Tuire Malmstedt: Lumihauta

 

Olen kirjoittanut edellisestä Tuire Malmstedtin dekkarista Lasitarhasta kertovaan juttuuni, että hänen uuden sarjansa päähenkilökaksikolla Elmo Vauramolla ja Matilda Metsolla ei vaikuttaisi olevan niin paljon luurankoja kaapeissaan kuin edellisen sarjan Isa Karoksella. Kattia kanssa! Lasitarhassa ratkottava juttu kosketti Elmon menneisyyden arpia, ja uusi Lumihauta avaa kokonaisen luurankoarmeijan sisällään pitävän huoneen Matildan lapsuudesta.

Malmstedtia todellakin kiehtovat ihmismielen pimeät syöverit. Mitä on pahuus? Miten traumat vaikuttavat ihmiseen? Miten muistot rakentuvat? Ketkä kaikki voivat kokea syyllisyyttä tapahtumista, joille eivät ole voineet mitään? Nykyhetken tapahtumat juontuvat menneisyydestä. Lumihauta todistaa jälleen, että Malmstedt menee rohkeasti päin pahuuden ilmentymiä. Tällä kertaa tarinan toistuvana teemana ovat painajaismaiset perhesurmat.

Elmo ja Matilda hälytetään Jyväskylässä kammottavan tragedian näyttämölle. Ensinäkemältä vaikuttaa, että perheen isä on puukottanut vaimonsa hengiltä, ampunut pientä tytärtään selkään ja sen jälkeen itseään päähän. Vauva ja toinen pieni lapsi löytyvät vuoteistaan rauhallisina mutta hyvin kuolleina. Matilda on kauhusta jäykkänä, mutta päästyään liikkeelle hän marssii perheen kylpyhuoneeseen ja löytää pyykkikorista vielä yhden lapsen, viisivuotiaan tytön. Tytöllä on kasvoillaan veriroiskeita, mutta hänessä ei ole naarmuakaan. Hän on hengissä.

Hyvin nopeasti käy ilmi, että kauhean surmatyön takana on joku ulkopuolinen. Johtolankoja on kuitenkin hyvin vähän, jos ollenkaan, eikä tutkinta ota edetäkseen. Tilannetta ei helpota, että Matilda on joutunut jäämään epämääräisen pituiselle sairauslomalle. Hän pakenee pintaan nousevia kuristavan ahdistavia muistojaan pohjoiseen, Inarin Angeliin asti, kasvattivanhempiensa Kertun ja Paavon luokse.

Lumihaudan selkeäksi päähenkilöksi nousee Matilda, joka alkaa lopulta kysellä kotiväeltään ja kyläläisiltä omasta ja perheensä menneisyydestä. Parinkymmenen vuoden takaisesta tragediasta tietävät varmasti kaikki, mutta kukaan ei halua puhua, ei ainakaan Matildalle. Jotta saisi edes jostain langanpäästä kiinni, Matilda lähtee erämaahan tapaamaan setäänsä Mikkoa, jota ei ole tavannut vuosiin. Voisiko Mikko-setä kertoa totuuden Matildalle?

Nykyhetken tapahtumien lomassa kulkee Ebbán tarina. Aikuinen nainen on rakastunut naimisissa olevaan mieheen ja tullut tälle raskaaksi. Tieto tulevasta lapsesta ei kuitenkaan ilahduta miestä, ja niin Ebbá päätyy synnyttämään syrjäiseen mökkiinsä yksin, vain siskonsa tukemana. Mies ei kuitenkaan aio hyväksyä, että Ebbá kasvattaa hänen lapsensa, ja seuraa tragedia. Miten Ebbán tarina liittyy Matildaan ja tämän perheeseen?

Kuten aiemminkin, Malmstedt on punonut koukuttavan juonikuvion, joka pitää tiiviisti otteessaan. Minäkin ahmaisin Lumihaudan yhtenä kesäisenä lomapäivänä. Juoni on lopulta niin kimurantti, että kirjailija taiteilee uhkaavasti kuilun partaalla: saadaanko kaikki lopulta siististi pakettiin? Kyllä saadaan, mutta hieman joudutaan turvautumaan rautalankaankin, jotta kaikki salatut sukulaisuussuhteet saadaan lukijalle avautumaan.

Olen aikaisemminkin protestoinut joitakin Malmstedtin poliisityön kuvauksessa ottamia vapauksia vastaan, ja tälläkin kertaa muutama juonta koskeva kysymys olisi mielestäni vaatinut vielä tarkempaa miettimistä. Kokonaisuus on kuitenkin toimiva, joten pidän enimmät mutinani omana ilonani!

Matildan inarinsaamelaistausta on yllätys Elmolle ja muillekin poliisikollegoille, mutta myös lukijalle (en ainakaan muista, että se olisi Lasitarhassa tullut esille). Pohjoinen ulottuvuus on Lumihaudassa ehdottomasti sen paras anti, vaikka siis muutkaan ansiot eivät ole vähäiset. Pieni Angelin kylä, jossa kaikki tuntevat toisensa niin hyvässä kuin pahassakin, on kuvattu hienosti. Eniten pidin lopulta Ebbásta kertovista osuuksista, koska niissä karu pohjoinen luonto nousee upeasti esille. Tekstissä on mukana myös mukavasti inarinsaamelaisia sanoja kuin kirpakkaana mausteena.

Tuire Malmstedt: Lumihauta
Aula & Co 2022. 301 s.
Kansi Tuomo Parikka.
Äänikirjan lukija Mikko Leskelä.

Arvostelukappale.

 Isa Karos -sarja

Pimeä jää
Mykkä taivas
Enkelimetsä

 

Metso & Vauramo -sarja:

Lasitarha
Lumihauta

Tuire Malmstedt: Lasitarha

 

Jyväskylän Muuratsalosta kotoisin oleva rikosylikonstaapeli Elmo Vauramo on palannut kotikaupunkiinsa. Uudessa virassaan Elmolla on työparina laitoksen erikoisin tyyppi Matilda Metso, joka huhujen mukaan on omintakeisella käytöksellään savustanut entisen työparinsa hakemaan töitä muualta. Matilda ei turhia puhele, mutta hän on erinomainen poliisi. Uudessa työpaikassaan Elmo tuntee viihtyvänsä erinomaisesti, eikä vähiten siksi, että pomo Selma Lahtinen vaikuttaa täydelliseltä esimieheltä eli vastakohdalta hänen aiemmalle päällikölleen.

Elmo ei ole taustoiltaan ehkä kaikkein tyypillisin poliisi edes dekkareissa, sillä hän on ollut kohtalaisen menestyneen rockbändin kitaristi. Unelma menestyksestä jäi kuitenkin saavuttamatta, ja nyt bändivuosista on muistona enää komea letti ja pölyttyvä kitara poikamiesboksin nurkassa.

Elmon ensimmäinen juttu Jyväskylässä on nelivuotiaan Lenni-pojan katoaminen. Joku sieppasi pojan hiekkalaatikolta äitinsä nenän alta, kun tämä nukutti Lennin nuorempaa sisarusta vähän sivummalla. Pojasta jäi vain toinen kenkä leikkikentän rajalle. Johtolankoja ei ole, ja juttu junnaa paikoillaan. Elmo tuntee paineen kasvavan. Ei kai hänen ensimmäinen juttunsa ole jäämässä ratkaisemattomaksi? Lisäksi jokin Lennin katoamisessa tuntuu herättelevän hänen pahoja muistojaan kaukaa lapsuuden hämäristä asti.

Lennin katoamineen herättää kipeitä muistoja myös Liljassa, jonka Henri-poika katosi ensimmäisen kouluvuotensa syyslukukauden alkupäivinä koulun retkellä. Lilja ei ole päässyt yli poikansa katoamisesta. Tilannetta ei helpota, että hän on menettänyt myös kuulonsa ja sitä myötä työnsä. Muistisairaudesta kärsivä mies Leo ei enää osaa viittomia, joten yhteys puolisoonkin on mennyttä. Viittomakielentaitoisen ystävättärensä Vivianin kanssa Lilja päättää vielä kerran yrittää selvittää, mitä Henrille oikein tapahtui kaksikymmentä viisi vuotta sitten. Missä poika on? Onko hän vielä elossa, kuten Liljasta tuntuu?

Tuire Malmstedt sai esikoisteoksestaan Pimeä jää Suomen dekkariseuran myöntämän Vuoden esikoisdekkari -kunniakirjan vuonna 2019. Pimeän jään aloittamassa Isa Karos -sarjassa on ilmestynyt toistaiseksi kolme dekkaria. Lasitarha aloittaa uuden Metso & Vauramo -sarjan.

Lasitarhassa on paljon aiemmista dekkareista tuttua Malmstedtia. Lukijan on syytä olla varuillaan, sillä Malmstedt on haka harhauttamaan sinisilmäisiä. Aika harva asia on lopulta sitä, miltä alussa näyttää. Edelleen Malmstedtia kiehtovat ihmismielen pimeät syöverit. Mitä on pahuus? Miten traumat vaikuttavat ihmiseen? Miten muistot rakentuvat? Ketkä kaikki voivat kokea syyllisyyttä tapahtumista, joille eivät ole voineet mitään? Nykyhetken tapahtumat juontuvat menneisyydestä.

Aiemman sarjansa kirjoihin Malmstedt on kirjoittanut historialliset tasot, jotka liittyvät enemmän tai vähemmän löyhästi pääjuoneen ja tuovat tarinaan mystisen ulottuvuuden. Lasitarhassa ei tällaista rinnakkaiskertomusta ole, mutta tarinan lomaan on siroteltu otteita pimeään huoneeseen suljetun pikkupojan ajatuksia. Kokonaisuus tuntuu ehkä tämän takia kompaktimmalta.

Uudet päähenkilöt Elmo Vauramo ja Matilda Metso eivät vielä tule kovin tutuiksi, mutta sen verran kuitenkin, että heistä jo kiinnostuu. Kummallakin on historiassaan kipukohtia, joita jo jonkin verran avataan, mutta mitään Isa Karoksen traumojen kaltaista heidän komeroissaan ei vaikuttaisi lymyävän. Se tuntuu helpottavalta. Ainakin minusta on mukavaa välillä seurata rikostutkintaa, jonka tekijät eivät ole totaalisolmussa omine ongelmineen. En oikein osaa sanoa, pidänkö enemmän mukavan tuntuisesta Elmosta vai eksentrisestä Matildasta.

Lasitarha ei ole mikään leppoisa teekutsudekkari. Malmstedt on tarttunut kaikkien vanhempien pahimpiin pelkoihin ja lisännyt niihin vielä pari kierrettä. Kannattaa tosiaan varoa, kun tuijottaa pimeyteen.

 

Tuire Malmstedt: Lasitarha
Aula & Co 2021. 361 s.

Arvostelukappale.

Isa Karos -sarja

Pimeä jää
Mykkä taivas
Enkelimetsä

 

Metso & Vauramo -sarja:

Lasitarha

Tuire Malmstedt: Enkelimetsä

 

Savonlinnalaisessa talvimetsässä riippuu puussa kuollut enkeli. Siltä se ainakin paikalle osuneen pikkupojan silmissä näyttää. Poliisin silmin katsottuna puussa roikkuu hirttoköyteen ripustettuna nuoren naisen ruumis, joka on puettu morsiameksi. Miten 20-vuotias Verna Vesterinen on päätynyt metsään morsiuspukuun puettuna? Kuka hänet on ripustanut puuhun ja miksi?

Vernan kohtalo askarruttaa erityisesti Savonlinnan poliisin rikostutkija Isa Karosta, joka valmistautuu vastahakoisesti kesäksi sovittuihin häihinsä. Sulhanen, työkaveri Niiles, on kyllä Isalle mieluisa, mutta avioituminen ja erityisesti hääjuhlan vietto tuntuvat haraavan vastaan Isan mielessä. Edes käynti pienen Edith-tyttären haudalla tai Niileksen Aida-tyttären kanssa touhuaminen eivät rauhoita Isan mieltä. Tuntuu, että mustat syöverit ovat taas liikkeellä hänen sisimmässään, eikä murhatutkinta ainakaan tilannetta paranna.

Pian metsästä löytyy toinenkin hirtetty ja morsiameksi puettu nuori tyttö. Onko liikkeellä sarjamurhaaja? Mikä yhdistää kuolleet tytöt toisiinsa? Tarvitaan vielä ainakin pari ruumista lisää, ennen kuin kimurantti rikosvyyhti alkaa aueta.

Enkelimetsä on kolmas Tuire Malmstedtin Isa Karoksesta kertova dekkari. Aiemmista osista tuttuun tapaan kerronnassa vuorottelee muitakin tasoja. Yksi niistä on Marinmaalle 1600-luvulle sijoittuva synkkä rakkaustarina Laulu lumesta, toinen taas on otsikoitu Lapsuuteni, ja sen lukija pian arvaa kertovan murhaajan tarinaa hänen omien muistojensa kautta. Jälleen pitkään kummastelin, miten kirjailija aikoo nivoa kaikki nämä tasot yhteen, mutta kyllä hän oli jälleen keinon keksinyt. Turhaan siis murehdin.

Malmstedtilla on omanlaisensa tapa kirjoittaa supisuomalaista poliisidekkaria. Persoonallisen mausteensa kerrontaan tuo Isan häilyvä mielenterveys. Nainen on joutunut kokemaan niin kovia, että hänen mielensä on ottanut melkoisesti osumaa. Oireilu on pääosin hallinnassa terapian avulla, mutta stressaavat tilanteet järkyttävät herkkää tasapainoa. Kun Isalle alkaa tapahtua kummallisia ja pelottavia asioita, hän sen paremmin kuin lukijakaan ei voi tietää, mikä oikeasti tapahtuu ja mikä on Isan järkkyneen mielen aiheuttamaa harhaa.

Pelottavan tunnelman rakentamisessa Malmstedt on taitava. Tosin protestoin kyllä melkein ääneen, kun Isa menee epäilemäänsä rikollisten pesäpaikkaan – ilman asetta! Miten muka poliisi voi unohtaa aseensa?!

Rikosvyyhti siis lopulta ratkeaa ja langanpäät saadaan siististi solmittua. Samaten Isan yksityiselämän kuviot saavat tässä kolmannessa osassa ratkaisuja siihen malliin, että jatkoa joko tulee tai sitten ei. Sen verran kirjailija on paljastanut, että syksyllä 2021 ilmestyvä uusi kirja ei ole Isa Karos -sarjaa. Mutta kenties joskus myöhemmin?

Tuire Malmstedt: Enkelimetsä
Myllylahti 2020. 310 s.
Äänikirjan lukija Mervi Takatalo, kesto 10 h 5 min.

Painettu kirja arvostelukappale, äänikirja Nextory.

Isa Karos -sarja

Pimeä jää
Mykkä taivas
Enkelimetsä

Tuire Malmstedt: Pimeä jää #dekkaritiistai

Lapsiin kohdistuva väkivalta ei ole minulle mitenkään mieluisaa materiaalia edes dekkareissa, mutta silti aina silloin tällöin luettavaksi päätyy teoksia, joissa se on hyvinkin keskeistä. Tuire Malmstedtin esikoisdekkarissa Pimeä jää murhataan pienessä savolaisessa Oravin kylässä useita kymmenen ikävuoden korvilla olevia pikkutyttöjä ja tungetaan sitten heidän ruumiinsa katiskaan tai johonkin vastaavaan kalastusvälineeseen löydettäviksi.

Kuulostaa aivan kauhealta ja sitähän se tietysti onkin, mutta onneksi Malmstedt armahtaa lukijaa eikä kuvaa tapahtumia uhrien tai edes tekijän näkökulmista eikä näytä itse väkivaltaa vaan vain sen lopputulosta ja seurauksia. Siinäkin on jo tarpeeksi!

Ensimmäisen katiskaan sullotun pikkutytön murhan selvittämisen saa hoitaakseen romaanin minäkertoja Isa Karos uuden pohjoisesta tulleen työparinsa Niiles Aarnikosken kanssa. Vankkaan noir-tyyliin kuuluu, että tutkivalla poliisilla on runsaasti huolia ja traumoja omastakin takaa, eikä lukija totisesti joudu ainakaan siinä suhteessa pettymään Isaan.

Nopeasti käy ilmi, että Isan kotiasiat ovat menossa yhä pahempaan solmuun. Hän välttelee iltaista kotiin menoa mahdollisimman pitkään ja hiipii sitten puolisalaa tyttärensä tyhjään vuoteeseen varoen visusti herättämästä miestään. Pala palalta lukijalle aukeaa, mitä kaikkea Isalle oikein on viimeisen vuoden aikana tapahtunut.

Ensimmäisen ruumiin löytyminen rantavedestä on järkytys kaikille, jotka asian kanssa joutuvat tekemisiin, mutta erityisen ikäviä muistoja se pullauttaa Isan mielen pintaan. Yhtään helpompaa ei ole viedä suruviestiä pikkutytön vanhemmille, jotka ovat tehneet lapsesta katoamisilmoituksen vain tunteja aikaisemmin ja ovat huolesta sairaita.

Tutkinta lähtee rutinoidusti liikkeelle, mutta tuloksia tulee laihanlaisesti. Sen verran saadaan selville, että tekijä on todennäköisesti käyttänyt lumikenkiä viedessään ruumiin löytöpaikalle, vaikka on kesäkeli. Selkein johtolanka on lapsen kaulaan ripustettu isohko puinen koru, johon on kaiverrettu kolmikirjaiminen sana KAH. Muuta sitten ei selviäkään, vaikka Isa ja tiimi työskentelevät jutun kimpussa viikkoja. Sitten tulee toinen uhri. Ja kolmas, kun aikaa on kulunut jo kuukausia. Tuleeko vielä neljäskin?

Vuosiin 2016 ja 2017 sijoittuvan tarinan lomassa kulkee kaksi muutakin aikatasoa. Toinen sijoittuu 1880-luvun Alaskaan ja seurailee pienen Naalnish-nimisen tlingit-intiaaneihin kuuluvan pojan kammottavaa ja uskomatonta tarinaa. Toinen taas kertoo sodanjälkeisistä vuosista Naarajärvellä pienellä asutustilalla, jossa Kalevi-poika joutuu kokemaan kovia.

Tarinankerronnan konventioiden mukaisesti nämä aikatasot lopulta nivoutuvat pääjuoneen, mutta melkoisen kaukaa ne juontuvat. On myönnettävä, että jo aloin jossakin vaiheessa epäillä, miten Malmstedt saa tämän onnistumaan. Onnistuuhan se, vaikka kovin kriittistä tarkastelua se ei ihan kestä. Tarinan alla kiiltelevä jää on siis paitsi pimeää myös kovin ohutta.

Alkuun tutkimukset polkevat siis pitkään paikoillaan, ja Isan esimies on jo valmis lopettamaan aktiivisen tutkinnankin jossain vaiheessa. Uusi ruumis kuitenkin sähköistää taas tilanteen. Vähitellen alkaa jonkinlaisia vihjeitä ja johtolankojakin löytyä, ja jossain vaiheessa poliisilla on useampiakin varteenotettavia syyllisehdokkaita tarjolla. Tilanne alkaa olla yhä ahdistavampi ja paineistetumpi, eikä asiaa helpota yhtään, että tutkijoiden lähipiirissäkin alkaa olla epäiltyjä. Entä vainoaako joku Isaa? Paha hiipii yhä lähemmäs, eikä lukijaparan kannata lopulta luottaa mihinkään.

Omaan makuuni Pimeä jää on aavistuksen turhan täynnä erilaisia aineksia. Koska loppuhuipennuksen poikkeuksellisesta karuudesta huolimatta luvassa on jatkoa, olisi joitakin käsiteltyjä juoniaihelmia voinut kenties säästellä myöhemmäksikin. Tosin voi hyvin olla, että olen toppuutteluineni jälleen yhtä väärässä kuin olin epäillessäni Arttu Tuomisen jo käyttäneen kaikki ideansa esikoisdekkariinsa Muistilabyrintti. OIi ilo saada kunnolla nenilleen, ja mieluusti otan toistekin, esimerkiksi Tuire Malstedtin sarjan suhteen!

Tuire Malmstedt: Pimeä jää
Myllylahti 2018. 352 s.

Arvostelukappale.

#dekkaritiistai-sarja:

Arttu Tuominen: Silmitön
Antti Tuomainen: Palm Beach Finland
Fiona Barton: Leski
Tuomas Nyholm: Leijona
JP Koskinen: Kannibaalien keittokirja
Jaakko Melentjeff: Hukkuneet
Lone Theils: Runoilijan vaimo
Ane Riel: Pihka 
Arne Dahl: Rajamaat
Marko Immonen: Murhapaikanhakijat
Max Seeck: Mefiston kosketus
Matti Laine: Pahuuden hinta
Seppo Jokinen: Vakaasti harkiten
Timo Saarto: Kevään varjo
Eppu Nuotio: Myrkkykeiso ja Anopinhammas

Eva Frantz: Sininen huvila

Ann Rosman: Sukellus syvyyksiin
Marko Kilpi: Undertaker 1 ja 2
Ari Räty: Varjomies
Jasu Rinneoja: Paha silmä
Matti Laine: Tappajan vaisto
Tapani Bagge: Aavehevosen arvoitus (lastendekkari)
Elly Griffits: Käärmeen kirous
Arttu Tuominen: Leipuri
Arne Dahl: Sydänmaa

Max Seeck: Haadeksen kutsu
Antti Tuomainen: Pikku Siperia
Tuire Malmstedt: Pimeä jää

Tulossa:

Seppo Jokinen: Lyödyn laki