Petri Vartiainen: Isäasentoja

Kansi Jussi Karjalainen.

Otavan vuonna  2012 järjestämän Pentti Saarikoski -kirjoituskilpailun sadosta on nyt julkaistu ainakin kolme teosta. Kilpailun voitti Tua Harno sukupolviromaanillaan Ne jotka jäävät. Toiseksi tullut Meri Kuusiston tragikoominen Amerikkalainen näki päivänvalon alkuvuodesta, ja nyt on painosta tupsahtanut kolmossijalle rankattu Petri Vartiaisen Isäasentoja. Kaikki ovat siis esikoisromaaneja. Kärkikolmikon perusteella ei ainakaan tarvitse olla huolissaan suomalaisen kirjallisuuden tulevaisuudesta.

Vartiaisen kirja pakenee määritelmiä. Kokonsa puolesta se voisi olla pienoisromaani. Sivuja sirossa ja väljätaittoisessa teoksessa on 159, eli se on siis ’yhden illan juttu’, kuten ystäväni erästä toista teosta käsissään pidellessään luonnehti. Kirjan lukeekin nopeasti, mutta hyvän kirjallisuuden tavoin pelkkä mitta ja koko eivät kerro kaikkea. Tiiviit, hiotut lauseet ovat paikoin kuin aforismeja tai säkeitä runosta. Ajateltavaa kirja tarjoaa huomattavasti enemmän kuin vaatimaton sivumäärä antaisi odottaa.

Kansiliepeessä hymyilee leveästi noin 35-vuotias mies, josta tekstissä kerrotaan, että hän opettaa äidinkieltä ja kirjallisuutta Kuusamossa. Kirjan minäkertoja on noin kolmikymppinen mies, josta ensimmäisen osan aikana tulee kolmilapsisen perheen isä. Mies käy töissä. Työ on äidinkielen opettajan työtä, se käy muutamasta vinkistä selväksi. Kuinka paljon sitten Vartiaisella ja kirjan minäkertojalla on yhteistä tai kuinka paljon he ovat yksi ja sama, on tietysti sivuseikka. Joka tapauksessa Isäasennoista hehkuu eletty ja koettu väkevänä.

Minusta kirjaa on hieman vaikea lukea romaanina. Lähinnä esteeksi, jos nyt sellaisesta voi puhua, asettuu kirjan muoto. Suurin osa tekstistä on kuin muistelmatilitystä. Kurkotetaan myös oman isyyden ulkopuolelle tarkastelemaan isyyttä omien sukulaisten, ennen kaikkea oman isän kautta. Lisäksi aika paljon Vartiainen pohdiskelee minäkertojansa kautta isän ja miehen rajankäyntiä. Missä roolit yhtenevät, milloin erkanevat? Mitä missäkin tilanteessa tekee isä, mitä siinä voisi tehdä mies? Mielenkiintoista on myös lähes kilpailuasetelma äidin ja isän roolien välillä perheessä. Isä tuntuu olevan aina altavastaajana, vaikka kuinka tekisi parhaansa. Vain äiti voi olla raskaana ja siten ’oikeasti tietää’, millaista se on.

Omat lapset alkavat olla jo aikuisia, mutta silti kirja sai aikaan voimakkaita tunteita. Juuri tuollaistahan se oli! Huonosti nukkuneena koetti selvitä arjesta niin kotona kuin töissä. Lapset imivät kaiken energian ja voiman, mutta antoivat aivan käsittämättömän paljon. Mikä rakkauden määrä ja tunteen kaiken ylittävä hyöky! Kun äitiys on itsellä jo kaksikymmenvuotiasta, voi ainakin omasta mielestään tunnustaa, että aika moni asia taisi meilläkin mennä kuten kirjan perheellä. Parisuhde jää helposti vaippavuorten ja legopalikoiden taakse. Se on sieltä välillä raivattava ja ’puhuttava niin kauan, että varmasti puhutaan samaa kieltä’. Omaa aikaakin olisi jostain lohkaistava, edes pikkuisen, vaikka vain yhden kirjansivun mittaisen hetken verran.

Minua kirjassa puhuttelee ennen kaikkea rehellisyys, jolla siinä isäksi tulemista ja isänä olemista kuvataan. Aina ei ole helppoa, väsyttää ja pelottaa, mutta silti ei marista eikä paruta vaan eteenpäin mennään vastuuta kantaen. Vaikka ahdistaakin välillä, erityisesti vaimon kyltymätön lisääntymishalu. Arki on täynnä toimintaa, kun taloudessa on kolme lasta. Sattuu ja tapahtuu, pääasiassa mukavia juttuja. Kaikilla ei isyys ole sujunut yhtä hyvin, ja tummempia sävyjä tuleekin, kun kurkataan lähipiiristä hieman etäämmälle.

Kirjallisuusihmisenä pidin myös kovasti viittauksista (isä)kirjallisuuteen, joita Vartiainen on sirotellut sopivan määrän tekstiinsä. Lukeva isä lukee myös lapsilleen: ”Kun joku lapsista tyrkyttää kirjaansa minun kirjani päälle, istuvat kohta kaikki sylissä, ja luen ääneen. Makustelen lauserakenteita. Lastenkirjoissa on yksinkertainen, selkeän voimakas kieli.

Isä lukee niin pitkään kuin tarvitaan.”

Petri Vartiainen: Isäasentoja

Otava 2014. 159 s.

Arvostelukappale kustantajalta. Kiitos!

Meri Kuusisto: Amerikkalainen (Kaksi kappaletta kirjoja arvotaan!)

Kivan kannen on tehnyt Elina Warsta.

Otava järjesti Pentti Saarikosken syntymän 75-vuotisjuhlan kunniaksi kirjoituskilpailun, johon lähetettiin hirmuinen määrä käsikirjoituksia, kaikkiaan 1257 kappaletta. Palkinto luvattiin kolmelle parhaalle ja voittajalle myös kustannussopimus. Vuoden 2013 keväällä julkaistiin sitten voittajan eli Tua Harnon esikoisromaani Ne jotka jäävät, kypsänoloinen sukupolviromaani, jonka aikajänne ulottuu viime vuosisadan alkupuoliskolta nykypäiviin.

Harno on koulutukseltaan oikeustieteen maisteri ja opiskelee dramaturgiaa Teatterikorkeakoulussa. Samankaltainen tausta on romaanin päähenkilöllä Fridallakin.

Takertuvasta äidistä irti pyristellyt Frida ahdistuu huomatessaan rakastuneensa Emiliin, joka on lähes yhtä sitoutumiskammoinen kuin hän itse. Kun Emil kuitenkin alkaa toivoa yhteistä lasta, on otettava aikalisä. Frida pakenee Ranskaan nuoruutensa kaupunkiin.

Fridalla ei ole ollut sitoutumisen mallia omassa perheessään. Isä on kadonnut aikoja sitten omiin maailmoihinsa. Isänisä Poju on kierrellyt maita ja mantuja, pystymättä koskaan jäämään yhteen paikkaan tai yhden perheen luo. Harno antaa sitoutumattomuudelle selityksiksi vaikean, tukahduttavan äitisuhteen ja liialliset odotukset, joita vanhemmat lapsilleen asettavat.

Toipuakseen isän menettämisestä Frida alkaa kirjoittaa tämän tarinaa. Kirjoittaminen vie hänet yhä etäämmälle Emilistä niin fyysisesti kuin psyykkisestikin, ja ajatus lapsesta ahdistaa aina vain enemmän. Pystyykö Emil vakuuttamaan Fridan, että oikeasti aikoo jäädä tämän luo?

Teoksessa lomittuvat Fridan ja Emilin tarina sekä Fridan suvun menneisyys, josta hän kirjoittaa eheytyäkseen. Tarina on kirjoitettu taiten ja kokonaisuus on raikas ja antaa odottaa paljon Harnon tulevaltakin tuotannolta. Ihan täysin varauksetta en kuitenkaan tähän Harnon esikoiseen rakastunut. Monet kirjabloggaajat pitivät enemmän kuin minä. Leena Lumi sanoo sitä jopa pelottavan täydelliseksi kirjaksi. Valitettavasti minusta se ei ihan sitä ollut. Jokin aiheen tuttuudessa ja käsittelytavan harkitussa hallinnassa tuntui aavistuksen häiritsevältä. Lähes vuosi kirjan lukemisen jälkeen voi myös todeta, ettei se jättänyt mitään kovin pitkäkestoista jälkikuvaa mieleen leijumaan.

Tässä valossa olikin mielenkiintoista lukea tämän vuoden tammikuussa ilmestynyt Meri Kuusiston esikoisromaani Amerikkalainen, joka tuli tuossa Otavan kirjoituskilpailussa toiseksi ja sai siis sekin kustannussopimuksen. Onneksi sai, sillä Amerikkalainen on paljon Harnon romaania kiinnostavampi lukukokemus. Se tuntuu myös jotenkin valmiimmalta kuin voittajaromaani.

Amerikkalaisessa kaksi erikoista ihmistä, Susette ja Hermanni, kamppailevat kumpikin tahoillaan Helsingissä ongelmiensa kanssa. Susette on töissä kahvilassa ja haluaisi kovasti olla parisuhteessa mutta ei sitten kuitenkaan uskalla sitoutua. Hän on selvästikin kokenut kovia. Hermanni on jo keski-ikäinen ja jäänyt Kelasta sairaseläkkeelle kroonisten selkävaivojen takia. Hermannin ahdistukseen tuntuu auttavan vain asuinpaikka mahdollisimman korkealla. Niinpä hän on putkiremontin tieltä muuttanut luvatta asumaan kerrostalonsa katolle telttaan. Susette taas löytää pesulasta hylätyn amerikkalaisen jalkapallon ja adoptoi sen vauvakseen. Nainen ja jalkapallo lastenrattaissa herättävät hieman hämmennystä kanssaihmisissä, kuten arvata saattaa.

Susette ja Hermanni kohtaavat toisensa ja ystävystyvät. Kaksi erittäin syrjäytynyttä saa yllättäen tukea toinen toiseltaan. Uskaltaudutaan jopa yhteiselle kesälomamatkalle, jolla sattuu ja tapahtuu melko lailla absurdeja käänteitä. Kuulostaako omituiselta? Sitä se onkin, mutta kummallisen kiehtovalla tavalla. Susette ja muutkin suhtautuvat Amerikkalaiseksi nimettyyn pallovauvaan hyvin kaksijakoisesti, puoliksi uskoen, että se on oikea lapsi. Samalla tavalla lukija tempautuu kirjan outoon menoon mukaan. Paikoin meno on varsin hersyvää, vaikka pohjimmiltaan Hermannin ja Susetten tarina on kuitenkin surumielinen. Jollain tapaa minulle tuli mieleen myös Juhani Karilan vuosi sitten julkaistu novellikokoelma Gorilla. Kuusisto onnistuu kannattelemaan rakentamaansa outoutta kokonaisen romaanin mitan, mutta ihan Karilan kaltaiseen irrotteluun hän intoutuu vain säästellen.

*******                           *******                           *******                           *******

Ilmassa jo lupaavasti tuoksuneen märän lumen tuoman kevään aavistuksen kunniaksi piristän alkavan viikon maanantai-iltaa arpomalla lukijoiden kesken kaksi kappaletta arvostelukappaleiksi saamiani uutuusromaaneja eli yllä esittelemäni Meri Kuusiston Amerikkalaista. Arvontaan voi osallistua kommentoimalla alle ja kertomalla, että haluaa osallistua arvontaan. Osallistumisaikaa on keskiviikkoon eli Runebergin päivään klo 18.00 asti. Jos osallistut anonyymisti, jätä kommenttiin nimimerkki, josta sinut tunnistaa. Käykää myös kurkkaamassa arvonnan tulokset tämän jutun lopusta keskiviikkona, jotta saan palkinnot perille voittajille. Viime viikolla arvotuista Mafian linnuista toinen on arvottu tänään uudelleen, koska voittaja ei ottanut määräaikaan mennessä yhteyttä eikä jättänyt mitään yhteystietoa.

Tua Harno: Ne jotka jäävät

Otava 2013. 269 s.

Arvostelukappale. Kirjoituksessa lainattu omaa lehtiarviota.

Meri Kuusisto: Amerikkalainen

Otava 2014. 250 s.

Arvostelukappale. Kirjoituksessa käsittelen osin samoja asioita kuin omassa lehtiarviossani.