| Kannen on piirtänyt Anna-Stina Ketonen. Oma kappaleeni on maksanut 8 mk. |
Olen saanut ensimmäisen
Tiina-kirjani eli Anni Polvan kirjan
Tiina varmaankin vuonna 1973.
Kyseinen kappale on edelleen tallessa ja nyt tätä tekstiä varten jälleen
uudelleen luettuna. Muistan, että sain Tiinan
äidinäidiltä lahjaksi. Yleensä sain kirjalahjat äidiltä tai isänpuoleiselta
isotädiltä, jotka kumpikin olivat ahkeria lukijoita ja kannustivat minuakin
harrastuksen pariin. Mutta lukutaidon kunniaksi on Mummu halunnut antaa ihan
oikean kirjan.
Olin mennyt kouluun
edellisen vuoden syksyllä ja oppinut talvella lukemaan. Hiljattain itse
lukemaan ryhtyneelle Tiina
vaikuttaakin sopivalta, ei liian paksulta eikä vaikealta mutta kuitenkin
vauhdikkaalta kirjalta. Sunnuntai-iltana sain kirjan lukaistua parissa
tunnissa, vaikka muutakin puuhailin siinä sivussa. Aikoinaan luin oman Tiinani monen monta kertaa, ja lainasin
lisäksi kaikki kirjastomme Tiina-kirjat.
Oma Tiinani on kymmenes painos ja painettu vuonna 1972. Kirja on alun
perin julkaistu vuonna 1956. Vuonna 1972 sarjasta oli ehtinyt ilmestyä jo 17
osaa, ja lisää tuli miltei vielä kirja vuodessa -tahdilla aina vuoteen 1986
asti. Kaikkiaan Tiina-sarjassa on siis 29 osaa. Viimeisiä en enää ole lukenut, mutta
varmaankin jonnekin 1970-luvun loppuun asti jaksoin sarjaa seurata ja alkupään
kirjat luin siis moneen kertaan.
Polvan teosten avulla oli
myös vaivatonta siirtyä varovasti aikuisten osastolle kirjastossa. Tuttu
kirjailijanimi kannessa toi turvaa, ja niinpä tulin ahmineeksi myös koko joukon
Polvan aikuisille suuntaamia viihderomaaneja. Nämä olen lukenut jo aika
varhain, alle 15-vuotiaana, vaikka toisaalta näin jälkikäteen ajateltuna ikäni
on ollut juuri sopiva. Polvan romantiikka oli muistikuvieni mukaan äärimmäisen
kilttiä ja puhdasmielistä. Suukko taisi olla ehdottomasti uskaliainta hänen
aikuistenkirjoissaankin.
Tiina on ensimmäisessä
kirjassa 10-vuotias kolmasluokkalainen. Kirja alkaa kohtauksella, jossa Tiinan
nelihenkinen perhe muuttaa pienen kaupungin laidalta toiselle, ainakin
perheelle uuteen kerrostaloasuntoon. Punapipoinen Tiina koettaa tehdä vaikutuksen
pihan lapsiin liukumalla muuttokuorman päältä alas vauhdilla, mutta toivottu
tulos jää ainakin osin saavuttamatta. Pihan lapset tulevat saman tien
esitellyiksi. Kingi on kovanyrkkinen ja hauskannäköinen Juha, tytöistä Leila on
nirppanokka ja Elvi arka ja kiltti. Talonmiehen poika Kalle vaikuttaa myös
reilulta. Lisäksi jaloissa pyörii liuta nimeämättä jääviä pienempiä lapsia.
Tiinan luonne tulee nopeasti
lukijalle tutuksi. Nopea kiivastuminen taitaa olla hänen suurin heikkoutensa,
ja sitä hän on koettanut uudenvuodenlupauksellaan suitsia, heikoin tuloksin
tosin. Tiina joutuu herkästi tappeluun, koska hän on tulisieluinen heikompien
puolustaja sekä armoton feministi. Niin eläimet kuin ihmisetkin ovat hänen
sydäntään lähellä. Naisten ja tyttöjen väheksyntä taas saa hänen
kilpailuviettinsä oitis syttymään. 1950-luvun maailmassa tilaisuuksia tuntuu
tähän löytyvän valitettavan paljon. Niin Tiinan ihailema Juha kuin
kiusanhenkimäinen isoveli Velikin jaksavat aina muistuttaa, ettei tytöistä ole
mihinkään. Onneksi edes isä on toista mieltä.
”Tiina oli saanut puolustaa oikeuksiaan henkeen ja
vereen asti velipoikaa vastaan, joka jokaisessa sopivassa tilanteessa tähdensi,
että hän oli vain tyttö eikä sen takia kelvannut mihinkään, ei osannut mitään
eikä uskaltanut mitään. Häneltä nousivat hiukset kiukusta pystyyn joka kerta
kun joku uskalsi verrata tyttöjä poikiin ja epäillä heidän kykyjään.”
Toinen Tiinan heikkouksista
on mahdottomuus pyytää anteeksi. Tämä ominaisuus yhdistettynä yliaktiiviseen
omatuntoon ja kiivaaseen luonteeseen ajavat Tiinan kiusallisen usein
itserangaistuksen eli pitsinvirkkaamisen pariin. Tiina-parka inhoaa käsitöitä,
ja rankaisee itseään pahimmaksi tietämällään tavalla eli lakanapitsin
virkkaamisella! Harmillisen usein hiihtoretki tai muu hauskuus pitää jättää
tämän puuhan takia väliin.
”Hän työnsi neulan silmukan lävitse ja ryhtyi silmä kovana
tavoittelemaan lankaa koukun nokkaan. Se onnistui. Lanka silmukan lävitse, uusi
silmukka, ja taas uusi, mutta kun hän ryhtyi vetämään sitä ensimmäisen pylvään
lävitse, sekosi juttu kokonaan. Kieli kiersi poskesta toiseen ja työntyi
pahimmissa paikoissa ulos suustakin, hiki kohosi otsalle ja sormet tuntuivat
kangistuvan jännittämisestä. --- Likainen, venynyt ja nihkeä pitsinpala oli
kuin yksi ainoa, suuri katuva anteeksipyyntö.”
Myöskään aamuherääminen ei
ole Tiinan juttu, ja senkin takia tyttö on usein pulassa. Edes ensimmäinen aamu
uudessa koulussa ei saa unikekoon vauhtia, vaan myöhästyminen on enemmän kuin
todennäköistä. Mutta reipas ja avomielinen tyttö osaa yleensä selvittää tiensä
läpi ongelmien. Aikuisetkin osaavat olla reiluja.
1970-luvun alun peruskoulun
alaluokkia pienessä maalaiskoulussa käyvän tytön silmin Tiinojen maailma oli
perin eksoottinen ja kiehtova. Nyt vielä 40 vuotta myöhemmin luettuina Tiinan
elämä vaikuttaa entistäkin erilaisemmalta kuin oma lapsuus. Todennäköisesti
kaikkia kirjan yksityiskohtia ei lapsena tajunnutkaan ja ne vain ohitti
omituisuuksina.
Jo Tiinan perheen asumisolot
poikkesivat rajusti omistani. Kerrostalo tuntui hienolta, enkä muista
ihmetelleeni, että kerrostaloissakin liedet lämmitettiin puilla. Perheen
rutiineihin kuului puunkanto, ja esimerkiksi katkenneen suksensa Tiina
piilottaa pihavajassa halkopinon taakse. Juokseva vesi sen sijaan asuntoon
tulee. Ahdastakin on, sillä Tiinalla ei ole omaa huonetta. Yläkerrassa asuvalla
Juhalla sellainen on, mutta heillä on palvelijakin. Tiinan isä on
konttorityössä ja äiti hoitaa kotia. Rahaa on niukalti, ja kirjan lopussa
isällä onkin raskaita rahahuolia.
Perheessä äiti tuntuu
ottaneen tehtäväkseen moittia ja nalkuttaa tyttärelleen alati. Äidistä saa aika
kylmän vaikutelman. Hänellä ei ole tapana helliä tai kiitellä turhan päiten.
Lisäksi minusta oli todella epäreilua, että hän pisti Tiinan vastaamaan
laskiaisateriasta, vaikka ei ollut opettanut keittotaidon alkeitakaan
tytölleen. Miten olisi pitänyt oppia? Itsestään? Toisaalta äidin pehmeä
puolikin pääsee välillä pilkistämään huolehtimisen ja komentelun alta. Isä on
Tiinaa kohtaan lempeä ja oikeudenmukainen. Hänen kasvatusmenetelmiään kirjassa
moititaan pariin otteeseen turhan nykyaikaisiksi, hän kun ei usko kuritukseen
tai rankaisemiseen.
50-luvun elämään liittyivät
vielä ainakin kummastusta 70-luvun lapsessa herättäneet sukkanauhat ja sukat. Luojan
kiitos ei mokomia asusteita enää omana aikanani käytetty! Nyt lukiessani
huomasin myös, että Tiinan isä toteaa, ettei tytön kannata anoa siirtoa koulun
päivävuoroon, vaan on helpompaa vaihtaa kesken lukuvuoden uuteen, lähellä
sijaitsevaan kouluun. Kaupungeissa tosiaan käytiin koulua kahdessa vuorossa,
kun ikäluokat olivat suurimmillaan.
Tiinassa
on selviä vaikutteita aiemmasta tyttökirjaperinteestä. Mielikuvitusmaailmaansa
helposti uppoava ja viattomiin vaikeuksiin ajautuva poikatyttöhahmo tuo
etsimättä mieleen vaikkapa Vihervaaran Annan. Myös kirjan rakenne on genrelle
tyypillinen. Juonta ei varsinaisesti ole, vaan useita lyhyitä episodeja, jotka
liittyvät löyhästi yhteen. Ajallisesti Tiinassa edetään joululoman lopusta
jonnekin alkukevääseen. Lapset hiihtävät, laskevat mäkeä, luistelevat.
Loppupuolella kirjaa järjestetään rusettiluistelutapahtumakin. Tästä episodista
pidin kovasti jo aikoinaan, ja muun muassa sen hämärästi kirjasta muistin.
Muistin myös, miten Juha ratkaisee pariongelman tapahtumassa.
Polva kuvaa Tiinaa lämpimästi
ja huumorin höystämänä. Mukana on jo ripaus viatonta romantiikanpoikastakin,
sillä Tiina ja Juha tuntevat tiettyä vetoa toisiinsa. Juha joutuu muutamaan
kertaan tunnustamaan, että Tiina on varsin poikkeuksellinen tyttö, mikä taas
hivelee kovasti Tiinan itsetuntoa.
Itselleni Tiinan uudelleen
lukeminen oli nostalginen kokemus. Yllättävän monet kirjan tapahtumat palasivat
lukiessa mieleen. Myös sama ahdistus Tiinan puolesta monissa kiperissä
tilanteissa palasi kuin lapsena lukiessakin. Oma tyttäreni on Tiinoja lukenut
pian 15 vuotta sitten, ja hänelle ostinkin joitakin yhteisniteitä omien
vanhojeni lisäksi. Vaikea on kuitenkin arvioida, kuinka hyvin Tiinat uppoavat
nykylapsiin. Luetaanko Tiinoja vielä?
Anni Polva: Tiina
Karisto 1956. 155 s.
Saatu lapsena lahjaksi.
Tämä kirjoitukseni liittyy
kirjabloggaajien järjestämään Anni Polva -teemapäivään, joka päätettiin
järjestää suositun ja tuotteliaan kirjailijan 100-vuotissyntymäpäivän
kunniaksi. Minulla oli ilo opiskeluaikana päästä kuulemaan Anni Polvaa Turussa.
Hänet oli kutsuttu kertomaan kirjallisuuden opiskelijoille kirjoistaan ja
kirjoittamisesta. Tilaisuudessa oli muistaakseni esiintymässä muitakin
kirjailijoita, mutta sympaattinen ja herttainen Polva jäi mieleen. Polva oli
tuolloin jo iäkäs mutta edelleen tuottelias. Muistan, että hän ensi töikseen
laittoi ison herätyskellon eteensä aloittaessaan osuutensa. Muuten olisi
kuulemma voinut helposti puhua liian pitkään.
Lisää teemapäivästä voi
kurkata Arjan Kulttuuri kukoistaa -blogista. Sieltä löytyvät muun muassa linkit muihin mukana oleviin
blogeihin. Lukulamppu-sivustolta löytyy myös Polva-aiheinen artikkeli.
Millaisia muistoja Sinulla
on Anni Polvasta ja hänen teoksistaan?