Stefan Moster: Nelikätisen soiton mahdottomuus

Olen hehkuttanut äänikirjojen ihanuutta aika monella areenalla, täällä blogissakin useasti. Äänikirjana menee helposti sellainenkin kirja, jota ei muuten jaksaisi tai viitsisi lukea. Myös kirjojen ”uudelleenluku” sujuu äänikirjamuodossa mukavasti. Mutta nyt tuli sellainen kirja, joka oli hilkulla jäädä kesken jopa äänikirjana. Kyllä oli pitkäpiimäinen!

                          

Työmatkakuuntelijan oli uuvuttaa hengiltä syksyn uutuuskirja, Stefan Mosterin Nelikätisen soiton mahdottomuus. Kiinnostuin kirjasta syksyn kirjalistoja ja -luetteloita haarukoidessani ja varsinkin, kun selvisi, että Stefan Moster tosiaankin on Helen Mosterin aviopuoliso. Helen Moster on suomentanut Nelikätisen soiton mahdottomuuden. Myös joitakin ihan myönteisiä blogiarvioita muistan silmäilleeni. Aloin kuitenkin epäröidä, kun äiti kertoi jättäneensä kirjan kesken, vaikka se oli heillä lukupiirikirjana. Kirjastossa hivelin kirjaa, mutta kauhistuin sen paksuutta: 526 sivua! Lisäksi olin hieman epäluuloinen, koska kirjaston uutuushyllyssä oli näitä kaksi kappaletta lainattavissa. Eivät siis olleet oikein lähteneet liikkeelle. Paha merkki. Ajattelin, että muutakin luettavaa löytyy kyllin, enkä ehkä jää paljosta paitsi, vaikken tätä lukisikaan – ainakaan vielä.

Sitten sattui kirjastossa käteen tämän uudehkon kirjan äänikirjaversio, ja päätin kokeilla sitä. Cd-levyjä on kaikkiaan 12 kappaletta ja kestoa yhteensä 14 tuntia. Lukija on ihan miellyttävä-ääninen ja ärsyttämätön Toni Kamula. Mutta tästäpä ensimmäinen purnaus. Miksi ihmeessä kirjaan ei ole voitu ottaa kahta lukijaa? Kirjahan rakentuu luvuista, joissa vuoron perään ovat minäkertojina äiti Almut ja poika Sebastian. Olisi ollut paljon helpompi kuunnellessa pysyä mukana tarinassa, jos lukijakin olisi ollut vuoroin nainen, vuoroin mies. Olisiko äänikirjan hinta noussut tästä olennaisesti? Mielestäni nautittavuudessa olisi ainakin voitettu.

Kirjan idea on ihan kelvollinen. Almut on psykologi, joka on palkattu saksalaiselle loistoristeilijälle avioliittoneuvojaksi tai -terapeutiksi. Hänen parikymppinen poikansa Sebastian on samalla aluksella baaripianistina. Uskottavuus kuitenkin karisee, kun lukija tajuaa, etteivät Almut ja Sebastian ole viikkojen purjehtimisen aikana törmänneet toisiinsa eivätkä siis tiedä, että ovat töissä samalla aluksella. Laiva tekee matkaa Euroopan ja Kanarian saarten kautta Etelä-Amerikan ympäri. Almut on ollut pitkään poikansa yksinhuoltaja, mutta puoli vuotta aiemmin heille on tullut välirikko ja Sebastian on lähtenyt.

Almut ja Sebastian ovat kotoisin DDR:stä. Muuri on murtunut juuri ennen kuin Sebastian on aloittanut koulun, eli hän on käytännössä elänyt aina yhdistyneessä Saksassa. Silti häntäkin edelleen pidetään yhtenä ”niistä”. Tässä onkin kirjan kiinnostavimpia teemoja eli Saksan yhdistymisen vaikeus, DDR:n traumaattiset muistot ja perintö ihmisten mielissä, alituinen toiseus, joka ei hellitä. Konkreettinen muistutus DDR:stä aluksella on henkilöstöstä vastaava Gaus, joka on palkannut sekä Almutin että Sebastianin laivaan. Gaus on entinen salaisen poliisin upseeri, jonka salatutkin yhteydet perheeseen paljastuvat tarinan edetessä.

Alus on äärettömän ylellinen ja sen matkustajat hyvin äveriästä joukkoa. Vastakohtana on henkilökunta, joka elää alimmilla miehistökansilla kuin sillit suolassa. Lisäkontrastia saadaan, kun laivaan poimitaan neljä nuorta afrikkalaismiestä, jotka ovat olleet matkalla Espanjaan. Argentiinan edustalla koetetaan kuitenkin ratkaista, miten salamatkustajat saataisiin turvaan ilman, että kenenkään työpaikka vaarantuu. Patagonian edustalla alkaa myrsky juuri joulun aikaan.

Mutta jotenkin tämä kaikki on mahdottoman tylsästi kerrottua. Moster kuvailee perusteellisesti vähäpätöisiä tapahtumia ja kohtaamisia, jotka eivät oikeastaan liity yhtään mihinkään. Alussa esimerkiksi käydään läpi Almutin muutaman asiakkaan koko elämäntarinat, jotka ovat sinällään ihan kiinnostaviakin, mutta jotka eivät lainkaan kuljeta tarinaa eteenpäin. Jotkut tapahtumat kerrotaan sekä Almutin että Sebastianin näkökulmista, vaikka kyseessä ei mitään sen kummempaa olisikaan. Gausilla on tapana viettää aikaansa Almutin vastaanottotiloissa, koska siellä on laivan paras piano. Mies soittaa pianoa ja Almut toimii vastentahtoisena yleisönä ja joutuu kuuntelemaan myös miehen jaarituksia. Paljon jauhetaan musiikista, joka on keskeinen osa niin Almutin, Sebastianin kuin Gausinkin elämää. Mutta yhtään ei tullut sellainen olo, että haluaisi kuunnella kappaleita, joista kirjassa puhutaan, puhutaan ja puhutaan. Moster on kielen avulla erottanut minäkertojat toisistaan. Almut käyttää hyvin muodollista, jopa jäykkää yleiskieltä, kun taas Sebastianin suuhun on ainakin koetettu saada rennompaa otetta. Kovin luonteviksi en sanoisi oikein kumpaakaan. Valitettavasti en voinut ajaessani tehdä muistiinpanoja, joten mitään konkreettisia esimerkkejä en voi tähän nyt laittaa.

Pidin kovasti Helen Mosterin teoksesta Hylky, jonka luin viime keväänä. Molemmissa kirjoissa on  meri mukana keskeisenä elementtinä, mutta muuten kirjat ovat hyvin erilaiset. Vertailussa kyllä vaimo vetää pitemmän korren, valitan, Stefan.

Saksassa kirja on noussut arvostelumenestykseksi, ja esimerkiksi Parnasson kriitikko Maija Vesanen on nähnyt kirjassa vain hyvää (kurkkaa täältä). Hesarin Mervi Kantokorpi on suorastaan haltioitunut (kurkkaa täältä). Katjan mukaan kyseessä on laaturomaani sanan kaikissa merkityksissä, Susalle kirja on ollut kiehtova ja lohdullinen lukukokemus, Hanna ja Minna haluaisivat lukea vain tällaisia kirjoja, mutta Arja sentään on sanonut jotain pieneksi moitteeksikin luettavaa.

Loppupäätelmä: En varmaan sitten ymmärtänyt lainkaan tämän mestariteoksen ideaa ja hienoutta. Olen kelvoton lukemaan näin mahtavaa kirjallisuutta. Olkoon niin! Onneksi voin lukea ihan vapaasti mitä haluan!

Stefan Moster: Nelikätisen soitin mahdottomuus (Die Unmöglichkeit des vierhändigen Spiels)

Suom. Helen Moster. Siltala 2011. Äänikirjassa 12 cd:tä, lukijana Toni Kamula.

Helen Moster: Hylky

Hylky on toinen Pienen esikoiskirjakerhon eli PEKKin kuukaudenkirja. PEKKin toimintaidea on loistava. Kannattaa tutustua tarkemmin sääntöihin ynnä muuhun täältä. Helen Moster on kolmas suomalainen esikoiskirjailija, jonka kirjan olen tänä vuonna jo ehtinyt lukea. Ensimmäinen oli Katja Kaukonen ja Odelma, toinen PEKKin ensimmäinen eli Antti Leikas ja Melominen. Kaikkia yhdistää se, että kirjailijaksi on ryhdytty vasta jo ihan aikuisena, nelikymppisenä tai niillä main. Kansiliepeen esittelyn mukaan Moster on syntynyt vuonna 1961. Ammatiltaan hän on toimittaja ja kääntäjä, joten kirjoittaminen sinänsä ei ole ollut hänelle vierasta.

Hylky on pääosin historiallinen romaani. Tartuin siihen hienoisen varovasti, sillä olen erittäin kiinnostunut historiasta ja pidän historiallisista romaaneista, mutta niiden pitää olla hyvin kirjoitettuja. Moster ei tuottanut pettymystä. Jos sallitaan vertailu, asettaisin hänet kotimaisista tekijöistä akselin Carita Forsgren – Kaari Utrio keskivaiheille, hivenen lähemmäs Utriota kuin Forsgrenia. Mosterin kirjassa romantiikalla ei ole kovinkaan suurta osuutta, mutta historiallisen ajan kuvaus, epookki, on huolellista ja onnistunutta. Silti Moster ei pitkästytä lukijaa liiallisella yksityiskohtien luettelemisella. Forsgrenin esikoisessa Kolmen kuun kuningattaressa draaman kaari pääsee lopussa lässähtämään, mutta Hylky pitää pintansa hallittuun loppuun asti. Aiheensa takia kirja nosti mieleeni myös Tracy Chevalierin teoksen Tyttö ja helmikorvakoru.

Kirjan tarina rakentuu kolmesta ajallisesta ja paikallisesta elementistä. Nykyhetkessä on romaanin minäkertoja, tutkija Anton Saksa, joka löytää syksyn viimeisellä sukellusretkellään hylyn Suomenlahdelta. Anton Saksan ajalehtivaa aiempaa elämää kuvataan pala kerrallaan. Hän saa lopulta otteen omasta elämästään hylyn myötä, kun hän alkaa itsekseen ja salaa tutkia sen alkuperää ja vaiheita. Toinen paikka ja aika on vuoden 1792 Pietari, Katariina Suuren hovi. Katariina alkaa olla jo vanha ja raihnas, mutta virkeyttä tuo uusi kiihkeä rakkaus nuoreen ja komean Platon Zuboviin. Katariina on tilannut Saksasta Meissenin posliinitehtaasta loisteliaan seitsemänsadan osan astiaston, jossa on uniikki ruusunnuppukuvio ja kahvikupeissa joutsenkaulakorva. Samaan lastiin hän päättää tilata rakastajalleen lahjaksi maalauksen hollantilaiselta nuorelta lupaukselta Caspar an den Heidenilta.

Kolmas ja tärkein henkilö, oikeastaan Hylyn päähenkilö, on hollantilaisen kapteenin viisitoistavuotias poika Arne Arnesen. Arnen isä Willem Arnesen kutsutaan vuoden 1792 alussa Vrouw Helenan kapteeniksi syksyn viimeiselle purjehdukselle. Silloin on tarkoitus toimittaa perille keisarinna Katariinan tilaus Pietariin. Purjehduksesta tulee vaarallinen, sillä Itämeri on syksyllä arvaamaton. Lisäkiusana ovat vielä saariston rantarosvot, jotka sytyttävät harhaanjohtavia tulia luodoille houkutellakseen laivat karille. Ennen purjehdusta on kapteenin henkilökohtaisesti käytävä keräämässä tilatut tuotteet Saksasta.

Arne on hintelä ja hiljainen poika, joka haluaisin kiihkeästi taiteilijaksi. Merikapteenin ura on hänelle kauhistus, mutta isä ei ota vastusteluja kuuleviin korviinsa. Piirtäminen on joutavaa tuhertelua, eikä isä huomaa poikansa kiistatonta lahjakkuutta. Willem itse on kiinnostuneempi arkkitehtuurista kuin laivoista, mutta koska isä aikanaan pakotti hänet laivaan, hän tekee nyt samoin omalle pojalleen.

Lukija tietää siis kirjan ensilehdeltä alkaen, kuinka Vrouw Helenan Pietarin-purjehdus päättyy. Se ei kuitenkaan latista lainkaan lukunautintoa, oikeastaan päinvastoin. Nykyhetki ja historia lomittuvat kirjassa hienosti, ja on hauska seurata, miten palat loksahtavat paikoilleen. Anton löytää hylystä posliinikupin, ja vain lukija lopulta tietää, millaisten vaiheiden kautta se on paikalleen päätynyt.

Historialliseksi romaaniksi Hylky on melko lyhyt. Kolme ulottuvuutta vielä hajottaa sitä melkoisesti. Katariina Suuri on kieltämättä kiehtova ja mielenkiintoinen henkilö, mutta romaani ei olisi mielestäni menettänyt mitään, vaikka hänen osuutensa olisi jäänyt kokonaan pois. Sen sijaan olisin mielelläni tutustunut tarkemmin Anton Saksaan ja seurannut hänen työtään hylyn salaisuuden purkamiseksi. Nyt Antonin pariin päästiin kovin harvoin ja lyhyiksi hetkiksi. Arnen ja hollantilaisten tarinaan jää kutkuttavia aukkoja, joita kaikkia ei varmasti kannattaisikaan täyttää. Arnen näkevin silmin kuvataan taideteoksia ja posliinitehtaan miljöötä upeasti. Ne olivat kirjan vaikuttavimpia osuuksia lopun myrskyävän meren lisäksi. Hienosti Moster kuvaa myös alussa Antonin sukellusta ja hylyn löytymistä.

On mielenkiintoista nähdä, millaisen aiheen Moster valitsee seuraavaan kirjaansa. Hylky on niin lupaava, että olisi pettymys, jos se jäisi tekijänsä ainoaksi. Tätä lukiessani harmittelin moneen kertaan, etten aikanaan ehtinyt kovin tarkkaan seurata Vrouw Marian hylyn löytymisen ja hylyn tutkimisen uutisointia. Onneksi Moster on liittänyt kirjan loppuun hyvän kirjallisuusluettelon, josta voi etsiä haluamaansa lisätietoa Itämeren hylyistä.

Helen Moster: Hylky

Avain 2011, 253 s.