Outi Pakkanen: Peili

Vaikea on päättää, mitä ajatella, kun dekkariksi mainostetun teoksen suljettuaan toteaa, että jännittävintä kirjassa on sen kansikuva. Dekkarikuningattaren viittaa jo vuosikymmeniä kantanut Outi Pakkanen ei ole enää aikoihin kirjoittanut dekkareita, mutta niin vain jälleen uusimman romaanin Peilin kannessa on logo Anna Laine -dekkari. Peiliin ei ole edes yritetty änkeä murhajuonta kuten vielä sen edeltäjään Helteeseen, vaikka murhanhimoa ja vihapäissään singottuja tappouhkauksia teksti on paikoin sakeanaan.

Peili on ihmissuhderomaani, kuten mielestäni on ollut siis jo useampi Pakkasen viimeisimmistä teoksista. Miksei se riitä? Tähän lienee kaupalliset selityksensä, ja kuten olen aiemmin todennut, Pakkasen uskolliset lukijat ja Anna Laineen Justus-mäyriksen fanit lienevät aivan tyytyväisiä. Justus tuntuu jopa olevan paremmassa hapessa kuin pari kirjaa sitten.

Anna on päässyt takaisin Lauttasaaren asuntoonsa taannoisen vesivahingon jälkeen. Suhde erityisopettaja Jyrin kanssa on kukoistanut, mutta nyt on havaittavissa pientä arjen harmaan pilkahdusta auvoisassa suhteessa. Kirjan mittaan Anna joutuu vaikeiden kysymysten ja päätösten äärelle.

Varsinainen juoni liippaa jälleen vain etäisesti Annan tienoilta. Annan kotikadun varrella sijaitsee sisustusputiikki-kahvila Lillan’s, jonka emäntänä hyörii rikas perijätär Elisabeth Lund-Paronen. Elisabeth on avioitunut aivan toisenlaisesta sosiaalisesta luokasta kotoisin olevan Jussi Parosen kanssa. Jussin viisivuotias tytär Helmi tuntuu olevan liiton bonus Elisabethille, Lundin suvun rahat ja asema Jussille.

Kuvioon liittyvät vielä Jussin levoton ex-vaimo Jutta, joka alkaa yllättäen tuntea äidillisiä tunteita tytärtään kohtaan viiden vuoden vaeltelujen jälkeen ja vaatii takaisin tapaamisoikeuksiaan, sekä entinen ja nykyinen anoppi. Niin, ja tietysti myös Jutan uusi miesystävä Pete, joka toimii romaanin kirjoittamisen ohella paparazzina.

Vinksahtaneet ihmissuhdekuviot johtavat lopulta siihen, että Helmi katoaa keskellä marraskuista iltapäivää. Onko pikkutyttö kaapattu, kidnapattu vai karannut? Seuraa hysteeristä itkua, melkoisia liioiteltuja tunteenpurkauksia ja naamioiden putoamisia ennen kuin tilanne ratkeaa (lukijan odottamalla tavalla, vieläpä).

Outi Pakkanen: Peili
Otava. 270 s.

Vuoden johtolanka 2017 -ehdokas.

Outi Pakkanen: Helle

Jälleen kerran kirjan kannet suljettuani pysähdyin miettimään, mitkä teokset voidaan luokitella dekkareiksi. Kielitoimiston sanakirja määrittelee dekkarin salapoliisiromaaniksi ja sen taas rikosromaaniksi, jonka ”sankarina tav. on salapoliisi ja jolle on tyypillistä, että lukija voi itse yrittää ratkaista juonen sisältämän ongelman.” Määritelmät ovat tietysti määritelmiä, ja kirjallisuuden tehtävänä on rikkoa määritelmien rajoja. Mutta tekeekö romaanista dekkarin viimeisillä sivuilla vahingossa paljastuva rikos, jota kukaan ei koeta ratkoa vaan syyllinen oksentaa kaiken vapaaehtoisesti kohdalle sattuvalle päähenkilölle? Vai tekeekö kirjasta dekkarin se, että sen tekijä on joskus laskettu dekkaristiksi, vieläpä dekkarikuningattareksi?

Outi Pakkasen Helle sai lievästi happamasti veikkaamaan jälkimmäistä vaihtoehtoa. Kuin epäilevää lukijaa rohkaisemaan kanteen on vielä erikseen painettu banneri Anna Laine -dekkari. Pakkasen vakilukijat tuskin pahasti pettyvät varsinaisen jännitysjuonen puuttumiseen, mutta jos olisi liikkeellä kirjakaupassa etsimässä itselleen uutta kotimaista dekkarituttavuutta, pettymys saattaisi olla karvas. Itse en pettynyt, mutta ennakko-odotuksistani huolimatta olin siis kitkerä.

Freelance-graafikko Anna Laine viettää kylmää juhannusta ystävättärensä mökillä Lohjanjärven rannalla, kun hän saa hälytyksen naapuriltaan. Annan asunnossa on tapahtunut vesivahinko. Elämään yleensä hyvin rauhallisesti suhtautuva Anna menee tolaltaan. Kuin ihmeen kaupalla ystävättären vanha täti on joutunut sairaalaan ja tämän asunto Etu-Töölössä on tyhjillään. Anna ja Justus voivat muuttaa sinne, kunnes koti on taas kunnossa.

Pian Anna huomaa seuraavansa kiinnostuneena kerrostalon asukkaiden puuhia. Rapussa asuukin varsin värikästä joukkoa. Yllättäen Anna myös tajuaa rakastuneensa korviaan myöten komeaan Jyriin, joka on katkeroitunut vaimonsa lähdöstä ja seuraa tämän ja poikansa elämää Annan naapurina. Mutta Jyrillä tuntuu olevan rappunaapureissa muitakin ihailijoita kuin Anna.

Henkilögalleria on tupaten täynnä karikatyyrisia hahmoja. On perinteinen kerrostalokyttääjä sekä ärsyttävä jokapaikanhöylä puuhamies, on pidättyvä virkanainen ja hieman boheemi naispari. Ilmassa on kieltämättä jännitteitä, jotka huipentuvat rappujuhlassa samaan aikaan, kun helleputki päättyy rajuun ukonilmaan. Ei ole Pakkasen syy, että viime aikoina kovin moni kotimainen dekkari on huipentunut ukkosmyrskyn pauhinassa. Valitettavasti murha ei kuitenkaan vaikuta mitenkään uskottavasti perustellulta uuvuttavan perusteellisen pohjustuksenkaan jälkeen.

Helteessä on 332 sivua, joista viimeiset parikymmentä on varattu tarinassa kokattujen ruokien resepteille. Ruoat vaikuttavat oikein herkullisilta, eikä minulla ole mitään reseptejä vastaan, oikeastaan päinvastoin. Harmitti vain, kun aloin kirjan sivujen huvetessa lopulta jännittää sitä, tapahtuuko tarinassa lopulta jonkinlainen rikos vai ei. Jäi vahvasti maku, että kirjoittaja itsekin on huomannut jossakin liuskapinon huomaamatta noustua romaanin mittoihin, että jonkun pitää vielä kuollakin. Sitten hän on vain äkkiä päättänyt, kenet nitistää ja miksi. Anna vain sitten tosiaan sattuu paikalle, kun syyllinen haluaa tunnustaa, ja se siitä sitten.

Lopputulos olisi ollut ehjempi, jos olisi kirjoitettu ihan reilusti Helsinkiin sijoittuva leppoisa ihmissuhderomaani ilman väkinäisen kömpelösti toteutettua rikoskäännettä. Mukavaa vaihtelua on myös edes pieni maisemanvaihdos Lauttasaaresta Töölön suuntaan, sillä miljöökuvaus on kiistämättä Pakkasen vahvuuksia. Jälkisanoissa kirjailija vielä paljastaa, että taustalla on omakohtainen kokemus väistötiloihin muutosta.

Outi Pakkanen: Helle

Otava 2015. 332 s.

Arvostelukappale. Vuoden johtolanka 2016 -palkintoehdokas. Kilpailuun osallistuminen tapahtuu siten, että kustantaja lähettää kirjan kilpailuraatilaisille luettavaksi. Kukin kustantaja itse vapaasti päättää, mitkä julkaisemansa kirjat se lähettää kilpailuun.

Outi Pakkanen: Seuralainen

En käsitä, miksi luen Outi Pakkasen kirjoja! Olen lukenut hänen ns. jännitysromaaneistaan lähes kaikki ja jokaisen jälkeen olen ollut enemmän tai vähemmän pettynyt. Sen todistavat yli vuosikymmenen ajalta peräisin olevat muistiinpanoni, joista osa vaikuttaa paljon murhaavammilta kuin arvostetun murharouvan yksikään teos. Silti vain aina tartun niihin! Tällä kertaa nappasin mukaan lomareissulle pokkaripainoksen vuonna 2010 ilmestyneestä dekkarista Seuralainen. Lomalukemiseksihan tämä oli aika pomminvarma valinta: kevyttä ja täysin harmitonta ajanvietettä, joka ei jätä ajatusjälkiä sen kummemmin. Silti taas pikkuisen sapetti, kun 336 sivua käsittävän teoksen ainoa ruumis löytyy sivulla 224! Mutta tulee sentään ruumis, onpa Pakkasella sellainenkin ”dekkari”, jossa ei tapeta ketään, yksi henkilö vain katoaa. Tosin sekään katoaminen ei oikein kiinnosta ketään.

Pakkasta on kiitelty tarkasta Helsingin ja erityisesti Lauttasaaren ja niiden muuttumisen kuvaamisesta. Tämä onkin totta, mutta ei-helsinkiläiselle se ei loputtomasti riitä. Länsimetron rakentaminen tai muut uuvuttavat katutyöt nyt vain eivät jaksa innostaa kirjasta toiseen. Seuralaisessa eletään loistavan kaunista syksyä, mikä tietysti on paikasta riippumatonta ja sopii kirjan tunnelmiin hyvin.

Useimmissa Pakkasen kirjoissa on mukana freelance-graafikko Anna Laine, huomiota herättävän pitkä, laiha ja aina mustiin pukeutuva herkkusuu, jolla on vanha ja lihava mäyräkoira Justus. Toisinaan Anna osallistuu tapauksen kulkuun tai murhan selvittelyyn aktiivisesti, toisinaan hän saattaa vain vilahtaa jossakin katuvilinässä kirjan mittaan. Tällä kertaa Anna on mukana nimettömänä taustahenkilönä, jonka muutamakin tarinan henkilö tuntee. Annan tavaramerkki ovat lihottavat herkut, joiden reseptejä on ujutettu tarinaan. Joissakin kirjoissa on ollut ruokareseptejä lopussa, ja Pakkanen on julkaissut myös Anna Laineen keittokirjan Porosta parmesaaniin (2003).

Seuralainen on enemmänkin psykologinen ihmissuhderomaani kuin dekkari. Ikään kuin ryhtiä tuomaan yksi henkilöistä tapetaan kirjan loppupuolella ja poliisi sitten varsin mutkattomasti selvittää syyllisen ja puristaa tältä tunnustuksen. Kirjassa on melkoinen henkilö- ja näkökulmagalleria. Anna Laineen lisäksi vanhoja tuttuja edustavat ravintoloitsija Sanna Rymättylä henkilökuntineen sekä komisario Tanja Ström työparinsa kanssa. Kertaluonteisia henkilöitä ovat mm. seuralaispalveluyrittäjä Rebecca Koivisto, takertuva freelance-toimittaja Peppi Marjamaa, personal trainer ja komistus Sampo Nygren ja tämän äiti sekä harmaa ikäneito Erna Viitanen.

Ihmissuhdepyöritys jatkuu parinsadan sivun verran niin kiivaana, ettei osaa oikein ajatella, kuka henkilöistä lopulta löytyy asunnostaan hengetönnä. Sampo pestautuu pelivelkoja kattaakseen seuralaispalveluun, jonka omistajakin tuntuu olevan melkoisen kiinnostunut uudesta kiinnityksestään. Parinkymmenen vuoden ikäero ei haittaa mitään. Sampo osoittautuu firman menestystuotteeksi heti alkuunsa. Harmi vain, että kaikki asiakkaat eivät muista, että kyseessä on bisnes, josta tunteet kannattaisi pitää kaukana. Sampo ei haluaisi paljastaa uutta työtään äidilleen. Entinen tyttöystäväkin aiheuttaa harmia, samoin paras kaveri, jolle Sampo tulee sanoneeksi aika pahasti.

Ratkaisun avaimet löytyvät kuitenkin menneisyydestä ja kuinka ollakaan, poliisien tarkka vainu on jälleen avuksi. Lukijallekin annetaan jonkin verran vihjeitä matkan varrella, joten täysin puskista ratkaisu ei tule. Silti ärsyttää, että Pakkanen loppusivuilla käyttää vanhaa kikkaa olla kertomatta keskeisiä tietoja lukijalle:

Ström kysyi ja kuunteli, kysyi ja kuunteli. Hän näki miten Jokinen häipyi jonnekin ja tuli takaisin, seisoskeli siinä, häipyi ja tuli taas.

Kun Jokinen palasi kolmannen kerran, Ström kiitti Tarjaa lämpimästi ja sanoi palaavansa asiaan hyvin pian.

– Nyt mentiin, hän sanoi Jokiselle, joka rutisti kahvimukinsa roskikseen ja lähti mitään kyselemättä mukaan.

Strömin paksupohjaiset kävelykengät vain läiskähtelivät poliisitalon pitkillä käytävillä.

Ehkä olen liian viaton sielu (!), mutta en oikein jaksanut seurata kirjan naisten ajatus- ja tunnekulkuja. Mikä ihme 23-vuotiaassa hyväkroppaisessa ja nättinaamaisessa pojannulikassa oikein kaikkia niin kovasti kiehtoi? Sampo kun nyt ei vaikuttanut kovin fiksulta tai miellyttävältä noin muuten. Tietysti hyvällä ulkonäöllä on puolensa, mutta silti. Järki lentää narikkaan vähän turhan monelta naiselta liian helposti. Mutta tietysti tarinaan pitää saada jännitteensä.

Jokin näissä Pakkasen kirjoissa kuitenkin vetoaa. Ne ovat sujuvia ja nopealukuisia, harmittomia monessakin mielessä. Tosin ainakin yhden kirjan jälkeen olen merkinnyt muistiin, että jokin ratkaiseva johtolanka on jäänyt ilmaan roikkumaan, mikä tietenkään ei ole hyväksyttävää. Dekkaripiireissä Pakkasta arvostetaan kovastikin, ja esimerkiksi tuoreimmassa Ruumiin kulttuurissa (2/2012) on neljän aukeaman artikkeli Pakkasesta Stadin friidu -tittelin kunniaksi.

Alla on Wikipedian lista Pakkasen jännityskirjoista. Kolme ensimmäistä on julkaistu myös yhteisniteenä hiljattain. Pakkanen on pitkään ollut Otavan kirjailija, mutta hän on mukana myös Crime Time -osuuskunnassa.

Jännitysromaanit

Murhan jälkeen mainoskatko.  Weilin+Göös, 1973. 

Maanantaihin on paljon matkaa. Weilin+Göös, 1975. 

Kiinalainen aamutakki. Weilin+Göös, 1982. 

Tarjoilija, pyyhkikää taulu. Otava, 1986. 

Katso naamion taa.  Otava, 1987. 

Kissa kuussa.  Otava, 1990. 

Musta aurinko. Otava, 1991. 

Rakkaudesta kuolemaan. Otava, 1994. 

Korttelin kuningatar. Otava, 1995. 

Kuolema käy jatkoilla. Otava, 1997. 

Macbeth on kuollut. Otava, 1999.

Pelistä pois. Otava, 2001. 

Yön yli.  Otava, 2002. 

Punainen pallotuoli. Otava, 2004. 

Hinnalla millä hyvänsä. Otava, 2005. 

Ruohonleikkaaja. Otava, 2006. 

Talvimies. Helsinki: Otava, 2007. 

Yöpuisto. Helsinki: Otava, 2008. 

Muistivirhe. Helsinki: Otava, 2009. 

Seuralainen. Helsinki: Otava, 2010. 

Julma kuu. Helsinki: Crime Time, 2012. 

Toinen kerros. Helsinki: Otava, 2012. 

Outi Pakkanen: Seuralainen

Otava 2010. Seven-pokkarissa 336 sivua.