En käsitä, miksi luen Outi Pakkasen kirjoja! Olen lukenut
hänen ns. jännitysromaaneistaan lähes kaikki ja jokaisen jälkeen olen ollut enemmän
tai vähemmän pettynyt. Sen todistavat yli vuosikymmenen ajalta peräisin olevat
muistiinpanoni, joista osa vaikuttaa paljon murhaavammilta kuin arvostetun
murharouvan yksikään teos. Silti vain aina tartun niihin! Tällä kertaa nappasin
mukaan lomareissulle pokkaripainoksen vuonna 2010 ilmestyneestä dekkarista Seuralainen. Lomalukemiseksihan tämä oli
aika pomminvarma valinta: kevyttä ja täysin harmitonta ajanvietettä, joka ei
jätä ajatusjälkiä sen kummemmin. Silti taas pikkuisen sapetti, kun 336 sivua
käsittävän teoksen ainoa ruumis löytyy sivulla 224! Mutta tulee sentään ruumis,
onpa Pakkasella sellainenkin ”dekkari”, jossa ei tapeta ketään, yksi henkilö
vain katoaa. Tosin sekään katoaminen ei oikein kiinnosta ketään.
Pakkasta on kiitelty
tarkasta Helsingin ja erityisesti Lauttasaaren ja niiden muuttumisen
kuvaamisesta. Tämä onkin totta, mutta ei-helsinkiläiselle se ei loputtomasti
riitä. Länsimetron rakentaminen tai muut uuvuttavat katutyöt nyt vain eivät
jaksa innostaa kirjasta toiseen. Seuralaisessa
eletään loistavan kaunista syksyä, mikä tietysti on paikasta riippumatonta ja
sopii kirjan tunnelmiin hyvin.
Useimmissa Pakkasen
kirjoissa on mukana freelance-graafikko Anna Laine, huomiota herättävän pitkä,
laiha ja aina mustiin pukeutuva herkkusuu, jolla on vanha ja lihava mäyräkoira
Justus. Toisinaan Anna osallistuu tapauksen kulkuun tai murhan selvittelyyn
aktiivisesti, toisinaan hän saattaa vain vilahtaa jossakin katuvilinässä kirjan
mittaan. Tällä kertaa Anna on mukana nimettömänä taustahenkilönä, jonka
muutamakin tarinan henkilö tuntee. Annan tavaramerkki ovat lihottavat herkut,
joiden reseptejä on ujutettu tarinaan. Joissakin kirjoissa on ollut
ruokareseptejä lopussa, ja Pakkanen on julkaissut myös Anna Laineen
keittokirjan Porosta parmesaaniin (2003).
Seuralainen
on enemmänkin psykologinen ihmissuhderomaani kuin dekkari. Ikään kuin ryhtiä
tuomaan yksi henkilöistä tapetaan kirjan loppupuolella ja poliisi sitten varsin
mutkattomasti selvittää syyllisen ja puristaa tältä tunnustuksen. Kirjassa on
melkoinen henkilö- ja näkökulmagalleria. Anna Laineen lisäksi vanhoja tuttuja
edustavat ravintoloitsija Sanna Rymättylä henkilökuntineen sekä komisario Tanja
Ström työparinsa kanssa. Kertaluonteisia henkilöitä ovat mm.
seuralaispalveluyrittäjä Rebecca Koivisto, takertuva freelance-toimittaja
Peppi Marjamaa, personal trainer ja komistus Sampo Nygren ja tämän äiti sekä
harmaa ikäneito Erna Viitanen.
Ihmissuhdepyöritys jatkuu
parinsadan sivun verran niin kiivaana, ettei osaa oikein ajatella, kuka
henkilöistä lopulta löytyy asunnostaan hengetönnä. Sampo pestautuu pelivelkoja
kattaakseen seuralaispalveluun, jonka omistajakin tuntuu olevan melkoisen
kiinnostunut uudesta kiinnityksestään. Parinkymmenen vuoden ikäero ei haittaa
mitään. Sampo osoittautuu firman menestystuotteeksi heti alkuunsa. Harmi vain,
että kaikki asiakkaat eivät muista, että kyseessä on bisnes, josta tunteet kannattaisi
pitää kaukana. Sampo ei haluaisi paljastaa uutta työtään äidilleen. Entinen
tyttöystäväkin aiheuttaa harmia, samoin paras kaveri, jolle Sampo tulee
sanoneeksi aika pahasti.
Ratkaisun avaimet löytyvät
kuitenkin menneisyydestä ja kuinka ollakaan, poliisien tarkka vainu on jälleen
avuksi. Lukijallekin annetaan jonkin verran vihjeitä matkan varrella, joten
täysin puskista ratkaisu ei tule. Silti ärsyttää, että Pakkanen loppusivuilla
käyttää vanhaa kikkaa olla kertomatta keskeisiä tietoja lukijalle:
Ström kysyi ja kuunteli, kysyi ja kuunteli. Hän näki
miten Jokinen häipyi jonnekin ja tuli takaisin, seisoskeli siinä, häipyi ja
tuli taas.
Kun Jokinen palasi kolmannen kerran, Ström kiitti
Tarjaa lämpimästi ja sanoi palaavansa asiaan hyvin pian.
– Nyt mentiin, hän sanoi Jokiselle, joka rutisti
kahvimukinsa roskikseen ja lähti mitään kyselemättä mukaan.
Strömin paksupohjaiset kävelykengät vain
läiskähtelivät poliisitalon pitkillä käytävillä.
Ehkä olen liian viaton sielu
(!), mutta en oikein jaksanut seurata kirjan naisten ajatus- ja tunnekulkuja.
Mikä ihme 23-vuotiaassa hyväkroppaisessa ja nättinaamaisessa pojannulikassa
oikein kaikkia niin kovasti kiehtoi? Sampo kun nyt ei vaikuttanut kovin
fiksulta tai miellyttävältä noin muuten. Tietysti hyvällä ulkonäöllä on puolensa, mutta silti. Järki lentää
narikkaan vähän turhan monelta naiselta liian helposti. Mutta tietysti tarinaan
pitää saada jännitteensä.
Jokin näissä Pakkasen
kirjoissa kuitenkin vetoaa. Ne ovat sujuvia ja nopealukuisia, harmittomia
monessakin mielessä. Tosin ainakin yhden kirjan jälkeen olen merkinnyt
muistiin, että jokin ratkaiseva johtolanka on jäänyt ilmaan roikkumaan, mikä
tietenkään ei ole hyväksyttävää. Dekkaripiireissä Pakkasta arvostetaan
kovastikin, ja esimerkiksi tuoreimmassa Ruumiin kulttuurissa (2/2012) on neljän
aukeaman artikkeli Pakkasesta Stadin friidu -tittelin kunniaksi.
Alla on Wikipedian lista
Pakkasen jännityskirjoista. Kolme ensimmäistä on julkaistu myös yhteisniteenä
hiljattain. Pakkanen on pitkään ollut Otavan kirjailija, mutta hän on mukana
myös Crime Time -osuuskunnassa.
Jännitysromaanit
Murhan jälkeen mainoskatko. Weilin+Göös, 1973.
Maanantaihin on paljon matkaa. Weilin+Göös, 1975.
Kiinalainen aamutakki. Weilin+Göös, 1982.
Tarjoilija, pyyhkikää taulu. Otava, 1986.
Katso naamion taa. Otava, 1987.
Kissa kuussa. Otava,
1990.
Musta aurinko. Otava, 1991.
Rakkaudesta kuolemaan. Otava, 1994.
Korttelin kuningatar. Otava, 1995.
Kuolema käy jatkoilla. Otava, 1997.
Macbeth on kuollut. Otava, 1999.
Pelistä pois. Otava, 2001.
Yön yli. Otava,
2002.
Punainen pallotuoli. Otava, 2004.
Hinnalla millä hyvänsä. Otava, 2005.
Ruohonleikkaaja. Otava, 2006.
Talvimies. Helsinki: Otava, 2007.
Yöpuisto. Helsinki: Otava, 2008.
Muistivirhe. Helsinki: Otava, 2009.
Seuralainen. Helsinki: Otava, 2010.
Julma kuu. Helsinki: Crime Time, 2012.
Toinen kerros. Helsinki: Otava, 2012.
Outi Pakkanen: Seuralainen
Otava 2010. Seven-pokkarissa 336 sivua.