Kastanjasota on Mikko Malilan esikoisromaani,
jonka miljöönä on lamavuoden 1994 Turku ja erityisesti Martin kaupunginosa. Minäkertoja
on vitosluokkalainen poika, joka kavereineen on siirtymässä kesän jälkeen kuudennelle
luokalle eli koulun vanhimmiksi. On siis menossa lapsuuden viimeinen kesä, jota
värittää parempiosaisten korttelien poikien kanssa käytävä reviiritaistelu. Sen
ammuksina ovat maahan varisseet kastanjat.
Pojan paras kaveri Santeri näkee huhtikuussa huoneensa kattoikkunasta
ilmalaivan ja kapuaa sen kyytiin. Ilmalaivan kapteeni ajeluttaa Santeria kaupungin
yllä, eikä Santeri kerro ilmalaivasta kenellekään muulle kuin parhaalle
ystävälleen. Onko Santeri sekoamassa, vai mistä oikein on kysymys?
Kastanjasota oli minulle vaikea luettava. Syynä on
Malilan käyttämä kielellinen tyylikeino, jossa lapsen ajattelutapa näytetään korostetun
lyhyiden päälauseiden tykityksenä:
Meidän naapurit kyttäsi meitä. Ne kanteli herkästi. Isää ei valitukset
kiinnostaneet. Se oli salaa samaa mieltä kanssamme. Naapureiden kukkapenkit,
joihin me potkittiin palloa, ei olleet minkään arvoisia. Ne oli jämähtäneet
väärälle vuosikymmenelle. Ne oli kaikki eläkeläisiä. Ne oli mahdollisuutensa jo
saaneet.
Ymmärrän idean mainiosti, mutta jatkuva töksähtely lukiessa
alkoi nopeasti käydä raskaaksi. Ajattelin, että tottuisin piankin tähän tyyliin,
mutta niin ei sitten missään vaiheessa käynyt.
Lasten maailma näyttäytyy romaanissa pelottavana ja
ahdistavana. Aikuisilla on omat murheensa, joten he eivät tunnu näkevän eivätkä
kuulevan, mitä heidän silmiensä alla tapahtuu. Eletään tosiaan suuren lama-ajan
viimeisiä aikoja, mikä myös näkyy vanhempien käytöksessä. Malila tavoittaa ajan
ankean tunnelman valitettavankin hyvin. Niihin aikoihin on vaikea tuntea nostalgista
kaipuuta.
Mikko Malila: Kastanjasota
Otava 2024. 223 s.
Arvostelukappale.