Kirsi Pehkonen: Etsivä löytää

 

En ole toistaiseksi lukenut Kirsi Pehkosen suosittua Jylhäsalmi-sarjaa, mutta sain hänen uudesta Etsivä löytää -kirjastaan arvostelukappaleen alkukesästä. Se ei ole osa Jylhäsalmi-sarjaa, vaan uuden Siru Valpas -sarjan aloitusosa.

Kustantaja vinkkaa, että luvassa on ”kesäisen hilpeää chick litiä täynnä vauhtia, vaaroja ja upeita miehiä.” Itse luokittelisin tämän ennemminkin hyvän mielen romaaneihin tai vaihtoehtoisesti superpehmoihin dekkareihin kuin varsinaiseksi chic lit -kirjallisuudeksi, vaikka rajat ovat tietysti häilyviä ja luokittelut tällä tarkkuudella lähinnä makuasioita.

Alkuun lähdetään tutulla kuviolla vauhdikkaasti, sillä ensimmäisillä sivuilla vastaanottovirkailija Siru saa tietää, että samalla lääkäriasemalla työskentelevällä avomies Jarkolla on suhde heidän yhteisen työkaverinsa kanssa. Siru poistuu työpaikalta raivoissaan ja kirjaimellisesti kompastuu tulevaisuuteensa kadulla.

Kadulla on nimittäin kiinteistönvälittäjän kyltti, jossa myydään sekä yritystä että siihen kuuluvia vuokrattuja tiloja kohdalla olevan kerrostalon alakerrasta. Kompastumisestaan tokeneva Siru hoippuu ukkoskuuroa pakoon sisälle ja tulee ostaneeksi Etsintätoimisto Vitosen. Asiakkaat ovat valmiina, joten Siru voi aloittaa työt halutessaan vaikka heti. Työ- ja asuntokuviot siis ratkeavat kuin ihmeen kaupalla sivulle 17 mennessä.

Etsivä- ja etsintätoimiston eroa kirjassa selvitetään useampaan otteeseen, sillä se askarruttaa niin Sirua kuin muitakin kohdalle osuvia. Etsintää voi tehdä kuka tahansa, mutta yksityisetsivä tarvitsee luvan. Siinä asia pähkinänkuoressa.

Siru saakin pari keikkaa, joista ensimmäisen hän ratkoo helposti internetin avulla. Etsintätoimiston pyörittäminen ei taidakaan olla hullumpaa hommaa! Toinen keikka vaatiikin sitten jo koko Sirun suhdeverkoston tiukkaa hyödyntämistä, mutta onneksi nuorella reippaalla naisella on sekä uusia että vanhoja ystäviä, jotka heittäytyvät etsinnän pyörteisiin täysin rinnoin.

Tummemman varjon Sirun uuden uran ylle heittää mieskaksikko, joka ilmaantuu toimistolle kyselemään toimiston entisen omistajan yhteystietoja. Kun toimistoa ja asuntoa sitten käydään penkomassa, alkaa etsintäyrittäjästä tuntua hieman haljulta.

Miesrintamalla on vauhtia työn ohessa. Jarkko käy asiaankuuluvasti houkuttelemassa Sirua takaisin, ja lisäksi Sirun pulssia kiihdyttävät niin Sakupoliisi kuin eräs komea roistokin. Kumman kaksikosta Siru lopulta valitsee? Lopussa moni asia jää lupaavasti auki seuraavaa osaa varten.

Idea etsintätoimistosta on toimiva. Siru ratkoo ihmisten pulmia, mutta ainakaan tässä ensimmäisessä osassa ei ole kovin vakavia ongelmia saati rikoksia tutkittavana. Jos siis kaipaa dekkarimaista menoa mutta kammoaa murhatutkimuksia, tässä on hyvä vaihtoehto tarjolla. Pehkonen on taitava kertoja, joten lukija tulee takuuvarmasti viihdytetyksi. Turhia suvantokohtia tai vatvontaa ei ole, eikä huumori lipsu tippaakaan ilkeäksi. Sirun Jarkolle tekemät kostojäynätkin lähinnä hymyilyttävät. Siitäpä niljake saa ansionsa mukaan!

Pehkonen ei ole sijoittanut Sirua ja Etsintätoimisto Vitosta mihinkään nimettyyn kaupunkiin, enkä ainakaan minä tunnistanut kuvattua pikkukaupunkia.

Kirsi Pehkonen: Etsivä löytää
Karisto 2023. 181 s.
Äänikirjan lukija Anni Kajos.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Tässä juttusarjassa esittelen lyhyehkösti seuraavat kesän aikana kuuntelemani (hyvän mielen romaanit sopivat erinomaisesti kuunneltaviksi) uudet kotimaiset hyvän mielen romaanit:

Minna Haapasalo: Kierrätyshäät (Karisto)
Mirella Mäkelä: Seuraavana Tampere (Otava)
Kirsi Pehkonen: Etsivä löytää (Karisto)
Meri Savonen: Amandan kolme kesää (Bazar)
Ilona Tuominen: Seurustelusalaliitto (Bazar)

Kirsi Pehkonen: Karhuvaaran uhri

Sivutyönään kirjoittava luokanopettaja Kirsi Pehkonen on ehtinyt julkaista monenmoista ennen esikoisdekkariaan Karhuvaaran uhria, ja se kyllä näkyy erittäin myönteisesti. Pehkosen kieli on sujuvaa ja dialogi luontevaa. Kirjan rakenne on hallittu ja toimiva, ja juonikin toimii kiitettävästi. Harva kokenutkaan dekkaristi saa pakettia toimimaan yhtä hyvin. Karhuvaaran uhrin hyvät ominaisuudet eivät sitä paitsi jää vielä tähän.

Monen viime aikoina lukemani dekkarin äärellä olen miettinyt erityisesti kirjan alun tärkeyttä. Alun, siis ensimmäisten tarinan sivujen, pitää olla vetäviä, mieluiten koukuttavia. Suoraan asiaan on dekkarireseptissä lähes välttämätön ainesosa. Pehkonen ratkaisee sen käyttämällä tuttua kikkaa eli ennakoimalla, näyttämällä palan myöhemmistä tapahtumista, ja käyttäen murhaajan näkökulmaa. Sitten on jo varaa aloitella hitaammin, hyvin taustoittamalla sekä henkilöitä, heidän suhteitaan ja miljöötä. Lukija on kuitenkin jo vakuutettu, että vielä tässä ruumis kylmenee ja silmä sammuu.

Genreltään Karhuvaaran uhri on perinteinen arvoitusdekkari. Ensin tapetaan yksi kirjan henkilöistä (en halua paljastaa, kuka, koska ainakin minulle uhri tuli miltei täytenä yllätyksenä!), sitten aletaan selvittää, kuka sen teki. Tyylipuhtaaseen tapaan hyvin monella on ainakin jonkinlainen motiivi ja tilaisuuskin surmatyöhön. Poliisin haparoidessa johtolankaviidakon uumenissa yksi keskeisistä henkilöistä joutuu vielä kamppailemaan tosissaan hengestään tappajan kynsissä ennen kuin kaikki saadaan sievästi pakettiin.

Kiehtovinta antia Karhuvaaran uhrissa on tapahtumaympäristö ja siihen liittyvä materiaali. 

Tapahtumat sijoittuvat kainuulaiseen erämaahan Karhuvaara-nimiseen luontokuvauskeskukseen. Entiseen seurakunnan leirikeskukseen perustetun liikeyrityksen isä on itsekin luontokuvausta harrastanut Esko, eronnut ja hieman viinaan menevä keski-ikäinen mies. Muutaman luottoalaisensa kanssa Esko pyörittää yllättävän kansainvälistä liiketoimintaa, jossa kantavana ideana on karhujen valokuvaaminen haaskalla pienistä kojuista. Valo- ja elokuvaamaan tulevat niin ammattilaiset kuin täydelliset amatööritkin.

Reippaana kesäapulaisena Eskolla on parikymppinen kummityttö Johanna, jolla on dekkarissa keskeinen rooli. Kun leppoisat poliisit saapuvat paikalle selvittämään henkirikosta, alkaa lähes jokaisen paikalla olijan taustoista selvitä jotain salattavaa tai ainakin yllättävää. Loppuhuipennus on hyytävyydessään vertaansa vailla!

Pehkonen selvästikin tietää, mistä kirjoittaa. Luontokuvausturismista saa tämän dekkarin lukemalla aimo annoksen silkkaa tietoa ja kaiken lisäksi kiinnostavassa muodossa. Karhuvaaran asiakkailla on jokaisella hyvin kirjavat motiivit vierailulleen, ja niiden avulla Pehkonen valottaa ilmiötä eri näkökulmasta ilman, että joutuu yhtään luennoimaan tai saarnaamaan. Takakannessa uhataan, että tämän kirjan luettuaan ei enää koskaan katso television luontodokumentteja entisin silmin, ja pahaa pelkään, että takakansiteksti on oikeassa. Sama ristivalotus lankeaa luontokuviin ylipäätään, samoin suurpetoihin, metsästykseen, luonnonsuojeluun, lööppijulkisuuteen ja muihin kirjan teemoihin. Pehkonen kirjoittaa niin elävästi, että melkein voisin harkita karhuretkeä itsekin. Ehkä.

Kirsi Pehkonen: Karhuvaaran uhri

Myllylahti 2015. 269 s.

Arvostelukappale. Vuoden johtolanka 2016 -palkintoehdokas. Kilpailuun osallistuminen tapahtuu siten, että kustantaja lähettää kirjan kilpailuraatilaisille luettavaksi. Kukin kustantaja itse vapaasti päättää, mitkä julkaisemansa kirjat se lähettää kilpailuun.

Kirjabloggaajien suviajot Kuopiossa

Kuluneella viikolla olen ollut kirjallisella sisäpiknikillä Juhani Ahon kanssa ja iltahämäräisellä hautausmaakävelyllä ihailemassa Minna Canthin kiiltävää hautapaatta. Sade ja viima eivät haitanneet tippaakaan kirjabloggaajien suviajoja Kuopiossa runon ja suven päivän merkeissä. Lämpimät kiitoshalaukset vielä emännille Amman lukuhetki
-blogin Aino-Maria, Tuulevin lukublogin Tuulevi, Kirjakko ruispellossa -blogin Mari, DesdemOna-blogin Johanna ja Kirjanurkkauksen Satu! Toitte Kulttuuri kukoistaa -blogin Arjan ja minun kesääni aurinkoa ja lämpöä!

En enää edes muista, keneltä idea kesäisestä Kuopio-kokoontumisesta aikoinaan lähti, mutta kirjabloggareiden yhteisön aktiivisuudesta kertonee jotain, että idea ihan oikeasti toteutui. Kuopiolaiset kirjabloggaajat siis toimivat emäntinä ja järjestivät ohjelman meille vieraille. Alkuinnostuksen hieman laannuttua ja elämän realiteettien noustua pintaan paikan päälle Kuopioon siis saapui kokonaista kaksi vierailevaa bloggaajaa, mutta se ei tahtia haitannut.

Kirjavaihtareita tyrkyllä!

Alkulämmittelyksi oli siis tarkoitus kokoontua puistoon nyyttäripiknikille ja vaihtaa kirjoja. Sateisen ja kolean sään takia runon ja suven päivän iltapäiväpiknik oli siirtynyt Snellman kesäyliopiston suosiollisuuden ansiosta sisätiloihin. Levitimme siis kirjat ja eväät lattialle ja pöydille. Lämmittelyvaiheesta tunnelma kuumeni kuitenkin silmänräpäyksessä, kun paikalle asteli kesäpukuinen herrasmies kävelykeppiään heilutellen. Kirjabloggaajat, ainakin minä, hieraisivat silmiään ällistyneinä: keikarihan oli itse Juhani Aho!

Halattuaan ensin tervehdyksien kera läpi naisista koostuneen seurueemme Aho istahti sohvalle tarinoimaan kanssamme Kuopion kirjallisesta elämästä ja omasta hyvään vauhtiin päässeestä kirjailijanurastaan. Jutusteltavaa ja kyseltävää riittikin helposti ainakin tunniksi. Mikä kohtaaminen! Poskisuudelma vielä näin virtuaalisesti välitettynäkin sinne Kallaveden rannoille!

Kirjailijat Kirsi Pehkonen ja Marja-Leena Tiainen
kertoivat kirjoistaan
ja keskustelivat kanssamme kirjallisista aiheista.
Tunnelma oli lämmin ja avoin,
vaikka kuvasta ei sitä ehkä välitykään!

Ahon poistuttua seurueeseemme liittyivät kirjailijat Marja-Leena Tiainen, Kirsi Pehkonen ja Tatu Kokko, joista viimeksi mainittu oli sonnustautunut vaaleaan kesäpukuun… Valitettavasti kiireinen Kokko joutui poistumaan pian toisten saavuttua, mutta Tiainen ja Pehkonen kertoivat meille puolentoista tunnin ajan kirjallisesta tuotannostaan ja kirjoittamisesta sekä kirjojen julkaisemisesta ylipäätään.

Marja-Leena Tiaisen uusinta tuotantoa:
kolme nuorille kirjoitettua selkokirjaa
ja 'tavallinen' nuortenromaani Viestejä Koomasta.

 Aika vierähti kuin siivillä kuunnellen ja keskustellen, ja olikin onni, että kirjailijat liittyivät seuraamme vielä illallisellakin (kyllä, runsaan piknikin jälkeen siirryimme suoraan ravintolaan illalliselle!). Kirjoista ja lukemisesta riitti meillä juttua vaikka kuinka, mutta sitten alkoi illan lähestyvä jalkapallo-ottelu vetää kirjailijoita puoleensa bloggaajia enemmän.

Minna Canth pitää kuopiolaisia tiukasti silmällä.

Ennen yöpuulle vetäytymistä Aino-Maria kierrätti meitä vielä kirjallisella iltakävelyllä. Poikkesimme kurkistamassa Minna Canthin patsasta Minna Canthin tyylikkäässä puistossa. Sieltä vaelsimme vielä todelliseen toiviokohteeseen eli hautausmaalle ja Minna Canthin haudalle. Hautausmaamiljöö olikin todella vaikuttava uhkeassa vehreydessään.

Minna Canthin sohvakalusto!

Yön keräsimme voimia kukin tahoillamme, ja aamulla kello kymmeneltä tapasimme jälleen Kuopion korttelimuseon edustalla. Ohjelmassa oli seuraavaksi tutustuminen Minna Canthille kuuluneeseen esineistöön, jolla on kalustettu salonki museon päärakennuksessa. Mari toimi epävirallisena museo-oppaanamme ja luki esittelyt. Keskustelumme karkasi kovin maallisiin yksityiskohtiin pohtiessamme, miten kirjailija oikein toimi kirjoittaessaan lempipaikassaan eli keinutuolissa. Meistä vaikutti kovin hankalalta. Salongin sohvakalusto taas ei vaikuttanut kovin mukavalta, vaikka se esittelytekstissä sellaiseksi mainittiinkin. Tosin riippuu tietysti vertailukohdasta. Kyllä topattu tyylihuonekalu voittanee puukansisohvan pehmeydessä. 

Keinutuoli, joka kuulemma oli Minna Canthin
lempikirjoituspaikka.
Vaikuttaa epäkäytännölliseltä.

Museokierros jatkui sitten Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjan merkeissä. Tuulevi oli etukäteen valikoinut otteita Kähkösen teoksesta Kuopion taivaan alla, jossa Kähkönen muun muassa kertoo Kuopion historiasta ja omista romaaneistaan sitä taustaa vasten. Eläydyimme romaanien tunnelmaan museoon rakennetuissa käsityöläis- ja työläisasunnoissa.

Kiitos kaikille suviajoihin osallisille! Tapaamisiin!

P.S. Kuopio on aivan mainio kirjallisuusturistikohde! Suosittelen lämpimästi ja voisin tehdä itse uudenkin matkan kohteeseen.

Lisätietoa suviajojen kirjailijavieraista ja vierailuun muuten vain liittyneistä kirjailijoista:

Tatu Kokko on kuopiolainen kirjailija ja kustantaja. Kannattaa ehdottomasti tutustua Kokon projektiin, jossa luetaan ääneen jännittävää nuortenkirjaa Rob McCool ja Krimin jalokivi. Myös Kokon Livekirjailija-blogi on seuraamisen väärtti! Tässä vaiheessa myös kiitokset kirjailijalle kirjalahjasta. Saimme nimittäin mukaamme kukin Heinäkuun päivä -nimisen romaanin. Sillekin pitää raivata lukuaikaa!

Monipuolisen kirjailijan Kirsi Pehkosen tuotantoon kannattaa paneutua kirjailijan kotisivujen kautta. Siellä on myös kirjailijan blogi. Itse olen lukenut toistaiseksi Pehkoselta vain hänen esikoisdekkarinsa Karhuvaaran uhri, jonka arvion julkaisen blogissani syksymmällä. Se siis osallistui viime vuonna Johtolanka-kisaan.

Marja-Leena Tiainen ei esittelyjä kaipaa, neljäkymmentäyksi julkaistua teosta kertovat riittävästi. Olen kirjoittanut blogiin Tiaisen teoksesta Khao Lakin sydämet, mutta lukenut olen aiemmin lukuisia muita. Suosittelen lämpimästi hänen Alex-trilogiaansa, joka on ajankohtainen jos mikään. Myös selkonuortenkirjat on tehty todelliseen tarpeeseen.

Sirpa Kähkösen tuotannosta olen vuodattanut pitkän tekstin ja erikseen Hietakehdosta ja Graniittimiehestä. Turha sanoakin, että Kähkönen on kirjailijaidoleitani.