J. S. Meresmaa: Kenties tapan sinut vielä

 

Aleksi on 17-vuotias ihan tavallinen poika, joka opiskelee ammattikoulun sähkölinjalla ja harrastaa tosimielellä videopelejä tavoitteena ura menestyneenä e-urheilijana. Huonosti menneen pelisession jälkeen Aleksi lähtee tuulettamaan tunteitaan ja poikkeaa jätskibaariin, jossa ei ole juurikaan aiemmin asioinut.

Tuo jäätelöbaarivierailu muuttaa Aleksin elämän silmänräpäyksessä täysin ja peruuttamattomasti. Hän nimittäin tapaa baarissa Noran, upean goottitytön, joka vain muutamaa hetkeä myöhemmin paljastuu pesunkestäväksi ja 132-vuotiaaksi vampyyriksi. Nora on suunnitellut Aleksista seuraavaa ateriaansa, mutta aie jää viime hetkellä toteutumatta, kun asiaan sekaantuu salaperäinen mutta ilmeisen ilkeämielinen Kaspar.

Odottamattomasta kohtaamisesta kehkeytyy lopulta vielä odottamattomampi ja melko pomppuinen ystävyyssuhde. Aleksi tosin huomaa pian, että olisi mielellään Noralle enemmänkin kuin vain pelkkä ystävä. Lisäksi hän oivaltaa, että monet vampyyreille luontaiset ominaisuudet olisivat kovaa valuuttaa pelimaailmassa…

J. S. Meresmaan uunituore nuorten fantasiaromaani Kenties tapaan sinut vielä on melko monen toiveeni täyttymys. Ensinnäkin sen päähenkilö on tuiki tavallinen nuorukainen, joka opiskelee ammattikoulussa. Kouluun ja opiskeluun kirjassa tosin viitataan vain ohimennen pari kertaa. Silti ehditään nostaa esiin sekin ilmiö, että usein ystävysten tiet eroavat, jos peruskoulun jälkeen valitaankin eri reitit. Aleksin ehdottomasti paras ystävä Roope on mennyt lukioon, mutta poikien ystävyys ei ole siitä muuksi muuttunut. Roope pelaa snookeria yhtä omistautuneesti kuin Aleksi harrastaa esportia.

Toiseksi kaikki muu tavallisuus on tarinasta kaukana! Vampyyriromantiikka ja -perimätieto on raikkaasti päivitetty. Lukijalle on iloa perinteen ja tuoreemmankin aiheen ympärille rakentuneen populaarikulttuurin tuntemuksesta, mutta se ei ole missään nimessä välttämätöntä. Kirjasta saa poimittua myös luku- ja katseluvinkkejä, mikäli sellaisia kaipaa.

Tarinan juoni on kekseliäs ja jännittävä sekä etenee rivakasti, mikä onkin tietysti plussaa, sillä kirjassa on vain 135 sivua. Se onkin sen kolmas huomionarvoinen etu! Fantasiaromaanin ei tosiaankaan aina tarvitse olla mahdottoman paksu tiiliskivi toimiakseen. Himolukijoille toki tarvitaan kunnon lukupaketteja, mutta välipalaksi tämä hujahtaa kyllä heillekin. Tottumattomampi lukija saa tästä kirjasta kaivatun kokemuksen kokonaisen kirjan lukemisesta. Lisäksi loppuratkaisu on kirjoitettu niin, että vahva lupaus jatko-osasta jää leijumaan ilmaan. Lukunälkä on oivallisesti herätetty!

Lyhyydestään ja vetävyydestään huolimatta Kenties tapaan sinut vielä ei ole yksinkertainen tai liian suoraviivainen. Rakenteessa on sopivasti pientä koukkua, ja tulkinnoillekin on jätetty tilaa. Kielensä puolesta teos on raikasta luettavaa. Peruskoulu- ja teiniarjesta vieraantuneelle keski-ikäiselle tämä oli riemastuttavaa ja virkistävää lukukokemus!

J. S. Meresmaa: Kenties tapaan sinut vielä
Karisto 2022. 135 s.
Kansi Saana Nyqvist.

Arvostelukappale

J. S. Meresmaa: Dodo

 

”Säeromaani on kaunokirjallisuuden laji, jossa kerronta etenee ilmavasti lyhyiden säkeiden muodossa. Se on noussut maailmantietoisuuteen 2010-luvulla nuortenaikuisten kirjallisuuden suosion myötä. Suomenkielisen termin lajille esitteli kirjailija Anneli Kanto. Ensimmäinen Suomessa säeromaaneja kirjoittanut kirjailija on Kirsti Kuronen, jolta on julkaistu säeromaanit Paha puuska, Pönttö ja Merikki.”

Näin säeromaani-termiä avaa Wikipedia. Olen tutustunut säeromaaniin jo muutama vuosi sitten lukemalla sen suomenkielisen uranuurtajan eli Kirsti Kurosen Paha puuska -teoksen, vaikka en sitä silloin vielä tiennyt säeromaaniksi. Tiedän siis oikein hyvin, ettei kyse ole mistään loppusoinnuttelusta tai tiukkamittaisesta runoudesta vaan nimenomaan kertovasta tekstistä, joka taiton ilmavuuden ja tekstin napakkuuden puolesta muistuttaa runoa. Eeppinen runoelma on kuitenkin liian mahtipontinen ja vähän tunkkainenkin termi tässä yhteydessä.

Jostain syystä säeromaaneja on kirjoitettu nuorille ja nuorille aikuisille, kuten tuosta Wikipedian nyt jo hieman vanhentuneesta artikkelintyngästä käy ilmi. Ja mikä ettei, raikkaan ilmaisutapansa puolesta säeromaani sopii kyllä hyvin nuortenromaanien ja YA-kirjallisuuden muodoksi. Nopealukuisuus ja ajatteluttavat teemat yhdistyvät siinä hienosti.

Kurosen uranuurrosta on vierähtänyt nyt siis jo kuusi vuotta, ja suomalaisellekin kirjallisuuskentälle on putkahtanut lisää säeromaanin erinomaisia taitajia. Yksi heistä on J. S. Meresmaa, jonka monipuolinen tuotanto on minulle jo entuudestaan tuttua, mutta jonka jo viime vuonna ilmestyneeseen säeromaaniin Dodo tulin tarttuneeksi vasta nyt.

Onneksi edes nyt tartuin, sillä Dodo on hurjan hieno teos! Ihastuin siihen ikihyviksi.

Minäkertoja Iina on ysiluokkalainen tyttö, jolla ei pyyhi kovin hyvin. Koulu on menossa pahasti penkin alle, vaikka Iinalla on selvät tavoitteet. Hän haluaa aikanaan opiskella yliopistossa luonnontieteitä. Lukioon olisi siis päästävä, mutta nyt tie näyttää olevan pystyssä. Iina on lintsannut ihan liikaa.

Lintsaamisen syy on poikaystävä Tuukka, joka kärsii pahoista masennuskausista. Tai oikeastaan syy on Dodo. Dodo Mauritius -niminen olio, otus, jonka Iina, Tuukka ja Sara ovat löytäneet pienenä vapisevana poikasena hylätystä kaivoksesta ja tuoneet salaa Tuukan, tai oikeastaan Tuukan tädin asuntoon. Otus on kasvanut melkoisesti ja vaatii nyt jatkuvaa hoitoa ja huoltoa.

Äiti kuitenkin rehtorin myötävaikutuksella ratkaisee Iinan pulmat määräämällä, että tämän on selvitettävä koulunsa suorittamalla opintoja kesällä. Paras opettaja olisi oma isä. Iina ei ilahdu, sillä välit isän kanssa ovat olleet vuosia lähes poikki viinan takia. Iina kuitenkin lähtee isän luo Keski-Suomeen, ja sillä aikaa Dodo karkaa.

Kuten sanottu, pidin tästä valtavasti. Kieli on tiivistä ja hiottua, ilmaisu omintakeista ja taitto tukee kokonaisuutta. Mietin, että tämä kirja kyllä menettää osan, jos sen kuuntelee äänikirjana, niin vannoutunut äänikirjojen kannattaja kuin olenkin.

Ilahduin myös valtavasti, kun tajusin, että yksi ratkaiseva miljöön tarinassa on Särkisalon Förby ja sen romahtanut kalkkikaivos. Kaivoskuilujen romahtaminen keskellä kylää oli aikanaan valtava järkytys, ja paikka on tosiaan edelleen aidalla suljettu. Aavemainen paikka.

Dodossa käsitellään aivan hurja määrä tärkeitä ja kipeitä teemoja, mutta silti Meresmaa ei saarnaa säkeenkään verran. Pienessä ja tiiviissä (ja samalla älyttömän ilmavassa) teoksessa on todella paljon annettavaa. Lisäksi se on koskettava, paikoin jännittävä, vähän arvoituksellinen ja maaginen sekä sopivasti yllättävä. Aivan loistava!

Dodolle on ilmestynyt tänä vuonna jatko-osa Khimaira, ja trilogia täydentyy ensi vuonna.

J. S. Meresmaa: Dodo
Myllylahti 2020. 157 s.

Arvostelukappale.

J. S. Meresmaa: Voimanpesä

 

Ensimmäisen koronakesämme nelipäiväinen kesälomareissu osoittautui lopulta kirjallisuusharrastuksen kannalta hyvin antoisaksi. Kuten joku ehkä huomasi, varasin matkalukemiseksi Tommi Kinnusen Pintin, jonka innoittamina teimme matkan loppuun vielä yhden ylimääräisen mutkan ja kävimme katsomassa Nuutajärven lasikylää. Jo sitä ennen kävimme virkistämässä muistiamme Tampereen tuomikirkossa, jonka maalaukset ja koristelut vilahtavat Pekka Hyytin dekkarissa Tummat pilvet eilisen ja joita maalataan Hugo Simbergin elämäkerrassa Pirut ja enkelit.

Lisäbonus tipahti yllättäen jälkeen päin, kun otin lukuvuoroon jo keväällä hankkimani J. S. Meresmaan Voimanpesä-romaanin. En ollut tajunnut, että kannen kuvassa on Verlan pahvitehtaan punatiilifasadi. Sattumalta kesäreissumme yksi pääkohteista oli juuri Verlan tehdasmuseo, ja todellakin vaikutuimme upeasta kohteesta. (Suosittelen lämpimästi, ja kannattaa ehdottomasti varata aikaa noin tunnin mittaiselle opastetulle tutustumiskierrokselle tehtaaseen.) Verla ei ole suotta Unescon maailmanperintökohde.

Voimanpesä on Meresmaan Ursiini-trilogian päätösosa. Aiemmat osat ovat Naakkamestari ja Hämäränsäteet. Kirjailija luonnehtii itse sarjaansa näin:

”Ursiini-trilogia sijoittuu vaihtoehtohistoriaan, jossa Veiksel-jääkausi on jatkunut Euroopassa pitkään ja mahdollistanut monien jääkauden eläinten, kuten mammuttien, jättihirvien ja villasarvikuonojen eloonjäämisen. Trilogia on paikallishistoriapainotteista steampunkia, ja se kertoo vallasta ja vastarinnasta ursiinivähemmistön näkökulmasta.”

Lämpimästi suosittelen lukemaan koko Ursiini-sarjan järjestyksessä ja varmasti on eduksi, jos voi lukea kirjat lyhyen ajan sisällä. Ainakin itse huomasin unohtaneeni aika paljon aiemmista osista, ja teosten maailma on niin omintakeinen, että lukija tarvitsee kaiken saamansa tiedon sujuvaan tarinassa suunnistamiseen. Kirjat ovat kompakteja pienoisromaaneja, joten ne lukee nopeasti.

Voimanpesän alussa ursiinit on ajettu ahtaalle. Tampere alkaa vaikuttaa yhä epävarmemmalta turvapaikalta, ja niinpä Jyly tovereineen päättää siirtää Naakkamestarin. Uudeksi tukikohdaksi valikoituu Verlan pahvitehtaan alue. Seutu on kaikin puolin ursiinien tarkoitukseen sopiva, sillä tehtaan lähellä on jopa voimakiviesiintymä. Vihollisten aktiivisen toiminnan lisäksi Jylyllä on muitakin murheita. Anttoni alkaa oireilla kummallisesti.

Naakkamestarin siirtäminen on monella tavalla ongelmallista. Logistiseksi ratkaisuksi valitaan junakyyti. Jyly itse matkustaa etukäteen valmistelemaan muuttoa Verlaan, ja saa kyydin Tampereelle putkahtavalta Tuulilta, joka on hankkinut käyttöönsä kummallisen kulkupelin eli dirigiibelin (kannattaa guuglata tämä!).

Verla vaikutta oivalliselta sijoituspaikalta, mutta sitten vanha vihollinen putkahtaa paikalle luolahyeenoineen, eikä Jyly enää tiedä, kehen voi luottaa. Tapahtumat etenevät nopeaa tahtia, ja tehdasalueen rakennuksia ja lähiympäristön maastoa hyödynnetään siinä oivallisesti. Kieltämättä kirjasta tuntui saavan aika paljon irti siksikin, että oli pari viikkoa aikaisemmin kavunnut kuivaamon portaissa ja käynyt lounaalla makasiiniin sijoitetussa kahvilassa.

Voimanpesässä Meresmaa solmii tarinan langat pääosin yhteen, vaikka aukkojakin jää mukavasti. Olen aiempia osia käsittelevässä jutussani kiitellyt sarjaa tiiviistä ja aukkoisesta kerronnasta, ja edelleen olen samaa mieltä. Huomasin myös yhä enemmän tykästyväni tähän suomalaiseen teolliseen historiaan paneutuvaan mielikuvitukselliseen tarinaan. Harmi, että sarja päättyy!

J. S. Meresmaa: Voimanpesä
Robustos 2019. 195 s.

Ostettu.

Ursiini-trilogia:

Naakkamestari
Hämäränsäteet
Voimanpesä

J. S. Meresmaa: Naakkamestari ja Hämäränsäteet #nuortenkirjatorstai

Suomessa kirjoitetaan ja julkaistaan todella korkeatasoista spekulatiivista fiktiota eli spefiä. Lajityypin mestareihin lukeutuu monien muiden ohella monipuolinen ja tuottelias kirjailija J. S. Meresmaa, jonka tuotantoon ja uraan voi tutustua kirjailijan omilla verkkosivuilla.

Tartuin Meresmaan Ursiini-trilogian aloitusosaan Naakkamestari huomattuani, että sarjan kakkososa Hämäränsäteet on tulossa mukaan #nuortenkirjatorstai-sarjaani. Hyvä oli, että tartuin, koska Ursiini-sarja on erittäin mielenkiintoinen ja hyvin erikoislaatuinen. Se todellakin kannattaa lukea kokonaan. Kirjailija esittelee sarjan itse näin:

”Ursiini-trilogia sijoittuu vaihtoehtohistoriaan, jossa Veiksel-jääkausi on jatkunut Euroopassa pitkään ja mahdollistanut monien jääkauden eläinten, kuten mammuttien, jättihirvien ja villasarvikuonojen eloonjäämisen. Trilogia on paikallishistoriapainotteista steampunkia, ja se kertoo vallasta ja vastarinnasta ursiinivähemmistön näkökulmasta.”

Hieman tyhmästi tajusin etsiä tämän lukuohjeen vasta sarjan kaksi ensimmäistä osaa luettuani, mutta ei se mitään. Jotain tuon suuntaista olin itsekin tarinoiden parissa päätellyt. Tuossa esittelyssä on jo useampia avainsanoja, jotka saivat silmäni loistamaan: vaihtoehtohistoria, steampunk, paikallishistoria. Nam!

Namia vain onkin. Naakkamestari sijoittuu 1900-luvun taitteeseen Tampereelle ja Hämäränsäteet vain vähän myöhempään ajankohtaan Imatralle. Moni seikka on ajassa tunnistettavaa historiaa, kuten Tampereella Tammerkosken tuntuman suuret teollisuusrakennukset ja Imatralla juuri valmistunut linnamainen hotelli kosken partaalla. Mutta hyvin moni seikka sitten ei olekaan aivan niin kuin olen historiankirjoista lukenut. Meresmaa on oivallisesti hyödyntänyt historiaa ja mytologiaa yhdistäen ne fantasia-aineksiin ja luonut aivan oman maailman tarinoidensa pohjaksi.

Naakkamestarin päähenkilö on Enni-niminen tyttö, jonka vanhemmat ovat kadonneet teille tietymättömille vuosia sitten ja joka on joutunut ansaitsemaan elantonsa valurimestarin verstaassa apulaisena. Ennin toinen jalka on vammautunut, kun hän on sairastanut polion, ja hän joutuu käyttämään siinä metallista tukea voidakseen liikkua. Tytön elämä vaikuttaa kaikkea muuta kuin mukavalta. Eräänä päivänä Enni löytää henkitoreissaan olevan naakan, vie sen omaan makuualkoviinsa ja koettaa hoivata sitä. Naakka kuitenkin kuolee. Sen pieni ruumis katoaa jäljettömiin, mutta jäljelle jää yksi valkoinen sulka.

Dramaattisen yön tapahtumien jälkeen Enni päättää itsekin kadota. Karkumatka katkeaa kuitenkin, kun hän törmää Jyly-nimiseen poikaan, joka kertoo osuneensa paikalle juuri tuon valkoisen sulan ansiosta. Enni saa tietää monia yllättäviä asioita itsestään, kuten oikean nimensä, perheestään, ursiineista ja ennen kaikkea Naakkamestarista. Lopussa hän joutuu tekemään niin suuria ratkaisuja, että niitä on lukijankin vaikea sulattaa.

Ursiinit jäivät ainakin minulle vielä Naakkamestarin perusteella melkoisen hämäräksi porukaksi. Asia alkaa valottua paremmin vasta Hämäränsäteissä, johon on kirjoitettu otteita Topias Sapeliuksen teoksesta Isäinmaamme-nimisestä teoksesta. Se taas on mukaeltu Sakari Topeliuksen Maamme-kirjasta. Sapelius selittää ursiinien alkuperää niiltä osin kuin hänelläkään on tästä pienestä ja vainotusta vähemmistökansasta kerrottavaa.

Hämäränsäteet siis sijoittuu Imatralle, Suomen ja Venäjän ja niiden väliin jäävän Karjalan rajalle. Itärajan takana tuntuu moni asia olevan vielä vaihtoehtoisemmin kuin tällä puolen. Kirjan päähenkilö on tällä kertaa Jylyn pikkusisko Säde, johon Enni ensimmäisessä kirjassa myös tutustuu. Säde on joutunut suorittamaan kenttätehtävää Imatralle Anttonin kanssa. Kumpikin on vakoilijana oikeastaan täysin kokematon, mutta apuna kaksikolla on paitsi hotellissa työskentelevä Rauha myös Anttonin suunnittelemat salakuuntelulaitteet, jotka on rakennettu sudenkorentojen muotoon.

Kaikki lähtee menemään enemmän tai vähemmän pieleen, kun nuorten vakoilemia henkilöitä saapuu yllättäen tapaamaan korkea-arvoinen tsuudi. Pian Säde ja Anttoni joutuvat pakenemaan henkensä edestä. He päätyvät tekemään melkoisen läheistä tuttavuutta niin Imatrankosken kuin hyeenoidenkin kanssa.

Molemmat teokset ovat kokonsa puolesta pienoisromaaneja, mutta niiden kansien väliin mahtuu uskomattoman runsas ja mielikuvituksellinen tarina. Kirjojen lukemisen keskeinen nautinto olikin huomata, miten niukoilla aineksilla Meresmaa sai minun pääkoppani sisällä tapahtumaan ällistyttäviä asioita. Aukkojen kuvitteleminen umpeen on aivan mahtavaa, samoin erilaisten vinkkien kokoaminen. Ursiini-trilogiasta saisi melkoisen tiiliskivinipun, mutta kirjailija on päätynyt täysin vastakkaiseen ratkaisuun. Mielenkiintoista!

Kenelle sarja sitten on suunnattu? Pieni, kompakti koko ei ainakaan pelota vähän lukevia, mikä on positiivista. Siltikään kirjat eivät ole kovin helppolukuisia, joten harjaantumaton lukija saattaa joutua kovinkin ymmälleen, jos jää kaksin kirjan kanssa. Kannattaa siis ainakin sysätä kunnolla alkuun, eli esimerkiksi lukea vähän matkaa ääneen vaikka koko luokalle, jos koulussa näitä luettaa. Historian ja kirjallisuuden tunneille näistä saisi oivallista materiaalia yläkoulussa ja miksei lukiossakin. Kirjat lukee nopsasti, ja niistä saisi monenlaisia näkökulmia keskustelujen ja erilaisten tuotosten pohjaksi.

J. S. Meresmaa: Naakkamestari
Robustos 2016. 163 s.

Kirjasto.

J. S. Meresmaa: Hämäränsäteet
Robustos 2018. 151 s.

Arvostelukappale.

#nuortenkirjatorstai-sarja:

Tatu Kokko: RobMacCool ja Krimin jalokivi
Tatu Kokko: Rob MacCool ja Kirottu metsä
Marja-Leena Tiainen: Viestejä Koomasta
Juuli Niemi: Et kävele yksin
Nemo Rossi: Viimeinen etruski

Iida Sammalisto: Tähtimosaiikki
Jukka Behm: Pehmolelutyttö
L. K. Valmu: Poika - Murha seitsemännellä luokalla

Elina Rouhiainen: Muistojenlukija

Sanna Heinonen: Noland

Kalle Veirto: Kyläkaukalon lupaus 
Laura Suomela: Silmänkääntötemppu
Nonna Wasiljeff: Loukkupoika 
Riina Mattila: Järistyksiä
Jukka-Pekka Palviainen: Virityksiä 

Jyri Paretskoi: Shell's Angles - Aivot narikkaan
Kalle Veirto: Sählymestarit - Ruotsin kuninkaat
Maria Autio: Lohikäärmekesä 
Kimmo Ohtonen: Ikimaa. Soturin tie 

Anniina Mikama: Taikuri ja taskuvaras

Mervi Heikkilä: Revonpuro 

Anders Vacklin ja Aki Parhamaa: Beta. Sensored Reality 1

Laura Lähteenmäki: Yksi kevät 

Veera Salmi: Saari 

Sini Helminen: Veden vallassa (ja Kaarnan kätkössä sekä Kiven sisässä)

Anne Leinonen: Kirjanoita ja Noitakirja 

Maija Haavisto: Perhonen vatsassa 

Nelli Hietala: Kenen joukoissa seisot, Miia Martikainen? 

Vilja-Tuulia Huotarinen ja Satu Koskimies: Emilia - Runotytön tarina jatkuu 

J. S. Meresmaa: Naakkamestari ja Hämäränsäteet

Tulossa:

Jyri Paretskoi: K15 21.6.2018
Tittamari Marttinen: Aurinkoa, Linnea! 28.6.2018

J. S. Meresmaa: Mifongin mahti

Syyslomaviikolla vietin nuortenkirjateemaviikkoa, mutta läheskään kaikkea aikomaani en ehtinyt leppoisan lomaviikkoni aikana lukea. Yli jäi vielä ihan muhkea pino uutuuskirjoja, jotka on tarkoitus lähiviikkoina selättää. Kirjaston varaukset onnistuin uusimaan, joten pahimmat lukupaineet katosivat onnellisesti niskastani.

J. S. Meresmaan eeppistä Mifonki-fantasiasarjaa olen seurannut alusta asti, ja nyt vuorossa oli hiljattain ilmestynyt kolmas osa Mifongin mahti. Aiemmista osista Mifongin perinnön ja Mifongin ajan kirjoittaessani olen ollut kovin vakuuttunut, että kyseessä on nimenomaan trilogia. Olen siis ollut väärässä. Nettisivuillaan Meresmaa toteaa aiheesta häneltä uteleville: ”Mifonki-sarja on sarja, koska siihen kuuluu monta kirjaa. Ymmärrän, että se kiinnostaa, kuinka pitkään tarina jatkuu. Ymmärrän, koska se kiinnostaa minuakin. Mutta asia on niin, että ensin minun on kirjoitettava se -- keskityttävä itse tarinaan, ei sen mittaan. Ja ennen kuin sanon "sen pituinen se", mifonkien tarina jatkuu.” Eipä siis vaivata sarjan pituudella sen enempää päitämme. Sen tosin voi todeta, että ainakaan tähän kolmanteen osaan sarja ei pääty. Ainakaan tarina ei pääty.

Olen aiemminkin valitellut, että muistikapasiteetti on kovilla, kun koettaa pysytellä ajan tasalla sarjoissa, joita julkaistaan osa kerran vuodessa. Osittain sitäkin varten aikanaan perustin tämän blogin, vaikka sitten lähes välittömästi oivalsin, että perimmäiseen ongelmaan ei blogistakaan ole apua. Ei tänne kuitenkaan voi kaikkia ratkaisevia juonenkäänteitä muistiin kirjoittaa. Mutta kyllä muisti sentään hieman vetreytyy aiempien osien esittelyjä lukemalla.

Aiempien osien punaisena lankana on toiminut Ardisin ja Danten epäonninen rakkaustarina. Mifongin mahti kuitenkin tekee usean vuoden aikahypyn, ja kirjan keskiöön nousevat Ardisin lapset, kaksoset Ciaran ja Fewrynn. Kun kaksoset täyttävät kaksitoista, Ciaran lähetetään sopimuksen mukaan Merontesiin oppimaan kuninkaaksi. Varsinainen tarina alkaa kuitenkin vasta neljä vuotta myöhemmin, kun Ciaranin on aika nousta valtaistuimelle.

Merontesia on kymmenen vuoden ajan vaivannut ankara vitsaus tai kirous, lapsirutto, joka tappaa kaikki valtion alueella syntyvät lapset. Valtio on hitaasti näivettymässä pois kartalta. Ciaranin valtaannousu ei tapahdu ongelmitta. Hänen itämanterelaiset tapansa herättävät epäluuloa, ja salaliitto hänen syrjäyttämisekseen saa tulta alleen.

Kotona aikuistuvan Fewrynnin mahti alkaa murtautua esiin. Tyttö huomaa pystyvänsä lukemaan toisten ihmisten mielen. Muitakin mifonkien voimia hänellä on, kuten taito hallita tulta, omaa elementtiään. Unessa tai näyssä hän saa viestejä Merontesista, ja hän päättää lähteä tavalla tai toisella veljensä avuksi. Merontesin kirous liittyy yllättäen myös Danteen, joka odottaa uuden kuninkaan valtaannousua piilopaikassaan puumansa Reun rinnalla.

Tarinassa on jälleen juonitteluja ja jännittäviä käänteitä, magiaa ja romantiikkaa. Kokonaisuus on kaiken kaikkiaan hyvin vetävä ja viihdyttävä. Viiden sadan sivun jälkeenkin moni asia on yhtä auki kuin alussa ja monet juonikuviot jäävät kutkuttavan kiinnostavalla tavalla avoimiksi. Lukija koukutetaan taitavasti odottamaan jatkoa.

Olen aikaisemmissa kirjoituksissanikin todennut, että Mifonki-sarjassa on kosolti fantasiaperinteen tuttuja aineksia. Meresmaa onnistuu kuitenkin tekemään omasta fantasiamaailmastaan persoonallisen ja sen henkilöistä kiinnostavia. Mielestäni henkilökuvaus on vuosien varrella vankistunut mukavasti. Tosin edelleenkin mukana on väkeä runsaahkosti, mikä hajottaa tarinaa jonkin verran. Toisaalta tällainen laveus on lajityypille ominainen piirre sekin. Lukiessani tätä kolmatta osaa mietin, että sarjasta tuntuu kuitenkin puuttuvan tuttu peruskuvio eli hyvän ja pahan taistelun mustavalkoisuus. Meresmaan fantasiamaailmassa on enemmän sävyjä kuin kaksi. Yhä lämpimämmin suosittelen sarjaa myös kapean ’nuorten aikuisten’ kohderyhmän ulkopuolisille lukijoille.

J. S. Meresmaa: Mifongin mahti

Myllylahti 2014. 516 s.

Lainattu kirjastosta. 

J. S. Meresmaa: Mifongin aika

Runsas vuosi sitten luin esikoiskirjailija J. S. Meresmaan fantasiatrilogian aloitusosan Mifongin perintö. Pidin lukemastani ja laitoin seuraavan osan ensin henkiselle luettavien listalleni ja vuoden alussa myös kustantaja Karistolle lähettämälleni arvostelukappaletoivelistalle. Kirja kopsahti kevättalvesta postilaatikkooni ja nostin sen hieman huokaisten yhä paisuvan luettavien kirjojen pinoni huipulle. Tapanani on näet haalia aina vain kiihtyvään tahtiin kiinnostavaa luettavaa esimerkiksi kirjastoista, vaikka entisiäkin vielä olisi lukematta.

Katri Alatalon mainio Karnin labyrintti kuitenkin avasi taas mielessäni fantasiakanavan, ja päätin lukea Meresmaan Mifongin ajan saman tien. Pikkuisen harmittelin, että olin vienyt sarjan aloitusosan jo työpaikalle asiakkaitten käyttöön, koska pikainen selailu juonen mieleen palauttamiseksi olisi ollut nyt paikallaan. Vuodessa aika moni keskeinenkin asia oli päässyt vaipumaan unohduksiin. Mutta vanha konsti toimi jälleen: pitää vain ryhtyä lukemaan, kyllä kirjailija palauttaa tapahtumat lukijan mieleen tavalla tai toisella.

Kyseessä on siis alun alkaenkin kolmiosaiseksi suunniteltu sarja. Ensimmäisessä osassa tutustutaan maailmaan, sen henkilöihin ja perusongelmaan, joka on tarinan mittaan ratkaistava. Aloitusosaa Mifingin perintö vaivasi tietynlainen hajanaisuus ja paikasta toiseen ryntäily ilman selkeää päämäärää. Vasta aivan paksuhkon teoksen lopussa päästiin asian ytimen eli tarunhohtoisten mifonkien äärelle, ja silloin tapahtumat kiihtyivätkin melkoiseen menoon. Aloitusosan päättyessä muinainen mifonki Dargún Punainen on herätetty ikiunesta tulivuoren onkalosta, kuningatar Ardis on joutunut tyttärensä Fewrynnin kanssa erilleen tämän kaksosveljestä Ciaranista ja luulee, että hänen suuri rakkautensa Dante Rondestani on kuollut. Samaa luulee toisaalla Dante Ardisista.

Neljä vuotta on kulunut noista tapahtumista, kun Mifongin aika alkaa. Ardis on saanut arkensa miellyttävään ja rauhalliseen järjestykseen syrjäisessä maailmankolkassa. Vain kaihertava ikävä niin pientä Ciaran-poikaa kuin kuolleeksi luultua Dantea kohtaan häiritsevät tasaista, onnellistakin elämää uuden miehen rinnalla. Silloin tapahtuu katastrofi. Myös Haldor Sininen, toinen neljästä mifongista, on herännyt ikiunesta. Jokin on mennyt pieleen, sillä Haldor alkaa kylvää kammottavaa tuhoa ympärilleen. Myös Ardisin kotikylä saa tuta mifongin vihan.

Toisaalla Linn ja Dante Rondestani päättävät ottaa selville, kuka murhasi heidän veljensä Arranin neljä vuotta sitten. Jäljet johtavat Ardisin synnyinmaahan Merontesiin. Kuningas Amargo vaalii siellä tyttärenpoikaansa Ciarania kuin silmäteräänsä. Pojasta on tuleva hänen valtakuntansa seuraava hallitsija. Paha vain, että myös Ciaranin isällä, kuningas Landisilla on suunnitelmia pojan varalle. Lisäksi häntä tarvittaisiin Pantterikansan laaksossa mifonki Haldor Sinisen rauhoittamiseen.

Tapahtumia kuljetetaan siis samanaikaisesti monessa paikassa, jopa usealla mantereella. Kohtaukset ovat paikoin elokuvamaisia, lyhyitä välähdyksiä. Siitä huolimatta tämä kakkososa vaikuttaa hallitummalta ja jäntevämmältä romaanilta kuin edeltäjänsä. Meresmaa käsittelee henkilöitään varsin kovalla kädellä, ja odottamattomiin juonenkäänteisiin on syytä varautua! Mukana on edelleen aiemmasta osasta tuttuja aineksia, eli huumoria ja romantiikkaa eroottisella ripsauksella maustettuna. Mitään hurjaa vällyjenpöllyttelyä on kuitenkin turha odottaa, samaten veristä mässäilyä tai sinkoilevia sisälmyksiä. Lopetus on jälleen mahdottoman koukuttava. Miten tässä kaikessa oikein vielä käykään? Miten ihmiset oppivat elämään mifonkien kanssa, miten saadaan vihamielisten valtakuntien perimysjärjestelyt kuntoon? Entä miten käy lopulta Ardisin ja hänen lastensa? Vuosi on taas vain odoteltava…

Karnin labyrintin ja Mifonki-trilogian äärellä aloin jälleen kerran miettiä, mistä kummasta kirjailijat oikein näitä tarinoita ammentavat. Tavallisen arkisella mielellä varustetun tylsällä realistilla (joku sanoisi ehkä kyynikolla) ei ole aavistustakaan, miten tämä oikein tehdään. Mutta onpa mukava heittäytyä hyvien tarinoiden maailmaan!

J. S. Meresmaa: Mifongin aika

Karisto 2013. 494 s.

Kustantajalta pyydetty arvostelukappale.

P.S. Kannattaa myös tutustua J. S. Meresmaan mukavaan blogiin Mifonkien matkassa. Siellä Meresmaa kirjoittaa mm. kirjoittamisesta ja kirjailijan uran avautumisesta. 

J. S. Meresmaa: Mifongin perintö

Johdannoksi tähän arvioon ensin pari asiaa. Ensinnäkin olen käynyt lukemassa molemmat tästä kirjasta ilmestyneet blogiarviot ennen oman tekstini kirjoittamista, siis sekä Morren että Ahmun. Viittaan myöhemmin heidän kirjoituksiinsa, mutta mielipiteet perusteluineen ovat omiani. Olen myös seuraillut sekä Morren että J. S. Meresmaan blogeissa käytävää keskustelua esikoiskirjailijoiden teosten arvioinnista ja sen mahdollisista eroista verrattuna enemmän julkaisseihin kirjailijoihin. Olen toistakymmentä vuotta kirjoittanut lehtikritiikkejä, mutta en ole saanut mistään ohjetta, jonka mukaan esikoiskirjoja pitäisi kohdella hellemmin kuin muitakaan luettavaksi osuneita teoksia. Olen mielestäni aina pyrkinyt löytämään myös hyvää arvioimistani teoksista. Yleensä se on varsin helppoa. Onneksi.

Mifongin perinnöstä kirjoittaessaan sekä Morre että Ahmu pohtivat kohderyhmää. Keille kirja on suunnattu? Samaa olen itse pohdiskellut viime syksynä, kun tein blogiini jutun Anu Holopaisen Syysmaa-sarjasta. Kysymys on kiinnostava tämänkin kirjan kohdalla. Tuntuu, että fantasia edelleenkin luokitellaan sen kummemmin miettimättä nuortenkirjallisuudeksi. Silti sitä lukevat ja harrastavat muutenkin (esim. elokuvat, tv-sarjat) myös aikuiset, keski-ikäisetkin. Palaan kysymykseen vielä tuonnempana. Hanna van der Steenin Tähtisilmät-sarjan aloitusosaa esitellessäni perustelin myös omaa kapasiteettiani lukea ja arvioida fantasiaa. Aiheesta oli nimittäin silloin juuri käyty keskustelua Ahmun blogissa. Nuortenkirjojen arviot, jos niitä ilmestyy, ovat yleensä aikuisten kirjoittamia. Onko tämä ongelma?

J. S. Meresmaan Mifongin perintö on fantasiatrilogian aloitusosa. Kirjailijan blogista löysin tiedon, että toinen osa tulee olemaan nimeltään Mifongin aika ja päätösosa, jota kirjailija jo työstää, Mifongin mahti. Meresmaa on siis vahvasti ankkuroinut teoksensa fantasiagenreen ja sen perinteeseen. Lajillehan on tyypillistä mm. teosten laajuus, ja trilogiallakin on vahvat esikuvansa vaikkapa Tolkienissa, tosin Tolkieninkin trilogia kyllä rönsyilee melkoisesti. Meresmaan sarjan aloitusosa on kuitenkin ”vain” 470-sivuinen, joten mistään kovin järkälemäistä fantasiatiiliskivestä ei ole kyse. En olisi pahastunut, kuten Ahmu ja Morrekaan, vaikka kirja olisi ollut nykyistä kokoaan laajempikin. Moniin yksityiskohtiin olisi voinut mukavasti paneutua lisää.

Perinteestä ammentaa myös tarina. Meresmaa on luonut omanlaisensa keskiaikamaisen maailman, johon kertomus sijoittuu. Kansien sisään on piirretty myös saarista muodostuva maailmankartta, joka tuo mieleen LeGuinin Maameren tarinat (huom. kirjailijan sukunimi!). Seikkailua kuljetetaan pitkin kaikkia mantereita, joten liikkeelläkin ollaan. Tarina alkaa lyhyellä otsikottomalla prologilla, jossa kerrotaan myyttinen tarina maailman ja mifonkien synnystä. Mifongit ovat jumalten luomia keskeisten elementtien valtiaita. Elementit ovat tutut antiikin historiasta: maa, vesi, ilma, tuli. Kullekin oli oma mifonkinsa ja niillä nimet. Tässä vaiheessa ja pitkälti, lähes kirjan loppuun saakka, mifongit pysyvät lukijalle jokseenkin käsittämättöminä olentoina. Pikkuisen sitten petyinkin, kun nimen alta loppuhuipennuksessa paljastui eräs tuttuakin tutumpi fantasian perusolento. Odotukset jostakin omaperäisemmästä olivat aika korkealla.

Varsinainen tarina alkaa Merontesin valtakunnasta, jossa prinsessa Ardis on tullut naimaikään. Puoliorpo Ardis naitetaan omaksi järkytyksekseen naapurivaltion leskikuninkaalle Landisille. Ardis on politiikan pelinappula. Kahden valtion liitto estää kolmatta naapuria aloittamasta sotaa. Tämä ainakin on virallinen selitys avioliitolle. Ennen naimisiinmenoaan Ardis ehtii kuitenkin rakastua tummaan ja kiehtovaan Danteen, joka on toiselta mantereelta saapunut etsimään salaperäistä kirjaa. Danten sielunkumppanina on musta puuma Reu. Tämäkin muuten on fantasian peruskalustoa. Monilla sankareilla on oma myyttinen eläinkumppaninsa, kuten vaikkapa Eddingsin Belgarionilla susi. Danten ja Reun suhde on yksi niistä aiheista, joista lukiessaan olisi halunnut saada lisää tietoa.

Väliin lukijalle vilautellaan tapahtumia toisaalla. Agautr ja Verna Capimontella on meneillään jotakin salamyhkäistä ja uhkaavaa jäisen Ongalosin saaren uumenissa. Ardis on tietämättään nappulana myös heidän pelissään. Vanhat sukulinjat kun yhtyvät hänessä ja hänen tulevassa lapsessaan poikkeuksellisella tavalla.

Meresmaa kuljettaa juonta vauhdikkaasti, mikä minua toisaalta miellytti. Morren lailla kuitenkin välillä jäin kaipaamaan tarkempaakin taustoitusta. Henkilöiden nopeat käänteet jäivät paikoin turhan laihasti perustelluiksi. Henkilökuvausta pidän kirjan vahvimpina puolina. Ardis tuntuu oikeasti kehittyvän ja aikuistuvan tarinan mittaan. Alun lapsekkaan itsekäs tyttönen muuttuu raivokkaasti lastensa edestä taistelevaksi tiikeriksi, jos ja kun on tarvetta. Äidiksi tulemisen Meresmaa kuvaa hienosti. Myös maisemat ja tunnelmat on maalailtu kauniisti. Lisäksi mausteena on ripaus keveyttä, humoristista otetta. Kuitenkin Mifongin perintö on hyvin juonivetoinen kirja, kuten sen mielestäni tulee ollakin. Viihdyin sen parissa mainiosti ja loppuhuipennus tuli suorastaan ahmittua, koska lopettamaankaan ei enää kyennyt. Loppu jää loistavasti avoimeksi ja tarina kesken, joten lukija on takuuvarmasti koukutettu haluamaan lisää, ja lisää on siis onneksi tulossa.

Jälleen siis mietin lukiessani myös kohderyhmää. Kenelle Mifonki-sarja on kirjoitettu? Mielestäni se ei ole itsestään selvästi nuortenkirjallisuutta, vaikka nuoret naiset ja tytöt tätä varmasti pääasiassa tulevat lukemaan. Itsekin ajattelin tarjota tätä tyttärelleni, joka on jo lähes täysi-ikäinen mutta paljon fantasiaa lukenut nainen. Murrosikäiselle pojalleni en edes viitsi ehdottaa, jo kansi karkottaa hänet. Morre suosittelisi tätä yli 12-vuotiaille, enkä sano vastaan. Rakkaus on Meresmaan teoksessa varsin eroottissävytteistä, vaikkakaan mitään akteja ei kuvata sen kummemmin. Landis ähisee Ardisin päällä, mutta Dante saa tyytyä vain suudelmaan, vaikka jo Ardisin kosketus saa hänen housunetumuksensa kiristämään – mitään tämän rajumpaa ei ole tiedossa. Väkivallan kuvaus on samanlaista. Henkilöitä tapetaan, mutta mitään raakuuksia ei sen kummemmin kuvata ehkä ihan loppukohtausta lukuun ottamatta. Mutta tv:stä tulee virtanaan pahempaa ympäri vuorokauden, joten eiköhän tämän kestä, jos vain jaksaa näin paksuja kirjoja muuten lukea. Mutta sopii tämä siis mainiosti aikuiselle, keski-ikäiselle naisihmisellekin.

J. S. Meresmaa: Mifongin perintö

Karisto 2012. 470 s.

P.S. Muistutus vielä huomisesta arvonnasta. Käy kommentoimassa juttuani Sarri Nirosen esikoiskirjasta Tähdenpeitto. Kommentoijien kesken arvon huomenna Tähdenpeitto-kirjan.

P. S. 2: Kirjalla on nyt upea traileri (tekijän luvalla upotettu):