Annamari Marttinen: Ero

Tahdotko ottaa eron ex-puolisostasi

myös ajatuksissasi, sanoissasi ja tunteissasi,

sekä jatkaa omaa elämääsi

erillisenä ihmisenä

ja antaa hänen jatkaa omaansa?

Tahdon.

Keväällä löysin monestakin kirjablogista Annamari Marttisen kirjaesittelyjä. Harmikseni en ollut Marttisen tuotantoa lainkaan huomannut aiemmin, mutta kiinnostuttuani ja yhden luettuani luinkin sitten koko siihenastisen tuotannon yhteen menoon. Tunnelmiani keväisestä lukuputkesta voi käydä kurkkaamassa täällä.

Marttinen kirjoittaa aiheista, jotka koskettavat minua: keski-ikäistyvistä naisista, heidän arkiongelmistaan ja kamppailusta onnen löytämiseksi, äitiydestä. Pidän Marttisen tavasta pureutua valitsemaansa aiheeseen perusteellisesti, jopa tyhjentävästi. Hyvä esimerkki on Kuu huoneessa -romaani, jossa kaikki mahdollinen luontaistuotteista joogaan taisi tulla käsitellyksi tarinan lomassa. Samalla kirjat ovat kuitenkin myös viihdyttäviä, hyvin kirjoitettuja, laadukkaita. Jälleen ihmetyttää, että blogien ulkopuolella en ole Marttisen tuotantoon juurikaan törmännyt. Onko vain mennyt ohi silmien, vai missä on vika?

Kevään rautaisannoksen jälkeen jäinkin odottelemaan syksyksi luvattua uutuutta, Eroa. Nyt Ero on luettu ja on aika purkaa tunnelmia. Entiseen tapaan kirjan päähenkilö on nainen, tällä kertaa neljääkymmentä lähenevä Ellen, kolmen lapsen äiti. Kuten kirjan nimi kertoo, aiheena on avioero, ilmiö, joka koskettaa monia, tavalla tai toisella varmaan meitä kaikkia. Vaikka ei itse olisi eronnut tai eroamassa, varmasti joku lähipiiristä on. Marttinen on jälleen pureutunut aiheeseen perusteellisesti, paikoin jopa liiankin, sillä kirja oli välillä aika raskasta luettavaa. Mutta eipä aihe tosiaan ole keveimmästä päästä. Onhan avioeroa verrattu usein puolison kuolemaan, kun puhutaan sen aiheuttamasta stressistä. Toisaalta Marttinen ei opeta eikä moralisoi, näyttääpä vain, että tältä ero voi tuntua.

Ellen ja Kimmo ovat olleet naimisissa yhdeksäntoista vuotta, kun he lopulta, pitkän riitelyn ja epäröinnin, soutamisen ja huopaamisen jälkeen päättävät erota. Oikeastaan lopullisen päätöksen tekee Ellen, vaikka Kimmo on se, joka ensin on alkanut ottaa fyysistä ja henkistäkin etäisyyttä puolisoonsa. Pariskunnalla on kolme lasta, joista vanhin, Viljami, on jo täysi-ikäinen mutta asuu kotona abivuonnaan. Nuorin lapsista on vasta kolmasluokkalainen. Ellenin yllätykseksi ero tuntuu koskettavan kipeimmin juuri esikoista. Ellen ja Kimmo asuvat idyllisellä omakotialueella itse rakentamassaan kauniissa talossa. Tämän idyllin purkaminen tuntuu parista paikoin kaikkein pahimmalta.

Marttinen on jakanut kirjansa lukuihin Pelko, Yksinäisyys, Syyllisyys, Viha, Rohkeus, Rakkaus, Halu ja Vapaus. Otsikot kertovat niistä tunnetiloista, joita Ellen käy pitkän ja vaikean eroprosessin aikana läpi. Oikeaoppisesti hän myös osallistuu kotikaupunkinsa eroryhmään, jossa erotunteita työstetään.

Ellen tuntee rakkaudettoman avioliittonsa kuin kiveksi, joka on asettunut hänen vatsaansa. Sitä ei saa sulamaan. Vähän samantapainen tunne tuli minulle, kun luin kirjaa. Ellenin ja Kimmonkin tuska ja epätoivo välittyvät niin raakoina lukijalle. Samalla oli pakko peilata omaa elämäänsä Ellenin elämään ja ratkaisuihin. Onko omakotitalossa asuva perhe oikeasti jokin idylli, kadehdittava kulissi, jonka takana sitten voi olla mitä tahansa? Ellen rakasti kaunista ja siistiä taloaan, mutta vuokra-asunto kerrostalossa symboloi hänelle vapautta monessakin mielessä. Samalla hän tuntee raastavaa syyllisyyttä siitä, että on riistänyt lapsiltaan lapsuudenkodin. Sekä Kimmon että Ellenin muuttoa kuvataan kirjassa tarkasti, vaiheittain. Fyysinen muuttaminen tietysti heijastaa henkistä muutosta, mutta Marttinen saa tavaroiden jakamisesta ja muuttoauton pihalle kurvaamisesta irti muutakin.

Mielenkiintoista oli, miten Ellenin läheiset, erityisesti sisko Saara, suhtautuvat erouutiseen. Monet ovat suorastaan vihamielisiä ja syyttävät paria teeskentelystä, koska nämä eivät etukäteen antaneet ymmärtää, että aikovat erota. Niinhän se usein menee, että tieto jonkin tuttavapariskunnan erosta tulee täytenä yllätyksenä. Kuka kertoo näin vaikeasta ja henkilökohtaisesta asiasta esimerkiksi kyläiltäessä kahvin ja pullan lomassa? Ellen ja Kimmokin kuitenkin loppuun asti myös elättelivät toivoa, että eroa ei tulisikaan. Vihamielisesti suhtautuvat myös ystävät, Elleniin erityisesti naimisissa olevien parien miehet. He tuntuvat pelkäävän, että vapaa ja villi Ellen (kuten he ajattelevat) houkuttelee heidänkin vaimonsa ravintoloihin ja ties minne se taas johtaisikaan.

Kummallakaan aviopuolisolla ei ole ennen eroa toista kumppania, kolmatta osapuolta, kuten Ellen määrittelee. Syyttää ei siis voi ketään muuta, vika on heissä. Keskinäinen syyttely sen sijaan on rankkaa. Ellenin eroryhmän kautta tarinaan saadaan mukaan toisenlaisiakin ratkaisuja. Eron jälkeen Ellen alkaa opetella sinkkuelämää. Hän kiertää ystävättärensä kanssa baareja ja etsii miestä, mieluiten vain yhdeksi yöksi. Oikeastaan tämä vaihe on kaikkein surullisin osa kirjaa. Tällaistako meno oikeasti on? Ellenin kosketuksen ja seksinkin kaipuu on kova, mutta nöyryyttävää on käydä eronneiden miesten kodeissa, vaimon ostamien lakanoiden välissä, ja hipsiä aamuyöllä taksiin. Mutta seuraavana vapaana viikonloppuna Ellen on taas radalla. Teinityttömäisesti Ellen roikkuu netissä ja on kännykkänsä orja. Kunpa joku soittaisi. Kunpa edes joku lähtisi baariin.

Rankka kirja siis, ainakin minun mielestäni. Kannesta pitää myös mainita, sillä se on Marttisen kirjoista tähän asti ehdottomasti paras, kaunis. Kansi on Laura Noposen käsialaa.

Kaari Utrion Facebook-sivuilla keskustellaan Oppineen neidin virheistä. Se tuli mieleeni, kun bongasin tästä kirjasta lipsahduksen. Tero, Saaran mies, on tehnyt iltapalaksi kinkkupiirakkaa, mutta hetken päästä pöydässä leikataankin pihviä J. Kivaa, että kirjailijatkin tekevät joskus näitä, sillä täydellisyys olisi tylsää.

Erosta on kirjoittanut aiemmin ainakin Leena Lumi, joka pitää kirjaa erinomaisena vertaistukena kaikille eron kokeneille tai sitä eläville. Sen verran voin lohduttaa kaikkia, että auton katsastus sujuu nykyään aika kivuttomasti, naisiltakin. Katsastusasemalla ilmoittaudutaan (ota rekisteriote huoltokirjan välistä mukaan), ja sitten virkailija kysyy, haluaako mennä mukaan katsastushalliin vai jääkö mieluummin odottelemaan. Odotellessa voi juoda kahvia ja lukea aikakauslehteä sohvalla. Sitten kohtelias katsastushenkilö tuo avaimet ja leimatun asiakirjan sekä kiittää käynnistä. Eroa lukiessa meinasi välillä kokonaan unohtua, että aika moni mies ja nainen elää koko elämänsä tai ainakin pitkän pätkän elämäänsä yksin ja joutuu hoitamaan arkitoimet verhojen ostosta ruohonleikkuuseen ihan itse. Mikä pakko on parisuhteessakaan heittäytyä täysin avuttomaksi, vaikka jonkinlainen työnjako varmaan kaikilla on?

Annamari Marttinen: Ero

Tammi 2011. 318 s.

Annamari Marttinen

                                                     Kuva kirjailijan nettisivuilta.

Innostuin tutustumaan Annamari Marttisen tuotantoon kirjablogien ansiosta, kuinkas muuten. Hiljattain Marttisen kirjoista on kirjoitettu ainakin Järjellä ja tunteella -blogissa ja Lukuvalossa. Aloitin nurinkurisessa järjestyksessä eli uusimmasta, ja sen jälkeen kaivoin kirjaston uumenista loputkin, edelleen satunnaisesti. Luulin nimittäin ensin, että kirjoja on ilmestynyt vasta kolme, mutta sitten huomasinkin jättäneeni välistä vielä yhden. Marttinen kuuluu samaan jostain oudosta syystä huomaamatta jääneisiin naiskirjailijoihin kuin Kirsti Ellilä ja Hilkka Ravilo. Kaikkiin kolmeen olen törmännyt täällä blogimaailmassa ja ihmetellyt heidän tuotantoonsa tutustuttuani, miten olen onnistunut välttymään heiltä tähän asti. Marttinen on näihin kahteen muuhun verrattuna kaikkein vierain minulle, vaikka hänen kirjojaan on arvioitu Helsingin Sanomissakin, jota ainakin luen säännöllisesti, mutta näemmä huolimattomasti kuitenkin.

Kustantaja Tammi esittelee Marttisen näin:

Annamari Marttinen on syntynyt 19.9.1960 Lappeenrannassa. Hän on opiskellut saksan ja englannin kääntäjäksi Joensuun Yliopiston alaisessa Savonlinnan kääntäjänkoulutuslaitoksessa. Lisäksi hän on opiskellut kaksi vuotta Heidelbergin Yliopistossa Saksassa. Ennen kirjailijanuraansa hän on työskennellyt muun muassa vastaanottovirkailijana, opettajana ja toimittajana.

Annamari Marttinen on neljän lapsen äiti, hän asuu ja kirjoittaa Lappeenrannassa. Romaanien lisäksi hän kirjoittaa lehtijuttuja ja kolumneja sekä toimii luovan kirjoittamisen ohjaajana.

Hän harrastaa astangajoogaa, saliharjoittelua, kahvakuulaa, lenkkeilyä, elokuvia ja lukemista.

Aloitin siis romaanista Kuu huoneessa. Kirja kertoo Katjasta, joka on toisen lapsen saatuaan jäänyt kotiäidiksi. Nyt kuopustyttö aloitta koulun ja esikoispoika on murrosikäinen. Katjalla on takanaan kielitieteen opinnot, mutta koulutustaan vastaavassa työssä hän ei ole ollut koskaan. Kotiin hän jäi vakuutusyhtiön konttorista. Koti tyhjenee uhkaavasti, eikä Katja oikein tiedä mihin ryhtyisi, mihin kelpaisi tai mitä edes haluaisi. Elämänhalu tuntuu kadonneen, samoin kaikki hauskuus ja onni, vaikka perhe on koossa ja terveenä. Sitten eräänä päivänä Katja saa ystävättäreltään vanhoja aikakauslehtiä, joissa puhutaan luontaistuotteista ja puhtaasta ravinnosta. Katja havahtuu kuin unesta huomaamaan, kuinka epäterveellisesti hän ja koko perhe on aina elänyt. Nyt kaikki muuttuu heti paremmaksi, kunhan vain hän saa idut itämään ja veden suodatettua juomakelpoiseksi. Alkuinnostus on melkein tarttuvaa, ja Katja onkin kuin huumassa etsiessään yhä uusia tapoja elää oikein, puhtaammin ja terveemmin.

Valitettavasti elämä ei kuitenkaan Katjan ponnisteluista huolimatta muutu paremmaksi. Hän hankkii kaikkea mahdollista tuoksukynttilöistä hoitaviin kiviin asti. Silti maailma alkaa tuntua yhä synkemmältä ja avioliitto Tapion kanssa mahdottomalta. Mies ei ole tippaakaan kiinnostunut Katjan vaihtoehtoelämästä. Katja käy ennustajalla ja astrologisessa analyysissa, antaa viimeisillä rahoillaan poistattaa amalgaamipaikat hampaistaan, mutta mikään ei auta. Sitten hän eräällä kurssilla tapaa Erkan, ihanan miehen, joka elää henkistä elämää, kuten Katja ajattelee. Katja lähtee kesällä Erkan vetämään viikonloppuretriittiin maaseudulle, ja siellä tapahtuu käänne. Mitenkään helpolla Katja ei pääse kiinni elämänsä syrjästä, mutta lopulta alkaa näkyä valoa.

Pidin tästä kirjasta kovasti. Olen itse ehkä liiankin rationaalinen, ja pidän kaikkea luontaishoitoa ja henkimaailmaa horoskoopeista alkaen humpuukina, joten välillä teki mieli huutaa Katjalle: ”Älä ole hölmö!” Kun sitten asiat alkavat kääntyä parhain päin, tunsin suurta helpotusta. Marttinen analysoi tarinan avulla loistavasti isoa bisnestä, josta aika monessa kirjan kuvaamassa ilmiössä perimmältään on kysymys. Ihmiset haluavat uskoa, että he tulevat onnellisiksi, ja ovat valmiita maksamaan onnesta. On myös niitä, jotka osaavat korjata voitot. Kannesta tulee miinusta. Jos en olisi tiennyt, olisin luullut kirjaa 70-luvulla ilmestyneeksi. Kuvassa nainen halaa koivunrunkoa, mikä liittyy kyllä tarinaan, mutta väritys ja rajaus eivät ole oikein onnistuneita.

Sitten palasin alkuun, eli luin Marttisen esikoisromaanin Valkoista pitsiä, mustaa pitsiä. Romaani lähtee tehokkaasti käyntiin. Kaksi nuorta pariskuntaa, Inari ja Kare sekä Anton ja Marika viettävät yhteistä iltaa. Kare ja Anton ovat vanhoja luokkakavereita kouluajoilta, eivätkä naiset ole tavanneet toisiaan tai toistensa miehiä aiemmin. Tapaamisen aikana Inari ja Anton rakastuvat toisiinsa intohimoisen palavasti, ja seuraavana päivänä Inari menee Antonin työpaikalle. Viikon päästä he muuttavat yhteen, ja vuoden päästä he menevät naimisiin. Suhde on ihana, kiihkeä ja täydellinen. Inari on kaunis ja seksikäs, Anton komea ja haluttava. Kaikki on upeaa vielä esikoisen synnyttyä, mutta kun toinen lapsi syntyy, asiat muuttuvat. Inari kadottaa itsensä äitiyteen, muuttuu maitoautomaatiksi, seksittömäksi paitulinaiseksi. Anton liukuu yhä kauemmas, eikä Inari tiedä, haluaisiko tämän edes tulevan lähelleen.

Anton ihastuu nuoreen opiskelijatyttö Marjaan, joka pitkine hiuksineen muistuttaa entistä Inaria. Suhde on raadollinen. Anton käy halutessaan Marjan asunnolla, rakastelee tämän kanssa ja lähtee kotiinsa. Kuitenkin Anton rakastaa Inaria, mutta Marja rakastuu Antoniin.

Marttinen kuvaa tapahtumia kaikkien kolmen osapuolen silmin. Tarvitaan melko radikaaleja tapahtumia, ennen kuin asiat alkavat asettua loppuratkaisun asetelmaan. Lapsiperheen arki on kuvattu realistisesti, samoin ne paineet, joita media ja ympäristö asettavat. Mielessä on kuva jostakin täydellisestä, jonka saavuttaminen on inhimillisesti mahdotonta. Silti on yritettävä, jotta kelpaisi, edes itselleen. Kuunteleminen ja kuuleminen ovat mahdottomia tehtäviä myös. Kirja on ilmestynyt vuonna 2002, mutta ainoa ero nykypäivään on nettiyhteisön puuttuminen. Nyky-Inari olisi saanut lisää paineita osallistumalla vauvapalstojen keskusteluihin! Seksikeskeisyys hieman häiritsi tässä. Onko seksillä todella niin suuri vaikutus kaikkeen? Ehkä.

Marttisen kolmas romaani Veljeni vartija kertoo nuoresta äidistä Tarusta, joka haluaa lopultakin selvittää, miksi hänen veljestään Sakesta tuli narkkari. Kirjan nykyhetki on 1990-luvun alku, mutta Taru muistelee paljon lapsuuttaan ja nuoruuttaan 1970-luvulla. Kirja muistuttaa uskomattoman paljon Susanna Alakosken teosta Hyvää vangkilaa toivoo Jenna.  Marttisen kuvaamassa perheessä ei kuitenkaan ole alkoholismitaustaa tai siirtolaisongelmaa, vaan Tarun perhe on ollut aivan tavallinen, turvallinen. Jokin vain meni lapsuudessa pieleen, mutta mikä, sen Taru haluaa nyt selvittää, jotta ei tekisi samoja virheitä oman lapsensa kanssa. Taru ei ole tavannut Sakkea kahdeksaan vuoteen, koska arvaamaton ja väkivaltainen veli pelottaa häntä. Hän vihaa Sakkea ja häpeää tätä. Samalla hän tuntee syyllisyyttä. Miksi Sakke tuhoutui, mutta hän itse pelastui? Isä ja äiti eivät suostu aiheesta edes puhumaan, joten Taru etsii vastausta muualta sukulaisilta, kirjoista, Sakelta, kun he tapaavat. Taru päättää myös pelastaa veljensä, joka suostuukin menemään hoitoon. Hoitopaikka on Kalliolan klinikka Kiskossa. ”Kisko on parasta mitä on tarjolla”, Taru ajatteli. (Totta, tosin muussa mielessä! J)

Seuraa kuitenkin väistämättömiä pettymyksiä, turhautumistakin. Taru yrittää todella kaikkensa. Hän perustaa kotikaupunkiinsa Irti huumeista -yksikön, ja omistautuu työlle koko sydämestään. Paluu kirjakauppaan tai opintojen pariin houkuttaa yhä vähemmän.

Veljeni vartija on rankka kirja aiheeltaan. Loppu on kaikesta huolimatta valoisa. Pidin myös kirjan rehellisyydestä. Kenen tahansa lapselle voi käydä niin kuin kävi Sakelle, vaikka kaikki, niin vanhemmat, opettajat kuin sisaretkin tekisivät ihan oikeasti parhaansa. Tämän kirjan keltaiset retrokannet ovat perustellut.

Ehkä huonoimmin valittu kansikuvitus on viimeiseksi lukemani Mistä kevät alkaa -kirjassa. Vaalealle pohjalle sirotellut ruusun terälehdet antavat iloisen ja keveän, romanttisen vaikutelman. Kirja on kaikkea muuta. Tämä on mielestäni aiheeltaan raskain Marttisen romaaneista, mutta syy saattaa olla se, että se on lähinnä omaa elämäntilannettani. Päähenkilö on 46-vuotias opettaja (!) Leila, jonka Kia-tytär pääsee ylioppilaaksi. Juhlien järjestelyt ovat kiivaimmillaan, kun Leilan äidin Helenan kunto kääntyy nopeasti huonommaksi. Helena sairastaa Alzheimerin-tautia, mutta asuu edelleen yksin kerrostaloasunnossaan. Leilan sisar Päivikki asuu muualla, joten vastuu äidistä on Leilalla. Helena menettää otteen todellisuudesta ja alkaa käyttäytyä oudosti ja hallitsemattomasti.

Leilan elämä muuttuu nopeasti kaaokseksi. Kian aikuistuminen tulee hänelle tyrmäävänä yllätyksenä, mutta yhtä pelottavaa on äidin muuttuminen tuntemattomaksi ja taantuminen takaisin lapseksi, josta Leilan on huolehdittava. Kian lakkiaispäivä muodostuu tapahtumien kulminaatiopisteeksi.

Keski-iän kriisissään Leila tuntee surua. Hän huomaa pelottavasti toistavansa samoja tekoja, joiden takia hän aikanaan oli raivoissaan omalle äidilleen. Äiti ei aikoinaan hyväksynyt Leilan ja Antin seurustelua. Samalla tavalla Leila huomaa inhoavansa Kian poikaystävää Jania. Silti hän ei voi hillitä itseään, vaan on vähällä katkaista välit kokonaan tyttäreensä. Onneksi Antti on ja pysyy Leilan tukena, vaikka tämä ei aina tukea haluakaan, tai ainakaan sitä myönnä.

Marttinen kuvaa tapahtumia kaikkien kolmen eri sukupolven naisen kautta. Vaikuttavimpia ovat luvut, joissa kuvataan Helenan näkökulmasta sairauden vaikutuksia. Pelko, tuska, ahdistus ovat käsinkosketeltavia.

Marttinen kirjoittaa hyvin ja sujuvasti. Joitakin kirjoja, kuten Kuu huoneessa -romaania, olisi voinut hieman tiivistää, mutta yhtä kaikki kirjat ovat hyviä. Niiden luokitteleminen onkin sitten hankalampaa. Ne eivät ole viihdettä, mutta eivät varsinaisia taideromaanejakaan (miten nämäkin sitten määritellään?). Ne ovat selkeästi naisten kirjoja, vaikka miehille niiden lukeminen voisi olla todella opettavaa. Ne ovat myös tärkeitä kirjoja kaikki. Kannattaa tutustua myös kirjailijan nettisivuihin, joissa on lukunäytteet kaikista kirjoista.

Syksyllä ilmestyy Marttisen viides romaani Ero, joka sijoittunee Heidelbergiin Saksaan. Pakko lukea -listalle, ehdottomasti.

Annamari Marttinen: Valkoista pitsiä, mustaa pitsiä
Otava 2002. 224 s.

Mistä kevät alkaa
Tammi 2005. 332 s.

Veljeni vartija
Tammi 2007. 270 s.

Kuu huoneessa
Tammi  2009. 294 s.