa omaelämäkerrallista romaania. Vermontilaisessa pikkukaupungissa ja sen poikakoulussa varttunut William on nuoresta asti tiennyt omasta erikoisesta seksuaalisesta identiteetistään, mutta helppoa ei ole ollut. Koko hänen elämäntarinansa on erikoinen. Äiti kasvatti hänet yksin, koska isä katosi omille teilleen hyvin varhain eikä William tai oikeammin Billy muista isästään juuri mitään. Jotain tarinanpalasia hän saa vuosien mittaan kokokoon erikoiseksi osoittautuvasta isästään.

Billyn ensimmäinen suuri rakkaus on hänen isäpuolensa Richard Abbott, paikallisen poikakoulun englanninopettaja ja teatterikerhon vetäjä. Teatteriharrastus liittyy tiiviisti Billyn perheeseen muutenkin, sillä First Sisterin pikkukaupungissa toimii virkeä harrastajateatteri, jossa hänen äitinsä toimii vakituisena kuiskaajana. Täti Muriel ja isoisä Harry ovat teatterin vakituisia näyttelijöitä, ja Harry on erikoistunut naisten roolien esittämiseen. Arkena tukkilaisen asussa nähtävä Harry on naisena uskottava. Sukupuolten sekoittuminen ja niiden rajojen hämärtyminen toistuu siis monella tapaa jo Billyn lapsuudessa.

Toinen suuri rakkaus nuoren Williamin elämässä on pienen kaupunginkirjastonhoitaja neiti First, isokokoinen mutta ihastuttavan pienirintainen nainen. Kolmas rakkaus on Billyn ikätoveri, poikakoulun opettajapariskunnan tytär Elaine. Myös Elainen puheopetusta antava äiti kiehtoo Billyn eroottista mielikuvitusta. Jo hyvin nuorena käy siis selväksi, että Billy pitää sekä naisista että miehistä.

Billyn isä on ollut nuori amerikkalainen sotilas toisessa maailmansodassa, ja Billyn koulu- ja nuoruusvuotensa ajoittuvat 1950- ja 1960-luvuille. Poikakoulun ilmapiiri sekä näytelmäkerhot ovat keskeisiä Billyn nuoruudessa. Perheessä vallitsee tiukka puhumattomuuden kulttuuri. Kaikesta tärkeästä mieluiten vaietaan. Koulu kuitenkin liittyy hyvin tiukasti myös perheeseen, onhan isäpuoli Richard koulun opettaja ja perhe asuu opettajien asuntolassa.

William Abbott avaa vähitellen elämäntarinaansa, josta ei yllätyksiä ja dramaattisia käänteitä puutu. Seksi ja seksuaalisuus ovat keskeisessä asemassa tarinassa ja kerronnassa, joka paikoin on varsin suorasukaista ja säästelemätöntäkin. Mieleen tulee, että Irving provosoi tarkoituksella, ja varmaan provosoikin. Irving viljelee myös runsaasti ennakointeja, jotka pitävät lukijan mielenkiinnon yllä. Jossain vaiheessa kirjaa alkaa käydä selväksi, että alun onnelliset jaksot, vaikka ongelmien värittämät, ovat vain leppeää alkusoittoa tuleville synkille ajoille. Kun tarinassa päästään 1980-luvun alkuun, on selvää, ettei AIDS-epidemialta vältytä. Loppu onkin riipaisevaa kuvausta kuolevista ystävistä.

Väkisinkin tulin mielessäni vertailleeksi näitä kahta peräkkäin lukemaani Keltaisen kirjaston järkälettä toisiinsa. Tarkoitan siis Totuus Harry Quebertin tapauksesta -teosta ja tätä Minä olen monta -kirjaa. Edellinen osoittautui varsin raskaaksi pettymykseksi, kun taas jälkimmäinen ylitti odotukset. Asetelma ei tietenkään ole aivan reilu. Joël Dicker on esikoiskirjailija, kun taas John Irving on pitkän ja loistavan kirjailijanuran tehnyt arvostettu tekijä. Silti minun mielessäni kirjat asettuivat vertailtaviksi.

Dickerin kirjassa pettymys oli ainakin sen kuvainnollinen ohuus. Irvingin teos taas on hämmästyttävän moniulotteinen ja -kerroksinen. Henkilökuvauksessa Irving on mestari, kun taas Dickerin henkilöt jäävät yksiulotteisiksi ja mielenkiinnottomiksi. Irving onnistuu tekemään sivuhenkilöistäkin verta ja lihaa, ja lukija haluaa tietää heistä lisää. Tästä pidän kovasti. Tarinan kaari myös kantaa loistavasti ilman sen kummempaa cliffhanger-kikkailua. Arvostan.

Dickerin kirjaa myös markkinoidaan ’kirjallisena’ romaanina. Kyllähän kirjassa kovasti kirjoitetaan romaaneja ja kerrotaan niiden tekemisestä, mutta jotenkin pinnalliseksi jää. Silmään pistää Irvingiin verrattaessa, että Dickerillä ei tunnu olevan yhtäkään oikeaa kirjallista viittausta massiivisessa teoksessaan (ainakaan minä en niitä muista tai tunnistanut, kirja on nyt annettu eteenpäin lainaan, joten en voi tarkistaa).

Irving taas suorastaan ilottelee kirjallisilla viittauksilla ja lainauksilla. Richard Abbot rakastaa Shakespearen näytelmiä ja niitä harjoitellaan ja esitetään joukoittain kirjan mittaan. Näytelmistä myös puhutaan kirjassa paljon, ja ne kuuluvat kirjan henkilöiden elämään. Neiti First alkaa määrätietoisesti tehdä Billystä lukijaa, ja Billy taas jo varhain päättää haluta kirjailijaksi. Kaupunkilaisten harrastajateatterin ohjaaja on Ibsenin ihailija, ja Ibsenin naishahmoista on runsaasti puhetta. Rouva Bovarylla on asemansa niin Billyn kuin hänen isänsäkin elämässä ja niin edelleen. Näin sen pitää mennä! Ei tunnu yhtään kikkailulta tai brassailulta, vaan saa taas lukuhimon heräämään. Klassikoitten lukemisesta kun on livahtanut jo joitakin vuosikymmeniä!

John Irving: Minä olen monta (In One Person)

Suom. Kristiina Rikman. Tammi 2013. 615 s.

Ostettu itselle.

”Naiset taitavat lukea romaaneja miehiä enemmän.”

Paksu heinäkuu jatkuu seuraavaksi oikealla järkäleitten äidillä eli Donna Tarttin Tiklillä, joka vähän mutkikkaiden käänteiden jälkeen lopulta päätyi pöydälleni. Odotukset ovat hieman ristiriitaiset, sillä Jumalat juhlivat öisin on yksi ikisuosikeistani. Miten mahtaa Tikli asettua jatkumoon? Hieman helpottaa, että Pieni ystävä oli pieni pettymys, mutta luettava kuitenkin. Tunnelmistani sitten lisää, kunhan 895 sivua on luettu!

Donna Leon: Uskon asia

Uskon asia on Donna Leonin yhdeksästoista suomennettu Guido Brunetti -dekkari. Olen lukenut ne kaikki. Brunettin perhe ja Questuran työntekijät ovat vanhoja mukavia ystäviä, joiden parissa on miellyttävää viettää leppoisasti muutama arki-ilta tai viikonloppu. Samalla voi palata rapistuvaan mutta viekoittelevaan Venetsiaan, jonka kaduilla turistit tungeksivat ja jonka kanaalit helteellä epäilyttävästi haiskahtavat.

Uskon asian takakannessa on Daily Mailista lainaus, jonka mukaan ”Leon vakuuttaa huolella rakennetuilla juonillaan ja uskottavilla henkilöhahmoillaan.” Uskottavat henkilöhahmot kyllä allekirjoitan, mutta huolella rakennetut juonet eivät ole minusta näiden dekkareitten ominaisuus. Toki pitkään sarjaan on mahtunut monenlaista, mutta ainakin tämä uusin on lähinnä löysä juonensa osalta. Kunhan nyt jotakin rikolliselta haiskahtavaa tutkitaan, että saadaan irvistellä italialaiselle elämänmenolle.

Teoksessa on kaksi irrallista juonikiemuraa, jotka eivät kohtaa toisiaan. Tarina alkaa laiskahkoissa tunnelmissa. On erittäin helteinen elokuu, italialaisten lomakuukausi, jonka aikana kaikki toiminta tuntuu pysähtyvän kahdeksi viikoksi. Venetsian poliisilaitoksella ilmastointi on vain päällikön huoneessa. Brunetti haaveilee lomasta vuoristossa, jossa olisi puettava illalla villapaita ja sytytettävä takkaan tuli. Brunettin lähin apulainen Vianello on huolissaan tädistään, joka kantaa perheensä rahoja huonomaineiselle ennustaja-parantajalle. Koska kyseessä ei ole rikos, on asian tutkiminen tai tädin käyntien estäminen vaikeaa. Brunetti päättää kuitenkin puolivirallisesti auttaa alaistaan ahdingossa. Tätiä seurataan ja ennustajan tietoja pengotaan laiskahkosti, mitä nyt helteeltä jaksetaan.

Toinen juonihaara käynnistyy, kun kaupungin virkamies tuo Brunettille nivaskan asiakirjoja, joiden mukaan oikeuden päävahtimestari ja yksi tuomareista ovat järjestäneet tietyille oikeusjutuille lykkäystä jutun toisen osapuolen eduksi. Kun kyseinen vahtimestari sitten löytyy talonsa sisäpihalta pää murskaksi lyötynä, alkavat murhatutkimukset.

Kovin ankarasti eivät poliisit kuitenkaan joudu ahertamaan, vaan baareissa notkutaan lounailla ja muilla virvokkeilla. Brunetti haikailee myös lomailevan perheensä perään, ja koska Paola on poissa, eivät ilta-ateriatkaan ole kovin kummoisia. Mukavassa kirjanystävän mieltä lämmittävässä kohtauksessa kuvataan, miten Brunettin perhe valmistautuu lomaan. Pakkaaminen aloitetaan pinoamalla mukaan otettavia kirjoja. Pinoa muokkaillaan parikin päivää, ennen kuin se on tyydyttävässä kunnossa. Paola ottaa mukaansa tietysti englantilaisia klassikoita, Brunetti historiaa.

Tottumus säätelee tutkitustikin lukuvalintoja. Jos on lukenut kahdeksantoista Guido Brunettia ja viihtynyt välillä loistavasti, välillä kohtalaisesti, on vaikea jättää tätä yhdeksättätoistakaan väliin. Eikä se ole pettymys vaan päinvastoin täyttää suurimman osan odotuksista, kuten sen, että rikolliset pääsevät jälleen kerran livahtamaan oikeuden julmalta kouralta. Italialainen yhteiskunta nyt vain toimii toisin kuin pohjoismainen.

Donna Leon: Uskon asia (A Question oh Belief)

Suom. Kristiina Rikman. Otava 2012. 283 s.

Alice Munro: Kerjäläistyttö

Aikanaan seurasin Kirsi Pihan Helsingin Sanomien verkkosivuilla pitämää Lukupiiri-blogia, jossa hehkutettiin väliin kovastikin kanadalaista Alice Munroa. Kiinnostuin itsekin niin paljon, että luin ainakin novellikokoelman Viha, ystävyys, rakkaus tuon hehkutuksen innoittamana. Pienoiseksi yllätyksekseni pidin lukemastani kovasti. Sittemmin hankin ja luin Munron käsittääkseni ainoan romaanin Sanansaattaja (tosin en ole varma, onko tämäkään romaani). Kun nyt tätä kirjoitusta varten kävin läpi verkkosivuja, törmäsin myös Julkisia salaisuuksia -nimiseen novellikokoelmaan, joka vaikuttaa niin tutulta, että olen senkin todennäköisesti lukenut, vaikka en ole siitä mitään merkintää mihinkään muistanut tehdäkään.

Alice Munro on siis arvostettu ja moninkertaisesti palkittu kanadalainen novellikirjailija, joka on syntynyt Ontariossa vuonna 1931. Monet novellit sijoittuvat Ontarioon, niin Kerjäläistyttökin. Munroa julkaisee Suomessa Tammi, ja kirjat ovat ilmestyneet Keltaisessa kirjastossa, kuten sopiikin. Kerjäläistytön olen hankkinut itselleni Keltaisen kirjaston pokkaripainoksena, joita alettiin julkaista parisen vuotta sitten. Aloitusnovellin olin lukenut tästä joskus, mutta sitten kirja oli syystä tai toisesta jäänyt hyllyyn odottelemaan parempia aikoja. Ne tulivatkin sitten lopulta, kun Kirjainten virran Hanna järjesti Alice Munro -viikonlopun 7.-8.7. Viikonloppuni hieman venahti, mistä pahoitteluni.

Kerjäläistytön alkukielinen nimi on Who Do You Think You Are? eli vapaasti käännettynä Kuka oikein luulet olevasi? Yhdysvalloissa kirja sitten ilmestyi nimellä The Beggar Maid: Stories of Flo and Rose, ja tästä tulee siis suomennoksen nimi. Molemmat saavat perustelunsa kirjan tarinasta. Kerjäläistyttö on luokiteltu novellikokoelmaksi, mutta minusta se on enemmänkin episodimainen romaani Rose-nimisestä naisesta, jonka elämään ainakin lapsuudessa ja nuoruudessa vaikuttaa voimakkaasti äitipuoli Flo. Novellit tai kirjan luvut kertovat katkelmia Rosen elämästä Rosen näkökulmasta. Aikajärjestys on löyhä. Samankaltaista tekniikkaa Munro käyttää joskin vielä väljemmin muissakin häneltä lukemissani teoksissa, eli saman kokoelman novellit liittyvät enemmän tai vähemmän yhteen, niissä on esimerkiksi samoja henkilöitä.

”Kuka sinä oikein luulet olevasi?” kysyy englanninopettaja Roselta Hanrattyn pikkukaupungin laitaosan koulupahasessa. ”Se ei ollut ensimmäinen kerta kun Roselta kysyttiin kuka hän kuvitteli olevansa: itse asiassa kysymys oli toistunut hänen elämässään monotonisena kuin gongin kumahdus niin usein ettei hän enää piitannut siitä. Mutta myöhemmin hän ymmärsi, ettei miss Hattie ollut mikään sadistinen opettaja: hän ei ollut sanonut sanottavaansa koko luokan kuullen. Eikä hän ollut kostonhimoinen; ei hän ollut halunnut kostaa sitä, ettei ollut onnistunut todistamaan, että Rose oli ollut väärässä. Hän yritti opettaa Roselle läksyä, joka oli hänelle paljon tärkeämpi kuin mikään runo, ja jota hän todella uskoi Rosen kaipaavan. Tuntui siltä että monet muutkin uskoivat hänen kaipaavan samaa läksyä.”

Tuossa aivan kirjan loppuosasta lainatussa kappaleessa tiivistyy paljon Kerjäläistytön teemasta. Rose on kotoisin köyhistä oloista, nykyajan länsimaisen mittapuun mukaan oikeastaan slummista, vaikka Flo yrittääkin kohottaa pienen perheensä elinoloja parhaansa mukaan. Rosen kotona ei esimerkiksi ole huussia pihan perällä, vaan kemiallinen käymälä ja myöhemmin keittiön nurkasta eriöity vesiklosetti. Rose pinnistelee kovasti päästäkseen eroon tuosta lapsuutensa köyhyydestä ja onnistuukin terävyytensä ja lahjakkuutensa ansiosta. Itse hän ei kuitenkaan hetkeäkään usko lahjoihinsa ja ansioihinsa, vaan vähättelee niitä ja pitää saavutuksiaan enemmänkin väärinkäsityksinä kuin ansaittuina. Hän luo uran toimittajana ja näyttelijänä. Vaikka rahaa ei kauheasti tulekaan, hän sentään esiintyy televisiossa. Kun joku tunnistaa hänet, hän on vaivautunut ja anteeksipyytävä.

Kerjäläistytöksi Rosea kutsuu hänen sulhasensa Patrick. Mies on itse rikkaan tavarataloketjun omistajan poika, joka kapinoi opiskelemalla historiaa. Kummallisen sattumuksen takia Patrick rakastuu Roseen, hyvin epätodennäköiseen tyttöön. Nuorten taustat ovat aivan eri maailmoista. 1950–60-lukujen Kanadassa luokkaerot näyttävät ainakin tämän kirjan valossa olleen jyrkkiä. Kaikesta huolimatta Patrick kuitenkin saa tahtonsa läpi, ja Rose menee hänen kanssaan naimisiin.

Munro kuvaa arkista Ontarion ja Kanadan elämää pienen ihmisen kautta tarkkanäköisesti ja yksityiskohtia havainnoiden. Pidän tästä realismista ja aitouden tunteesta kovasti. Kylmäävimpiä ovat kuvaukset Rosen lapsuudesta. Ensimmäinen luku tai novelli on nimeltään Ruhtinaallisia selkäsaunoja. Munro kuvaa siinä merkillistä perheen sisällä toimivaa mekanismia. Flota ärsyttää jokin, yleensä Rose. Murrosikäinen tytärpuoli tietää, mitä on tulossa, mutta ei voi estää itseään vastaamasta Flon provosointiin samalla mitalla. Kun riita on edennyt tiettyyn pisteeseen, Flo vetoaa mieheensä, Rosen isään, joka ”joutuu” antamaan Roselle kunnon selkäsaunan. Kaikki osapuolet tietyllä tasolla nauttivat, inhoavat ja pelkäävät irti päästettyjä voimia. Munrolla on pistämätön psykologinen silmä.

Koulukuvaus on yksi ankeimmista lukemistani. Slummin kouluun lähetetään opettaja kaupungin paremmalta puolelta. ”Hän ei ollut millään tavalla innostava, mielikuvituksellinen tai myötäelävä. Hän käveli päivittäin sillan yli Hanrattystä, missä hänellä oli sairas aviomies. Hän oli palannut opettamaan keski-iässä. Tämä oli varmaan ainut paikka, jonka hän sai. Hänen oli pidettävä siitä kiinni, joten hän piti siitä kiinni. Milloinkaan hän ei liimannut silkkipapereista leikattuja kuvioita ikkunoihin eikä kultatähtiä vihkoihin. Ei piirtänyt taululle väriliiduilla. Hän ei osoittanut rakkautta mitään oppiainetta kohtaan, ei kehenkään oppilaaseensa.” Välituntien ajaksi opettaja lukitsee koulun ovet ja itsensä sisäpuolelle. Ulkona vallitsevat todelliset viidakon lait.

Ajankuvauksessa Munro on myös mestari. Kirjan loppuvaiheissa ollaan varmastikin jo 1970-luvulla, Flo on joutunut vanhainkotiin dementoitumisen takia. Flon asunnon sotku on armottoman tunnistettava. Juuri sellaista muistinsa menettäneen vanhuksen asunnossa on. Rose palaa vuosien tauon jälkeen selvittämään Flon asioita ja kirjaimellisia sotkuja.

Iso kiitos Hannalle, joka sai minut tämän hienon kirjan pariin. Taas palasi mieleen, miksi pidän niin kovasti Munrosta. Pari suomennosta onkin vielä lukematta, joten ei tarvitse tyytyä edes yhteen Munroon.

Wikipedian lista Munron tuotannosta:

Dance of the Happy Shades (1968)

Lives of Girls and Women (1971)

Something I've Been Meaning to Tell You (1974)

Kerjäläistyttö (1985) (Who Do You Think You Are?) (1978) (Yhdysvalloissa nimellä The Beggar Maid: Stories of Flo and Rose)

The Moons of Jupiter (1982)

Valkoinen tunkio (1987) (The Progress of Love, 1986)

Friend of My Youth (1990)

Julkisia salaisuuksia (1995) (Open Secrets, 1994)

Selected Stories (1996)

Hyvän naisen rakkaus (2000) (The Love of a Good Woman, 1998)

Viha, ystävyys, rakkaus (2002) (Hateship, Friendship, Courtship, Loveship, Marriage, 2001)

No Love Lost (2003)

Vintage Munro (2004)

Karkulainen (2005) (Runaway, 2004)

Sanansaattaja (2008) (The View from Castle Rock, 2006)

Liian paljon onnea (2010) (Too Much Happiness, 2009)

Alice Munro: Kerjäläistyttö. Tarinoita Flosta ja Rosesta.

Suom. Kristiina Rikman. Tammi 1985. Pokkaripainoksessa 258 sivua.

Donna Leon: Kasvot kuvassa

Perhetuttumme Venetsian poliisin komisario Guido Brunetti jatkaa jälleen taistelua oikeuden ja lain puolesta. Tosin Italiassa nämä käsitteet ovat aika kaukana siitä, mitä me niillä ymmärrämme. Brunetti kuitenkin edustaa moraaliltaan pohjoismaisempaa kantaa kuin italialaiset keskimäärin, ainakin, jos Donna Leonia on uskominen. Ristiriita turhauttaa sankaria jälleen, mutta väsymättä hän silti jaksaa puurtaa.

Edellinen Unelmien tyttö oli selkeä välityö Leonin suositussa sarjassa, eikä tämä Kasvot kuvassakaan ihan parhaimmistoon yllä, mutta on rakenteeltaan selkeästi ehjempi edeltäjäänsä. Lajityypin tunnusmerkitkin täyttyvät paremmin. Brunetti tutkii jälleen samanaikaisesti aluksi täysin erillisiltä vaikuttavaa kahta tapausta. Toinen on epävirallinen tutkimus, jota hänen appensa kreivi Falieri pyytää tekemään mahdollisesta uudesta liikekumppanista. Brunetti tutustuu mieheen ja erityisesti tämän kohuttuun nuoreen vaimoon appivanhempiensa luona illallisella. Nainen, Franca Marinello, on hätkähdyttävä näky. Kauniin naisen kasvot on tehty liioitellulla plastiikkakirurgialla liikkumattomaksi naamioksi. Brunetti eikä kukaan muukaan ei voi käsittää, miksi nainen on halunnut leikkauttaa ennen luonnollisen kauniit kasvonsa sellaiseksi irvikuvaksi. Nainen kuitenkin tekee Brunettiin vaikutuksen keskustelemalla henkevästi kirjoista ja lukemisesta. Brunetti ei voi olla ihastumatta naiseen, ja sama vaikutus tällä on ollut hänen appeensa: lukeva nainen hurmaa nämä miehet! Tosin Leonin kirjossa luetaan todella antiikkisia klassikoita, Ovidiusta ja niin edelleen. Brunettin vaimo lukee tutkimuskohdettaan Henry Jamesia, joka edustaa uudempaa kirjallisuutta!

Toinen tutkinta alkaa myös italialaiseen tyyliin erikoisesti. Karabinieerin edustaja pyytää Venetsian poliisin apua eräässä murhatutkinnassa. Brunetti suhtautuu pyyntöön esimiehensä tavoin hyvin epäluuloisesti, mutta aloittaa kuitenkin omat tiedustelunsa. Jäljet johtavat mafiaan ja Italian kammottavaan jätehuoltoon ja sen laittomaan bisnekseen. Pian alkaa tulla ruumiita ja Brunettikin pääsee pitkästä aikaa oikein toimintakohtaukseen, ellei pariinkin. Loppu on hallittu ja tiivis. Menneisyydestä löytyy ratkaisu molempiin Brunettia askarruttaneeseen tapaukseen, mutta rangaistuskysymys saa hyvin italialaisen lopun.

Suomennoksen suhteen ei ole valittamista, mutta jälleen ihmettelen kirjan nimeä. About Face kertoo kirjan keskeisestä asiasta monimerkityksisyydessään paljon, mutta Kasvot kuvassa on siitä huono suomennos, joka ei kerro oikeastaan mitään. Brunetti ja appi käyvät taidegalleriassa katsomassa paria maalausta, joista he keskustelevat. Keskustelu maalausten esittämistä kasvoista liittyy kirjan teemaan, mutta on melko merkityksetön sivujuonne. Toisaalta kasvoja on myös muutamassa valokuvassa, joiden avulla epäiltyjä yritetään jäljittää, mutta ei sekään oikein riitä kirjan nimeksi.

Kaipaamaan jäin Paola Brunettin loistavia aterioita. Ruokapöydässä kyllä istutaan ja keskustellaan, mutta ruoka on toisarvoista. Välillä liiallinen ruokakeskeisyys on kirjoissa harmittanutkin, mutta nyt ruokakuvailun täydellinen puuttuminen jättää kirjaan aukon, tai ainakin lukunautintoon. Harmittaa alkaa myös peri-italialainen asetelma Brunettien kotona: vaikka Paola on arvostettu yliopiston tutkija ja opettaja, on hän silti kotona jonkinlainen Brunettin palvelija. Mies tulee valmiiseen pöytään sekä lounaalle että päivälliselle ja syötyään vetäytyy sohvalle nauttimaan grappaa. Vaimo ja joskus lapset huolehtivat tiskaamisesta.

Donna Leon: Kasvot kuvassa (About Face)Suom. Kristiina Rikman. Otava, 2011

Ruokakaipuuseen Otava on julkaissut Donna Leonin ja Roberta Painaron kirjan Makupaloja Venetsiasta Guido Brunettin tapaan. Kirjassa kuulemma neuvotaan, miten voi loihtia juhlavia venetsialaisia aterioita tai ”pientä kevyttä syötävää Paola Brunettin tyyliin”. Hah! Paolan ateriat eivät ole koskaan pieniä eivätkä kevyitä. Lounaallakin on alku- ja jälkiruoka sekä ainakin viiniä, kahvin kanssa vielä väkevääkin useimmiten. Tuntuu, että Paolan aterioista lukeminenkin lihottaa!

Siri Hustvedt: Kesä ilman miehiä

Luin Siri Hustvedtin ensimmäisen suomennoksen Kaikki mitä rakastin joululomalla vuonna 2007 ja lumouduin. Muistan vieläkin parin päivän intensiivisen keskittymisen loistavaan kirjaan, jossa käsiteltiin juuri minua kiehtovia asioita: kirjoja, lukemista, kirjoittamista sekä kuvataidetta. Kirjasta oli kohistu melkoisesti loppusyksyn aikana, ja odotukset olivat melkoiset, mutta en siis pettynyt vähimmässäkään määrin, vaikka jälkikäteen kylmän analyyttisesti ajatellen kirjassa on toki heikkouksiakin. Niillä ei kuitenkaan ole merkitystä onnistuneen lukukokemuksen kannalta.

Amerikkalainen elegia ei ollut aivan yhtä suuri nautinto, vaikka senkin luin mielelläni. Enemmän pidin kuitenkin Lumouksesta, joka suomennettiin Hustvedtin tuotannosta kolmantena, vaikka se käsittääkseni on hänen esikoisromaaninsa. Kirjassa on osittain samoja teemoja kuin ensiksi lukemassani, joten ehkä se viehätti siksikin. Vapisevaa naista en ole lukenut, enkä todennäköisesti luekaan. Hysteriaa Hustvedt käsittelee Kaikki mitä rakastin -romaanissakin, ja ihmisen mieli ja hermosto tuntuvat kiinnostavan häntä kovasti.

Uusin suomennos Kesä ilman miehiä on ilmestynyt alkukielellä vasta tämän vuoden puolella. Tuntuukin siltä, että kustantajat tosissaan pelkäävät lukijoiden malttamattomina ostavan alkukielisen teoksen, jolloin liian myöhään käännetyt uutuudet jäisivät myymättä. Mikäpä siinä, on mukavaa saada kirja nopeasti luettavakseen, mutta käännös ei saisi siitä kärsiä. Kristiina Rikmanin käännöksessä tosin ei ole moitteen sijaa, joten ei huolta ainakaan tällä kertaa.

Kesä ilman miehiä on tuttua Hustvedtia, eli mukana on taas paljon mielenkiintoisia aiheita. Kirja ei ole kovin pitkä, vain 232 sivua, mutta se on kuin runsauden sarvi, josta tulvii erilaisia aineksia lukijan poimittavaksi. Minäkertoja Mia on viisikymmentäviisivuotias, palkittu runoilija, yliopiston opettaja ja näyttelijänurasta haaveilevan Daisyn äiti.

Mia on paennut Brooklynista (huom.) Minnesotaan Bondenin pikkukaupunkiin, josta on myös kotoisin. Mian äiti asuu kaupungissa palveluasunnossa, ja Mia vuokraa pariksi kuukaudeksi pienen omakotitalon palvelutalon läheltä. Paon syy on aviomies Boris, joka kolmenkymmenen avioliittovuoden jälkeen haluaa pitää taukoa. Boris ei siis halua erota, mutta hänellä on kiihkeä työpaikkaromanssi nuoremman naisen kanssa, ja hän haluaa aikaa itselleen. Mia on joutunut mielisairaalaan kuultuaan uutisen. Stressireaktion aiheuttama lyhytaikainen psykoottinen häiriö on Mian diagnoosi. Viikon hoidon jälkeen hänet kotiutetaan, mutta hän ei pysty palaamaan työhönsä yliopistoon. Niinpä hän vetäytyy Minnesotaan kirjoittamaan runoja ja vetämään pientä nuorille tarkoitettua runopajaa.

Pikkukaupungissa Mia yrittää päästä takaisin jaloilleen, koota itsensä. Kesän hän todellakin viettää lähestulkoon ilman miehiä. Runopajassa on kuusi 12–13-vuotiasta tyttöä, joita Hustvedt muuten kuvaa ällistyttävän realistisesti ja tarkkanäköisesti. Äidillä on palvelutalossa tiivis ystävättärien joukko, johon Miakin tutustuu. Vanhat naiset kokoontuvat lukupiiriin keskustelemaan Jane Austenin Viisastelevasta sydämestä, ja Mia pyydetään pitämään alustusta. Läheisimmin Mia tutustuu originelliin Abigailiin, joka on sodan jälkeen ottamansa avioeron jälkeen valinnut omaksi tiekseen kuvataideopettajan ammatin. Abigail kutsuu Mian luokseen ja esittelee tälle upeita käsitöitään, joihin hän on upottanut kätkettyjä salahuveiksi nimittämiään viestejä. Viattomalta näyttävän kirjaillun joulupöytäliinan alapuolella onkin aivan toisenlaisia, hurjia kirjontoja. Tyynynpäällisen kukkakuvio paljastaakin jotain aivan muuta. Jälleen kerran on kuvataiteella osuutensa Hustvedtin tarinassa. Kuvaukset ovat niin kiehtovia, että harmittaa tosissaan, kun ei pääse tutustumaan Mian näistä käsitöistä myöhemmin rakentamaan näyttelyyn!

Naisten määrää lisäävät vielä naapurissa asuva nuori äiti Lola sekä tämän kolmivuotias tytär Flora, joihin Mia nopeasti tutustuu. Miehet ovat kyllä olemassa, mutta eivät kesän tapahtumien keskipisteessä. Boris käy Mian kanssa sähköpostikirjeenvaihtoa, ja postia lähettää myös Mr. Nobody, jonka kanssa Mia käy erikoista filosofista keskustelua. Mia lukee kuudetta kertaa Kierkegaardin päiväkirjoja ja pohdiskelee miehiä ja naisia, sukupuolisuutta, seksuaalisuutta, muistoja, unia, feminismiä, vanhenemista, kuolemaa.

Kirja suorastaan vilisee kohtia, jotka pitäisi alleviivata ja kirjoittaa muistiin. Siteeraan tähän nyt kuitenkin vain yhtä kohtaa:

Lukupiirit ovat iso juttu. Ne ovat levinneet kuin sananparren sienet sateella kaikkialle ja kulttuurin muotona ne ovat yksinomaan naisten juttu. Itse asiassa kaunokirjallisuuden lukemista pidetään nykyään usein pelkkänä naisten harrastuksena. Monet naiset lukevat kaunokirjallisuutta. Useimmat miehet eivät. Naiset lukevat sekä naisten että miesten kirjoittamaa kirjallisuutta. Useimmat miehet eivät. Jos mies avaa romaanin, hän haluaa että sen kannessa on miehen nimi, se on jotenkin turvallisempaa. Eihän sitä koskaan tiedä mitä saattaa tapahtua tuolle genitaaliulokkeelle, jos antautuu sellaisen kirjoittajan pauloihin, jonka tavara on sisäpuolella.

Ja niin edelleen. Hykerryttävää!

Hustvedt käyttää tässä kirjassaan minäkertojaa, joka suoraan puhuttelee lukijaa toistuvasti. Mia kirjaimellisesti kertoo lukijalle, meille, minulle. Hän jopa suutelee lukijaa lämpimästi nenänvarteen kesken kaiken. Kertoja myös kommentoi kronologiaa ja sitä, millaisia vapauksia kertojalla on tarinan suhteen. Pidin tästä metafiktion käytöstä, mielestäni se sopi hyvin tähän romaaniin ja sai sen oikeasti tuntumaan intiimiltä, juuri minulle kirjoitetulta. Sen sijaan joissakin kohdissa teki mieli harppoa turhan oppineitten filosofointien, onneksi kuitenkin lyhyitten, yli. Uskon, että Hustvedt on hyvin sivistynyt, älykäs ja lukenut, ei sitä tarvitse joka luvussa minulle todistaa.

Yllätyksenä kirjassa on myös muutamia kuvia, piirroksia. Kuvittajan tietoja en kirjasta löytänyt, joten oletan niiden olevan kirjailijan itsensä kynästä.

                                                       

Siri Hustvedt: Kesä ilman miehiä (The Summer without Men)

Suom. Kristiina Rikman. Otava 2011. 238 s.

P.S: Vielä on pakko laittaa tähän kiitokset omalle lähikirjastonhoitajalleni Anna S:lle! Kävelin tiistaina sisään hiljaiseen kirjastoon hakemaan erästä teosta, jonka tiesin hyllyssä majailevan. Pysähdyin Annaa tervehdittyäni uutuushyllylle (josta lainasin ainakin kolme kirjaa…). Anna kysäisi tiskinsä takaa, kiinnostaisiko minua Hustvedtin uutuus. Hän voisi sen nopeasti muovittaa minua varten! Palvelua? Ultrapalvelua!

Vielä linkkejä muihin blogeihin: Linnea ja Leena Lumi.