Haruki Murakami: Värittömän miehen vaellusvuodet

Olen aikaisemmin lukenut vain yhden Haruki Murakamin teoksen eli Norwegian Woodin. Teosta suositeltiin Murakamiin tutustumista harkitsevalle, vaikka sitä ei pidetty ihan tyypillisenä Murakamin teoksena. Tosin sen vaikutelman olen saanut, että ei oikeastaan ole olemassakaan mitään tyypillistä Murakamin teosta. Pidin romaanista ja sen tunnelmasta, mutta en mitenkään hullaantunut. Vakaa aikomus on ollut lukea lisääkin tätä kulttikirjailijaa, mutta aie toteutui vasta, kun kirjaston uutuusvalikoimasta löytyi Värittömän miehen vaellusvuodet äänikirjana.

VMV on esitelty ja arvioitu varmasti kymmenissä kirjablogeissa ja merkittävimmissä lehdissäkin. Silti en ennestään tiennyt siitä oikeastaan muuta kuin että jotenkin tarinassa jossain vaiheessa tullaan Suomeen ja Hämeenlinnaan.

Ryhdyin siis kuuntelemaan avoimin mielin, ja viihdyinkin tämän verkkaisen tarinan parissa oikein hyvin. Loppuun päästyäni ja tätä tekstiä suunnitellessani luin, mitä olin Norwegian Woodista kirjoittanut ja hämmästyin teosten periaatteellista samankaltaisuutta. VMV:n päähenkilö Tsukuru Tazaki on 36-vuotias, väritöntä ja tasaista elämää viettävä rakennusinsinööri, jonka erikoisalaa on rautatieasemien suunnittelu. Tsukuru on poikamies, koska sopivaa vaimoehdokasta ei ole osunut kohdalle. Sitten hänelle esitellään Sara, kaksi vuotta vanhempi nainen, johon hän huomaa vähitellen rakastuvansa.

Suhde Saran kanssa ei kuitenkaan etene, koska Tsukurua painaa nuoruudessa tapahtunut traumaattinen kokemus. Lukioaikana Tsukuru kuului viisihenkiseen poikkeuksellisen tiiviiseen kaveriporukkaan, jossa oli hänen lisäkseen kaksi tyttöä ja kaksi poikaa. Neljä muuta jäivät opiskelemaan kotikaupungin yliopistoihin, mutta Tsukuru päätti toteuttaa unelmansa ja lähteä Tokioon opiskelemaan rautatieasemien suunnittelua.

Toisen opiskeluvuoden keväällä entiset ystävät katkaisivat välit Tsukuruun täysin ennalta varoittamatta ja kokonaan. Tsukurun elämältä temmattiin pohja, ja hän masentui vakavasti. Puolen vuoden aikana hän ajatteli vain kuolemaa, laihtui ja muuttui toiseksi ihmiseksi. Vähitellen Tsukuru kuitenkin kokosi elämänsä palaset kokoon. Suureksi avuksi oli uusi ystävä Haida.

Kirjan alkupuolella Tsukuru käy huolellisesti läpi ystäviinsä liittyviä muistoja ja sitä, miten hänet erotettiin raa’asti porukasta sekä toipumisprosessiaan. Sara suostuttelee kutienkin Tsukurun lopultakin selvittämään välinsä nelikon kanssa, koska mennyttä ei voi vain sulkea kannen alle ja olla kuin sitä ei olisi tapahtunutkaan. Tsukurukin vihdoin myöntää tämän ja etsii ystävät käsiinsä kuudentoista vuoden jälkeen. Yksi heistä on muuttanut Suomeen ja Hämeenlinnaan, joten se selittää, miksi kirjassa vieraillaan myös suomalaisessa maisemassa.

Päällisin puolin kirjassa ei siis kovin paljoa tapahdu. Enemmästä ei kuitenkaan ole niin väliäkään, sillä Tsukuru on omalla tavallaan hyvin sympaattinen henkilö, ja ainakin minä aloin ihan oikeasti jännittää, mikä syy lopulta paljastuisi menneisyyden kaltoinkohteluun. Kun syy paljastui, aloin toivoa, että välit ystäviin korjaantuisivat tavalla tai toisella. Entä miten kävisi Tsukurun ja Saran suhteen?

VMV tuntuu hyvin japanilaiselta, hienostuneen vähäeleiseltä romaanilta. Oli myös mukavaa kuunnella, millaiselta kesäinen Helsinki ja Suomi näyttivät Tsukurun silmin (ei hullummalta). Olen kiinnittänyt NW:a lukiessani huomiota seksin ja seksuaalisuuden osuuteen, ja sillä on keskeinen rooli myös Tsukurun elämässä ja tarinassa. Murakamin kuvaamana se ei ole millään tavoin kiusallista, oikeastaan päinvastoin. Japanilaisuutta lienee, että Tsukurun ja Saran ikäeroa korostetaan useaan otteeseen, Sara kun on peräti kaksi vuotta Tsukurua vanhempi. Monet toteavat, että vanhemmat naiset sopivat Tsukurulle. Musiikilla on keskeinen sija tarinassa. Olisi hienoa yhdistää musiikki ja kirja jollakin tavoin, ja mieli tekikin etsiä käsiini tekstissä toistuvia klassisia kappaleita, jotka pelkkinä niminä eivät sanoneet minulle mitään.

Murakamiin monesti yhdistettyä maagista elementtiä ei löydy tästäkään romaanista, joten pitänee vielä jatkaa miehen tuotantoon perehtymistä. Miten olisi, saisiko Murakamin tuotantoa lisää äänikirjamuotoon?

Haruki Murakami: Värittömän miehen vaellusvuodet (Shikisai o motanai Tazaki Tsukuru to, kare no junrei no tosh)

Suom. Raisa Porrasmaa. BTJ:n äänikirjan lukija Toni Kamula, kesto 9 h 10 min (9 cd-levyä).

Lainattu kirjastosta.

Haruki Murakami: Norwegian Wood

Japanilainen kirjailija Haruki Murakami on monen kirjabloggaajan suosikkikirjailijoita, ja hänen viime vuonna suomennettu teoksensa Norwegian Wood tuli toiseksi Blogistanian Globalia -äänestyksessä. Murakami on huippusuosittu sekä Japanissa että monissa länsimaissa. Norwegian Wood julkaistiin jo vuonna 1987 mutta suomennos on siis vuodelta 2012. Kyseessä on kirjailijan läpimurtoteos.

En ollut aiemmin lukenut Murakamin teoksia enkä niihin pahemmin kiinnittänyt huomiotakaan, mutta tuon Globalia-menestyksen myötä päätin tarttua jossakin vaiheessa herran kirjoihin. Kirjablogien esittelyjen perusteella tuotanto vaikutti mielenkiintoiselta: maagista realismia, romantiikkaa, fantasiaa, surrealismia. Teosten nimet vaikuttivat kuitenkin hieman pelottavilta: Suuri lammasseikkailu (mieleen tulee lähinnä Leonie Swannin Murha laitumella, joka ei oikein sytyttänyt, tai jotain vielä pahempaa puuhailua paimenten ja lampaiden kesken), Sputnik – rakastettuni (neuvostoliittolainen avaruusromanttinen hupailu?) Kafka rannalla (Kafka ei oikein koskaan ole ollut ns. mun juttu), Mistä puhun kun puhun juoksemisesta (hölkkähullun paljastukset?), Norwegian Wood (norjalaiset metsätöissä?) 1Q84 (???). Viimeksi mainittu on vielä mahdoton järkälekin.

Oli käännyttävä niiden puoleen, jotka tietävät, eli toisten kirjabloggareitten. Kyselin, mistä kirjasta kannattaa Murakami-neitsyen aloittaa. Innokkaita vastauksia sateli.

”Norwegian taitaa olla ns. helpoin. Kafkan kanssa saa jo askarrella, mutta se on mielenkiintoinen. 1Q84 ei ole varmaan se paras aloitettava, vaikka mainio onkin.”

”Sputnik - rakastettuni oli mun ensimmäinen Murakami ja voin vain suositella! Helppo tarttua, en olisi millään halunnut lopettaa lukemista.”

”Norwegian lienee se ns. tavallisin, joten ehkä helpoin aloitettava. Kafka on hieno, mutta vaatii jo pureskelua ja ainakin omassa tapauksessani myös kärsivällisyyttä siihen, että kaikkea ei kerrota. 1Q84 on tosi hieno mielestäni, mutta kolmen osan lukemisessa saa jo urheilla. Juoksukirjasta puolestaan mies piti kovasti.”

”Minä aloitin Kafkasta.  Se on selvästi vaikeampi kuin helppo Norwegian tai hieman etäinen Sputnik, mutta helpommin lähestyttävä kuin Suuri lammasseikkailu. Omasta mielestäni aloitin parhaimmasta ja olen silti pitänyt kirjailijan kaikista muistakin teoksista. Norwegian ei ole kovin tyypillinen, siitä saa helposti sellaisen haikean kuvan. En suosittele sitä ensimmäiseksi, jos haluaa saada selville millainen on "tavallinen" Murakamin kirja. Ja Murakamin kohdalla tavallinen on aina jotain epätavallista.”

”Olen lukenut vain Sputnikin ja Norwegian Woodin ja niistä suosittelisin Sputnikia. Se lienee "murakamimaisempi" kuin tavanomaisempi Norwegian Wood. Ja ainakin minä pidin Sputnikista enemmän.”

”Jos taas kummallisuudet eivät pelota, suosittelisin ehkä aloittamaan Kafkalla. Se on pitkä, mutta erittäin murakamimainen ja pituudestaan huolimatta hyvin selkeä. Sputnik on ollut minulle ehkä sisällöltään haastavin Murakami, ja pidän siitä todella paljon juuri sen arvoituksellisuuden vuoksi, mutta samasta syystä en ehkä suosittelisi sitä ensimmäiseksi kokeiluksi.”

Ja niin edelleen. Kävi selväksi, että jokaisella oli jotenkin erilainen käsitys siitä, mikä Murakamin kirjoista olisi helpoimmin lähestyttävä tai sellainen, joka houkuttelisi tutustumaan laajemminkin miehen tuotantoon. Haarukoin diplomaattisia vastauksia, ja laskujeni mukaan viisi suositteli aloittamaan Norwegian Woodista, neljä Sputnik – rakastetustani ja kaksi Kafka rannalla -teoksesta. Alkukesästä käväisin kirjastossa ja tutkailin Murakami-tilannetta. Suuri lammasseikkailu löytyy hyllystänikin jostain antikvariaatista haalittuna versiona, mutta siitä kukaan ei suositellut aloittamaan. Kirjaston uutuushyllyssä olisi ollut tyrkyllä kaksin kappalein tuota mystistä 1Q84:ää, mutta sen järkälemäisyys pelotti liikaa. Hyllystä taas löytyi ainoastaan yksi Murakami eli Sputnik – rakastettuni. Sen sitten kotiutin, mutta lukemaan en vielä ryhtynyt. Juhannusviikolla sattui marketin pokkarihyllystä silmään Norwegian Wood, ja silloin päätin lopulta tarttua härkää sarvista. Kirja kärryyn ja kotiin. Mutta juhannus kului sitten kuitenkin aivan muunlaisen viihteen parissa. Juhannuksen jälkeen postilaatikkoon kopsahti yllätyskirja, joka kertoo Japanista todella monelta kantilta. Ahmin sen, ja sitten – lopulta – tein sen, eli aloitin ensimmäisen Murakamini, Norwegian Woodin.

Pokkaripainoksen kannessa lainataan Time Out -lehteä: ”Eloisa, viihdyttävä, seksikäs ja hauska – sillä onhan Murakami yksi maailman parhaista kirjailijoista.” Kansikuvan perusteellakin saattaa odottaa rakkaustarinaa, joka kyseessä onkin, ainakin osittain.

Kirjan minäkertoja Toru Watanabe kuulee 37-vuotiaana lentokoneessa Beatlesin kappaleen Norwegian Wood (tästä siis kirjan nimi) ja lennähtää muistoissaan kahdeksantoista vuoden taakse nuoruuteensa. Norwegian Wood oli Naokon, Watanaben parhaan ystävän Kizukin tyttöystävän lempikappale. Watanabe muistelee opiskelijaelämäänsä ja nuoruuttaan, johon liittyivät kiinteästi Naoko ja toinen tyttö, Midori.

Kerronta on hyvin realistista, yksityiskohtaista ja verkkaista. Murakami tutustuttaa lukijan 1960-luvun lopun opiskelijoiden arkeen ja juhlintaankin. Watanabe opiskelee paremman puutteessa teatteritiedettä, on ahkera ja tunnollinen, mutta ei kovin innostunut opinnoistaan. Nuorukaisen mielessä pyörivät luonnollisesti tytöt, rakastuminen ja seksi. Rakkaus ja seksi liittyvät ja eivät liity yhteen. Tämän peruskuvion selviäminen taas on niitä keskeisiä alueita, joilla Watanabe tarinan edetessä todella kasvaa aikuiseksi. Hän kokee oivalluksen: ”Tyttöjen kanssa makaaminen tuntui sinänsä houkuttelevalta ajatukselta, mutta kun ajattelin koko sitä ruljanssia – ensin piti mennä kaupunkiin juomaan, sitten etsiä oikeanlaiset tytöt, sitten jutella heidän kanssaan ja mennä hotelliin – homma tuntui liian vaivalloiselta.”

Naokosta ja Midorista selviää hitaan tarinan myötä mielenkiintoisia ja hätkähdyttäviä asioita. Kuolema on monin tavoin läsnä koko kirjan ajan, eikä alkukaan jätä arvailujen varaan sitä, miten Naokon ja Watanaben lopulta käy. Nuoruuden väkevä elämänjano ja kuoleman houkuttelevuus luovat teoksen vahvan jännitteen, joka vähitellen vain voimistuu loppua kohden.

Pidin kirjan alakuloisesta tunnelmasta, sen väkevästä japanilaisuudesta ja ankarastakin realismista. Kokonaisuuden palat sai osin koota itse, mutta vihjeet eivät olleet liian vaikeita. Kirja on rakkausromaanikin, mutta kaukana hempeästä tai makeasta. Seksikäs se myös omalla tavallaan on. Välillä mietin seksin tiettyä korostuneisuutta, mutta onhan se keskeinen asia parikymppisten (ja muidenkin!) elämässä. Jos kerrotaan, mitä syödään aamiaiseksi ja milloin pestään hampaat, on luonnollista kuvata myös rakastelua. Murakami ei myöskään ole millään tavalla rivo. Watanabe on miellyttävä, suoraselkäinen ja reilu kaveri, josta on helppo pitää, vaikka kovin herkkävaistoinen hän ei olekaan. Ei ihme, että aika moni tarinan nainen oli häneen heikkona! Huumoriakin teoksessa tarkemmin ajateltuna on, mutta ei mitään ääneen naurattavaa komiikkaa, vaan hyvin hienovaraista ja lempeää.

On vaikea sanoa, oliko Norwegian Wood sitten oikea kirja aloittaa Murakami-suhde. Kenties. En hurmioitunut tai lumoutunut, mutta pidin kyllä. Olen realismin ystävä, mutta kovasti pidän myös maagisesta realismista, joka käsittääkseni on Murakamillekin yleensä ominaista, mutta puuttuu tyystin tästä teoksesta. Mikä Murakami kannattaisi valita seuraavaksi?

Haruki Murakami: Norwegian Wood

Suom. Aleksi Milonoff. Tammi 2012. 426 s.

Tammen Keltainen pokkari ostettu marketista.