Jo Nesbø: Verta lumella I (dekkariviikko)

Ihan hiljattain kuuntelin äänikirjana norjalaisen dekkarikuninkaan Jo Nesbøn romaanin Isänsä poika. Monet uskolliset Harry Hole -fanit ovat olleet tyytymättömiä näihin Nesbøn uusin, sarjaan kuulumattomiin dekkareihin, joihin nyt kuuntelemani Verta lumella I myös kuuluu. Omat Harry Hole -kokemukseni ovat jo niin vanhoja, että en osaa kaveria hirmuisesti kaivata. Niinpä olen viihtynyt näiden uusien kirjojen parissa oikein mainiosti.

Verta lumella I on ensimmäinen osa tänä vuonna suomeksi ilmestyvästä kirjaparista, jonka kakkososa on kekseliäästi nimetty Verta lumella II - Lisää verta. Ykkösosan minäkertoja on pikkurikollinen Olav, joka on ajautunut Oslon huumemarkkinoista kilpailevan Hoffmannin palkolliseksi tappamaan bisneksen kannalta kiusallisia tyyppejä. Kohteitaan Olav nimittää kappaleiksi. Tähän asti kappaleet ovat olleet Hoffmannin pahimman kilpailijan eli Kalastajan alaisia.

Tapahtumat sijoittuvat 1970-luvulle, mikä on alkuun hieman hämäävää. Kännykät ja netti puuttuvat, ja asioita hoidetaan puhelinkioskista. Muuten meno on aika lailla samanlaista kuin nykyäänkin. Ihmiset, rikollisetkaan, eivät perimmältään taida paljoakaan helposti muuttua. Olav on kuitenkin aika poikkeuksellinen tyyppi. Hän ei tunnu sopivan rikolliseksi oikein millään. Hän ei osaa ajaa pakoautoa, laskutaidottomana hän ei sovi huumediileriksi ja liiallinen alttius rakastua pilasi hänen parittajanuransa. Niinpä ainoa rikollinen puuha, johon hän sopii, on palkkatappaminen.

Olavilla on pahoja lukivaikeuksia, mutta silti hän rakastaa lukemista ja tarinoita. Kirjastosta hän tuo vain yhden kirjan kerrallaan, koska ”Kirjat vievät tilaa. Yritän muutenkin lopettaa.” Parhaillaan on menossa Victor Hugon Kurjat, jonka tarinaan hän haluaisi tehdä itse korjauksia. Olav kertoo lukevansa paljon, mutta tietävänsä mistään vähän. Se ei taida kuitenkaan ihan pitää paikkaansa. Olav myös pohdiskelee paljon sitä, miten ihmiset tekevät kukin omanlaisensa tarinan tapahtumista, jotka ovat heitä koskettaneet. Esimerkiksi äidillä taitaa olla aivan erilainen tarina siitä, mitä Olavin isälle on tapahtunut, kuin Olavilla itsellään. Mikä tässä sitten on totuus?

Kirjan alussa Olav saa yllättävän tehtävän Hoffmannilta: Olavin on tapettava Hoffmannin uskoton vaimo. Olav on ällistynyt. Vielä ällistyneemmäksi Olav tulee, kun hän huomaa, että kauniin Corinan luona vierailee joka päivä samaan aikaan nuori mies, joka pahoinpitelee ja raiskaa Corinan. Olav päättää ratkaista asian luovasti ja tappaakin nuoren miehen Corinan sijaan aavistamatta lainkaan, kuinka pahan virheen tekee.

Olav on omituisella tavalla kiehtova henkilö. Hän ei ole ihan niin terävä ja ovela kuin voisi toivoa, mutta rikollismaailmassa hän pärjää kaikesta huolimatta ällistyttävän hyvin mielikuvituksensa ja kylmähermoisuutensa ansiosta. Kahden kilpailevan huumekeisarin kuvioiden sotkeminen ei ole hyvä idea, sen Olavkin tajuaa helposti. Miten saada tilanne ratkeamaan itselle edullisesti? Ihan kaikkia toimijoita Olav ei kuitenkaan tajua ottaa suunnitelmissaan huomioon, vaikka pitäisi.

Nesbø kirjoittaa tutun sulavasti ja juonivetoisesti, aiempaan nähden kuitenkin tiiviimmin. Toimintaa kirjasta ei puutu, vaan paikoin irrotellaan melkoisilla verikekkereillä mafiaelokuvatyyliin. Lopun Nesbø on kirjoittanut vähintäänkin kaksitulkintaiseksi, mistä pidin kovasti. Ymmärrän toki, että tällaiset kerrontaratkaisut eivät kaikkia dekkarinystäviä puhuttele, mutta minusta kirjassa saa tai oikeastaan melkein pitääkin olla jotain ylimääräistä kierrettä. Dekkarissakin.

Loppu on kuitenkin sellainen, että en oikein osannut kuvitella, mistä tuo Verta lumella II sitten kertoisi. Kustantaja raottaa onneksi hieman esirippua:

Lisää verta on tiivs kertomus ajasta, jolloin heroiini päätyi Norjan Lappiin.

Jo Nesbø jatkaa paljastuksiaan Oslossa vuonna 1970-luvulla hääränneiden huumediilereiden ja ammattitappajien kohtaloista.

Tarina alkaa puoli vuotta ensimmäisen osan lopusta. Pikkudiileri ja velkojenperijä Ulf joutuu pakenemaan pomoaan Kalastajaa, koska hän on jättänyt tappamatta velallisen ja kavaltanut verirahat.

Nyt päädytään kauas Oslosta, Norjan Lappiin, fiktiiviseen Kåsundin kylään saamelaisten ja lestadiolaisten valtakuntaan. Siellä asuvat mm. kotipolttoista kaupitteleva entinen teologi Mattis ja kaunis Lea, väkivaltaisen turskanpyytäjän vaimo kymmenvuotiaan poikansa Knutin kanssa.

Ja sinne Kalastajalle töitä tehnyt huumevelkoja pakenee - ymmärtämättä että heroiinimogulia ei voi paeta, ainakaan pieneen ja syrjäiseen yhteisöön, jossa mies etelästä herättää paljon huomiota. Luvassa on ikävää välienselvittelyä, mutta myös - rakkautta.

Ja yllättävän onnellinen loppu.

Sekä ensimmäisen osan Olav että tämän kirjan Ulf ovat inhimillisiä elämän rampauttamia miehiä, vanhempiensa hylkäämiä antisankareita ja ehdottomasti oman tarinansa arvoisia.

Jo Nesbø: Verta lumella (Blood on Snow)
Suom. Outi Menna.

Johnny Kniga 2015. Äänikirjan lukija Paavo Kerosuo, kesto 4 h 8 min.

Lainattu kirjastosta.

Jo Nesbø: Isänsä poika

Leppymättömän tarkan muistiinpanosysteemini perusteella voin kertoa, että olen lukenut Jo Nesbøn esikoisdekkarin Lepakkomies (Like, 2001) vuonna 2002. Kirja on edelleen tallessa ja on saanut seurakseen melkoisen pinon Nesbøn sankarista Harry Holesta kertovia massiivisia lukupaketteja. En aikoinani juurikaan syttynyt Lepakkomiehestä, vaan dekkari tuntui jollain lailla kliseiseltä ja kovin synkältä. Alkoholiongelmainen mestaripoliisi ratkoo rikoksia, kun kukaan muu ei mitään tajua ˗ tiedättehän kaavan. Kaiken lisäksi Lepakkomies sijoittuu Australiaan, ja Harry Hole on norjalainen poliisi. Ei oikein toiminut.

Sarja lähtikin kunnolla lentoon vasta, kun Harry palasi Norjaan. Sarjan suomentaminen eteni hieman ontuen, sillä kakkososa Torakat (Johnny Kniga, 2009) ilmestyi suomeksi vasta seitsemäntenä. Luin aikanaan peräkkäin Punarinnan (Johnny Kniga, 2005) ja Suruttoman (Johnny Kniga, 2005), jotka liittyvätkin juonellisesti tiiviisti yhteen. Sen jälkeen lukutahtini jostain syystä hyytyi, mutta kirjoista olen niin paljon pitänyt, että olen ne hankkinut hyllyyni odottelemaan. Nyt sarja on paisunut jo niin massiivisiin mittoihin, että sen lukeminen kauhistuttaa. Haluaisin aloittaa alusta ja lukea kaiken yhteen menoon järjestyksessä. No, ehkä jonakin päivänä.

Minä siis ilahduin, kun Nesbø julkaisi dekkarin, joka ei kuulu Harry Hole -sarjaan. Isänsä poika vaikuttaa kovasti samantyyliseltä kuin ainakin alkupään Harry Hole -kirjat. Norjan poliisi on osin korruptoitunut, samoin vankeinhoidon virkamiehet. Seassa työskentelevät rehelliset poliisit joutuvat hankaluuksiin astuessaan väärille varpaille. Rikollispomoilla on enemmän valtaa kuin virallisella taholla ja niin edelleen. Nesbøn henkilöistä harva jos kukaan on perin juurin puhtoinen, ja parhaillakin lainvalvojilla on omat heikot kohtansa.

Tarina käynnistyy todella verkkaisesti. Vaikka Nesbøllä on ilmiömäinen taito pitää mutkikas juoni näpeissään ja juonenkäänteet hämäävät lukijan kerta toisensa jälkeen, alkaa kärsivällistäkin lukijaa paikoin tuskastuttaa, kun jokaisen vähäpätöisimmänkin sivuhenkilön koko elämäntarina ja pienimmätkin yksityiskohdat kuvaillaan tarkoin.

Alkuun lähdetään Oslossa sijaitsevasta Valtio-nimisestä huippunykyaikaisesta vankilasta, jossa Sonny Lofthus -niminen nuorukainen istuu rangaistustaan väkivaltarikoksista. Vapaaksi pääsy lykkäytyy hamaan tulevaisuuteen, kun hän tunnustaa lomansa aikana tapahtuneen raa’an murhan. Rikospaikalta on jopa löytynyt Sonnyn hius. Sonny on jonkinlainen vankien uskottu, koska hän kuuntelee lempeästi kaiken, mitä hänelle kerrotaan. Nuorukaisen ainoa nautinto elämässä on heroiini, jota hänellä on riittävästi käytössään.

Sonnyn elämä on mennyt raiteiltaan jo nuorena, kun hän on löytänyt isänsä ruumiin ja sen viereltä itsemurhaviestin. Poliiseista parhaimpiin lukeutunut Ab Lofthus tunnusti kirjeessä olleensa myyrä, joka vuoti rahasta poliisin tietoja Kaksoselle, pahamaineiselle ja salaperäiselle rikollispomolle. Sitten Sonny kuulee eräältä vangilta asian, joka muuttaa kaiken. Hän päättää karata vankilasta ja kostaa. Alkaa armoton kissahiirileikki, jossa hiirtä jahtaavat paitsi poliisivoimat myös vaaralliset rikolliset.

Toisena päähenkilönä kirjassa on komisario Simon Kefas. Entinen talousrikostutkija on siirretty tavalliselle rikospuolelle rankan peliriippuvuuden takia. Syynä tosin saattoi olla ainakin osin se, että Kefas alkoi esittää liian kiusallisia kysymyksiä. Simonin vaimo sairastaa harvinaista sairautta, joka on viemässä tältä näön. Vain huippukallis leikkaus Yhdysvalloissa voisi pelastaa sen. Kefas tulee mukaan kuvioihin, kun Valtion vankilapastori löytyy kuolleena keskeltä jokea. Kefas ei usko, että pastori olisi tappanut itsensä. Uuden harjoittelijan Kaari Adelin kanssa Kefas tekee tutkimuksia, jotka eivät täysin miellytä poliisin päällikkötasoa. Kun Sonny Lofthus on tehnyt huikean pakonsa vankilasta, alkaa Oslossa tulla ruumiita tiheään tahtiin. Alkuun vain Kefas tuntuu huomaavan, että uhreilla on sittenkin jotain yhteistä.

Monipolviset juonikuviot tietenkin lopulta yhdistyvät ja tarinan kierrokset nousevat melkoisiksi. Nesbø käyttää lyhyitä lukuja ja lomittaa tapahtumia taitavasti elokuvalliseen tapaan. Lukija tuntuu olevan aina askeleen jäljessä, vaikka voi seurata tapahtumia samanaikaisesti monesta näkökulmasta. Sonny ja Simon ovat molemmat sympaattisia hahmoja, joista alkaa väkisinkin pitää kirjan mittaan. Kun tarina alkaa uhkaavasti lähestyä umpikujaa, alkaa lukijan sydäntä ahdistaa. Miten tästä oikein päästään ratkaisuun? Kelpo jännitysviihdettä!

Jo Nesbø: Isänsä poika (Sønnen)

Suom. Outi Menna. Johnny Kniga 2014. Äänikirjan lukija Paavo Kerosuo, kesto 16 h 30 min.

Ostettu Elisa Kirjasta.