Tiina Raevaara: Yö ei saa tulla

Vähän päälle parikymppinen Johannes elelee hiljaista ja vaatimatonta elämää Helsingissä. Työpaikkana hänellä on kellosepänliike, jossa kellot tikittävät aikaa, mutta omassa elämässään Johannes tuntee ajan pysähtyneen hetkeen, jolloin hänen lapsuudenystävänsä ja suuri rakkautensa Aalo teki itsemurhan.

Onnettoman tapauksen takana oli onneton rakkaus. Nuoret asuivat pienessä rannikkokaupungissa, jonne yllättäen muutti keski-ikäinen rikas Sandvall-niminen mies. Sandvall osti vanhan kartanon, remontoi sitä ja perusti monenlaista liiketoimintaa hiljaiselle paikkakunnalle. Jostain syystä nuori Aalo rakastui Sandvalliin. Aalon vanhemmat koettivat estää Aaloa tapaamasta miestä, mutta eräänä juhannuksena Johannes, Antti ja Karoliina todistivat, miten Aalo hukuttautui myrskyävään mereen. Aika pysähtyi.

Kaikki muuttuu, kun Johannes tapaa yllättäen taas Antin, Aalon kaksosveljen, sekä nelikon neljännen jäsenen Karoliinan. Antti ja Karoliina ovat päättäneet tappaa Sandvallin kostoksi Aalon kuolemasta ja vaativat Johannesta mukaan suunnitelmansa toteuttamiseen. Aluksi Johannes vastustelee, mutta huomaa pian liukuvansa mukaan entisten ystäviensä vaikutuspiiriin.

Sandvall on viidessä vuodessa ehtinyt naimisiin ja perustamaan menestyvän proteeseja ja lääkkeitä valmistavan yrityksen. Firman uusin menestystuote on unilääke nimeltä Nukkumatti. Sen kunniaksi järjestettävät juhlat muuttavat Johanneksen elämän ja suistavat sen raiteiltaan.

Tiina Raevaaran romaani Yö ei saa tulla on erikoinen sekoitus kauhuromaania ja psykologista trilleriä. Lukijan on vaikea seurata kertojana toimivan Johanneksen mielenliikkeitä, sillä hänen otteensa todellisuudesta tuntuu lipsuvan pahasti. Tilannetta ei lainkaan helpota, että Johannes lopulta turvautuu Nukkumattiin saadakseen nukuttua. Lääkkeellä taitaa olla odottamattomia sivuvaikutuksia.

Teos toi alkupuolellaan mieleen Kaj Korkea-ahon kauhuaineksia sisältävän romaanin Tummempaa tuolla puolen, mutta yhtä voimakasta ja viihdyttävää lukukokemusta Raevaara ei valitettavasti pystynyt tarjoamaan. Sopassa on hieman liikaa aineksia, jotka eivät sitten kuitenkaan tunnu liittyvän yhteen. Esimerkiksi myyttinen kertomus Nukkumatista, joka keräilee silmiä ravinnoksi lapsilleen, jää leijumaan ilmaan. Inhottava se toki on, ja silmillä, näkemisellä ja totuudella on osuutensa tarinassa, mutta silti.

Raevaara on itse joissakin haastatteluissa kertonut, että on tarkoituksella käyttänyt E. T. A. Hoffamanin satuklassikkoa Nukuttajasta oman teoksensa jonkinlaisena pohjana. Selvästikin lukijan etu olisi, että tämä aineisto olisi entuudestaan tuttua. Silloin voisi nautiskella ahaa-elämyksistä intertekstuaalisuuden äärellä. Nyt sen sijaan vain paljastui oma kirjallisen sivistykseni ohuus, koska kyseinen satu ei ollut minulle tuttu. Toisaalta se ei kuitenkaan tainnut hirveästi haitatakaan, ovathan tällaiset myyttiset ainekset ylipäätään universaalia omaisuutta ja siten tunnistettavia ainakin yleisluontoisesti.

Tiina Raevaara: Yö ei saa tulla

Paasilinna 2015. 239 s.

Arvostelukappale. Vuoden johtolanka 2016 -palkintoehdokas. Kilpailuun osallistuminen tapahtuu siten, että kustantaja lähettää kirjan kilpailuraatilaisille luettavaksi. Kukin kustantaja itse vapaasti päättää, mitkä julkaisemansa kirjat se lähettää kilpailuun.

Matti Laine: Merkitty mies

En ole aiemmin lukenut Matti Laineen dekkareita, mutta jälleen kerran pääsin hyvään alkuun äänikirjan avulla. Harmi vain, että kyseinen äänikirja oli tehty Laineen kuudennesta kirjasta, joka on toinen osa entisestä jääkiekkoilijasta ja nykyisestä ammattirikollisesta Elias Vitikasta kertovasta sarjasta. Kyseessä on siis viime vuonna ilmestynyt dekkari Merkitty mies. Aiempi Vitikasta kertova kirja on nimeltään Pahojen miesten seura (Gummerus 2012).

Tämä kakkososasta aloittaminen hieman kostautui, koska alussa tunsin olevani jotenkin pihalla kirjan henkilöistä ja tapahtumista. Sain jonkin verran pinnistellä, että sain kiinni juonesta, joka käynnistyi vähitellen ja pääsi lopulta oikein kelpo vauhtiin. Mutta alussa jaariteltiin pitkään kaikenlaista Vitikan taannoisesta kiekkoilu-urasta (joka ei kiinnostanut minua yhtään), bisneksistä ja yksityiselämän perhekuvioista. Mukana on koko joukko henkilöitä, joiden asettelu kartalle tuotti hieman päänvaivaa. Jonkin verran vihjaillaan myös tapahtumiin, joista on selvästikin ollut enemmän juttua aikaisemmassa kirjassa, kuten vaikkapa siitä, millaisin menetelmin Vitikasta on tullut luksusveneitä salakuljettavan Firman pomo.

Merkitty mies on siis puhdasverinen rikosromaani, jonka päähenkilö apureineen operoi pääasiassa lain väärällä puolella tai ainakin harmaalla alueella. Vitikka on Raidin kaltainen karismaattinen rosvopomo, joka ratkoo eteensä tulevia ongelmia tiukan oikeudenmukaisesti ja korkeaa moraalia noudattaen mutta tarpeen vaatiessa kovia keinoja käyttäen. Tosin siinä missä Raid tappaa niin talossa kuin puutarhassa, Vitikka epäröi joutuessaan punnitsemaan tappamista ongelmanratkaisukeinona. Poliisien parista sen sijaan löytyy kieroon kasvaneita yksilöitä. Mikä on oikein, mikä väärin, onkin sitten jo monimutkaisempi juttu.

Vitikan bisnekset tuntuvat pyörivän ihan mukavasti, mutta lähimpien tukijoukkojen toiminnassa on toivomisen varaa. Vitikka epäilee parhaan ystävänsä sortuneen taas viinaan, koska mies tekee kummallisia ohareita. Lisäksi kilpaileva hämäräbisnesmies tekee ehdotuksen, josta eroon luikertelu tuntuu ylivoimaisen vaikealta. Vastaapa mitä vain, aina on pulassa. Oikeastaan Vitikka taitaa sisimmässään haluta jättää koko alamaailman bisneksineen kauas taakseen, mutta se ei tunnetusti ole kovin helppoa. Eläkepäivät Malagalla siirtyvät yhä kauemmas tulevaisuuteen.

Varsinainen ongelma liittyy kuitenkin jääkiekkokuvioihin. Seuransa entisenä maalivahtitähtenä Vitikka osallistuu edelleen toimintaan enemmän tai vähemmän aktiivisesti. Uusi lupaava tähtimaalivahti Aki Kajoste on ilmoittanut haluavansa lopettaa uransa juuri, kun se on kunnolla lähtemässä liitoon. Seuran napamiehet pyytävät Vitikkaa apuun. Nopeasti Vitikka haistaakin palaneen käryä. Mitä lahjakas nuorukainen kuollakseen pelkää ja salailee? Tätä selvittäessään Vitikka joutuu entistä pahempiin vaikeuksiin ja vetää syyttömät läheisensäkin mukaan odottamattomaan painajaiseen.

Laine on sommitellut juonen ovelasti. Lukija on aivan yhtä pihalla kuin Vitikkakin, ja pettureita luuraa lopulta useilla tahoilla. Laine osaa myös kirjoittaa piinaavan jännittäviä kohtauksia, ja pariin otteeseen ajattelin kirjan olevan hieman liiankin jännittävä kuljettajan kuunneltavaksi. Esimerkiksi tyhjässä asunnossa taskulampun valossa suoritettu etsintä ja kohtaus Vitikan autossa olivat melkoisen hiuksia nostattavia! Silti olin hieman pettynyt siististi niputetusta loppuratkaisusta. Vähän liian helpolla hommat lopulta kaiken jälkeen selvisivät ja ongelmat lakaistiin pois päiväjärjestyksestä.

Äänikirjan kuuntelussa pientä ongelmaa aiheutti myös lukija Ville Tiihonen. Tiihonen lukee oikein hyvin ja miellyttävästi, mutta olen kuunnellut hänen lukemanaan useita Reijo Mäen Vares-dekkareita, ja tunnelma oli paikoin hämäävä. Piti oikein pinnistellä alkuun, että muisti kuuntelevansa ihan muuta kuin Mäkeä.

Matti Laine: Merkitty mies

Paasilinna 2014. Lukija Ville Tiihonen. Laajuus 8 h 54 min.

Lainattu kirjastosta.

John Curran: Agatha Christien murhasuunnitelmat

Agatha Christien murhasuunnitelmat – tarinoita ja salaisuuksia kirjailijan arkistoista on suoraa jatkoa John Curranin aiemmalle teokselle Agatha Christiensalaiset muistikirjat, joka on ilmestynyt suomeksi vuonna 2010. Tämä lukemani jatko-osa on suomennettu vuonna 2011 ja molemmat osat ovat dekkarituntija Risto Raition letkeällä otteella kääntämiä.

Curranin teosten taustalla ovat siis Agatha Christien henkilökohtaiset kirjailijan muistiinpanot, joita tuotteliaalta ja kunnioitettavaan ikään ehtineeltä kirjailijalta on jäänyt kaikkiaan 73 kappaletta (tosin yksi on täysin käyttämätön). Curran sai vuonna 2005 Christien tyttärenpojalta luvan tutkia muistikirjat, jotka tämän äiti oli aikoinaan numeroinut satunnaisessa järjestyksessä. Sekalainen pino vihkosia on kieltämättä kiehtova aarre, mutta myös melkoinen haaste tutkijalleen, sillä Christie kirjoitti ne aikoinaan todellakin vain itseään varten käyttäen sähkösanomatyyliä ja erittäin sotkuista käsialaa. Päiväyksistä tai muusta ajoittamisesta kirjailija ei ole piitannut, eivätkä muistiinpanot noudata minkäänlaista loogista järjestystä. Salapoliisin työtä siis tarvitaan kosolti, jotta muistikirjat avautuisivat tavalliselle lukijalle. Kirjojen nimissä turhan sensaationhakuisesti puhutaan ”salaisista” muistikirjoista ja ”salaisuuksista”. Kyse on ihan arkisista työmuistiinpanoista, joiden lomassa on jopa luettavien kirjojen ja esimerkiksi erilaisten myrkkyjen listoja ilman sen kummempaa mystiikkaa.

Curran suhtautuu työhönsä intohimoisen innostuneesti. Hän todella tuntee läpikotaisin Christien laajan tuotannon. Pienetkin huomautukset tai ajatuksenpalaset löytävät paikkansa kirjailijan julkaistuista teksteistä. Myös käyttämättä jääneet ideat Curran on listannut ja pohdiskelee, miksi ne eivät ole johtaneet sen kummempaan.

Olen lukenut aikoinani lähestulkoon kaiken suomennetun Chistien tuotannon läpi ainakin kerran, myöhemmin katsonut tv-sarjat moneen kertaan ja myös useimmat elokuvat. Viime vuosina olen nautiskellut kirjoista taas äänikirjaversioina. Siksipä minua ei haittaa, vaikka Curran paljastaakin kaikkien Christien kirjojen ja näytelmien murhaajat. Jos ei siis halua juonipaljastuksia, ei kannata kirjaan tarttua!

Minua eivät kirjassa niinkään kiehtoneet Curranin suoraan lainaamat palaset Christien muistikirjoista vaan enemmänkin hänen analyysinsa siitä, missä muodossa kukin muistiinpano sitten aikanaan oli varsinaisessa kirjassa. Jotkut kirjat, varsinkin alkuvuosikymmeninä eli 1920- ja 1930-luvun kiihkeinä luomiskausina syntyneet, siirtyivät lähes sellaisinaan muistikirjoihin tehdyistä luonnoksista painettujen kirjojen sivuille. Myöhemmin joitakin kirjoja Christie on suunnitellut hartaasti ja muutellut juonenkäänteitä runsaastikin ennen kuin lopullinen versio on syntynyt. Erityisesti hänellä näyttää olleen tapana vaihtaa henkilöiden ja paikkojen nimiä moneen kertaan, mikä konekirjoitusaikakaudella lienee ollut paikoin hankalaa, etsi-korjaa-toimintoa kun ei ole ollut.

Curran tuo kivasti esille, miten Christie hyödynsi samoja ideoita useita kertoja. Novelleja laajennettiin romaaneiksi, ja sama juonikuvio saattaa toistua lähes samanlaisena useassakin romaanissa. Esimerkiksi näytösluonteinen riita on mukana Stylesin tapauksessa, Kuolemassa Niilillä ja Ikiyössä.

Kirjan alussa Curran vertailee Christien tuotantoa kuuluisiin salapoliisiromaanien sääntöihin; Van Dinen sääntöjä on kaksikymmentä, Ronald Knoxilla kymmenen. Christie on sekä noudattanut että rikkonut useimpia klassisia sääntöjä, ja Curranin mukaan rikkomukset ovat poikkeuksetta tahallisia ja niiden tarkoitus on ollut näyttää, että säännöt onkin tehty rikottaviksi. Riittävän nokkela kirjailija saa juonen toimimaan ja lukijan viihtymään, säännöistä viis. Tähän on helppo yhtyä. Monet Christien parhaista kirjoista, kuten Eikä yksikään pelastunut, rikkovat perinteisiä kaavoja ja ovat juuri siksi loistavia.

Liikuttavaa kirjassa on, kuinka estoitta Curran ihailee Christien neroutta. Toisaalta hän kyllä myöntää, että laajassa tuotannossa on heikkojakin teoksia, ja on helppo olla samaa mieltä, että loppupään kirjoista osa olisi pitänyt yksinkertaisesti jättää julkaisematta. Kustannusmaailman raakuus ja puhdas voitontavoittelu menivät turhan helposti etusijalle. Ehkä ei myöskään tohdittu aateloidulle painosten kuningattarelle sanoa, että kirjasta ei jollakin kerralla ollut mihinkään. Ällistyttävää on myös, että vaikka osa loppupään kirjoista olikin suorastaan kelvottomia, niitä myytiin ennätystahtiin. Jo pelkkä Christien nimi riitti.

Uutta ainakin minulle oli myös, että suurin osa Christien kirjoista on ensin ilmestynyt jatkokertomuksina lehdissä niin Britanniassa kuin Yhdysvalloissakin ennen kuin ne on painettu kansien väliin. Myös se oli uutta, että joistakin kirjoista on tehty erilaiset versiot Euroopan ja Amerikan markkinoille.

Jos ei ole kovin innokas Christie-fani, saattaa kirjan anti jäädä laihaksi. Minulle kuitenkin syttyi suoranainen himo lukea uudelleen Christien kirjoja. Teoksen lopussa on luetteloitu Christien tuotanto sekä aakkosittain (suomennosten nimen mukaan) että aikajärjestyksessä. Novellikokoelmista kerrotaan myös yksittäisten novellien nimet. Luonnollisesti kirjassa on vielä teoshakemistokin lopussa, joten sitä voisi käyttää myös hakuteoksena, jos haluaa saada jonkin yksittäisen kirjan synnystä tietoa. Itse ajattelin säilyttää kirjaa hyllyssäni ja palata siihen, kun seuraava Christie sattuu lukulistalle.

Täkynä kirjassa on vielä aikaisemmin julkaisematon versio neiti Marple -novellista Neiti Marple ja talonmiehenrouvan tapaus, joka ei ole kovinkaan kummoinen.

John Curran: Agatha Christien murhasuunnitelmat – tarinoita ja salaisuuksia kirjailijan arkistoista (Agatha Christie’s Murder in the Making)

Suom. Risto Raitio. Paasilinna 2011. 432 s.