Andrei Kurkov: Harmaat mehiläiset

 

Lukupiirimme kesäläksynä oli lukea Adrei Kurkovin tuotantoa. Olin pannut jo merkille häneltä tänä keväänä ilmestyneen historiallisen dekkarisarjan aloitusosan Kiovan korva, jonka otinkin kuunneltavakseni. Ihastuin Kurkovin lempeän ironishumoristiseen tyyliin, joten kun myös hänen romaaninsa Harmaat mehiläiset oli saatavana äänikirjana, kuuntelin sen Kiovan korvan perään. Kannatti!

Kurkov on päivännyt romaanin esipuheen Kiovassa vuonna 2020, siis pari vuotta ennen varsinaisen Ukrainan sodan alkamista. Sota kuitenkin alkoi jo kauan ennen sitä, heti Krimin valtauksen jälkeen, kun Itä-Ukrainaan syntyi rintamalinja Ukrainan ja Itä-Ukrainan venäläismielisten ja Venäjän tukemien separatistien välille.

450 kilometriä pitkän rintamalinjan väliin jäi ei-kenenkään-maata eli vyöhyke, joka ei kuulunut kummallekaan osapuolelle. Tätä vyöhykettä kutsuttiin harmaaksi vyöhykkeeksi, ja sen leveys vaihteli muutamasta sadasta metristä jopa pariin kilometriin. Muistan uutiskuvia, joissa sitkeimmät mummot istuivat rintamalinjojen väliin jääneissä kodeissaan, vaikka seinässä saattoi olla isoja reikiä ja ammukset viuhuivat talon ylitse. Kaikki eivät suostuneet poistumaan kodeistaan, vaikka suuri enemmistö jätti kaiken ja lähti, kuka minnekin.

Kurkov kertoo vierailleensa harmaalla vyöhykkeellä Donbasin alueella useita kertoja sodan alkuvaiheessa. Alueelle sitkeästi jääneet ihmiset alkoivat kiinnostaa häntä, ja niin romaani Harmaat mehiläiset alkoi muotoutua.

Harmaiden mehiläisten päähenkilö on työkyvyttömyyseläkkeellä oleva viisikymppinen Sergei Sergeitš, joka vuoden 2017 kevättalvella on Pikku Starhorodivkan kylän toinen asukas. Jonkin matkan päässä kylän toisella kadulla asustelee yksikseen Sergein vanha vihamies Paška, jonka kanssa välit ovat menneet huonoiksi jo kouluaikoina. Sergein vaimo on lähtenyt Pikku Starhorodivkasta lännemmäksi jo ennen sodan alkua ja ottanut pariskunnan Angelica-tyttären mukaansa.

Pikku Starhorodivkan kylässä ei ole ollut sähköä käytännössä kolmeen vuoteen, mutta jotenkin miehet ovat kuitenkin selviytyneet arjestaan. Sota on koko ajan läsnä, vaikka tykkitulen kumu on muuttunut niin arkipäiväiseksi, ettei sitä enää huomaa. TV ei toimi, eikä sanomalehtiä tai muutakaan postia jaeta, joten tiedot ulkomaailmasta ovat hatarat ja lähinnä sen varassa, mitä miesten luona silloin tällöin poikkeavat sotilaat kertovat.

Sergeillä on toimiva matkapuhelin, mutta sen akku on pääsääntöisesti tyhjä. Kenelle hän soittaisikaan? Entiselle vaimolle voisi ehkä soittaa, mutta mitä osaisi sanoa? Jos on asiaa Paškalle, voi mennä tätä tapaamaan.

Työkyvyttömyyseläkkeellä ollessaan Sergei on ryhtynyt tarhaamaan mehiläisiä. Hänellä on vajassaan kuusi mehiläispesää, jossa mehiläiset talvehtivat. Ennen sotaa jopa kuvernööri oli vieraillut hänen luonaan saamassa hoitoa, jossa hoidettava asettuu makuulle mehiläispesistä kootun pedin päälle.

Romaanissa ei ole varsinaista juonta, vaan se keskittyy kuvaamaan tavallisen, rauhaa kaipaavan, itseään puolueettomana pitävän ja sotimisen ulkopuolella pysyttelevän ihmisen sinnittelyä vaarallisissa ja hankalissa olosuhteissa. Alkupuolella kuvataan kevättalvea Pikku Starhorodivkassa. Kun kevät lähestyy, alkaa Sergei suunnitella matkaa jonnekin, missä mehiläiset voisivat kerätä mettä rauhassa. Ammuskelu ja räjähdykset hermostuttavat niitä.

Sergei pakkaa mehiläispesät peräkärryyn ja lähtee Neuvostoliiton aikaisella Ladallaan matkaan. Erinäisten rajanylityspaikkojen, tarkastuspisteiden ja muiden vaiheiden jälkeen hän päätyy Krimille, jossa venäläiset valvovat rauhaa. Sergei muistaa taannoisessa mehiläistenhoitajien kongressissa tapaamansa mukavan ja ystävällisen miehen, jonka luokse hän päättää ajaa. Perille löydettyään hän saa ikäväksi yllätyksekseen kuulla, että ystävä on kaapattu kaksi vuotta sitten, eikä hänestä ole sen koommin kuultu.

Sergei tajuaa vasta ystävänsä perheen tavattuaan, että tämä on islaminuskoinen tataari. Asia ei häntä hätkäytä, vaikka erilaiset tavat aiheuttavatkin hämmennystä. Ystävän vaimo antaa Sergeille luvan asettua miehensä mehiläispesien lähettyville kukkulan rinteeseen kylän ulkopuolelle. Hän myös pyytää, että Sergei kävisi puhumassa miliisille kadonneesta miehestään, hän kun on venäläinen. Sergei tyrmistyy. Miten häntä voidaan luulla venäläiseksi?! Hyvää verta ei herätä sekään, kun hän kertoo olevansa donbasilainen. Sanalla on ihmisten korvissa paha kaiku.

Sergeillä on 90 päivän oleskelulupa Krimillä. Mitä vähemmäksi päivien määrä käy, sitä levottomammaksi käy lukija. Pääseekö Sergei vielä takaisin kotiinsa? Kannattaako hänen mennä kotiin ylipäätään? Saako hän rakkaat mehiläisensä mukaansa? Miksi FSB yhtäkkiä kiinnostuu hänen mehiläisistään?

Jos en olisi ensin kuunnellut Kiovan korvaa, en ehkä olisi tullut tarttuneeksi Harmaisiin mehiläisiin. Aihe ei tuntunut kovin kiinnostavalta. Yksinäinen keski-ikäinen mies jossakin ei-kenenkään-maalla ei varsinaisesti kutsunut puoleensa. Mutta Kurkov kirjoittaa valloittavalla ja koskettavalla tyylillä.

Aloin aika nopeasti pitää Sergeistä, vaikka hän on omalla tavallaan ärsyttävän jääräpäinen ja tuskastuttavan estynyt. Hänellä on kuitenkin pohjimmiltaan vilpittömän hyvä sydän, ja hän haluaa aina toimia reilusti. Tosin aika usein on vaikea tietää, miten se on mahdollista. Sergein hyvää tarkoittavat teot myös usein aiheuttavat muille ja Sergeille itselleenkin kohtuuttomia vaikeuksia. Maailma, jossa säännöt ovat absurdeja, on vaikea toimia johdonmukaisesti.

Miehen uskollinen rakkaus mehiläisiään kohtaan on jotenkin liikuttavaa. Mehiläisten maailma näyttää järjestäytyneeltä ja järkevältä. Siihen verrattuna ihmisten toiminta on kaikkea muuta.

Kurkov ei saarnaa eikä osoittele. Sergein silmien, aivojen ja sydämen kautta katsottu maailma avautuu lukijalle kaikessa mielettömyydessään, ja siitä saa kukin tehdä omat päätelmänsä. Vuonna 2025 luettuna romaani avautuu myös toisella tavalla kuin vuonna 2020. Voi meitä, voi maailmaa!

Andrei Kurkov: Harmaat mehiläiset (Серые пчелы)
Suom. Arja Pikkupeura.
Otava 2023, Otavan kirjasto -sarja. 391 s. Äänikirjan lukija Panu Vauhkonen.

Itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Andrei Kurkov: Kiovan korva (Kiovan mysteerit 1)

 

Kirjailija Andrei Jurjevitš Kurkov (s. 1961) on syntyperältään ukrainalainen ja asunut Ukrainassa kaksivuotiaasta lähtien. Kieltenopettajan ja japanin kielen kääntäjän koulutuksen saanut Kurkov on tehnyt kirjailijantyön lisäksi elokuvakäsikirjoituksia, työskentelee toimittajana ja luennoitsijana ja on esimerkiksi kansainvälisen elokuvapalkinnon tuomariston pysyvä jäsen. Kirjat Kurkov kirjoittaa venäjäksi, mutta toimittajan työn hän tekee ukrainan kielellä.

Kurkov on ollut suosittu kirjailija paitsi Ukrainassa myös Venäjällä. Siellä hänen kirjojensa jakelu kuitenkin lakkasi vuonna 2005, koska Kurkov oli ottanut kantaa Venäjän sekaantumiseen Ukrainan sisäpolitiikkaan.

Hän on julkaissut ainakin kaksikymmentä teosta, ja kirjoja on käännetty 35 kielelle. Suomeksi hänen teoksiaan on toistaiseksi julkaistu vain neljä: Kuolema ja pingviini (suom. 2006 Eero Balk), Harmaat me­hi­läi­set (2023, suom. Arja Pikkupeura), Kuolleen miehen kaveri (2024, suom. Riku Toivola) ja Kiovan korva tänä vuonna Arja Pikkupeuran suomentamana. Kurkovin suomalainen kustantaja on Otava.

Kiovan korva aloittaa historiallisen Kiovan mysteerit -nimisen rikosromaanisarjan, joka sijoittuu ensimmäisen maailmansodan ja Venäjän vallankumouksen jälkeisiin vuosiin. Kiovan korvassa ollaan vuoden 1919 sekasortoisessa keväässä. Nuorukainen Samson Koletško jää yllättäen yksin, kun kasakat surmaavat hänen kirjanpitäjäisänsä keskelle katua. Miehet olivat menossa räätälille noutamaan isälle teetettyä pukua. Samson pelastuu kuin ihmeen kaupalla, sillä hänen päähänsä tähdätty sapelinisku menee ohi riipaisten mukaansa vain hänen oikean korvalehtensä.

Ajat Kiovassa ovat siis sekavat ja vaaralliset. Vallankumouksen jälkeen bolševikit ovat puna-armeijan tuella ottaneet kaupungin haltuunsa ja yrittävät vakiinnuttaa uutta hallintoa, mutta valkoiset joukot ovat tekemässä vastavallankumousta ja uhkaavat vyöryä minä hetkenä hyvänsä kaupunkiin. Sähkön- ja vedenjakelu on epäsäännöllistä, ja kaikesta on pulaa. Uudet vallanpitäjät tekevät takavarikointeja tiheään tahtiin, ja pian puna-armeijan sotilaat kolkuttavat Samsoninkin oveen.

Samson asuu tilavassa kerrostaloasunnossa yksin isän kuoltua. Talonmiehen leskirouva näkee nuorukaisen ahdingon ja alkaa järjestellä tälle avioliittoa. Sopiva morsianehdokas olisi hänen mielestään kuvernementin tilastoviraston tilastotietoja keräävä tomera Nadežda. Pian Samson huomaakin tunteidensa lämpenevän uutta järjestelmää uskollisesti kannattavaa Nadeždaa kohtaan. Hän on huolissaan nuoren naisen pitkästä ja vaarallisesta työmatkasta ja tarjoaa tälle majapaikkaa omasta tilavasta huoneistostaan.

Ennen Nadeždan muuttoa huoneistoon kuitenkin majoittuvat puna-armeijan sotilaat Anton ja Fjodor, joilla ei tunnu olevan aivan puhtaat jauhot pussissaan. Miehet haluavat majoittua Samsonin isän työhuoneeseen, jonka kirjoituspöydän laatikkoon Samson on tallettanut irronneen korvalehtensä. Ensimmäisenä yönä Samson tekee mullistavan havainnon: hänen irti leikattu korvalehtensä kuulee yhä ja välittää kuulemansa edelleen hänen korvakäytäväänsä!

Uusi hallinto tarvitsee kalusteet virastoihinsa, joten kaupunkilaisia kohtaa uusi takavarikointiaalto. Vastoin omia ohjeitaan viranomaiset takavarikoivat Samsonin isän työpöydän läheisen miliisiaseman tarpeisiin. Samson päätyy tekemään reklamaatiota laittomasta takavarikosta. Kun laitoksen esimies huomaa hänen taitavan sanankäyttöönsä, hänet pestataan miliisin rikostutkijaksi.

Käänne ei ole huono, sillä Samson on etsiskellyt töitä ja saa myös oman isänsä työpöydän laitoksella käyttöönsä. Ensi töikseen hän tekee rikosilmoituksen luokseen majoittuneista puna-armeijan sotilaista, sillä hän on todennut näiden keränneen huoneistoon varastettua tavaraa.

Yllättäen tästä lähtee kehkeytymään Samsonin ensimmäinen laaja ja monipolvinen rikostutkinta, johon liittyy pian sarja varkauksia ja murhia. Tapauksen tutkinta on hengenvaarallista kaupungissa, jossa erilaiset epävakaat voimat kamppailevat vallasta, eikä Samson suinkaan välty hengenvaaralta. Kaukokorvasta, Nadeždan tilastotiedoista ja omasta pikakoulutuksella hankitusta ampumataidosta on hänelle vielä korvaamatonta apua.

Kurkovin tekstiä luonnehditaan sosialistiselle ja sitä seuranneelle järjestelmälle naureskelevan mustan huumorin täyteiseksi. Tämä on Kiovan korvan perusteella helppo allekirjoittaa. Rikosjuoni on hyvin ilmeisesti Kurkoville keino näyttää, miten ihmiset toimivat kaoottisissa tilanteissa ja mikä on poliittisten aatteiden merkitys, kun yksilöt kamppailevat olemassaolostaan keinolla millä hyvänsä. Mutta silti rikosjuonikin on kiinnostava ja taitavasti punottu kaikkine yllätyksineen.

Uuden järjestelmän mielettömyys ja rakkaus byrokratiaan valottuu huumorin keinoin erilaisten tapahtumasarjojen kautta osoittelematta mutta selvästi. Esimerkiksi lääkäreitä uusi järjestelmä pitää verenimijöinä, jotka ovat tsaarin aikana ansainneet omaisuuksia muun muassa ottamalla vastaan lahjoja potilailtaan. Nyt heidän pitää työskennellä ilmaiseksi, koska heidän tehtävänsä on palvella kansaa. Onko tulos sitten kansan kannalta lopulta näin parempi, on yhdentekevää.

Samson on hieman naiivi nuorukainen mutta oppii kyllä nopeasti luovimaan erilaisissa aatteellisissa ristiaallokoissa. Hän ei asetu oikeastaan muun kuin oikeuden puolelle, mutta toki oma ja hänelle tärkeiden ihmisten henki ja hyvinvointi ovat myös olennaisia arvoja. Samson rakentaa kuin huomaamattaan omaa tärkeää verkostoaan kaupungissa. Ystävällisyys palkitaan ankarinakin aikoina sydämellisinä vastapalveluksina, joista on apua niin virkatehtävissä kuin yksityishenkilönäkin.

Tässä sarjan aloitusosassa käytetään runsaasti aikaa tilannekuvan pohjustamiseen. Olen sitä kuvannut yllä. Romaanin loppupuolella Samson virkatovereineen tosiaan ratkoo myös hyvin visaista rikosvyyhteä, joka lähtee purkautumaan hänen itsensä tekemästä rikosilmoituksesta ja sitä seuranneesta pidätyksestä. Puna-armeijan sotilailta takavarikoidut varastetut esineet johdattavat miliisin lopulta perin kummalliseksi osoittautuvan rikollisen jäljille.

Mustan huumorin lisäksi Kiovan korva -romaania sävyttää myös maaginen realismi Samsonin irti leikatun korvan osalta. Se solahtaa vaivattomasti muutenkin absurdilta vaikuttavaan tilanteeseen kevään 1919 Kiovassa. Sarjassa on jo ilmestynyt ainakin englanniksi kakkososa The Stolen Hearth, joka toivottavasti saadaan pian suomeksi sekin.

Kirjan nimestä sen verran, että alkukielinen nimi on siis Samson ja Nadežda, englanniksi taas The Silver Bone ja suomeksi Kiovan korva. Omalla tavallaan osuvia kaikki, mutta alkukielinen on ehkä pliisuin. Hopeinen luu ja Samsonin korva ovat kuitenkin juonen kannalta olennaisia esineitä, ja suomenkieliseen nimeen sisältyy kivasti sivumerkityksiäkin.

Andrei Kurkov: Kiovan korva (Самсон и надежда) Kiovan mysteerit 1
Suom. Arja Pikkupeura.
Otava (Otavan kirjasto -sarja). 296 s. Äänikirjan lukija Panu Vauhkonen.

Itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Yaa Gyasi: Maa ja taivas

 

Yaa Gyasi kuuluu ensimmäisen tai toisen polven maahanmuuttajanaiskirjailijoiden joukkoon, joka kirjoittaa Yhdysvaltoihin muuttaneiden siirtolaisten ja heidän lastensa elämästä kahden kotimaan välissä. Samaan ansioituneeseen joukkoon lasken ainakin Amy Tanin, Jhumpa Lahirin, Chimamanda Ngozi Adichien ja NoViolet Bulawayon. Gyasin suomalainen kustantaja Otava  on syystä ottanut hänen teoksensa Otavan kirjastoon eli niin sanottuun Siniseen kirjastoon, jossa julkaistaan laadukasta nykykäännöskirjallisuutta.

Gyasi on syntynyt Ghanassa ja asuu parhaillaan Kaliforniassa. Kustantajan sivut tai suomenkielinen Wikipedia eivät juuri muuta kerrokaan, mutta englanninkieliseltä Wikipedia-sivulta löytyy lisätietoa. Gyasi on syntynyt Ghanassa vuonna 1989. Perhe muutti Yhdysvaltoihin jo vuonna 1991, kun perheen isä suoritti tohtorin tutkintonsa.

Kymmenvuotiaasta asti Gyasi asui Huntsvillessa Alabamassa. Hän on opiskellut muun muassa luovaa kirjoittamista ja valmistunut maineikkaasta Stanfordin yliopistosta. Esikoisromaani Matkalla kotiin ilmestyi vuonna 2015. Se keräsi koko joukon arvostettuja kirjallisuuspalkintoja.

Matkalla kotiin odottelee minulla lukemistaan hyllyssä, mutta heinäkuun lukupinossa oli Gyasin toisen romaanin suomennos Maa ja taivas. Tartuin siihen hyvin vähäisin ennakkotiedoin ja -odotuksin, ja tulin erittäin positiivisesti yllätetyksi. Vaikka minulla on tuskin mitään yhteistä romaanin minäkertoja Gftyn tai hänen äitinsä kanssa, teos puhutteli minua vahvasti. Tai ehkä juuri siksi? Naisten tarinat ovat mielenkiintoisia ja koskettavia. Romaani avasi minulle jälleen maailmoja, joista en tiennyt juuri mitään.

Gifty on 29-vuotias neurotieteen tohtorikoulutettava Stanfordin yliopiston lääketieteellisessä tiedekunnassa. Hän valmistelee väitöskirjaansa palkintohakuiseen käyttäytymiseen liittyvistä hermoradoista ja tekee mutkikkaita kokeita hiirillä. Menossa on kuudes vuosikurssi, ja Gifty tietää, että hän on valmis aloittamaan kirjoitustyön. Työhön tarttuminen kuitenkin takkuaa. Sitten hänen äitinsä seurakunnan pastori lähettää äidin hänen luokseen asumaan, koska tämä on pahasti masentunut.

Äidin tulo ja tämän sairaus saavat lähes pakkomielteisen työorientoituneen Giftyn arjen pois tolaltaan. Työteliäs ja määrätietoinen äiti on sairastunut aikaisemminkin, kun Gifty oli yksitoistavuotias. Silloin masennuksen laukaisi Giftyn palvotun isoveljen Nanan kuolema. Äidin toipumisen ajaksi Gifty lähetettiin Ghanaan tätinsä luo koko kesäloman ajaksi. Se oli ensimmäinen ja toistaiseksi viimeinen kerta, kun Gifty on käynyt vanhempiensa kotimaassa.

Muistot nousevat pintaan, ja lukija pääsee Giftyn kanssa kertaamaan menneisyyden tapahtumia. Muistoja tukevat pienen Giftyn kirjoittamat lyhyet mutta paljon kertovat päiväkirjamerkinnät. Nykyhetkessä Gifty yrittää saada äidistään irti merkkejä toipumisen alkamisesta, mutta se tuntuu toivottomalta.

Giftyn äiti on aikoinaan muuttanut Yhdysvaltoihin pienen Nana-poikansa kanssa voidakseen tarjota tälle paremman elämän kuin mitä Ghanassa koskaan olisi mahdollista. Kaikista mahdollisista paikoista äiti ja Nana päätyivät Alabamaan. Sopeutuminen ei todellakaan ollut helppoa, eikä edes amerikkalaisten jumala tuntunut olevan sama kuin Ghanassa. Siitä huolimatta äidistä tuli pian seurakunnan uskollinen jäsen, vaikka hänen pieni perheensä oli sen ainoa värillinen perhe.

Maa ja taivas -romaanin minäkertoja Gifty yrittää ymmärtää, miksi hänen äitinsä toimii niin kuin toimii ja on sellainen kuin on. Äidin ja isän tekemien ratkaisujen sekä perheen tragedian ymmärtäminen on välttämätöntä, jotta hän oppisi selviytymään itsensä kanssa.

Miksi Gifty on aina ollut perfektionisti ja leppymätön suorittaja? Neurotieteen hän kertoo valinneensa alakseen, koska se on vaikeinta, mitä hän tietää. Mutta muitakin syitä on. Miksi hän vähättelee itseään ja omia suorituksiaan tavatessaan uusia ihmisiä? Miksi hän ei osaa olla ihmisten, erityisesti miesten kanssa? Miksi hän itkee tutkimushiirensä kuolemaa lohduttomasti laboratorion nurkassa? Väitöstutkimuksen valmistuessa ja äidin sairastaessa hänen makuuhuoneessaan monet kysymykset alkavat saada vastauksia ja monet solmut vähitellen aueta.

Yaa Gyasi: Maa ja taivas Transcendent Kingdom
Suom. Arto Schroderus.
Otava 2020. 274 s.
Äänikirjan lukija Elina Keinonen, kesto 8 h 33 min.

Arvostelukappale, äänikirja BookBeat.

Colson Whitehead: Nickelin pojat

Maailma oli mahdollista vivuta uuteen asentoon vain väkivoimalla.

Ehkä koko kevään vaikuttavimpia lukukokemuksiani on ollut jo jokin aika sitten lukemani amerikkalaisen Colson Whiteheadin romaani Nickelin pojat. Romaani on itsessään mielettömän hienosti kerrottu äärimmäisen julma tarina, jonka julmuutta korostaa, että sen pohjalla on aitoja tapahtumia ja tapahtumapaikkoja. Lisäksi lukuhetki osui sattumalta samaan aikaan, kun George Floydin kohtelu ja kohtalo nostattivat Yhdysvalloissa ja maailmalla mittavia mielenilmauksia. Tuntui, että Floydin tapaus ei ollut sattuma vaan johdonmukainen seuraus sille, mitä olin juuri Nickelin pojista lukenut.

Romaanin tapahtumat sijoittuvat 1960- ja -70-luvuille, joten ei ole ollenkaan yllättävää, että Floyd kuoli niin kuin kuoli. Paljon yllättävämpää olisi, jos rasismista olisi päästy eroon viidessä kymmenessä vuodessa ja kaikki amerikkalaiset olisivat tasa-arvoisia ihonväristään riippumatta.

Kovin yllättävää ei toisaalta ole sekään, että Nickelin pojat teki minuun niin suuren vaikutuksen. Juuri tarttuessani kirjaan tuli nimittäin tieto, että Whiteheadille oli myönnetty siitä Pulitzer-palkinto. Whiteheadista tuli samalla kaksinkertainen Pulitzer-voittaja, sillä hän sai saman palkinnon myös vaihtoehtohistoriallisesta romaanistaan The Underground Railroad, joka ilmestyi 2016. Tällä romaanillaan Whitehead sai myös National Book Award - ja Arthur C. Clarke -palkinnot. Valitettavasti tätä teosta ei vielä ole suomennettu.

Nickelin pojat -romaanin nimi viittaa Floridassa sijainneeseen Nickelin koulukotiin ja sen asukkaisiin. Koulukodin virallisena tarkoituksena oli kasvattaa pojista työn, kurin ja koulun avulla kunnon kansalaisia, mutta todellisuus oli aivan muuta. Rotuerottelun vuosikymmeninä toimineen koulun sisälläkin oli selvä kahtiajako. Mustilla ja valkoisilla pojilla oli omat asuntolansa, koulunsa ja työnsä.

Prologissa kerrotaan, miten 2010-luvulla entisen koulukodin alueella tehdään arkeologisia kaivauksia tulossa olevan rakennusprojektin takia. Boot Hill, koulukodin virallinen hautausmaa, tyhjennetään ruumiiden jäänteistä. Sitten yksi arkeologiopiskelijoista tekee löydön: Boot Hillin kupeessa on toinen, epävirallinen hautausmaa.

Osoittautuu, että sinne haudattujen ruumiit ovat olleet vieläkin huonommassa ja epäilyttävämmässä kunnossa kuin Boot Hillistä esiin kaivetut. New Yorkissa menestyvän muuttofirman omistaja Elwood Curtis kuulee löydöstä ja tekee päätöksensä: hänen on palattava Nickeliin ja kerrottava totuus.

Varsinainen tarina alkaa Elwoodin lapsuudesta. Vanhemmat ovat lähteneet etsimään onneaan ja jättäneet pojan isoäidin hoiviin. Hotellisiivoajana työskentelevä isoäiti on ylpeä tyttärenpojastaan, jolla on lukupäätä ja palava halu oppia. Pojan on tarkoitus mennä aikanaan collegeen. Sitä ennen Elwood raapii kokoon lisätienestejä tupakkakaupan apulaisena ja ihailee Martin Luther Kingiä, jonka äänilevylle talletettuja puheita hän kuuntelee vapaa-ajallaan.

Elwood on pikkuvanha, rehellinen ja aavistuksen naiivisti oikeudenmukaisuuteen uskova poika, jolla on valitettavan huono tuuri. Tosin mustalla pojalla ei kovin hyvä tuuri floridalaisessa pikkukaupungissa voinut 1960-luvulla ollakaan, mutta silti tuntuu käsittämättömältä, miten kunnollinen ja kiltti Elwood päätyy Nickelin koulukotiin. Niin kuitenkin käy.

Paikka on uskomattoman sitkeästi optimistisena pysyvälle Elwoodillekin kauhea järkytys. Sisäänajo laitoksen todellisuuteen on nopea ja perusteellinen. Lukija pidättelee henkeään miettiessään, miten kummassa Elwood ei päädy perunasäkissä salaiselle hautausmaalle monien kaltaistensa kanssa. Koulun arki ja harvinainen juhla ovat jatkuvaa alistamista, mielivaltaa ja väkivaltaa, silkkaa pahuutta. Elwood on kuitenkin päättänyt selviytyä mahdollisimman nopeasti pois Nickelistä ja palata isoäidin luo, kenties vielä collegeenkin.

Romaanin viimeisessä kolmanneksessa kerrotaan Elwoodin vaiheista Nickelin jälkeen ja lähestytään alun totuuden paljastumista, hetkeä, jolloin maailma saa tietää, mitä Nickelin koulukodissa oikeasti tapahtui. Lukijalle Whitehead on säästänyt aivan loppusivulle vielä yllätyksen.

Nickelin pojat ei oikein päästä rauhaan, vaikka sen kannet on sulkenut jo muutama viikko sitten. Tämä on myös niitä harvoja teoksia, jonka voisin lukea vielä uudelleenkin. Toivon sille runsaasti lukijoita meillä ja muualla. Toivon myös, että lisää Whiteheadin teoksia suomennettaisiin pikimmiten. Tämän seuraksi sopii myös hienosti keväällä ilmestynyt Ta-Nehisi Coatesin Vesitanssija (Tammi, 2020). Itse luin sen jo aikaisemmin.

Jos lait muuttuivatkin, niin eivät ihmiset eikä se, miten he toisiaan kohtelivat.

Colson Whitehead: Nickelin pojat (The Nickel Boys)
Suom. Markku Päkkilä.
Otava 2020. 222 s.

Arvostelukappale.

Olga Tokarczuk: Päivän talo, yön talo

Tänään 10.10.2019 on oikea kirjallisuuden megapäivä. Koti-Suomessa liputetaan Aleksis Kiven ja suomalaisen kirjallisuuden kunniaksi, ja Ruotsissa on ilmoitettu, mitkä kirjailijat saavat vuosien 2018 ja 2019 kirjallisuuden Nobel-palkinnot. Palkinnot menivät puolalaiselle Olga Tokarczukille ja itävaltalaiselle Peter Handkelle.

Juuri eilen avauduin yhdessä Twitter-keskustelussa, että olen jo lopulta tajunnut jättää kaikki Nobel-veikkaukset tekemättä, sillä perinteisesti julkistamispäivä on paljastanut huutavan aukon lukusivistyksessäni, koska tyypillisesti en ole kuullutkaan voittajasta ennen tai jos vaikka olenkin, en ole lukenut yhtään hänen teostaan. Ennusteeni toteutui tällä kertaa puoliksi, sillä yllättäen olen lukenut yhden Olga Tokarczukin romaanin eli ensimmäisen suomennoksen hänen tuotannostaan. Teos on nimeltään Päivän talo, yön talo. Sattumalta sain sen luettavakseni lehtiarvostelua varten. Lainaan tähän nyt vuonna 2004 Salon Seudun Sanomissa julkaistun arvioni siitä. Suonette anteeksi aloittelevan kriitikon haparoivan tyylin.

***
Puolalaista kirjallisuutta käännetään suomeksi harvoin. Olga Tokarczukin romaani Päivän talo, yön talo todistaa, että tämä on selvä epäkohta. Puolalainen kirjallisuus näyttäisi olevan kiinnostavaa ja nykyaikaista, ja Tapani Kärkkäisen suomennos on nautittavaa luettavaa.

Tokarczukin teos on postmoderni eri tekstilajien mosaiikki. Kertojana on kirjailijan oloinen nuori nainen, joka puolisonsa kanssa asuu vanhassa talossa pienessä maalaiskylässä Sleesiassa aivan Tšekinmaan rajan tuntumassa. Kertoja tarkkailee ympäristöään ja kirjaa muistiin naapuriensa edesottamuksia, tarinoita ja jopa unia. Erityisesti unet kiinnostavat häntä niin, että hän etsii Internetistäkin sivut, joille ihmiset eri puolilta maailmaa käyvät kirjaamassa uniaan muistiin ja toisten luettaviksi. Unet tuntuvat olevan ainoa asia, jota kukaan ei oikeasti voi omistaa.

Unien lisäksi romaanissa on mm. keskiaikainen pyhimystarina Kümmernis-nimisestä nunnasta, joka saa Jeesuksen kasvot. Lisäksi kerrotaan legendan muistiinmerkitsijän outo elämäntarina, jossa nuori munkki haluaisi muuttua naiseksi. Raja onkin romaanin keskeinen teema. Mikä erottaa naisen miehestä, entä unen todellisuudesta tai elämän kuolemasta? Mitä on olla rajalla? 

Raja on konkreettisesti läsnä kertojan pihapiirissä, sillä rajavyöhyke hipoo tonttia. Urbaanilta legendalta kuulostaa sattumus, jossa Saksasta kotiseutukäynnille piipahtanut mies kuolee sydänkohtaukseen rajapylvääseen nojaten. Sekä puolalaiset että tšekinmaalaiset rajamiehet siirtelevät ruumista rajan yli, koska eivät jaksaisi ryhtyä monimutkaiseen byrokratiaan, jonka kuolema rajalla aiheuttaa.

Puola ja Sleesia ovat historian aikana kokeneet monia mullistuksia, jotka vaikuttavat nykypäivänäkin puolalaisten elämään. Tokarczuk kertoo koskettavasti kotiseutunsa asuttamisesta toisen maailmansodan jälkeen. Kertojankin kotitalo on saksalaisen rakentama. Kun rajat 1990-luvun alussa aukenivat, alkoivat saksalaiset tehdä matkoja entisille kotiseuduilleen ja käydä katsomassa kotejaan. Tilanne muistuttaa monin tavoin Suomen ja Karjalan vastaavaa, ja tuntuu siksi läheiseltä.

Muun tekstin lomaan Tokarczuk on kirjoittanut muutaman paikallisen ruokaohjeen. Reseptit saavat suorastaan karmivan sävyn, kun yksi kertoo, miten valmistetaan kärpässienimuhennosta. Muhennos surmasi kertojan talon rakentaneen miehen ainoan lapsen sodan aikana, kun äiti oli vahingossa poiminut valkoisia kärpässieniä herkkusienten joukkoon. Kertoja tosin väittää itse syövänsä kaikkia sieniä, myös kärpässieniä!

Päivän talo, yön talo on uskomattoman rikas teos. Se kertoo monta tarinaa eri aika- ja todellisuustasoilla, ja se on samalla sekä hauska, surullinen että syvällinen. Siinä on mukana myös ripaus mystiikkaa, joka paljastuu kuin varkain. Mainio esimerkki on ihan kirjan lopussa, kun kerrotaan naapurin iäkkään Martan todellinen (?) talvehtimistapa.

Olga Tokarczuk: Päivän talo, yön talo (Dom dzienny, dom nocny)
Suom. Tapani Kärkkäinen.
Otava 2004. 377 s.


***

Itävaltalaisen Peter Handken nimi kyllä soittelee jotain etäistä kelloa päässäni, mutta olen vakuuttunut, etten ole hänen tuotantoaan lukenut.

Kirjahyllyjeni kätköistä VII: G-hylly

Vaatimattoman kokoisen G-hyllyn kohdalla vedetään henkeä tulossa olevan lähes kaksi hyllymetriä kattavan H-osaston edellä (olenkin ajatellut jakaa H-hyllyn esittelyn kahtia). G-hyllyn ehdoton kuningas on Otavan kirjasto -sarjassa vuonna 2011 suomeksi ilmestynyt Sinne missä maa päättyy. Uskomatonta kyllä kirja on ilmestynyt jo viisi vuotta sitten. Luin sen uutena heti tuoreeltaan lehtiarviota varten, ja lukukokemus on vieläkin hyvin muistissa. Kirja on paksu (685 s.), se on aiheeltaan ja teemoiltaan raskas ja synkkä sekä rakenteeltaan lukijaa haastava. Se on samalla hyvin vaikuttava ja palkitseva, kaunis ja tärkeä. Ehdotonta maailmankirjallisuutta.

Lainaan tähän nyt sellaisenaan viisi vuotta vanhan lehtijuttuni (Salon Seudun Sanomat 31.12.2011)  kirjasta:

”Israelilaisen David Grossmanin järkälemäinen teos Sinne missä maa päättyy on suuri romaani monessa mielessä. Ihmissuhde- ja sukupolviromaanin kerronta on hengästyttävän tiivistä. Grossman suorastaan vyöryttää keski-ikäisen naispäähenkilön Oran tunnetiloja ja muistoja lukijan ylle. Tarina on koskettava ja ajatuksia herättävä, pelottavan realistinenkin. Mikään helppo lukukokemus romaani ei ole.

Ora on päättänyt juhlistaa poikansa Oferin kolmivuotisen asepalveluksen päättymistä äidin ja pojan yhteisellä vaellusretkellä Galileassa. Huolelliset valmistelut on tehty, kun Ofer kertookin ilmoittautuneensa vapaaehtoiseksi Libanonin-operaatioon.

Kauhuissaan Ora tekee kaupat kohtalon kanssa ja päättää lähteä yksin vaeltamaan. Jos hän ei ole tavoitettavissa, ei hänelle voida tuoda huonoja uutisia pojasta. Jos hän jaksaa vaeltaa tietymättömissä koko operaation ajan, Ofer selviää. Sattuman oikusta Ora saa vaelluskumppanikseen nuoruudenrakastettunsa Avramin, josta ei ole kuullut juuri mitään vuosiin.

Alkaa tuskallinen matka läpi Galilean ja samalla muistojen ja kokemusten. Vähitellen ja epäkronologisesti purkautuvat esiin Oran, hänen aviomiehensä Ilanin ja kummankin rakkaan ystävän Avramin merkillisesti yhteen kietoutuneet elämäntarinat.

Kolmikko tutustui poikkeuksellisissa oloissa 1960-luvun lopulla kuuden päivän sodan aikana, kun he murrosikäisinä nuorina olivat erityksissä sairaalan lähes autiolla epidemiaosastolla. Taistelujen keskellä solmitut siteet ovat kestäneet yli seuraavan sodan, joka on jättänyt kaikkiin kolmeen pysyvät arpensa.

Grossman valaisee rohkean tinkimättömästi Israelin tilannetta valtion sisältä, tavallisten juutalaisten näkökulmasta. Ora, Ilan ja Avram olivat israelilaisten parhaimmistoa, lahjakkaita, reippaita nuoria, jotka tekivät tinkimättömästi velvollisuutensa kansansa hyväksi. Vuosikymmenestä toiseen jatkuva sotatila ja arkipäivää alati varjostava pelko kuluttavat kuitenkin vahvimpiakin.

Kun omat pojat ovat asepalvelusiässä eikä muutosta vallitsevissa oloissa ainakaan parempaan suuntaan ole alkanut näkyä, kukin henkilöistä huomaa olevansa yhä enemmän oppositiossa. Rauha vaikuttaa saavuttamattomalta utopialta. Se voi kuitenkin muuttua todeksi, jos tavalliset ihmiset sitä tarpeeksi haluavat.

Grossman ei saarnaa, vaan hänen kerrontansa vaikuttaa hienovaraisemmin keinoin. Niukoissa jälkisanoissa kirjailija paljastaa, että hänen oma poikansa ei selviytynyt vastaavasta operaatiosta, johon hänet Oferin tavoin lähetettiin.”

Sinne missä maa päättyy -romaanin on englanninkielisestä käännöksestä suomentanut Markku Päkkilä. Vahva suositus tälle huikealle teokselle!

Seuraavaksi G-hyllystä pistää silmään Granta-sarja. Kyseessä on suomalaisversio tunnetusta brittiläisestä kirjallisesta aikakauskirjasta. Suomessa Grantaa eli Uuden kirjallisuuden areenaa julkaisee Otava ja toimittaa Aleksi Pöyry. Sarjassa ilmestyy kaksi teemoitettua kirjaa vuodessa. Olen päättänyt kannattaa tätä tuotetta hankkimalla sen osat omaan hyllyyni, vaikka en niitä kaikkia kokonaan varmaan koskaan luekaan. Kirjoissa on erilaisia tekstejä, kuten novelleja, esseitä ja otteita vielä julkaisemattomista kirjoista niin kotimaisilta kuin ulkomaisiltakin tekijöitä. Kuudes Granta Raha minulta näyttää vielä puuttuvan.

Mitä ajatuksia kokoelmani tämä osuus herättää Sinussa? Mitä tuttuja kirjoja löysit listasta? Mitä olennaista näyttäisi puuttuvan? Mikä lukemattomista ehdottomasti pitäisi ottaa pian lukuun? 

G-hyllyni sisältö 8.5.2016:

Christfried Ganander: Hääruno (1771), lahja, lukematta
Petina Gappah: Muistojen kirja (Tammi, 2017), ostettu, lukematta

Paolo Giordano: Ihmisruumis (WSOY, 2014), a-kpl, lukematta

Daniel Glattauer: Takiainen (Atena, 2013), a-kpl, lukematta

Granta 1. Ruoka. (Otava, 2013), ostettu, luettu osittain

Granta 2. Outo. (Otava, 2014), ostettu, luettu osittain

Granta 3. Parhaat nuoret suomalaiset kertojat (Otava, 2014), ostettu, luettu osittain

Granta 4. Seksi. (Otava, 2015), ostettu, luettu

Granta 5. Venäjä. (Otava, 2015), ostettu, lukematta
Günter Grass: Kampela (Tammi, 1979), lahja, lukematta

Graham Greene: Hiljainen amerikkalainen (Tammi, 1956), ostettu, lukematta

David Grossman: Sinne missä maa päättyy (Otava, 2011) a-kpl, luettu

Jan Guillou: Pahuus (WSOY, 1996), ostettu, lukematta, poistettu 2.1.2018
Laura Gustafsson: Korpisoturi (Into, 2016), a-kpl, lukematta
Laura Gustafsson: Pohja (Into, 2017), a-kpl, lukematta
Satu Grönroos: Tuulen suku (Atena, 2016), a-kpl, lukematta

Kirjahyllyjeni kätköistä -sarja:

A-hylly
B-hylly
C-hylly
D-hylly
E-hylly

F-hylly

Äitienpäiväruusu kaikille äideille ja äitien lapsille!

Kirjahyllyjeni kätköistä V: E-hylly

Tuhdilta E-hyllyltä erottuu kaksi teosta kuluneiden selkämystensä ansiosta: Umberto Econ Ruusun nimi ja Kerstin Ekmanin Tapahtui veden äärellä. Kuluneisuus ei ole hämäystä, vaan kummankin kirjan olen itse lukenut useampaan kertaan ja vielä lainannut kavereillekin. Aitoja lempikirjoja molemmat.

Ruusun nimen luin ensimmäisen kerran melko tuoreeltaan suomennoksen ilmestyttyä eli suurin piirtein lukioikäisenä, kiitos äitini, joka jo silloin hankki ahkerasti kirjoja kotihyllyyn. Tuohon aikaan ahmin paksuja historiallisia romaaneja ja dekkareita, joten Econ hieno romaani tuntui vastaavan kaikkiin toiveisiini. En väitä, että olisin suinkaan kaikkia teoksen hienoja tasoja tuolloin tavoittanut (tuskin myöhemminkään), mutta tempauduin täysin teoksen musteentuoksuiseen maailmaan. Omaan hyllyyni on päätynyt vuonna 1997 painettu pokkaripainos (neljästoista painos!), ja kuten näkyy, sitä on myös ahkerasti luettu. Tarinaan olen heittäytynyt vuosien varrella myös elokuvan ja kuunnelman muodossa. Suosittelen Ruusun nimeä lämpimästi, vaikka tiedän, että se jakaa kansaa jyrkästi.

Samantapainen tausta on suhteellani Kerstin Ekmanin tuotantoon, eli alkusysäys tuli äidin suositeltua kirjakerhosta hankkimaansa jännittävää Tapahtui veden äärellä. Omankin kappaleeni olen näemmä kirjakerhosta hankkinut. Teos on edelleen minusta yksi parhaista koskaan lukemistani kirjoista ja ehdotonta dekkarieliittiä. Econ tuotannosta ole koettanut lukea muutakin Ruusun nimen jälkeen, mutta yritykset ovat karahtaneet kiville liian korkealentoisuuden takia (Foucaultin heilurin sentään taisin sinnitellä loppuun), mutta

Ekmanilta olen lukenut myös romaanin Herätä minut eloon (Tammi 1998), josta vaikutuin, vaikka se olikin huomattavasti TVÄ:tä raskaslukuisempi. Kirjahyllyyni olen koonnut vankan nipun Keltaisen kirjaston julkaisemaa Ekmanin tuotantoa odottelemaan sitä surullisen kuuluisaa parempaa lukuaikaa. Sormet tosin alkoivat jälleen syyhytä TVÄ:tä selaillessani. Se pitäisi lukea taas… Vahva suositus Ekmanille.

Lukumääräisesti runsain E-hyllyläinen on turkulainen kirjailija Kirsti Ellilä, jonka tuotantoon tutustuin kunnolla blogini alkuvaiheessa. Osan hänen kirjoistaan lainasin tuolloin kirjastosta, joitakin sain arvostelukappaleina ja osan olen hankkinut kaupoista sarjaa täydentämään. Ns. Kirkkotrilogia eli Pappia kyydissä, Pelastusrenkaita ja  Ristiaallokkoa on edelleen ajankohtainen sarja uskonnosta ja sukupuolten välisestä tasa-arvosta perhe- ja työelämän pyörteissä. Ellilän virkistävän humoristinen kertojanote kantaa romaaneja Miehen tuoksu ja Nainen joka kirjoitti rakkausromaanin. Ellilän teoksissa on tiettyä ajattomuutta, joten niihin kannattaa ehdottomasti tarttua. Olen lukenut (ja blogissanikin esitellyt) myös joukon Ellilän nuortenromaaneja, ja niitä suosittelen myös lämpimästi.

E-hyllyni sisältö tällä hetkellä (24.4.2016):

Kim Echlin: Kadonneet (Tammi 2009), ostettu kirjaston poistomyynnistä, lukematta

Umberto Eco: Ruusun nimi (WSOY, 1983), ostettu, luettu useaan kertaan

Jennifer Egan: Aika suuri hämäys (Tammi, 2012), ostettu, lukematta

Jennifer Egan: Sydäntorni (Tammi, 2013), ostettu, lukematta

Torgrim Eggen: Pärstäkerroin (Gummerus, 2006), ostettu, lukematta

Torgrim Eggen: Sisustaja (Gummerus, 2005), saatu lahjaksi, lukematta

Kerstin Ekman: Huijareiden paraati (Tammi, 2014), ostettu, lukematta

Kerstin Ekman: Herran armo (Tammi, 2002), ostettu, lukematta

Kerstin Ekman: Viimeinen uitto (Tammi, 2004), ostettu, lukematta

Kerstin Ekman: Raaputusarvat (Tammi, 2005), ostettu, lukematta

Kerstin Ekman: Tapahtui veden äärellä (Otava, 1994), ostettu, luettu useaan kertaan

Kirsti Ellilä: Pappia kyydissä (Karisto, 2009), ostettu, luettu poistettu 9.5.2017

Kirsti Ellilä:Pelastusrenkaita (Karisto, 2010), ostettu, luettu  poistettu 9.5.2017

Kirsti Ellilä:Ristiaallokkoa (Karisto, 2011), arvostelukappale, luettu  poistettu 9.5.2017

Kirsti Ellilä: Miehen tuoksu (Karisto, 2007), ostettu, luettu poistettu 9.5.2017

Kirsti Ellilä: Nainen joka kirjoitti rakkausromaanin (Karisto, 2005), ostettu, luettu poistettu 9.5.2017

Kirsti Ellilä: Tuntemattomat (Karisto, 2015), arvostelukappale, luettu poistettu 9.5.2017

Rakas - 7 rakkaustarinaa (Karisto, 2014), eri tekijöitä, ostettu, lukematta

Anne Enright: Unohdettu valssi (Otava, 2012), ostettu, lukematta

Jeffrey Eugenides: Naimapuuhia (Otava, 2012), muistaakseni blogiarvonnassa voitettu, lukematta

Lukematta on siis suuri osa E-hyllyn kirjoista. Kirjojen haaliminen lienee turhuutta, mutta minua täysi hylly lukemattomia ja hyviksi tietämiäni kirjoja kummallisella tavalla rauhoittaa. Tunnen toki välillä myös syyllisyyttä näiden mestariteosten lukemattomuudesta.

Mitä ajatuksia kokoelmani tämä osuus herättää Sinussa? Mitä tuttuja kirjoja löysit listasta? Mitä olennaista näyttäisi puuttuvan? Mikä lukemattomista ehdottomasti pitäisi ottaa pian lukuun? 

Kirjahyllyjeni kätköistä -sarja:

A-hylly
B-hylly

C-hylly

D-hylly

Kirjahyllyjeni kätköistä III: C-hylly

Kirjahyllyni C-osasto ei ole koolla pilattu, mutta sisältö on sitäkin laadukkaampi. Tutulla kaavalla mennään taas, eli joukossa on sekä luettuja että toistaiseksi lukemattomia klassikoita, hyviksi havaittuja luettuja ja suositusten sekä omien kokemusten perusteella hankittuja lukemattomia. Osa on majaillut hyllyssäni jo vuosikausia ja tulee siellä myös pysymään.

Italo Calvinon kansipaperiton Keltaisen kirjaston klassikko Paroni puussa on perintökirja äidinäidin hyllystä ja siten rakas muisto jo pois menneestä läheisestä. Kirjaa en ole vielä tullut lukeneeksi, mutta aika varmasti sillekin vielä tulee. Toinen Keltaisen kirjaston klassikko eli Capoten Aamiainen Tiffanylla sen sijaan on luettu heti uutena (kyseessä on neljäs painos). Sekin sietäisi lukea uudelleen, sillä en enää muista käytännössä mitään kirjasta.

Joseph Conradin Pimeyden sydän on tullut hankituksi, koska hänen toinen teoksensa Anarkistit teki aikanaan vaikutuksen ja luin jostakin, että Pimeyden sydän on hänen pääteoksensa. Olen lehtiarviossani vuonna 2004 kirjoittanut Anarkisteista muun muassa näin:

Conrad kuvaa 1800-luvun lopun Lontoota ja sen asukkaita kriittisen tarkasti, jopa julmasti. Englantilainen yhteiskunta näyttää kirjassa melko hymyttömät kasvonsa. Omien sanojensa mukaan Conrad on käyttänyt ironiaa kertoessaan kuolemaa kylvävistä terroristeista. Aikalaiset eivät oikein tätä ymmärtäneet, mutta nykylukijan on helpompi huomata Conradin säälimätön ote. Anarkistien vaikuttimet eivät todellakaan ole kovin yleviä tai aatteiden kultaamia, eivätkä terroristit sankareita.

Pelottavan ajankohtainen teos siis.

Norjalaisen Lars Saabye Christensenin Velipuoli on päätynyt hyllyyni kirjaston poistomyynnistä siksi, että ihastuin Christensenin tyyliin lukiessani häneltä suomennettua romaania Malli (Otava 2006). Siitä olen kirjoittanut itselleni muistiin näin:

”Päähenkilö on norjalainen taidemaalari Peter Wihl, joka on aikanaan herättänyt suurta huomiota taidepiireissä debyyttinäyttelyllään Amputaatioita. Nyt Peterin loiste on jo hiipumassa, eikä uuden näyttelyn tekeminen ota sujuakseen. Sitten Peter saa yllättäen kohtauksen, jonka aikana hän menettää tajuntansa ja näkönsä. Sokeutuminen olisi pahinta, mitä hänelle voisi tapahtua. Säilyttääkseen näkönsä Peter turvautuu äärimmäisiin keinoihin.

Romaani alkaa kohtauksella, jossa Peter antaa haastattelua uusimman näyttelynsä avajaisten aikaan. Kohtaus päättyy pahaenteisen arvoituksellisesti. Koko romaanin ajan lukija saa vihjeitä siitä, että kaikki ei pääty hyvin. Vasta loppuneljänneksessä kuitenkin vasta paljastuu, miksi.”

Ei siis ihme, että Christensen on päätynyt Otavan ’Siniseen kirjastoon’. Velipuoli kuitenkin vielä odottelee lukuaikaansa sekin.

C-hyllyni todellinen kulmakivi on kuitenkin Minna Canth. Tämä suomalaisen kirjallisuuden vankkumaton matroona on ollut idolini opiskeluajoista lähtien, jolloin osallistuin kotimaisen kirjallisuuden opintoihin kuuluneelle Minna Canth -kurssille. Opettajamme valmisteli kurssin aikana muistaakseni lisensiaattityötään Canthista ja oli valtavan innostunut ja perehtynyt aiheestaan ja tutkimuskohteestaan. Poikkeuksellisesti hän käytti tuttavallisesti kirjailijasta puhuessaan etunimeä, mikä hieman ensin hätkähdytti mutta alkoi lopulta tuntua hyvin lämminhenkiseltä. Kurssin aikana ja sen jälkeen luin lähes kaiken painetun tuotannon Canthilta, ja osan olen lukenut useaan kertaan. 

Anna-Liisa ja muita teoksia on WSOY:n Laatukirjat-sarjan pokkaripainos vuodelta 1994, ja olen sen kyseisenä vuonna myös itselleni hankkinut. ’Muita teoksia’ kirjassa on kuusi: Murtovarkaus, Työmiehen vaimo, Köyhää kansaa, Hanna, Kauppa-Lopo ja Papin perhe, joten tällä yhdellä niteellä saa haltuunsa tärkeimmät Canthin tuotannon huiput. Työmiehen vaimo on hyllyssäni myös erillisenä näköispainoksena (ohut kirja, jossa ei ole tekstiä selkämyksessä). Kyseinen opus päätyi haltuuni muistaakseni jollakin opintoihin liittyneellä Helsingin-reissulla SKS:n kirjamyymälästä, mutta ihan varma tästä en ole. Jos muistikuvani on oikea, se on tapahtunut siis 1980-luvun loppupuolella.

Tällaisia ajatuksia siis heräsi itselleni C-hyllyni äärellä. Millainen on Sinun kirjahyllysi C-osasto? Mitä olennaista minulta puuttuu, entä Sinulta?

C-hyllyni kirjat 10.4.2016:

Italo Calvino: Paroni puussa (Tammi, 1981, 2.painos), lahja, lukematta
Albert Camus: Sivullinen (Otava, 1947), ostettu, luettu
Minna Canth: Anna-Liisa ja muita teoksia (WSOY, 1994), ostettu, luettu
Minna Canth: Salakari (SKS, 1887), ostettu, lukematta, poistettu 17.1.2018
Minna Canth: Työmiehen vaimo (WSOY, 1885), ostettu, luettu
Minna Canth: Työmiehen vaimo (WSOY:n juhlapainos 2017), a-kpl
Truman Capote: Aamiainen Tiffanylla (Tammi, 1967), ostettu, luettu
Eleanor Catton: Valontuojat (Siltala, 2014), ostettu, lukematta
Tracy Chevalier: Tyttö ja helmikorvakoru (Otava, 2001), ostettu, luettu, poistettu 28.6.2016
Laura Gustafsson & al: Toinen tuntematon (WSOY, 2017), a-kpl, luettu
Lars Saabye Christensen: Velipuoli (Otava, 2003), ostettu kirj. poistom., lukematta
Chris Cleeve: Little Been tarina (Gummerus, 2011), ostettu, lukematta
Chirs Cleeve: Sodassa ja rakkaudessa (Gummerus, 2016), a-kpl, lukematta
J. M. Coetzee: Hämärän maat (Otava, 2007), ostettu, lukematta
Joseph Conrad: Pimeyden sydän (Otava, 1968), ostettu, lukematta

Gil Courtemanche: Kigalin sunnuntait (Like, 2003), lainassa äidiltä, lukematta

Kirjahyllyjeni kätköistä:
A-hylly
B-hylly

Sadie Jones: Kotiinpaluu

Hänellä oli omituinen tunne, joka liittyi peiliin: että hän oli koko elämänsä ollut yhdellä puolella peiliä, kun taas kaikki muut olivat olleet toisella, ja nyt lasi oli särkynyt ja paksut sirpaleet lojuivat kaikkien heidän jaloissaan.

Brittikirjailija SadienJonesin tuotannosta suomennettiin ensimmäisenä neljäs teos Ehkä rakkaus oli totta (Fallout, Otava) viime vuonna. Ihastuin Jonesin romaaniin melkoisesti, ja vuodenvaihteessa annoin sille ääneni Blogistanian Globalia -kisassakin. Tämän vuoden alkumetreillä Otava julkaisi Jonesin palkitun (First Novel award -palkinto  2008 Costa Book Awards -kilpailussa) esikoisromaanin Kotiinpaluu (The Outcast).

Usein hieman kummastelen kirjojen suomennosjärjestystä, vaikka toki ymmärrän, että on turvallisinta aloittaa esimerkiksi huomiota jo muualla saaneesta läpimurtoteoksesta ja testata sen avulla vastaanottoa. Tässä tapauksessa esikoiskirja on selkeästi jo ollutkin läpimurtoteos, ja se on poikkeuksellisen hieno esikoiseksi. Tosin Jones ei ole aivan tyhjästä aloittanutkaan, vaan takana on ollut jo esimerkiksi näytelmäkäsikirjoituksia ennen romaanin julkaisemista.

Toisaalta Jonesin tapauksessa epäjärjestyksessä kääntämisestä ei ole haittaakaan, koska romaanit ovat täysin itsenäisiä teoksia eivätkä muodosta mitään sarjaa. Joten napinat sikseen ja asiaan.

Vuonna 1957 Lewis Aldridge, 19-vuotias nuorukainen, vapautuu Brixtonin vankilasta kärsittyään lähes kaksivuotisen rangaistuksensa. Lewis palaa Lontoosta junalla pieneen Waterfordin kylään, mutta kukaan ei ole häntä asemallakaan vastassa. Sattumalta paikalle osunut Tamsin Carmichael, Lewisin isän miljonääripomon vanhin tytär, poimii Lewisin kyytiinsä ja vie tämän kotiin. Kotona vastaanotto on kummallinen. Äitipuoli Alice on hermostunut, isä Gilbert lähinnä vihamielinen.

Varsinaisesti tarina alkaa vuodesta 1945, jolloin Gilbert Aldridge palaa sodasta vaimonsa Elizabethin ja pienen poikansa Lewisin luokse. Mies on ollut sotaretkellä vuosia, eikä Lewis muista isästään oikein mitään. Gilbert ei selvästikään osaa asettua seitsenvuotiaan pojan isän rooliin, vaan isän ja pojan suhde jää etäiseksi. Pieni Lewis kokee, että isä syrjäyttää hänet äidin rinnalta. Gilbert vaatii pojaltaan asioita, joita tämä ei pysty täyttämään. Ristiriita on valmis.

Lukija heitetään siis arvoitusten eteen. Miten kummassa isän ainakin päällisin puolin onnellisesta kotiinpaluusta joudutaan tilanteeseen, jossa Lewis palaa vankilasta kaksitoista vuotta myöhemmin? Minkä kammottavan rikoksen teini-ikäinen poika on voinut tehdä joutuakseen vankilaan? Mitä on tapahtunut pojan äidille Elizabethille ja mistä on putkahtanut paikalle epävarma äitipuoli Alice?

Kaikkiin näihin kysymyksiin annetaan vähitellen vastaukset. Kirjan puolivälin tuntumassa onneton tarina on uudelleen Lewisin kotiinpaluun hetkessä. Silloin tapahtumat saavat kokonaan uutta intensiteettiä. Kahden vuoden aikana on kylässä tapahtunut paljon, ja Lewis on kasvanut ainakin fyysisesti aikuiseksi. Mutta millainen on miehen elämä, jos hänellä on läheisimpien ihmistensä joukossa ikävä Brixtonin vankilaan?

Kotiinpaluu sopii hienosti romaanin nimeksi, mutta huono ei ole myöskään alkukielinen The Outcast, hylkiö. Sillä hylkiö Lewis kotonaan ja kotikylässään totisesti on! Tätä näkemystä painottaa erityisen innokkaasti Lewisin isän pomo, kylän merkkimies Dicky Carmichael, jonka kartanomaisen talon suojissa tapahtuu asioita, jotka eivät kestä päivänvaloa. Katastrofin merkit leijuvat ilmassa vahvoina, mutta kukaan ei tunnu niitä huomaavan tai niistä piittaavan.

Kotiinpaluu osoittaa, että Sadie Jones hallitsee romaanin rakenteen. Tarina on kirjoitettu juuri sopivan rikkonaisesti niin, että lukijalle ei paljasteta kaikkea, vaan hän joutuu itse kokoamaan palaset ja yhdistelemään ne. Silti rakenne ei ole vaikea tai itsetarkoituksellinen.

Vahvimmillaan Jones on kuitenkin hienovireisessä ja herkässä henkilökuvauksessa ja ihmisten toiminnan perustelussa. Kulissien ylläpitäminen on kaikkein tärkeintä. Kun se ei otakaan onnistuakseen, tehdään korjaamatonta vahinkoa yksilöille. Jos pieni lapsi ei osaa ilmaista surua, kauhua ja tuskaa ’oikein’, hän on väistämättä kummajainen.

Jones kuvaa puhuttelevasti 1940–50-lukujen Britannian asenneympäristöä. Traumaattisen kokemuksen kokenutta lasta ei osata auttaa mitenkään. Kun tuska sitten lopulta vuosien piinan jälkeen ryöpsähtää väkivaltaisesti ulos, on tarjolla vain rangaistuksia. Jones kuvaa tätä kaikkea aivan ilmiömäisesti mitenkään selittelemättä, osoittelematta tai saarnaamatta, vain kertomalla. Moneen otteeseen ahdistuin Lewisin ja Carmichaelin perheen nuoremman tytön Kitin puolesta. Teki mieli huutaa: ”Miksi kukaan ei tee mitään?”

Vaikka kirja siis paikoin ahdistikin, se oli kokonaisuutena nautinnollinen lukukokemus. Jones vie lukijan aikamatkalle kadotettuun aikaan Lontooseen ja englantilaiseen pikkukylään. Henkilöt ovat todellisia ja heidän kohtalonsa koskettavia. Hienovaraisesti Jones näyttää syyt henkilöiden toiminnan takana. Lopussa pilkahtaa myös toiveikkuus. Hylkiön ei ehkä tarvitse jäädä lopullisesti hyljeksityksi, kun totuus lopulta paljastuu raadollisuudessaan ja ihmisten silmät aukenevat.

Kotiinpaluusta tehtiin vuonna 2015 kaksiosainen tv-elokuva (BBC1-kanava), joka sai hyvät arvostelut. Sen näkisin mieluusti Suomen televisiossakin. BBC:n sivuilta katsottavissa olevien leikkeiden perusteella elokuva (tai minisarja) vaikuttaa juuri sellaiselta, josta pidän.

Toivon myös, että Otava pitää Jonesin julkaisulistallaan. Suomentamista odottavat siis edelleen teokset Small Wars ja The Uninvited Guests. Lisääkin Jones kirjoittanee! On aika hienoa huomata löytäneensä jälleen yhden uuden suosikkikirjailijan.

Sadie Jones: Kotiinpaluu (The Outcast)

Otava 2016. Suom. Marianna Kurtto. 361 s.

Ostettu.

Sadie Jones: Ehkä rakkaus oli totta

Vuoden alussa luettiin taas madonlukuja kirjamyynnin laskusta Suomessa. Kaunokirjallisuuden myynti on laskenut jo useana vuonna peräkkäin, ja nyt huomio kiinnittyi erityisesti käännöskirjallisuuden myynnin laskuun. Tieto herättää masentavia ja osin ristiriitaisia tunteita. Kirjan intohimoisena ystävänä toivoisin, että edes kirjoja olisi myyty. Erityisesti kotimaisen kirjallisuuden ystävänä kuitenkin ensin ilahtuu, että ainakin suomalaista kirjallisuutta sentään vielä ostetaan. Mutta eihän asia tietenkään ole ihan niin yksinkertainen. Millaiseksi kirjallinen kenttämme muuttuu, jos käännöskirjallisuus kuihtuu? Mitä tiedämme sen jälkeen muiden kulttuurien ihmisten elämästä ja sielunmaisemasta? Suomalainen kirjallisuus ei elä tyhjiössä, ei ole koskaan elänyt. Laadukkaalla käännöskirjallisuudella on oma tärkeä osansa kirjallisessa kulttuurissamme.

Tunsin myös pienen piston sydämessäni. Omat luettujen teosten listani viime vuosilta osoittavat selvästi, että omat lukuvalintani kallistuvat selvästi kotimaisen suuntaan. Tietoisestikin myönnän tehneeni valintoja suomalaisten kirjailijoiden eduksi tehdessäni kirjaostoja. Rajattomastihan kenelläkään ei ole varoja käyttää kirjoihinkaan, joten vähät sijoituksensa haluaisi tehdä järkevästi ja oikeudenmukaisesti.

Kaikesta huolimatta kuitenkin tunnen olevani myös laadukkaan käännöskirjallisuuden suuri ystävä. Monet kirjailijat ovat vuosien varrella tulleet rakkaiksi juuri käännösten kautta. Myös kustantajat kiitettävästi panostavat käännöksiin, ainakin minun mielestäni. Laadun varmoina merkkeinä pidän ainakin kirjan ilmestymistä Tammen Keltaisessa kirjastossa tai Otavan Kirjastossa, jota kutsun tuttavallisesti ’Siniseksi kirjastoksi’. Näistä sarjoista monet teokset ovat päätyneet omaankin hyllyyni ja niiden joukosta löytyy useita ikisuosikkejani. Teokselle on vahva suositus, jos se julkaistaan näissä sarjoissa.

Nämä pitkät esijupinat liittyvät iloon, jota tunsin lukiessani loistavaa, hyvin suomeksi käännettyä romaania Ehkä rakkaus oli totta. Kyseessä on brittikirjailija Sadie Jonesin neljäs romaani mutta ensimmäinen suomennos. Kirja tarjosi oikeastaan kaikkea sitä, mitä toivon hyvältä lukukokemukselta. Sain uppoutua mielenkiintoiseen, oivaltaen ja huolella kirjoitettuun tarinaan. Tutustuin kiinnostaviin henkilöihin, liikutuin heidän kohtaloistaan ja elin tovin heidän elämäänsä. Matkustin tarinan siivin toiseen aikaan ja paikkaan. Tapahtui kaivattu lukemisen flow-ilmiö!

Hieman harmittaa kirjalle annettu suomenkielinen nimi, joka saattaa vaikuttaa turhan siirappiselta ja siten karkottaa joitakin lukijoita. Alkukielinen ytimekäs Fallout olisi voitu kääntää suoraan vaikka ’Pudotukseksi’. Rakkaudella ja intohimolla monine sävyineen on toki kirjassa ehdottoman keskeinen sijansa, mutta tekisi silti vääryyttä romaanille, jos sitä kuvaisi ’vain’ rakkausromaaniksi. Romaani kertoo rakkauden ja rakastamisen vaikeuden lisäksi ainakin ystävyydestä, teatterista ja taiteesta, kirjoittamisesta ja aikuistumisesta.  

1960-luvun alussa pienen teollisuuskaupungin kasvatti Luke tapaa sattumalta lontoolaiset Leighin ja Paulin sateisella Sestonin kadulla. Tapaaminen muuttaa kolmikon elämän. Luke on kirjoittanut pöytälaatikkoon näytelmäkäsikirjoituksia, ja Paul haaveilee tuottajan urasta. Kaunis Leigh työskentelee teatterin järjestäjänä. Tapaamisen innoittamana Luke päättää lähteä Lontooseen sen kummemmitta valmisteluitta. Paulin ja parin muun ystävän kanssa hän perustaa ensimmäisen oman teatterinsa lontoolaisen pubin yläkertaan.

Alkavat hullut kokeellisen teatterin ajat. Töitä tehdään vimmaisesti ja eletään boheemisti. Luke osoittautuu paitsi loistavaksi kirjoittajaksi myös melkoiseksi naistenmieheksi. Leigh valitsee kuitenkin Paulin, tai siltä ainakin vaikuttaa. Tekikö päätöksen kuitenkin Luke? Joka tapauksessa kolmikko asuu yhdessä pienessä asunnossaan ja ahertaa rakkautensa eli teatterin parissa. Sitten kuvaan astuu eteerinen Nina, näyttelijätär, joka lumoaa Luken. Valitettavasti Nina on jo tahollaan naimisissa kummallisesti käyttäytyvän teatterimogulin kanssa. Lontoon teatterimaailma osoittautuu lopulta hyvin pieneksi ja sisäänpäin lämpiäväksi, ja kaikki tuntevat toisensa. Kaikkien ratkaisut myös vaikuttavat kaikkiin, tavalla tai toisella.

Jones kirjoittaa henkilöistään eläviä ja kiinnostavia. Lukiessaan ei hetkeäkään epäile, etteivät he olisi tosia ja oikeita. Läheisimmäksi henkilöksi minulle tuli Luke. Hänen menneisyytensä on koskettavan traaginen ja sitä kautta selittyvät monet hänen ratkaisunsa. Jones kuvaa hienosti Luken kirjoittamista. Kun teksti on valmis ja sitä aletaan esittää teatterin lavalla, kirjoittaja tuntee monenlaisia kipeitä tunteita. Arvostelujen odottaminen on yhtä tuskaa! Luke joutuu teippaamaan valmiin tekstinsä sisältämän laatikon kiinni päästäkseen siltä rauhaan. Vain siten hän ei enää voisi muokata sitä ja vain sillä tavoin hän pystyy menemään eteenpäin ja aloittamaan uuden työn.

Vaikka Luke tekeekin lopulta ratkaisuja, joita en voi hyväksyä, pidin hänestä eniten loppuun saakka. Myös Leigh on miellyttävä hahmo. Eniten tuskastuin Ninaan, ja erityisesti tämän inhaan äitiin. Kestää säälittävän kauan ennen kuin Nina saa otteen omasta elämästään. Harmi vain, että siihen mennessä on jo ehtinyt tapahtua peruuttamatonta vahinkoa monella suunnalla.

Ihmissuhteet ovat siis romaanin keskeistä ainesta, mutta kaikkeen liittyy saumattomasti myös henkilöiden yhteinen intohimo eli teatteri. Taiteen maailma ei ole mikään herttainen yhteisö, ja teatterin ympärilläkin liikkuu monenlaista oman edun tavoittelijaa. Kaikkeen liittyy olennaisesti myös raha. Kuka saa parhaat tekstit tuotettavakseen? Kenet kiinnitetään näytelmään? Paul heittäytyy bisnekseen kaulaansa myöten aloittaessaan oman teatterin rakentamisen ihan konkreettisesti.

Romaani on myös mielenkiintoinen aikahyppy 1960- ja 1970-luvuille. Maailma oli erilainen, vaikka ihmiset olivatkin samanlaisia kuin nyt. Kännykättömyys ja netittömyys on virkistävän nostalgista ja tuo tarinaan ulottuvuuksia, joita ei nykyhetkeen sijoitetussa romaanissa enää voi olla. Aika liikkuu toisella tavalla. Musiikilla on oma osuutensa tarinan tunnelmassa, ja huomaavaisesti kirjan takakannesta löytyy teoksen soittolista! Myös kirjallisuuslistan voisi kirjasta laatia, sillä tarina sisältää monia viitteitä niin klassikkonäytelmiin kuin

-romaaneihinkin.

Sadie Jones: Ehkä rakkaus oli totta (Fallout)

Suom. Marianna Kurtto. Otava 2015. 427 s.

Ennakkokappale. Kiitokset kustantajalle!