Jasu Rinneoja: Autiotalon arvoitus #nuortenkirjatorstai

Kymppiluokkaa käyvä helsinkiläispoika Taneli viettää syyslomaa isänsä kanssa isovanhempien maapaikassa Taivassalossa. Taneli on lomaillut myös edeltävän kesän maalla ja ystävystynyt lähellä asuvan saman ikäisen Pekan kanssa. Kesällä poikien uteliaisuus on johtanut vakaviin seurauksiin. Tanelin olkapään ampumahaava ei ole vielä lokakuussakaan kokonaan parantunut. Ampumatapaukseen liittyy jotenkin vaarin ja muorin nurkissa hiippaileva Omituiseksi kutsuttu vanha erakko Santeri Lappalainen.

Vanhemmat ja isovanhemmat ovat syystäkin huolissaan, että lomaviikon aikana Taneli ja Pekka jotenkin taas saavat itsensä sotkettua johonkin vaaralliseen. Ihan perusteeton pelko ei olekaan, sillä ei aikaakaan, kun Taneli päätyy lähes umpeen kasvaneen vanhan tien varteen. Miettiessään, mihin suuntaan tietä lähtisi seuraamaan, Taneli huomaa tuijottavansa haulikon piippuun. Santeri varoittaa Tanelia ja kehottaa tätä pysymään kaukana metsästä.

Luonnollisesti varoitus on tässä tapauksessa yhtä kuin kehotus. Pian Taneli ja Pekka lähtevät yhdessä selvittämään, mitä metsän uumenissa oikein on salattavaa. Yllätys onkin melkoinen ainakin Tanelille. Tilanne kärjistyy lopulta pisteeseen, jossa heilutellaan kaikenlaisia tuliaseita pistoolista hirvikivääriin.

Autiotalon arvoitus on jatkoa Jasu Rinneojan nuortendekkarille Erakon arvoitus, jota en ole lukenut. Aiempiin tapahtumiin viitataan alituiseen, mutta kohtalaisen hyvin Rinneoja pystyy kuitenkin pitämään edellisen osan tapahtumat peiteltyinä, joten senkin voisi hyvin tämän toisen osan jo luettuaan lukea.

Pitäisin näiden kirjojen kohderyhmänä yläkouluikäisiä nuoria, lähinnä poikia, jotka ainakin jonkin verran harrastavat lukemista ja joiden mielenkiinto ei ihan helposti herpaannu. Taneli ajelee isoisänsä vanhalla Fergusonilla ja Pekka pappamopolla, ja meno maalla on melko verkkaista muutenkin. Aseiden käsittely sen sijaan on jokseenkin vapaamielistä.

Olen lukenut ja esitellyt muutaman Jasu Rinneojan aikuistendekkarin täällä blogissani, viimeksi Kylmäkorpi-sarjan osan viisi eli Paha silmä. Dekkaristina Rinneoja on siis jo kokenut tekijä, mutta valitettavasti ihan ideoiltaan vähintäänkin kelvollista Kylmäkorpi-sarjaa vaivaa hiomattomuus. Ihan kivasta tulisi erinomaista tiukemmalla viimeistelyllä.

Samaa on sanottava nyt tästä nuorille suunnatusta Arvoitus-sarjasta. Juonta olisi ollut varaa tihentää melkoisesti, sillä aikaa ja sivuja kuluu turhan paljon aikuisten saunotteluihin ja pullakahvitteluihin. Puoliväliin saakka näkökulmahenkilöinä vaihtelevat Taneli ja Verneri-vaari, mikä onkin toimiva ratkaisu. Sitten näkökulmia alkaa tupsahdella lisääkin.

Alkupuolella kirjaa vilahtelee tiheähkösti kursivoituja kappaleita, joissa lainataan kulloisenkin näkökulmahenkilön ajatuksia. Tämä kerrontakeino tuntuu sitten unohtuvan lähes kokonaan, kun päästään juonessa tiiviimpään toimintaan. Hiontaa teksti olisi kaivannut niin juonen kuin vaikkapa oikeakielisyyden ja joidenkin termien osalta (esimerkiksi pyörätuoli – rullatuoli).

Sisältönsä puolesta Autiotalon arvoitus tarjoaa kuitenkin runsaasti pohdiskeltavaa erilaisista teemoista, kuten vaikka vaikeuksista selviytymisestä, erilaisuudesta ja sen kohtaamisesta, sukupolvien välisistä yhtäläisyyksistä, maaseudun ja kaupungin turhasta 

vastakkainasettelusta ja niin edelleen. Taneli on ihan mukavan tuntuinen nuorimies, vaikka jääkin hieman ohueksi tämän yhden kirjan perusteella.

Jasu Rinneoja: Autiotalon arvoitus
Reuna 2018. 189 s.

Arvostelukappale.

 #nuortenkirjatorstai-sarja:

Tatu Kokko: RobMacCool ja Krimin jalokivi
Tatu Kokko: Rob MacCool ja Kirottu metsä
Marja-Leena Tiainen: Viestejä Koomasta
Juuli Niemi: Et kävele yksin
Nemo Rossi: Viimeinen etruski

Iida Sammalisto: Tähtimosaiikki
Jukka Behm: Pehmolelutyttö
L. K. Valmu: Poika - Murha seitsemännellä luokalla

Elina Rouhiainen: Muistojenlukija

Sanna Heinonen: Noland

Kalle Veirto: Kyläkaukalon lupaus 
Laura Suomela: Silmänkääntötemppu
Nonna Wasiljeff: Loukkupoika 
Riina Mattila: Järistyksiä
Jukka-Pekka Palviainen: Virityksiä 

Jyri Paretskoi: Shell's Angles - Aivot narikkaan
Kalle Veirto: Sählymestarit - Ruotsin kuninkaat
Maria Autio: Lohikäärmekesä 
Kimmo Ohtonen: Ikimaa. Soturin tie 

Anniina Mikama: Taikuri ja taskuvaras

Mervi Heikkilä: Revonpuro 

Anders Vacklin ja Aki Parhamaa: Beta. Sensored Reality 1

Laura Lähteenmäki: Yksi kevät 

Veera Salmi: Saari 

Sini Helminen: Veden vallassa (ja Kaarnan kätkössä sekä Kiven sisässä)

Anne Leinonen: Kirjanoita ja Noitakirja 

Maija Haavisto: Perhonen vatsassa 

Nelli Hietala: Kenen joukoissa seisot, Miia Martikainen? 

Vilja-Tuulia Huotarinen ja Satu Koskimies: Emilia - Runotytön tarina jatkuu 

J. S. Meresmaa: Naakkamestari ja Hämäränsäteet

Jyri Paretskoi: K15 

Tittamari Marttinen: Aurinkoa, Linnea! 

Kalle Veirto: Ohut hauska kirja 1 ja 2

Mika Wickström: Meidän jengin Zlatan matkalla maineeseen
Magdalena Hai: Kolmas sisar 

Anna-Riikka Sairio: Milja - Suhdesolmuja ja suitsimista

Salla Simukka: Sytytä valot! - Sammuta valot! 

Essi Ihonen: Ainoa taivas 
Siiri Enoranta: Tuhatkuolevan kirous
Päivi Haanpää ja Marika Riikonen (toim.): Tusina - Novelleja

Tapani Bagge: Polttava rakkaus
Tuija Takala: Lauralle oikea
Marja-Leena Tiainen: Hiekalle jätetyt muistot 
Nemo Rossi: Salainen veljeskunta
Helena Waris: Linnunsitoja ja Vedenkehrääjä

Kaisa Happonen ja Karri Miettinen: Revi se 
Esko-Pekka Tiitinen: Pikkulinnunrata 

Kaj Korkea-aho ja Ted Forsström: Zoo! Sydänkohtauksia 

Mervi Heikkilä: Tuulenkala 

L. K. Valmu: Lappilainen - Kuolema kahdeksannella luokalla 

Elina Rouhiainen: Aistienvartija

Jasu Rinneoja: Autiotalon arvoitus 

Tulossa:

Anu Ojala: Petos 8.11.2018
Minna Roininen: Heda 15.11.2018

Satu Kivinen: Pese hampaat ennen kuin pussaat 22.11.2018
Anu Holopainen: Sydänhengitystä 29.11.2018

Jyri Paretskoi: K15 - Salaisuuksia 6.12.2018
Maria Turtschaninoff: Maresin voima 13.12.2018
Heidi Silvan: John Lennon minussa 20.12.2018

Elina Pitkäkangas: (Kuura - Kajo -) Ruska 27.12.2018

Jasu Rinneoja: Paha silmä #dekkaritiistai

Jasu Rinneojan uutuusdekkari Paha silmä on jo Komisario Kylmäkorpi -sarjan viides osa. Olen lukenut sarjaa sieltä täältä, eli nyt tämän uusimman ja joitakin vuosia sitten kolmososan Tuhlaajapojan meno-paluu -dekkarin. Silloin olen harmitellut, etten ollut aiempia osia lukenut, koska poliisin tutkintaryhmän jäsenten yksityiselämän kuvaukset jäivät jotakuinkin irrallisiksi.

Samassa tilanteessa olin jälleen, sillä sarjan neljännessä osassa Kiristysruiske on selvästikin tapahtunut yhtä ja toista mielenkiintoista esimerkiksi nimihenkilö komisario Kylmäkorven yksityiselämässä. Nyt mukana häärivä Stenroos-niminen kaveri hämmensi melkoisesti alkuun, mutta lopussa miehen asema kuviossa onneksi selvisi minullekin. Stenroosin ja Kylmäkorven kontolla on tällä kertaa tuoda tarinaan näyttävä amerikanrauta, joka kuuluu Kylmäkorpi-sarjan vakiorekvisiittaan mutta joka ei tälläkään kertaa kuljeta itse juonta mihinkään suuntaan.

Kylmäkorven tiimillä on vastassaan poikkeuksellisen kylmäverinen tappaja. Puotinharjun Puhoksen kauppakeskuksen liepeillä nimittäin tapetaan kolme nuorta naista neljän vuorokauden kuluessa samalla tavalla: viiltämällä kurkku auki yhdellä vedolla. Uhrit vaikuttavat hämmentävän satunnaisesti valituilta ja murhaaja ammattimaisen huolelliselta. Tekopaikoille on kuitenkin jätetty joitakin sattumanvaraisilta vaikuttavia johtolankoja, jotka osoittavat kauppakeskuksessa toimivan turkkilaistaustaisten omistamaan pitseriaan. Onko kiivasluontoinen pitseriayrittäjä alkanut listiä suomalaisnaisia? Miksi?

Sivujuonena kulkee Kylmäkorven tiimiin kuuluvan Sari Laatikaisen siskon Siirin katoamistapaus. Kreikassa asuva sisar on kadonnut jäljettömiin Suomen-matkalla vuodenvaihteessa. Kreikkalaisesta poikaystävästäkään ei ole kotopuolessa havaintoja, mutta Sarin puhelimesta on lähetetty tekstiviestejä eri puolille. Onko Sari kaapattu tai peräti tapettu? Kuka olisi syyllinen ja miksi?

Kylmäkorven tiimi askaroi murhien kimpussa, mutta Rinneoja ei rasita lukijaa kovinkaan yksityiskohtaisella poliisityön kuvauksella. Meno on lähinnä rauhallista puuhailua, vaikka tapaukset ovat kimurantteja. Ruumiita tai väkivaltaa ei kuvata kuin aivan pakollinen määrä, joten siltäkin osin kyseessä on melkoisen leppoisa poliisidekkari. Ristiriita murhien verisyyden ja tutkinnan lomaan kirjoitetun rennon läpänheiton välillä on melkoinen.

Rinneojan kynästä syntyy luistavaa, mukavalukuista tekstiä ja hyvin kulkevaa dialogia. Hänen henkilöidensä parissa viihtyy. Siksi onkin todella harmi, että Paha silmä on dekkarina vielä keskeneräinen. Paketti levähtää turhan levälleen lukuisien näkökulmien ja runsaan henkilögallerian takia. Juoni junnaa syyttä suotta paikallaan kirjan keskivaiheilla, kun taas loppuratkaisu tulee lukijalle täytenä yllätyksenä ja vaatii kokonaisen luvun verran auki selittämistä.

Näkökulmia karsimalla ja loppuratkaisua vielä hiomalla tulos olisi ollut mainio nykyisen ihan kivan sijaan. Tiedän toki, että kaikkia lukijoita ei haittaa lainkaan esimerkiksi loppuratkaisun odottamattomuus. Tarkoitan siis sitä, että murhaaja on lopulta joku, jota ei ole aikaisemmin esitelty lukijalle lainkaan eikä lukija näin ollen ole voinut mitenkään tekijää ennakoida. Minusta se ei kuitenkaan ole kovin kunnianhimoinen tapa päättää dekkarijuonta.

Jasu Rinneoja: Paha silmä
Reuna 2018. 259 s.

Arvostelukappale.

#dekkaritiistai-sarja:

Arttu Tuominen: Silmitön
Antti Tuomainen: Palm Beach Finland
Fiona Barton: Leski
Tuomas Nyholm: Leijona
JP Koskinen: Kannibaalien keittokirja
Jaakko Melentjeff: Hukkuneet
Lone Theils: Runoilijan vaimo
Ane Riel: Pihka 
Arne Dahl: Rajamaat
Marko Immonen: Murhapaikanhakijat
Max Seeck: Mefiston kosketus
Matti Laine: Pahuuden hinta
Seppo Jokinen: Vakaasti harkiten
Timo Saarto: Kevään varjo
Eppu Nuotio: Myrkkykeiso ja Anopinhammas

Eva Frantz: Sininen huvila
Ann Rosman: Sukellus syvyyksiin
Marko Kilpi: Undertaker 1 ja 2
Ari Räty: Varjomies
Jasu Rinneoja: Paha silmä

Tulossa:

Matti Laine: Tappajan vaisto 28.8.2018

Selkoa selkokirjoista!

Työni takia olen koettanut seurailla myös selkokielisen kirjallisuuden tarjontaa. Kovin aktiivista seurailuni ei ole viime vuosina ollut, ja blogiinikin olen kirjoittanut ainoastaan yhden jutun selkomukautetusta dekkarista eli Reijo Mäen teoksesta Pimeyden tango. Sen selkomukautuksen on tehnyt Ari Sainio. 

Mäen Pimeyden tango julkaistiin selkomukautettuna, koska hän oli ollut selkokirjakummi: ”Selkokirjakummi on tunnettu suomalainen kirjailija, joka antaa luvan mukauttaa jonkin omista teoksistaan selkokielelle. Tavoitteena on lisätä selkokirjallisuuden tunnettuutta ja tarjota selkolukijoille luettavaksi samoja suosittuja kirjoja, joita kaikki muutkin lukevat. Kummikirja julkistetaan aina parittomana vuonna Helsingin kirjamessuilla, eli selkokirjakummius kestää kerrallaan aina kaksi vuotta. Selkokirjakummi haastaa kirjamessuilla uudeksi selkokirjakummiksi jonkun tunnetun suomalaisen kirjailijan.”

Mäki haastoi uudeksi selkokirjakummiksi Eppu Nuotion, jonka kirjasta Peiton paikka on jo tehty selkomukautusversio. Se julkistettiin syksyllä Helsingin kirjamessuilla (kurkista Tuijata-blogin arvio!). Nuotio taas haastoi kummiksi Tuomas Kyrön.

Ari Sainiota päädyin kuuntelemaan syksyn 2017 Helsingin kirjamessujen yhteydessä tavattuani aikaisemmin jo Turun kirjamessuilla kirjailija Jasu Rinneojan. Hänet tunnetaan kirjapiireissä lähinnä dekkareistaan, muun muassa Kylmäkorpi-sarjasta. Rinneoja yhytti minut messuhulinan keskeltä ja vinkkasi, että hänen kustantamonsa Reuna oli juuri julkaissut kaksi selkokirjaa eli Rinneojan teoksen Kauno ja Sutki ja Sanna-Leena Knuuttilan Ne lensivät tästä ylii. Sain kummastakin kirjasta mukaani lämpimäisen, ja ajatus selkokirjoihin hieman paremmasta paneutumisesta jäi itämään jonnekin takaraivoni tietämille.

Reuna-kustantamo järjesti Helsingin kirjamessuilla paneelin, jossa mukana olivat Sainio, Rinneoja ja Knuuttila sekä Rinneojan teosta koelukenut suomea opiskeleva Aleksandra Sibileva. Messuhulinassa tapasin myös ystäväni Katja Jalkasen, joka työskentelee Avain-kustantamossa. Avain julkaisee paljon selkokirjoja, ja Selkokeskuksen selkokirjatyöryhmä myönsi kustantamolle samoilla messuilla Seesam-palkinnon tunnustuksena selkokielisen kirjallisuuden edistämisestä. Kerroin Katjalle, että olin ajatellut kirjoittaa jossain vaiheessa blogiini juttua selkokirjoista, ja hän lupasi kustantamolta näytekappaleita.

Selkokieli on suomen kielen muoto, jossa kieltä on mukautettu sisällöltään, sanastoltaan ja rakenteeltaan yleiskieltä luettavammaksi ja ymmärrettävämmäksi. Se on suunnattu ihmisille, joilla on vaikeuksia lukea tai ymmärtää yleiskieltä.

Selkokeskus toimii Suomessa selkokieleen liittyvien asioiden asiantuntijakeskuksena, joka neuvoo ja ohjaa kaikkia selkokielestä kiinnostuneita. Selkotekstit voivat olla suoraan selkokielelle kirjoitettuja tekstejä tai selkokielelle yleiskielisistä lähtöteksteistä muokattuja eli selkomukautettuja tekstejä. Selkokeskuksen suunnittelija Ari Sainion mukaan Suomessa on noin 500 000 ihmistä, joille on hyötyä selkokielisistä teksteistä ja julkaisuista.

Avaimelta saamassani näytekappalepinossa on sekä suoraan selkokielisiksi kirjoitettuja että selkomukautettuja teoksia. Muutenkin valikoima on vaikuttavan monipuolinen, sillä mukana on kotimainen dekkariklassikko, nuortenromaani, tietokirjoja ja veijaridekkarikin.

Pertti Rajala on tehnyt mielestäni oivallisen selkomukautuksen Mika Waltarin Komisario Palmun erehdyksestä. Teos on suomalaisille tuttu ja rakas erityisesti elokuvaversiona, josta on otettu selkokirjaan kuvitus. Kuvat muuten ovatkin selkokirjan olennainen osa. Niiden on tarkoitus tukea kirjoitettua tekstiä ja helpottaa ymmärtämistä. Rajalan käsissä Waltarin teksti on hienosti säilyttänyt eloisuutensa ja myös kuivakan huumorinsa. Kaiken huipuksi huomasin lukiessani pikkuisen jännittävänikin, joten kaiken kaikkiaan vallan mainio lopputulos. Hienoa, että tämä kirja on julkaistu selkoversiona, dekkarinystävän vilpitön kiitos!

Dekkarifani kiittää myös Tapani Baggen veijaridekkarista Alligaattori. Baggella on poikkeuksellisen runsas ja monipuolinen tuotanto, joten on hieman kummallistakin, että Alligaattori on hänen ensimmäinen selkokirjansa. Tuija Takala, joka on itsekin julkaissut selkokirjoja, luokittelee Baggen esikoisselkokirjan vaikeusasteeltaan vaativaksi: ”Baggen kirja sopisi vaikeimpaan luokkaan, sillä polveileva tarina, perusselkoa seikkaperäisempi kuvailu ja värikäs ilmaisu eivät ole kaikkein helpointa kieltä tarvitsevien saavutettavissa.”

Alligaattorin minäkertoja lähtee kaverinsa Koskelan kanssa Sipooseen tekemään venekauppoja. Se on virhe, sillä Koskelalta ei onnistu koskaan oikein mikään, ei ainakaan niin kuin on suunniteltu. Tarina on tosiaankin polveileva, sillä yllätyskäänteet absurdeine mausteineen seuraavat vauhdikkaasti toisiaan. Alligaattoreita vilisee tarinassa niin iskelmissä kuin tarhoissakin ja vähän siellä ja täällä. Absurdiuden lisäksi mausteena on äijähuumoria, kuten Tuija Takalakin blogissaan toteaa.

Oikea aarre on Marja-Leena Tiaisen nuortendekkari Tatu, Iiris ja Pääkallomies. Lukiolaispoika Tatu tutustuu kesälomallaan rannalla kauniiseen Iirikseen, itseään neljä vuotta vanhempaan tyttöön. Tatun veljen kaveri Aleksi tuntee myös Iiriksen, koska on ollut tämän kanssa samassa nuorisokodissa. Kesän mittaan Tatu ja Iiris ystävystyvät, ja syksyllä nainen muuttaa kissansa Roopen kanssa Tatun naapuriin. Kissa-allergiansa salaava Tatu ottaa mielihyvin pestin Roopen hoitajana, kun Iiris matkustaa Italiaan tapaamaan rakasta Lucaansa.

Tatu huomaa olevansa pikkuisen rakastunut Iirikseen, jonka liepeillä pyörii omituisia miehiä, kuten lihaskimppu Henkka ja vihainen Kuikka. Joku pääkallolippikseen sonnustautunut hahmo kyttäilee Iiriksen ikkunan takana.

Kirjassa tapahtuu murha, ja Tatukin joutuu menemään kuultavaksi poliisiasemalle. Murhaajaa ei kuitenkaan saada poliisin ponnisteluista huolimatta kiinni. Sitten Tatulle valkenee, kuka Pääkallomieheksi ristitty tuntematon hiippailija on. Mutta syttyykö Tatun lamppu liian myöhään?

Pieni tarina on oikeasti jännittävä, ja aikuinen lukijakin unohtaa nopeasti lukevansa selkokirjaa. Henkilöissä on myös syvyyttä ja kaikesta huolimatta kirjasta jää lämmin ja toiveikas jälkimaku. Tällä minä lähtisin houkuttelemaan yläkouluikäistä lukemisvastaista tai heikosti lukevaa kirjojen ja erityisesti dekkarien pariin.

Kyselin sähköpostitse hieman lisää selkokirjoista ja niiden kirjoittamisesta 

Marja-Leena Tiaiselta. Näin hän vastasi:

Selkokirjojen kirjoittaminen minun osaltani lähti Saarni-kustantamon järjestämästä selkokielisten nuortenromaanien kirjoituskilpailusta. Osallistuin siihen Kyttäyskeikka -tarinalla. Se palkittiin kunniamaininnalla, mutta kustannuspäätöstä se ei saanut.

Kirjoituskilpailusta ehti kulua jonkin aikaa, kun kollegani Tittamari Marttinen (joka oli ollut kirjoituskilpailun tuomaristossa) kysyi minulta, olenko tarjonnut Kyttäyskeikkaa kustannettavaksi. Koska en ollut oikeastaan edes ajatellut, että se voitaisiin kustantaa, Tittamari ehdotti, että tarjoaisin sitä Avaimelle. Niin tein, ja loppu on historiaa. Kyttäyskeikka julkaistiin (2014), ja heti perään minulta pyydettiin uutta selkokirjaa. Poika joka katosi (Avain 2015) on muokkaus Poistui kotoaan -romaanistani.

Ensi kesänä Avaimelta tulee neljäs selkokielinen nuortenromaanini, joka on muokattu Khao Lakin sydämet -teoksesta.

Selkokielisten kirjojen kirjoittaminen on minulle mielekästä ja sopii kirjailijanlaatuuni. Olenhan aina tykännyt kirjoittaa selkeästi ja melko lyhyitä lauseita. Juoni on aina tärkeässä osassa teoksissani. Tällä hetkellä selkokirjoille on suuri tilaus.  Maahanmuuttajien lisäksi selkokirjoille on löytynyt ihan uusi lukijaryhmä eli nuoret.  Koska monetkaan nuoret eivät jaksa lukea paksua kirjaa, he voivat lukea ohuen, mutta sisällöltään sävykkään selkokirjan. 

Selkokirjojen kirjoittaminen on mukavaa, mutta helppoa se ei ole. Pitää aina tarkkaan miettiä, miten kirjoittaa lyhyesti, mutta sävyjä unohtumatta. Eräs maahanmuuttajien opettaja sanoi, että oppilaat olivat pitäneet Poika joka katosi -kirjastani, koska sen avulla he löysivät sanoja tunnetiloilleen.

Avaimen näytepinossa olivat vielä mukana Pertti Rajalan tietokirja Sata totuutta Suomesta, jossa nimensä mukaisesti kerrotaan tiivistettyjä Suomeen liittyviä faktoja laidasta laitaan, kuten historiasta, kulttuurista, maantieteestä ja yhteiskunnasta sekä arkielämästä. Teos sopinee oivallisesti uusille suomalaisille oppikirjaksi, mutta sitä voi mainiosti hyödyntää muussakin opetuksessa ainakin lisämateriaalina. Rajalalta on ilmestynyt myös selkotietokirja Sisällissota 1918, joka kannattaa pistää mieleen. 

Tietokirja on myös Iiris Kalliolan ja Väinö Heinosen teos Ihminen napakasti. Kirjaan tarttuessani ajattelin formaatin ja piirroskuvituksen perusteella sen olevan lastenkirja, mutta aika nopeasti huomasin erehtyneeni. Kirjassa käydään seikkaperäisesti läpi ihmisen anatomiaa ja fysiologiaa, kuten vaikka silmän tai ruoansulatusjärjestelmän toimintaperiaatteet. Käsittely on niin perinpohjaista ja havainnollista, että teosta voisi mainiosti käyttää vaikka perusopetuksessa yläkoulun oheismateriaalina. Eipä haitannut kertaus minuakaan!

Mervi Heikkilän ja Marjo Nygårdin Kissatalon asukit -teos sopii kaikenikäisille kissoista pitäville lukijoille. Lyhyet novellimaiset tositarinat kertovat, miten eri kissat ovat päätyneet kissataloon ja mitä niille sitten tapahtui. Sympaattisen kirjan voi lukea tietoteoksena tai kaunokirjallisuutena.

Avain julkaisee siis monipuolista selkokirjallisuutta, ja kustantamon nettisivuilta otsikon Helppolukuiset kirjat alta löytyy esimerkiksi selkomukautuksia Leena Lehtolaisen dekkareista sekä Salla Simukan Lumikki-trilogia.

Maija Miettinen on eronnut turkulaisrouva, jonka entinen mies istuu vankilassa. Juhannus lähenee, eikä Maijalla ole sen suhteen mitään suunnitelmia ennen kuin talonmies Kauno ehdottaa yhteistä mökkiviikonloppua. Kauno on kaikkea muuta kuin nimensä mukainen: iso, karvainen köriläs, jonka päähän pipo tuntuu pysyvästi liimautuneen. Silmät ovat kuitenkin kiltit.

Mökkiloma ei osoittaudu miksikään lokoisaksi aurinkotuoliloikoiluksi, mutta hengissä selvitään, niin Maija, Kauno ja äitiliini kuin ampiaiset, hiiret, kyyt ja eksyneet lehmätkin. Kauno ei nimittäin voi tehdä pahaa kärpäsellekään (sen sijaan mato-ongella käyminen on hänen intohimonsa, mikä on melkoisen hämmentävää).

Juhannusloman jälkeen vasta alkaakin tapahtua. Maijan ex-mies Eino Suikkanen alias Sutki on nimittäin karannut vankilasta. Maija tietää, että ennemmin tai myöhemmin Sutki yhyttää hänet, eikä silloin hyvä heilu. Onneksi Kauno tarjoaa auttavan kätensä ja majoittaa Maijan tavaraa pursuavaan asuntoonsa. Sutki on kuitenkin jo Maijan jäljillä. Onko Kaunossa miestä suojelemaan Maijaa?

Rinneoja on jakanut kirjansa kahteen osaan, jotka voi lukea myös itsenäisinä tarinoina. Ensimmäinen osa keskittyy Maijan ja Kaunon juhannusreissuun ja on lähinnä humoristinen. Se toimii samalla toisen osan juonen pohjustuksena. Kakkososa on jännitystarina, mutta se pitää samalla sisällään koko teoksen ajatuksen siitä, miten ulkokuori ei kerro ihmisestä 

olennaisinta.

Jasu Rinneoja
Helsingin kirjamessujen paneelissa 2017.

Myös Jasu Rinneojaa lähestyin sähköpostitse muutamalla tarkentavalla kysymyksellä selkokirjoista ja niiden kirjoittamisesta. Tässä keskustelumme:

Mistä idea selkokirjaan tuli? Oliko juoni olemassa ennen selkokirjan kirjoittamisideaa?

Alun perin Reuna-kustantamon kustantaja Tarja Tornaeus oli Selkokeskuksen tilaisuudessa, jossa puhuttiin Iloa selkokirjasta -hankkeesta, jolla haettiin selkokirjoille uusia kirjoittajia ja kustantajia. Tarja kysyi meiltä kirjailijoilta, olisiko meillä kiinnostusta hakea projektiin mukaan. Muutama kiinnostunut oli, mutta lopulta vain minä päätin laittaa hakemuksen.

Hakemukseen tarvittiin tekstinäyte. Halusin tehdä jotain muuta kuin dekkaria. Minulla oli huumoripitoinen novelli, josta päätin mukauttaa näytetekstin. Olin tehnyt sen aikanaan johonkin kirjoituskilpailuun.

Kun tekstinäyte hyväksyttiin, aloin tarkemmin miettiä, miten tarina jatkuisi, ja kirjoitin siihen jatkoa suoraan selkokielelle.

Miten opiskelit selkokirjoittamista?

Kuuntelin erään Selkokeskuksen luennon aiheesta ja tutustuin Selkokeskuksen nettisivuihin. Sitten menin kirjastoon ja lainasin sieltä selkomukautettuja kirjoja ja niiden alkuperäisversioita ja läksin tutkimaan, miten selkomukautus oli tehty.

Kirjoittamisprosessin aikana teksti kävi myös Selkokeskuksella, joka kommentoi ja antoi tukea. Lopuksi venäläinen suomen kielen opiskelija tarkasti tekstin. Myös häneltä tuli parannusehdotuksia. Hän ei ymmärtänyt kaikkia sanoja.

Mikä oli vaikeinta? Mikä helpointa?

Tekstin mukauttaminen oli selvästi haastavampaa kuin kirjoittaminen suoraan selkokielelle. Mietti liikaa, mitä ei omasta mielestään halua poistaa, ja toisissa kohdissa selkiytin niin paljon, että teksti oli vaarassa muuttua puisevaksi. Lopulta oikea muoto löytyi.

Itse tarina syntyi helposti. Aika moneen kertaan sen kuitenkin kävin läpi ja tein muutoksia saamieni kommenttien pohjalta.

Tuleeko selkokirjoja vielä lisää?

Kiinnostuin selkokirjoittamisesta ja toivon, että saan tehdä kirjoja lisää. Ideoita on. Sekä selkokirjan tekeminen että selkomukautustyöt kiinnostavat.

Toinen Reuna-kustantamon selkokirja on siis Sanna-Leena Knuuttilan talvisodan aikaan sijoittuva romaani Ne lensivät tästä yli. Knuuttila kertoo halunneensa kirjoittaa nimenomaan kaunokirjallisen selkoteoksen, koska kulttuuri kuuluu kaikille ja kaikkien pitää voida siitä nauttia. Knuuttila on tutustunut selkokielen saloihin lukemalla selkokirjoja sekä selkokielisen kirjoittamisen opasta. Hänen mukaansa selkokirjoittaminen on helppoa, vaikka säännöt vaikuttavat esimerkiksi henkilöiden määrään.

Ne lensivät tästä yli -teoksessa kuvataan kotirintaman tapahtumia 19-vuotiaan Hilkan silmin. Hilkka kirjoittaa koko sodan ajan päiväkirjaansa ajatuksiaan ja merkintöjä tapahtumista kotona maalla. Sota hiipii kuin varkain myös kotirintamalle. Naiset joutuvat selviytymään maataloustöistä ilman miehiä, ja sitten hevosetkin joutuvat sotaan.

Tarinassa on myös rakkausjuonne, sillä ennen sodan syttymistä Hilkka on ihastunut tuttuun poikaan. Nuoret käyvät koko sodan ajan kirjeenvaihtoa, ja pelko nuorukaisen ja oman perheen miesten kohtaloista ovat jatkuvana seurana, eivätkä kaikki kotiin tulevat viestit ole hyviä.

Reuna-kustantamo ei ole julkaissut selkokirjoja ennen Rinneojan ja Knuuttilan teoksia, joten ne ovat uusi avaus kustantamon toiminnassa. Lisää selkokirjallisuutta on Reunaltakin tulossa, sillä keväällä ilmestyy Helena Seppälän selkorunokirja Tämä on minun lauluni, jossa on mukana pieni Lukuopas-osio runojen lukemista helpottamaan.

Selkokielen asiantuntijaryhmässä mukana oleva suomen kielen opettaja ja Tuijata-kirjablogin ylläpitäjä Tuija Takala on julkaissut selkorunoteoksen Kierrän vuoden. Kirjassa on runo vuoden jokaiselle viikolle, ja jokaisen runon lopussa on kysymyksiä, jotka toimivat ajatusten ja keskustelun virittäjinä. Takalan teoksen on kustantanut Opike vuonna 2016.

***

Linkkivinkkejä ja materiaalia selkokirjoista kiinnostuneille:

Selkokeskus
Selkokeskuksen FB-sivu
Facebookin Selkokirjalukupiiri
Opike selkomateriaalit -verkkokauppa
Avain Helppolukuiset kirjat -verkkokauppa

Leealaura Leskelä ja Auli Kulkki-Nieminen: Selkokirjoittajan tekstilajit (Opike 2015)

 

Juttua varten luettu selkokirjallisuus:

Tapani Bagge: Alligaattori (Avain 2017), 136 s.
Mervi Heikkilä ja Marjo Nygård: Kissatalon asukit (Avain 2017), 71 s.
Iiris Kalliola ja Väinö Heinonen: Ihminen napakasti (Avain 2016), 62 s.
Sanna-Leena Knuuttila: Ne lensivät tästä yli (Reuna 2017), 121 s.
Pertti Rajala: Sata totuutta Suomesta (Avain 2016), 228 s.
Jasu Rinneoja: Kauno ja Sutki (Reuna 2017), 136 s.
Marja-Leena Tiainen: Tatu, Iiris ja Pääkallomies (Avain 2017), 104 s.
Mika Waltari (mukautus Pertti Rajala): Komisario Palmun erehdys (Avain 2017), 192 s.

Lämpimät kiitokset Avaimelle ja Reunalle materiaalista. Lahjoitan kaikki kirjat eteenpäin Lohjan Nummen yhtenäiskoululle.

Lämpimät halaukset myös Marja-Leena Tiaiselle ja Jasu Rinneojalle kiitokseksi panostuksestanne tähän juttuun. Olette ihania!

Jasu Rinneoja: Tuhlaajapojan meno-paluu (Kylmäkorpi III)

Raisiolaisen Jasu Rinneojan tuotannosta olen aikaisemmin lukenut psykologisen trillerin Myrkyttäjä (Reuna, 2013). Sen rohkeista ratkaisuista en aivan valtavasti innostunut eikä se saanut minua tarttumaan kirjoittajan rikoskomisario Kylmäkorvesta kertovaan sarjaan, jonka kolmas osa Tuhlaajapojan meno-paluu on. Sääli, sillä kolmannen osa perusteella Rinneojan poliisidekkarit ovat oikein oivallisia.

Vetävästi lähdetään ainakin liikkeelle, sillä jo alkusivuilla työttömäksi jääneen kirjanpitäjä Mirjam Teräsvuoren pihaan toimitetaan kookas laatikko, jonka sisältä paljastuu hänen entinen pomonsa Pentti Erävaara kylmenneenä, kuten miehen rintaan isketty kinkkumittarikin todistaa. Näin kunnon dekkarin pitää alkaa! Itse olisin siis karsinut turhat alkulämmittelyt, jotka tätä kohtausta edeltävät. Samaa karsintaa olisin käyttänyt kirjan lopussa, jossa vielä rautalangasta väännetään, miten kaikki oikein menikään. Mutta pääosin siis kerronta on oikein luistavaa ja juoni kutkuttava.

Pasilan poliisitalon porukka on leppoisaa ja sympaattista. Jonkin verran väläytellään kunkin poliisin yksityiselämää, ja sarjan alusta asti lukeneille kuulumisten päivitykset avautuvat varmasti paremmin. Henkilöt ensi kertaa tapaaville he jäävät vielä ohuehkoiksi tuttavuuksiksi. Kylmäkorvella ei ole riesanaan virkaintoista pomoa eikä poliisien vähenevistä resursseistakaan mainita, mikä tuntuu yllättävän raikkaalta vaihteeksi. Aina ei tarvitse olla niin hirveän kantaaottavaa tai yhteiskunnallista.

Eläkkeelle jääneen puusepänverstaan omistajan Pentti Erävaaran ja hänen perheensä menneisyydestä löytyy synkkiä tapahtumia vaikka muille jakaa. Ensimmäinen vaimo on ammuttu kuoliaaksi omassa kodissaan viisitoista vuotta sitten. Pariskunta oli tuohon aikaan asunut erillään jo vuosia, ja Pentillä oli suhde vaimon siskon Mirjamin kanssa. Vaimon tappaja ei koskaan selvinnyt, vaikka epäillyistä ei ollut pulaa.

Vain viikkoa ennen Pentin surmaa hänen toinen aikuinen poikansa Kimmo löytyi asunnostaan kuolleena. Kimmo oli surmannut itsensä vanhalla sotilaspistoolilla, jonka olemassaolo tuntuu olevan kaikille yllätys. Sen sijaan boheemin Kimmon päätyminen itsemurhaan ei yllättänyt yhtä paljon. Mutta kuolemantapauksia on yhtä kaikki liian paljon, ja Pentin kuolema on niistä kaikkein omituisin. Miten kummassa Pentti päätyi Räyskälän mökillään puiseen kuljetuslaatikkoon kinkkumittari rinnassaan?

Kuka murhasi kenet, miten ja miksi? Siinä on komisario Kylmäkorvella alaisineen monta pähkinää purtavaksi. Sitkeä poliisityö, todisteiden seulonta ja ihmisten puhuttaminen vievät tutkintaa askel askeleelta eteenpäin, mutta lopulta asiat ratkeavat vasta, kun syylliset itse tunnustavat tekosensa. Tämä ei kenties ole aivan vakuuttavaa uskottavuuden kannalta. Juoni on niin ovela ja rikokset niin täydellisiä, että poliisi on vähällä jäädä näppejään nuolemaan!

Rinneoja on tarkoituksellisesti rakentanut Kylmäkorpi-sarjaansa jenkkiautomotiivia, eli jokaisessa kirjassa on jonkinlaisessa roolissa tyylikäs amerikanrauta. Tässä osassa se on Pentti Erävaaran silmäterä, hieno LaSalle, joka majailee Kari Erävaaran tallissa. Minulle auton rooli ei oikein auennut, mutta eipä tuo haitaksikaan ollut. Ilman olisi myös hyvin pärjätty.

Juonenkuljetus siis Rinneojalta sujuu, eikä kielenkään suhteen ole valittamista. Erityisesti dialogi soljuu mukavasti. Vain muutamissa kohdissa pysähdyin jonkin kovin muodollisen lauseen äärellä. Käyttääkö tavallinen kansalainen sanamuotoa ’hänellä ei ollut hallussaan asetta’? Tuskin. Poliisin muodolliseen jargoniin sellainen istuu, ei muiden. Mutta pääosin siis oikein sujuvaa dialogia, mikä ei ole ollenkaan itsestään selvää. Huumoriakin sanailussa on, mutta ei liikaa. Kelpo poliisidekkari.

Jasu Rinneoja: Tuhlaajapojan meno-paluu (Kylmäkorpi III)
Reuna 2015. 287 s.

Arvostelukappale. Vuoden johtolanka 2016 -palkintoehdokas. Kilpailuun osallistuminen tapahtuu siten, että kustantaja lähettää kirjan kilpailuraatilaisille luettavaksi. Kukin kustantaja itse vapaasti päättää, mitkä julkaisemansa kirjat se lähettää kilpailuun.

Kirjailijan nettisivut.

Jasu Rinneoja: Myrkyttäjä

Usein dekkarin tai jännärin alussa tapahtuu rikos. Aika usein joku tapetaan, eli tapahtuu murha. Eilen jälleen näytetyssä elokuvassa Komisario Palmun erehdys Palmu neuvoo alaistaan dekkarin kirjoittamisessa: siinä pitää olla murha, rikoksista sovittamattomin. Jasu Rinneoja on rakentanut oman psykologisen trillerinsä Myrkyttäjä käänteisen ratkaisun varaan: alkajaisiksi vuoden ajan koomassa maannut mies alkaa osoittaa elonmerkkejä. Ratkaisu on aika rohkea, varsinkin, kun seuraava juonen kohokohta antaa odottaa itseään varsin pitkään.

Myrkyttäjä ei olekaan varsinainen dekkari, vaan kuten sanottu, enemminkin psykologinen trilleri. Markku Renqvist, Renqvist Invest -yrityksen despoottinen toimitusjohtaja, on vuosi sitten joutunut liikenneonnettomuuteen ja ollut siitä saakka tajuton. Poika Pasi on ottanut yrityksen johdon haltuunsa, mutta ei suostu vierailemaan sairaalassa isänsä vuoteen vierellä. Tytär Paula sen sijaan käy uskollisesti päivittäin katsomassa isäänsä, jonka kanssa hänellä on aina ollut läheiset välit. Vaimo Saara haluaisi päästää aviomiehensä jo pois kärsimästä, mutta Paula ei halua kuullakaan mitään sen suuntaista. Saaran ja perheen läheinen ystävä ja terapeutti Irja sen sijaan kannattaa ajatusta lämpimästi.

Kun Markku yllättäen alkaa osoittaa toipumisen merkkejä, sähköistyy tunnelma niin firmassa kuin perheenjäsenten kodeissakin. Pasin avovaimo Wilma koettaa painostaa Pasia avioitumaan kanssaan, ja Paulan poikaystävä Mikko haluaisi lapsen Paulan kanssa, mielellään mahdollisimman pian. Saara taas tarvitsisi kipeästi rahaa taidegalleriansa pelastamiseksi. Talousjohtaja Hujanenkin kiinnostuu Markusta, kun kuulee tämän heränneen.

Rinneoja kirjoittaa sujuvasti ja hyvin dialogipainotteisesti. Kohtaukset ovat lyhyitä ja kiivastahtisia, mutta siitä huolimatta juoni etenee varsin verkkaan. Osan hitaudesta selittää henkilögallerian runsaus ja näkökulmien paljous. Jo perhettä on kuusi henkeä, kun vähitellen heräilevä Markkukin pääsee välillä ääneen. Lisäksi ovat vielä Irja ja esimerkiksi Wilman työkaveri miehineen sekä poliisiaseman väki. Kaikkien henkilöiden päässä tuntuu pyörivän loputon määrä selvittämättömiä kysymyksiä. Oliko Markun onnettomuus vahinko vai murhayritys? Miten Markun rahat jakautuisivat, jos hän kuolisi? Kuka hyötyisi eniten? Mitä tapahtuu firmassa, jos Markku onnistuu vielä palaamaan? Entä missä kunnossa on Saaran ja Markun avioliitto? Miten Markku suhtautuisi vävyehdokkaaseen ja tajuttomuuden aikana kuvioihin tulleeseen miniäkokelaaseen?

Vähitellen alkaa selvitä, että kaikilla kirjan henkilöillä on enemmän tai vähemmän salattavaa. Aika monella olisi myös motiivi haluta Markulle pahaa. Kun kuvioihin astuu salaperäinen Rolf, jolla tuntuu olevan yhteyksiä kansainvälisiin rikollisiin ja todelliseen synkkään pahuuteen, alkaa vauhti kiihtyä – jopa liikaakin, ainakin minun makuuni. Jälleen törmäsin uskottavuusongelmaan. En tullut vakuutetuksi siitä, että romaanin juonikuviot voisivat olla totta – tai edes sinne päin. Syynä on lähinnä se, ettei kirjoittaja oikeastaan edes yrittänyt saada minua vakuuttuneeksi tyytyessään melko pintapuoliseen kerrontaan.

Ongelmia ei siis ole varsinaisessa pintatasossa. Kirja on toimitettu huolella ja säästelemättä. Kannet ovat hienot ja kieli hiottua ja viimeisteltyä. Nämä seikat eivät siis päässeet lukunautintoa häiritsemään, kuten joskus käy. Henkilöitä on, kuten sanottu, paljon ja kenties jopa liikaa. Kukaan heistä ei nouse selkeästi kirjan päähenkilöksi, eikä kukaan oikeastaan syvene sitä vertaa, että heitä oppisi tuntemaan. Kaikki ovat myös enemmän tai vähemmän epämiellyttäviä ihmisiä tavalla tai toisella. Oikeastaan vain Paula tuntuu olevan ainoa, joka oikeasti haluaa Markun, isänsä, vielä paranevan.

Käteen jää kaiken selvittyä oikeastaan varsin vähän. Auto-onnettomuuden syy selviää, samoin Renqvist Investin asioiden tolasta saa lukija tietää jotakin, mutta varsinainen syy siihen, miksi Markun henki on vaarassa vielä sairaalassakin, jää aika heikosti perustelluksi. Rinneoja tyytyy vain vihjailemaan motiiveista, joita tietyillä henkilöillä on. Tapahtuu tarinassa murhakin, mutta se on todellisella sivuraiteella. Poliisit ovat totaalisen pihalla kaikesta, vaikka onnistuvatkin hieman arvailemaan, mitkä kaikki tapahtumat liittyvät kaupungissa toisiinsa.

Kotisivuillaan Rinneoja paljastaa olevansa sivutoiminen raisiolaiskirjailija, joka on ryhtynyt kirjoittamaan vasta ’vanhalla’ iällä. Esikoiskirja, kehityskertomus Varjossa kasvaneet ilmestyi vuonna 2011, ja viime vuonna julkaistiin seuraavat kaksi: dekkari Elä ja anna loisten kuolla (Kylmäkorpi-sarjan aloitusosa) ja tämä Myrkyttäjä. Kahdella viimeisellä teoksella on ohut kosketuspintakin, sillä komisario Kylmäkorpi alaisineen vilahtavat Myrkyttäjässä hetkittäin. Rinneojan muita teoksia en ole Myrkyttäjän lisäksi lukenut, mutta esittelyjen perusteella ne vaikuttavat keskenään melko erilaisilta teoksilta.

Jasu Rinneoja: Myrkyttäjä

Reuna 2013. 427 s.

Arvostelukappale. Kiitokset kirjailijalle!