Suomalaisia naisspefistejä naistenviikon kunniaksi

Naistenviikollahan tunnetusti sataa aina, joten on hyvä syy vetäytyä sohvannurkkaan hyvän kirjan kera. TuijaTa-blogin Tuija haastoi kirjabloggaajat mukaan naistenviikon viettoon, enkä minäkään voinut olla laittamatta lusikkaani soppaan. Lukuaikani on ollut viime kuukaudet kummallisesti kortilla ja kaikki liikenevä aika menee Johtolanka-kisaan lähetettyjen dekkareiden parissa, joten päätin osallistua hieman toisin kuin olin alun perin suunnitellut.

Viime viikolla kirjailija Maria Carolen Maria Calendula -blogissa ilmestyi listaus neljästäkymmenestä kahdesta suomalaisesta naisspefikirjailijasta ja heidän teoksistaan. Lista on mielenkiintoinen ja suosittelen sen läpikäymistä ja tekijöihin sekä teoksiin tutustumista lämpimästi. Maria valottaa listan syntyä muun muassa näin:

Listan ehdotukset olen saanut pääasiassa Twitterissä ja Facebookissa spefikirjallisuuden suurkuluttajilta. Listalla on spefiteoksia laidasta laitaan. Perinteisempää fantasiaa ja scifiä, suomikummaa, historiallisia tarinoita, lasten- ja nuortenkirjoja, nuorille aikuisille suunnattua paranormaalia romantiikkaa, uutta ja vanhaa. Listan pääpaino on 2000-luvulla… Listan teokset ovat kirjoja, jotka ovat paitsi hyvää kirjallisuutta, myös edustavat mainiosti genreään. Kukin kirjailija on mukana vain yhdellä teoksella, vaikka puolen tuotantoa olisi voinut mainita monilta kirjailijoilta: Sinisalo, Krohn, Leinonen, Holopainen… Kirjasarjoista on myös mainittu vain ensimmäinen osa, vaikka sarjat voidaan usein käsittää kokonaisuutena.

Pidän kovasti kaikenlaisista listoista, ja kävin tähän listaan käsiksi innoissani. Kovin paljon on hyvää luettavaa vielä jäljellä (yllätys?!)! Mutta mielihyväkseni huomasin, että aika paljon on listalla myös tuttuja nimiä, suosikkejanikin. Netissä kaikki on yhteistä (tietyin ehdoin), joten omin nyt tuon Marian listan ja muokkaan sen röyhkeästi omaan käyttööni.

Päätin julkaista listasta version, jossa ovat mukana vain ne kirjat, jotka olen lukenut ja joista olen kirjoittanut blogiin. Marian listassa on mukana kultakin kirjailijalta vain yksi teos, joten muutin tätä periaatetta omiin tarkoituksiini sopivaksi ja vaihdoin sekä lisäsin teoksia oman mieleni mukaan sellaisiksi, joista ole kirjoittanut esittelyn.

Myös omaa periaatettani mukailen, sillä otin mukaan kaksi kirjaa, joista olen kirjoittanut vain lehtiarvion. Nämä kirjat merkitsin tähdellä * . Otteet lehtiarvoista löytyvät tämän tekstin lopusta. Vielä harkitsin, olisinko ottanut mukaan myös Sofi Oksasen Norman, mutta en sitten tällä kertaa, vaikka spefiä se mitä suurimmassa määrin edustaa. Säästän juttuani vielä myöhempään käyttöön. Täydensin myös kirjailijalistaa apunani Hanna Matilaisen mainio teos Mitä kummaa, jonka sivuilta löytyy oikein hyvä suomalaisen spefin tekijä- ja teosluettelo. ”Spekulatiivisella fiktiolla tarkoitetaan kirjallisuutta, joka luo lukijalleen arkitodellisuudesta poikkeavan maailman”, määrittelee Matilainen. Sana spefi on siis lyhenne spekulatiivisestä fiktiosta.

Oikeastaan kaikkien listani kirjojen parissa olen viettänyt mainioita hetkiä. Olen matkannut toisiin maailmoihin ja aikoihin, pelännyt ja jännittänyt, itkenytkin hiukan ja nauranut, kokenut hämmennystä ja oivaltamisen iloa. Suosittelen ennakkoluulottomasti kokeilemaan!

Mutta tässä siis oma listani kotimaisista naisspefisteistä ja heidän teoksistaan:

Katri Alatalo: Mustien ruusujen maa -trilogia: Karnin labyrintti, Laulu kadonneesta saaresta, Kevääntuoja

Siiri Enoranta: Nokkosvallankumous

Carita Forsgren: Auringon kehrä*

Magdalena Hai: Gigi ja Henry -sarja: Kellopelikuningas, Susikuningatar

Anu Holopainen: Syysmaa-sarja: Welman tytöt, Sisarpuut, Viinikauppias, Yölaakso, Varjola, Matkalaiset

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja, Kudottujen kujien kaupunki

Lilian Kallio: Ugudibuu

Jenny Kangasvuo: Sudenveri

Siri Kolu: PI, Pelko ihmisessä, IP, Ihmisen puolella

Jenna Kostet: Lautturi, Marrasyöt

J.S. Meresmaa: Mifonki-sarja: Mifongin perintö, Mifonginaika, Mifongin mahti

Sari Peltoniemi: Kuulen kutsun metsänpeittoon

Elina Rouhiainen: Susiraja-sarja: Kesytön, Uhanalainen, Jäljitetty

Annukka Salama: Faunoidit-sarja: Käärmeenlumooja, Piraijakuiskaaja, Harakanloukku

Salla Simukka: Lumikki-sarja: Punainen kuin veri, Valkea kuin lumi, Musta kuin eebenpuu

Johanna Sinisalo: Enkelten verta, Auringon ydin

Mila Teräs: Tyttö tulevaisuudesta

Maria Turtschaninoff: Anaché

Seita Vuorela: Karikko, Viima

Mia Vänskä: Musta kuu

Helena Waris: Vuori**

***

Carita Forsgrenin toinen historiallinen romaani Auringon kehrä sijoittuu muinaiseen Egyptiin, farao Akhanjatin aikaan. Akhanjati esiintyy Mika Waltarin romaanissa Sinuhe, egyptiläinen nimellä Ekhnaton. Muutenkin Forsgren käyttää kirjassaan alkuperäisempiä nimityksiä, esimerkiksi Egypti on Kemet.

Akhanjati tai Ekhnaton oli erikoinen farao, joka yritti hallituskaudellaan muuttaa valtion uskonnon yksijumaliseksi auringon jumalan Ran palvonnaksi. Uudistushalussaan hän rakennutti valtakunnalle uuden pääkaupungin, mutta sen loiston aika jäi lyhyeksi, kuten faraon hallituskausikin.

Auringon kehrässä on kaksi päähenkilöä ja minäkertojaa. Toinen on Suomesta, Säbme-maasta kotoisin oleva tyttö, Päivänkehrä. Kuvauksen perusteella Päivänkehrä on alkuperältään enemmän saamelainen kuin varsinaisesti suomalainen. Hän kuuluu erikoiseen näkijäheimoon. Näkijän kyky on myös haluttua kauppatavaraa, ja Päivänkehräkin ryöstetään lapsena orjaksi.

Samaan aikaan kaukana Kemetissä varttuu erikoinen nuorukainen, josta myöhemmin tulee koko valtakunnan hallitsija Akhanjati. Monenkirjavien vaiheiden jälkeen Päivänkehrän ja Akhanjatin polut risteävät. Tältä osin romaania olisi ollut varaa tiivistääkin, sillä lukija on ensi sivulta tiennyt, että näin tulee lopulta käymään. Päivänkehrä kuitenkin joutuu sitä ennen mm. Troijan sodan käänteen todistajaksi, ja sivuja on kertynyt jo pari sataa.

Jo ensi tapaamisesta Päivänkehrä alkaa saada näkyjä, jotka ennustavat Akhanjatin ja hänen valtakuntansa tuhoa. Faraon puheille on kuitenkin vaikea päästä ja vielä vaikeampaa on saada hänet uskomaan, että Ra olisi hänet hylännyt. Päivänkehrä näkee faraon kaupungin kulissien taakse ja ymmärtää, miksi tuho on tulossa.

Auringon kehrä on toiveluettavaa, jos kaipaa historiallista viihdettä, jossa on mausteena romantiikkaa ja jännitystäkin. Mukana on myös feminististä väritystä sekä oikeudenmukaisuuden pohdintaa. Mitään ei kuitenkaan voi sille, että Waltarin Sinuhe kummittelee lukijan mielessä. Sinuhe mainitaan nimeltäkin, mutta hän on juuri tapahtuma-aikaan matkoillaan. Forsgrenin kieli on paikoin ärsyttävän nykyaikaista, ja henkilökuvauskin jää turhan ohueksi.

Carita Forsgren: Auringon kehrä
Otava 2010. 510 s.

***

Parikymppisen Lifin elämä saa oudon käänteen, kun hänet yllättäen irtisanotaan Saarnikaupungin turistirysästä, maanalaisista Katakombeista. Pomo Heli pakottaa Lifin ottamaan mukaansa kassasta suuren summan rahaa. Kummallisinta on, että Heli määrää Lifin lähtemään kiireesti Vuorelle ja kiipeämään sen huipulle.

Kaupungin keskellä kohoava Vuori on paitsi kaupunkilaisilta kiellettyä aluetta myös ainaisen sankan sumun peittämä. Huhut kertovat, että rinteillä sijaitsee hylätty hotelli, mutta sen enempää tietoa ei ole. Yllättäen Lif saa saman kryptisen ohjeen myös kasvatti-isältään O:lta.

Kun evakuointikäsky annetaan kaupunkiin, uskoo Lif lopulta, että hänen on kiivettävä Vuorelle Helin ohjeiden mukaan. Hitaasti hälvenevän sumun sekaan on pyrkimässä koko joukko muitakin. Mutta miksi niin monen muunkin naisen nimi on Lif ja useat miehet ovat Leif-nimisiä?

Kun matka kohti hotellia ja Vuoren huippua pääsee kunnolla alkuun, muuttuu meno entistä oudommaksi ja pahaenteisemmäksi. Kuka on salaperäinen, vaarallinen Loki, jota kohtaan Lif tuntee käsittämätöntä vetoa? Entä mistä on peräisin Vuoren rinteellä saalistava jättiläismäinen peto?

Palkitun kirjailijan Helena Wariksen neljännessä fantasiaromaanissa Vuori yhdistyvät skandinaavinen mytologia ja nykyaika kutkuttavalla tavalla. Ragnarökin eli maailmanlopun merkit ovat selvästi luettavissa tapahtumista, jos vain osaa katsoa. Mutta kuka tavallinen nykyajan ihminen voisi kuvitella olevansa valittu, jompikumpi muinaistarun mukaan henkiin jäävistä uuden ihmiskunnan esivanhemmista?

Suuri osa henkilöistä uskookin, että menossa on jokin tv-tuotanto, jossa viimeisinä ’henkiin jäävät’ palkitaan. Lifillä on kuitenkin syynsä uskoa, että tosi on kyseessä. Kilpailijajoukon harvetessa myös otteet Vuorella kovenevat, kun valitaan soveliainta paria finaalitaistoon.

Wariksen vetävä kerronta pitää lukijan tiukasti otteessaan viimeiseen kutkuttavaan virkkeeseen asti. Tarina ravistelee mukavasti pölyt ikivanhasta tarustosta.

Helena Waris: Vuori

Otava 2014. 317 s.

Hanna Matilainen: Mitä kummaa (ja kaksi Top10-spefi-listaani)

Tulen lukeneeksi hävettävän vähän tietokirjallisuutta. Työn takia toki on koetettava lukea siihen liittyvää tieto- ja ammattikirjallisuutta, mutta paljon ilmestyy myös sellaista tietopuolista kirjallisuutta, jonka ainakin periaatteessa haluaisi lukea harrastuksensa takia. Hanna Matilaisen kesällä ilmestynyt tietoteos Mitä kummaa, jonka alaotsikko on osuvasti Opas spekulatiiviseen kotimaiseen fiktioon, tupsahti postilaatikkooni jo kuukausia sitten. Otin kirjan oitis lukulistalleni, koska olin ajatellut sen jossain vaiheessa hankkiakin, mutta sitten asia lykkääntyi. Sitten otin kirjan luettavaksi rinnakkaisesti muiden kirjojen kanssa, mutta sekin osoittautui huonoksi menetelmäksi. Lopulta nyt kirjan lukeminen nytkähti liikkeelle. Hyvä niin, sillä kirja on mainio opas, kuten nimikin jo kertoo.

Spefi eli spekulatiivinen fiktio ei ole minulle vieras saati vastenmielinen genre, oikeastaan päinvastoin. Pidän siitä, että kirjan tarinassa on jotain enemmän tai vähemmän vinoa. Omaa makuani avaan hieman lisää tämän jutun loppupuolella. Matilaisen kirjan alkusivulla keskeinen termi selitetään näin: ”Spekulatiivisella fiktiolla tarkoitetaan kirjallisuutta, joka luo lukijalleen arkitodellisuudesta poikkeavan maailman.” Määritelmä on sopivan väljä, ja se sallii hyvin laajan kirjallisuuden kirjon ottamisen spefin siipien suojaan. Niin Matilainen kirjassaan tekeekin.

Kuten sanottu, Mitä kummaa on mainio opaskirja kotimaiseen spefiin. Alussa Matilainen käy läpi genren historian päällisin puolin ja selittää termejä, kuten genren alalajeja. Sitten kirjassa esitellään kotimaiset scifi-julkaisut, kustantamot, seurat ja tapahtumat. Kirjasta löytyvät myös genreen liittyvät palkinnot voittajalistoineen. Kirja toimii siis myös mukavana hakuteoksena, eikä olekaan tarkoitettu välttämättä kokonaan läpi luettavaksi. Huolella laaditut hakemistot ovat tässä avuksi.

Mielenkiintoisin osuus kaltaiselleni listojen ystävälle on kuitenkin kirjan loppuosa, johon on koottu sata suomalaista spefikirjailijaa. Jokaisesta kirjailijasta on lyhyt esittely sekä luettelo teoksista, jotka sopivat spefin määritelmään. Matilainen mainitsee valinneensa kirjailijat painottaen uudempia tekijöitä, mutta joukossa on totta kai alan klassikoitakin Topeliuksesta alkaen. Listalla on joitakin yllättäviä tekijöitä, kuten vaikkapa Arto Paasilinna ja Ilkka Remes, joiden teoksia lukeneena kyllä allekirjoitan Matilaisen päätöksen ottaa nämä kirjailijat ja heidän jotkin teoksensa listalle. Spefiaineksia löytyy tosiaan yllättävistä paikoista.

Sadan kirjailijan valinta ja esittely tarkoittaa suomalaisenkin spefi-kirjallisuuden kohdalla, että aina joku jää ulkopuolelle. Itselleni tulivat hakematta mieleen ainakin Kaj Korkea-aho ja dekkarikirjailija Heleena Lönnroth, jonka dekkareissa monissa on yliluonnollisella osuutensa, mielestäni jopa enemmän kuin mukaan päässeen Tuula T. Matintuvan dekkareissa.

Innostuin kovasti sadan tekijän listasta ja poimin sieltä lukemiani teoksia sekä tein mieleeni muistilistaa vielä lukemattomista. Helposti sain aikaan kaksi Top10-listaa. Ensimmäinen on Parhaat kotimaiset spefi-kirjat ja toinen Parhaat kotimaiset nuorten spefi-kirjat. Kuten Matilainenkin useaan otteeseen kirjassaan toteaa, rajaaminen on todella vaikeaa ja myös turhaa. Jako aikuisiin, nuoriin ja vielä nuoriin aikuisiin on aina mielivaltaista, ja kaikkien kannattaa loikkia rajojen yli rohkeasti. Kaikesta huolimatta tässä omat kymppilistani niistä kirjoista, jotka olen jo ehtinyt lukea:

Parhaat kotimaiset spefi-kirjat:

Anssi Asunta: Kolmas aikakirja

Staffan Bruun: Burt Kobbat -dekkarit

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja

Pasi I. Jääskeläinen: Lumikko ja yhdeksän muuta

Kaj Korkea-aho: Tummempaa tuolla puolen*

J. Pekka Mäkelä: Muurahaispuu

Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi

Johanna Sinisalo: Enkelten verta

Johanna Sinisalo: Auringon ydin

Maarit Verronen: Luolavuodet

* ei ole Matilaisen sadan listalla

Anssi Asunnan Kolmas aikakirja kannattaa etsiä käsiinsä, sillä kirja on vallan mainio. Muistan haukkoneeni henkeä sitä lukiessani, niin hienoja oivalluksia se tarjoaa. Olen lukenut kirjan ennen blogiaikaa, mutta tällaista olen siitä muun muassa kirjoittanut:

Asunta pistää reippaasti uusiksi niin Vanhan kuin Uudenkin testamentin tapahtumia. Monet hänen ”teorioistaan” ovat kutkuttavalla tavalla loogisia ja mahdollisia. Asunta ei sorru pitkiin teoreettisiin tai historiallisiin jaaritteluihin, vaan ratkaisut selittyvät henkilöiden toiminnan ja oivallusten kautta. Monimutkaisin teoria Asunnan kirjassa on oikeastaan ajan suhteellisuus: on olemassa vain menneisyys ja nykyhetki, joiden välillä voi kulkea. Salaliittojen sijaan Kolmannen aikakirjan kertoman tarinan tapahtumia ohjaa sallimus tai kohtalo, ehkä Jumala.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat tulevaisuuteen, joka näyttäytyy melko negatiivisessa valossa. Israel on taistelukenttä, Helsinki mereen vajonnut konkurssipesä. Aivan, Suomellakin on tässä huikeassa ja mielenkiintoisessa romaanissa oma tärkeä osuutensa.

Staffan Bruunin Burt Kobbat -dekkarien sijoittaminen spefi-genreen on ennakkoluulotonta mutta hyväksyttävissä. Bruunin sarja on täydentynyt tänä vuonna uudella Murhastudio-kirjalla, joka on ehdottomasti lukulistallani. Bruunin dekkarit ovat hulvattoman satiirisia, kannattaa tutustua!

Johanna Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi oli aikanaan huikea lukukokemus. On vieläkin vaikea uskoa, että se voitti Finlandia-palkinnon. Hykertelen aina sitä ajatellessani. Sinisalon tuotannosta minulla on edelleen osa lukematta, mutta kaikesta lukemastani olen pitänyt paljon.

Maarit Verronen on takavuosien suosikkejani, ja Luolavuodet on edelleen oma ehdoton ykköseni hänen tuotannostaan. Verronenkin kirjoittaa ahkerasti, ja olen valitettavasti pudonnut vauhdista, joten kirittävää riittää.

Parhaat kotimaiset nuorten spefi-kirjat:

Siiri Enoranta: Nokkosvallankumous

Magdalena Hai: Gigi ja Henry-sarja

Saara Henriksson: Linnunpaino

Anu Holopainen: Syysmaa-sarja 

Jenny Kangasvuo: Sudenveri

Siri Kolu: Pelko ihmisessä ja Ihmisen puolella

Asko Martinheimo: Tuhkanaama ja taivaantakoja

Annukka Salama: Faunoidit-sarja

Salla Simukka: Lumikki-sarja

Seita Vuorela: Karikko

Kymppikärkeeni mahtui vain yksi vanhempi lukukokemus eli Asko Martinheimon Tuhkanaama ja taivaantakoja, jonka luin jo 80-luvulla. Martinheimon Isojalkaisen pojan olen lukenut pariinkin kertaan, ja sitä suosittelen myös.

Hanna Matilainen: Mitä kummaa. Opas kotimaiseen spekulatiiviseen fiktioon

Avain 2014. 191 s.

Arvostelukappale. Kiitokset kirjailijalle ja kustantajalle!

Millainen on Sinun suhteesi spefiin? Mitkä kirjat nostaisit ehdottomasti luettavien listalle?

P.S: Hanna Matilainen on muuten Morren maailman Hanna Morre Matilainen.

Magdalena Hai: Susikuningatar (Gigi ja Henry 3)

Toista kuukautta ehti vierähtää, ennen kuin täytin Kellopelikuninkaan jälkeen tekemäni lupauksen lukea Susikuningatar ihan pian. Aika taisi olla itse asiassa juuri parahultainen. Muistin vielä hyvin edellisen kirjan tapahtumat, mutta olin ehtinyt ’puhdistaa suuni’ sopivasti monenlaisella muulla luettavalla kirjojen välissä. Niinpä Susikuningatar pääsi hienosti oikeuksiinsa. Nautinkin ihan valtavasti hienosta tarinasta.

Kyseessä on siis Magdalena Hain Gigi ja Henry -steampunk-trilogian kolmas osa. Koko sarja on ollut alusta asti kiinnostava ja raikas uutuus suomalaisessa (nuorten)kirjallisuudessa. Sarjan vuonna 2012 ilmestynyt aloitusosa Kerjäläisprinsessa on ensimmäinen suomalainen steampunk-romaani. Hanna Matilainen määrittelee teoksessaan Mitä kummaa (Avain 2014) steampunkin eli kotoisemmin höyrypunkin scifin alalajiksi, ”jolla tarkoitetaan tarinaa, jonka viitekehyksenä on 1800-luku, höyrykoneet, aikalaisestetiikka ja aikakauden tunnelma. Usein tähän liitetään erityisesti viktoriaaninen Englanti…” Hain trilogia uppoaa määritelmään aivan loistavasti, mutta kirjailija on lisäksi ammentanut rohkeasti fantasiaperinteestä. Kokonaisuus toimii.

On sääli, että termit steampunk ja höyrypunk herättävät monessa potentiaalisessa lukijassa jollain tavoin negatiivisia väristyksiä, jopa torjuntaa. Näin ainakin olen itse tulkinnut koettaessani tarjota Gigin ja Henryn seikkailuista kertovia teoksia luettavaksi hyviä kirjavinkkejä toivoville kyselijöille. Pelot ja turhat ennakkoluulot kannattaa karistaa mielestään ja tarttua kirjoihin avoimin mielin. Tarinan kiehtova maailma avautuu vaivatta, eikä tylsistä teorioista tai teknisistä selonteoista ole mukana häivääkään. Tarjolla on lumoava maailma koskettavine henkilöineen ja kohtaloineen. Aineksina ovat seikkailu, jännitys, huumori ja kauhallinen mytologiaa sekä hyppysellinen romantiikkaa.

Kerjäläisprinsessa oli Hain esikoisromaani, ja nyt on siis ilmestynyt kolmas teos kolmen vuoden aikana. Trilogian lisäksi Hai on kirjoittanut novelleja eri antologioihin ja lehtiin. Gigi ja Henry -sarjan mittaan ovat kasvaneet paitsi kirjan henkilöt myös kirjailijan ammattitaito. Kerjäläisprinsessa on niin sanotusti lupaava esikoinen, ja Kellopelikuningas sekä erityisesti Susikuningatar lunastavat nuo lupaukset moninkertaisesti. Kuten edellisestä osasta kirjoittaessani jo totesin, tämä sarja on ehdottomasti kansainvälistä tasoa olevaa laatua.

Kellopelikuninkaan jälkeen on aikaa ehtinyt kulua pari vuotta. Gigi, Henry ja ihmissusi Mussovits asuvat Pariisissa, missä Gigi opiskelee soturin ja kuningattaren ammatteihin vaadittavia taitoja. Aika alkaa kuitenkin valua vähiin, sillä Pariisiinkin kantautuu tieto, että Umbrovian vallankaappaaja Andros Luopio valmistautuu sotaan ja varustaa ennennäkemätöntä armeijaa luolastoissaan. Jos Gigi aikoo pelastaa maansa ja ihmissusikansansa rippeet, on aika toimia. Mutta riittävätkö vain viisitoistavuotiaan kuningattaren rahkeet?

Umbroviassa Gigi tutustuu pitkän talven aikana niin Mussovitsin kuin omaankin sisimpäänsä löytäen yllättäviä ja pelottavia asioita. Samaan aikaan ihmissudet kokoontuvat Gigin johdolla entiseen kuninkaanlinnaan valmistautumaan tulevaan koitokseen. Fantasiakirjallisuuden perinteiden mukaan loppuhuipennuksena on jännittävä ja kiivas taistelukuvaus, jossa hyvä ja paha ottavat toisistaan lopullisesti mittaa. Tappioilta ei vältytä, ja Susikuningatar on myös surullinen romaani. Hai on koko sarjan mittaan käsitellyt henkilöitään kovemmalla kädellä kuin mitä perinteisesti on totuttu. Seikkailut eivät pääty naureskeluun teekupposen äärellä, vaan seassa on aimo annos tummia sävyjä.

Koko trilogia pysyy hienosti koossa. Tässä näkyy selvästi etu, joka tulee sarjamaisesti toteutetun teoksen hallitussa toteutuksessa. Viittaan tällä nyt kahteen toiseen hiljattain lukemaani sarjaan, eli Elina Rouhiaisen Susiraja-sarjaan ja J. S. Meresmaan Mifonki-sarjaan. Pitkät sarjat, joiden lopullinen pituus ei kenties ole tekijöidensäkään tiedossa, ovat toki omalla tavallaan kiehtovia ja antoisia, mutta helposti tarinan punainen ydinlanka pääsee katoamaan. Myös Anu Holopaisen Syysmaa-sarjassa oli aistittavissa jotain tämänkaltaista. Hieno sarja jatkui pitkään monessakin mielessä, ja sitten loppu tuli kuitenkin rysähtämällä, hieman hätäisen makuisesti. Gigi ja Henry -sarja päättyy Susikuningattareen, ja hyvä niin. Tarinan kaari on selkeä, ja lukijalle jää tunne, että juuri tähän maaliin oltiin alusta asti pyrkimässä.

Tavallaan on haikeaa, että sarja on nyt lopussa. Kuitenkin on kiinnostavaa nähdä, mitä Hain näppäimistöltä tuleekaan seuraavaksi. Kirjailija on joka tapauksessa ankkuroinut itsensä tukevasti suomalaiskirjoittajien kärkikaartiin. Gigi ja Henry -sarjalle toivon runsaasti lukijoita ja menestystä muutenkin. Kunpa nyt joku kirjallisuusagentti nappaisi tämän ja saisi ujutettua kansainvälisille markkinoille. Entä millainen elokuva sarjasta tulisikaan!

Magdalena Hai: Susikuningatar

Karisto 2014. 448 s.

Lainattu kirjastosta.

Hanna Matilainen (toim.): Käsi kädessä

Syksyllä kirjoitin pitkän tarinan omakustanteista, ja kirjoitukseeni tuli paljon paneutuneita kommentteja. Silloinen kirjoitukseni sai alkunsa Huuto yössä -rikosnovellikokoelman aiheuttamasta tyrmistyksestä. Huojennuin sittemmin, kun Ruumiin kulttuuri -lehdessä (1/2012) Ari-Matti Auvinen antaa ko. kokoelmalle myös aika armottoman tuomion: ”Tuskanhuuto kirpoaa lukijan huulilta viimeistään siinä vaiheessa, kun tarinoita koetetaan elävöittää joko puujalkahuumorilla tai murrekerronnalla.”  Niinpä. Hanna Morre Matilainen muuten kertoo juttuni kommenteissa toimittavansa erästä omakustannetta, jota ei ole edes myyntiin tarkoitettu.

Nyt olen siis lukenut tuon Hanna Matilaisen toimittaman Käsi kädessä -antologian. Kyseessä on Pääkaupunkiseudun Sotaorvot ry:n kustantama teos, jonka tekstit ovat seuran oman OrvoKit-kirjoittajaryhmän tekemiä novelleja ja runoja. Kirjoittajia on kaikkiaan kolmetoista, seitsemän naista ja kuusi miestä. Koska kyseessä on sotaorpojen kirjoittajapiiri, ovat kirjoittajat luonnollisesti iäkkäämpää kansanosaa, eläkeläisiä heistä lienee suurin osa.

Antologialla ei ole mitään yhtenäistä teemaa, mutta tekstit on järjestetty löyhästi aihealueittain kuuteen ryhmään. Useimmalta kirjoittajalta on kokoelmassa muutamiakin kirjoituksia. Mukana on muistelmaluonteisia tarinoita lapsuuden tai nuoruuden ajoista, rakkaudesta ja kuolemastakin. Joukossa on myös tekstejä, joiden taustalta voi aavistaa kirjoitusharjoituksen tehtävänannon, kuten esimerkiksi lempituolista tai potkulaudasta kertovat lyhyet novellit, tai vaikkapa tulostimesta kertova Ystävä, jonka voisi tulkita myös ironiseksi pakinaksi. Samankaltainen tarkan kuvailun harjoitus lienee takana parissa matkakuvauksessa.

Koskettavimmat novellit kertovat kenties hyvinkin omakohtaisista kokemuksista. Järkyttävin taitaa olla Eero Niemelän kertomus Kolli-Oulasta, pienestä pojasta, jonka äiti on aikonut tapattaa pommituksessa voidakseen jatkaa vapaana elämäänsä uudessa suhteessa: ”Viisi vuotta aiemmin äiti oli irrottanut hänen pienen kätensä omastaan ja jättänyt keskelle sitä suurta hätää ja kaaosta. --- Äiti oli vain kadonnut savuverhon taakse. --- Hänet oli jätetty siinä toivossa, että pieni harminkappale häipyisi iäksi, ikään kuin onnettomuuden kautta.” Riipaisevaa, eikö totta? Eleettömästi kerrottu tarina saa vielä potkua huumorista, joka korostaa synkkää ydintä.

Monissa tarinoissa korostuu nimenomaan isänkaipuu, isäthän tietysti rintamalle joutuivat ja moni sinne jäi. Jotkut ovat iloisia siitä, että on edes hauta, jolla käydä. Tästä ehkä liikuttavin on Anneli Matilaisen kirjeen muotoon kirjoitettu novelli Terve faija! Monissa tarinoissa äidin uusi puoliso on aiheuttanut paljon murhetta ja huolta piittaamattomuudellaan tai jopa avoimella vihamielisyydellään ja väkivallalla.

Omintakeinen rakenne on Leo Karetvaaran kauniissa novellissa Käsi kättä koskettaa. Vihkipari astelee kohti alttaria, ja kursivoidut lyhyet rivit kertovat tapahtumista viitteellisesti. Vuoron perään minäkertojan ääni on joko sulhasen tai morsiamen. Intiimitkin tunteet ja tapahtumat kerrotaan lukijalle. Pari on jo iäkäs, kirkonpenkeissä istuvat kummankin aikuiset lapset perheineen. Uusi liitto on herättänyt jälkipolvissa ristiriitaisiakin tunteita, mutta koskettava vihkimistilaisuus purkaa tilanteen.

Kieli on kautta kokoelman elävää ja kaunista, eikä oikeakielisyysongelmiakaan juuri ole teksteihin jäänyt. Ainoa nurinani liittyy pilkutukseen. Usein kielenhuoltajat valittavat pilkkujen puuttumisesta, mutta minua häiritsevät yleensä liiat pilkut, kun on kyse kaunokirjallisuudesta. Nimittäin varsin usein törmää pilkkuun, jolla on erotettu virkkeen alun lauseenvastike. Siihenhän ei pilkkua kuulu laittaa, ja jostain syystä se tökkäisee todella pahasti. Satunnainen esimerkki: ”Tehdessäni nippua, kuului läheiseltä talonrakennukselta työnteon ääniä.” Mutta pilkutusongelmat kyllä unohtuvat, kun saa vastaansa vaikkapa tällaisen kuvauksen: ”Taivas roikkui tummanharmaana rättinä ja vesi helähti teräkselle.”

Omakustanne on varmasti ainoa oikea tapa julkaista tällainen melko rosoinenkin kokoelma, jolla tuskin kovin merkittävää kaupallista menestystä olisi. Tekstit ovat kovin omakohtaisia ja niillä lienee suurin merkitys kirjoittajille itselleen ja heidän lähipiirilleen. On kuitenkin hienoa, että tällaisen kokoelman painaminen ja julkaiseminen on mahdollista, sillä kauniisti toimitettuna tekstit saavat näin arvoisensa asun.

Hanna Matilainen esittelee teosta itse täällä. Sen ovat lukeneet myös Sinisen linnan kirjaston Maria sekä Kirjojen keskellä -blogin Maija.

Hanna Matilainen (toim.) Käsi kädessä

Pääkaupunkiseudun Sotaorvot ry 2012. Tekstit OrvoKit-ryhmä. 133 s.

Kannen kauniin akvarellin on tehnyt Esko Matilainen.

P.S. Koska kirjahyllyni pullistelee kroonisesti, laittaisin tämän kirjan mieluusti kiertoon. Jos siis haluaisit lukea tämän itse tai antaa jollekulle, laita viestiä kommenttilaatikkoon. Jos haluajia on sunnuntaihin 17.6. klo 19 mennessä ilmaantunut useampia, arvon kirjan halukkaiden kesken.