Max Manner: Harha

 

Loppuvuoden projektini lukea kaikki kuusi Vuoden johtolanka-2025 -ehdokasta päättyy sopivasti juuri uudenvuodenaattona ja vielä lisäksi itselleni melkoisen positiiviseen yllätykseen.

Viimeiseksi luettavaksi tai oikeammin kuunneltavaksi jäi Max Mannerin Hirvikallio-sarjan seitsemäs osa Harha. Olen viimeksi lukenut Mannerin dekkareita oman Johtolanka-raatijäsenyyteni aikaan, jolloin ilmestyivät hänen Stein Storesen -sarjansa viimeiset osat Jääkyynel (CrimeTime, 2015) ja Osiris (CrimeTime, 2016). En ole silloin yrityksistäni huolimatta päässyt Mannerin dekkari- ja trillerikerronnan imuun, ja sittemmin hänen teoksensa ovat jääneet lukematta.

Latvasta puuhun mennään siis tälläkin kertaa, koska Harhassa ensi kertaa tapaamani rikosylikomisario Harri Hirvikallio on melkoisissa lopunajan tunnelmissa. Ilmeisesti Mannerilla on jonkinlainen mieltymys tällaisiin jokseenkin traagisiin päähenkilöihin, sillä myös Storesen kamppaili demoniensa kanssa sarjan viimeisissä osissa.

Sarjan osien lyhyissä esittelyissä kerrotaan ja Harhassakin mainitaan, että turkulaispoliisin vaimo on menehtynyt jo aloitusosassa Loiset (Arktinen banaani, 2017). Jossakin välissä myös Hirvikallion tytär on päätynyt vankilaan. Ilmeisesti edellisessä osassa Hermopeli (Bazar, 2024) on jälleen kerran poliisin omakin henki ollut hiuskarvan varassa, sillä Harhan alussa hän on vihdoin palaamassa takaisin töihin pitkältä sairauslomalta.

Tosin Hirvikallio tuntee itsensä kaikkea muuta kuin työkuntoiseksi ja on vakaasti päättänyt ensi töikseen irtisanoutua virastaan. Se osoittautuu kuitenkin hankalaksi, sillä työpaikalle palattuaan Hirvikallio toteaa olevansa ryhmänsä ainoa jäljellä oleva työntekijä. Tärkeä työtoveri on menehtynyt, ja toiset kaksi ovat siirtyneet turvallisuusalan yrittäjiksi. Vain haamut ovat jäljellä Hirvikallion ohella. Lisäksi esihenkilökin, jolle irtisanoutuminen pitäisi ilmoittaa, on työmatkalla.

Lukija vakuuttuu aika nopeasti Hirvikallion työkyvyttömyydestä, sillä miehellä on todella pahoja mielenterveysongelmia. Ilmeisesti fyysinen haava on kyllä arpeutunut hyvin, mutta psyykkistä puolta ei ole hoidettu lainkaan. Niinpä mies vahingoittaa itseään mitä mielikuvituksellisimmilla tavoilla ahdistustaan tai muuten pahaa oloaan helpottaakseen.

Mutta työstä irtautuminen ei ihan mene, kuten Hirvikallio on suunnitellut. Ilmeisesti on niin, että kun poliisitalolle nenänsä työntää, ilmiintyy jostakin välittömästi työkeikka. Niin käy ainakin Hirvikalliolle. Hänet hälytetään turkulaisen pariskunnan kotiin, jossa vaimo on löytänyt miehensä kuolleena vuoteesta. Asian tekee hieman omituiseksi, että vaimo on palannut jo illalla työvuoroltaan Ruotsin-laivalta, mutta huomannut vasta aamulla, että mies ei olekaan murjottanut sängyssään vaan on kuollut.

Enemmän kiinnostavaksi tapaus muuttuu, kun käy ilmi, että vainaja on järjestyspoliisin konstaapeli ja että tämän kuolemaan liittyy hyvin todennäköisesti joko tapaturma tai väkivalta. Hirvikallio saa esihenkilöltään vähän poikkeuksellisesti suhteellisen vapaat kädet selvittää tapausta luovuutensa avulla ja parhaan kykynsä mukaan.

Selvitettävää riittääkin. Hirvikallio löytää kuolleen poliisin nimen mapista, johon hänen vanha ryhmänsä on koonnut tietoja omituisista jutuista, joita pidetään todennäköisesti asiakkaiden mielikuvituksen tuotteena. Kyseisen jutun kaivelu johdattaa Hirvikallion yllättäen kuitenkin ihan oikean tapauksen jäljille. Mutta miten se liittyy poliisimiehen kuolemaan?

Samaan aikaan Hirvikallio saa vihjeen Puolalanmäellä sijaitsevasta tappeluklubista, jossa voi anonyymisti käydä nyrkkeilemässä. Esihenkilöt eivät kuitenkaan varsinaisesti innostu vihjeestä, koska klubin olemassaolosta on kulkenut kaupungilla huhuja jo vuosia, mutta mitään todisteita ei ole löytynyt. Mutta selittäisikö se kuitenkin mystisen kuolemantapauksen?

Vaikka Hirvikallio on pahasti traumatisoitunut ja monella tapaa huonossa hapessa, ei hänestä oikein voi olla pitämättä. Lukija ei ole ainoa, joka on Hirvikallion puolella. Entiset alaiset esimerkiksi haluaisivat kyllä auttaa miestä mäessä, jos se suinkin olisi mahdollista. Hirvikallio ei todellakaan ole mikään supersankari, kuten joku kirjan henkilöistäkin toteaa, ja juuri se tekee hänestä hyvän dekkarisankarin.

Manner kuvaa poliisityötä sopivan realistisesti, mutta ei kuitenkaan puuduttavan yksityiskohtaisesti. Myös Turun kuvaus on onnistunutta. Kaupunki hengittää dekkarin taustalla aidosti ja vapaasti, eikä missään vaiheessa tule tunnetta turistiopastuksesta tai muusta päälleliimaamisesta.

Jännitysromaanissa on tietysti olennaisen tärkeää saada juoni toimimaan. Harhassa juoni toimii jopa erinomaisesti. Salainen ja erittäin laiton tappeluklubi Turun sydämessä tuntuu ehkä hurjalta idealta, mutta jotenkin siihen on lopulta helppo uskoa. Valitettavan uskottavaa on sekin, että jos kaupungissa pyöritetään kyseisen kaltaista bisnestä, myös poliisissa on joku tai joitakin, jotka liittyvät tavalla tai toisella asiaan. Myös Suomessa. Hirvikalliokin joutuu tosissaan miettimään, kehen voi luottaa. Harhan juonessa on lisäksi useita sivupolkuja, jotka lopulta oppikirjamaisesti kietoutuvat kaikki pääjuoneen. Lukija myös yllätetään vielä lopussa, mistä lisäpisteitä.

Ihan vihoviimeisessä epilogimaisessa luvussa olin tunnistavinani jonkinlaisia Harry Hole - ja Oxen-viboja.

Johtolanka-raati perusteli Harhan ehdokkuutta:

Harha on vahva ja jännittävä dekkari. Harri Hirvikallio -sarjan 7. osa toimii itsenäisenä teoksena. Harri joutuu virkansa puolesta selvittämään poliisin kuolemaa. Mitä ovat Harrin harhat ja mihin ne johtavat? Manner osaa lukijan huijaamisen taidon. Kirjailijan kekseliäisyyttä voi vain ihailla, ja kirja pitää lukijansa pihdeissään ja palkitsee kaikissa käänteissään.

Max Manner: Harha
Bazar 2024.
Äänikirjan lukija Jussi Puhakka.
 

Itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Hirvikallio-sarja:

Loiset (Arktinen banaani, 2017)
Matador (Bazar, 2019)
Kipuraja (Bazar, 2020)
Aavesärky (Bazar, 2021)

Turvasana (Bazar, 2022)
Hermopeli (Bazar, 2023)
Harha (Bazar, 2024)

Vuoden johtolanka 2025

Vuoden johtolanka 2025 -palkinnon ehdokaslistalla ovat seuraavat teokset: 

Kaarina Griffiths: Lintumies (Otava 2024)

Cornwallissa asuva kirjailija Kaarina Griffiths sijoittaa Lintumies-murhamysteerinsä sen tummaan ja villiin maisemaan tehden kunniaa who done it -juonirakennelmalle. Griffiths on lukenut christiensä ja hänen kuvaamansa kyläyhteisö henkii brittiläisyyttä. Griffiths kirjoittaa hyvin, ja monipolvisen juonen tarina kantaa hienosti loppuun saakka.

 

Petja Lähde: Kaksi astetta (Gummerus 2024)

Terhi Nuoran tarina jatkuu siitä, mihin edellinen kirja päättyi. Kaksi astetta on vauhdikas ja jännittävä poliisiromaani. Nuoran oman elämän haamut vainoavat häntä, ja perisuomalaisesti Terhi juo liikaa ja rypee syvissä vesissä. Käsikirjoituksenomainen rakenne luo tapahtumista kuvia, joissa on kirjan läpi jatkuva jännite.

 

Risto Malin: Fabergén kana (Reuna 2024)

Kirjailija kertoo Kostamoiden kansalaissodasta alkavan sukutarinan. Malin on pitkänlinjan toimittaja, joka osaa kuvata kotimaisen vaateteollisuuden kehitystä ja tuhoa. Fabergén kanan jännitys syntyy kallisarvoisesta esineestä, jonka omistaminen on vaarallista. Kirja antaa hyvän historiallisen ajankuvan maamme teollisesta kehityksestä onnistuen yhdistämään jouhevasti historialliset faktat nykytapahtumiin.

 

Max Manner: Harha (Bazar 2024)

Harha on vahva ja jännittävä dekkari. Harri Hirvikallio -sarjan 7. osa toimii itsenäisenä teoksena. Harri joutuu virkansa puolesta selvittämään poliisin kuolemaa. Mitä ovat Harrin harhat ja mihin ne johtavat? Manner osaa lukijan huijaamisen taidon. Kirjailijan kekseliäisyyttä voi vain ihailla, ja kirja pitää lukijansa pihdeissään ja palkitsee kaikissa käänteissään.

 

Jussi Marttila: Lähdön läheisyys (Tammi 2024)

Kirjailija on luonut onnistuneen ja lämpimän päähenkilön. Yksityisetsivä Janatuinen on vahvasti oikeudentuntoinen, herkkä, pohdiskeleva, hidas mutta fiksu, omanlaisensa tyyppi. Lähdön läheisyyden juoni etenee jännittävänä läpi kirjan. Tarinakin on hyvällä tavalla omalaatuinen. Kirjailija tekee kunniaa kotimaiselle dekkarikirjallisuudelle viittauksilla Reijo Mäen ja Harri Nykäsen tuotantoihin.

 

Anu Patrakka: Kiusaaja (Otava 2024)

Porton henkirikosyksikön tutkija Nelson Monteiro tasapainottelee virkansa ja muistisairaan isänsä hoitamisen välillä. Rikostutkinta vie Monteiron öisin tietojen perässä syrjäisille kaduille. Sivujuonena kulkee suhteen rakentaminen suomalaiseen Emiliaan. Monteiron ja muiden romaanin henkilöiden silmin Patrakka kuvaa Portugalin yhteiskuntaa ongelmineen sekä maan kaunista luontoa. Kiusaaja kertoo osattomuudesta mutta pyrkimyksestä parempaan uhrauksien kautta.

Max Manner: Osiris

Stein Storesen, tuo suomalainen köyhän miehen versio norjalaisten Harry Holesta, seikkailee viidettä ja kenties viimeistä kertaa turkulaisen Max Mannerin dekkarissa Osiris. Olen tutustunut Storesenin omapäiseen ja hankalaan hahmoon ensimmäistä kertaa edellisessä dekkarissa Jääkyynel, mutta mitenkään läheisiä meistä ei vielä tämän toisenkaan lukemani teoksen myötä oikein tullut. Meillä eivät kemiat oikein kohtaa.

Osiris alkaa nopealla ennakointikappaleella kirjan lopun kohtauksesta, jossa Storesen istuu tuskaisena meren rannalla ja pitelee suussaan käsiaseen piippua. Onko mies tekemässä itsemurhaa vai mitä? Asiaan siis palataan, hieman arvoituksellisesti tosin, aivan viimeisillä sivuilla.

Viikkoa aikaisemmin Storesen huomaa elämänsä rapisevan nopeasti ympäriltä. Ampumahaavan jäljiltä päänsäryt ovat yltyneet uudelleen, ja lääkärillä on huonoja uutisia. Tytär kertoo yllättäen muuttosuunnitelmistaan, ja Anna Mäen poliisinura on päätynyt pidätysselliin. Paras ystävä kertoo hänkin lähtevänsä kaupungista ja luopuvansa asunnosta, jossa myös Storesen on viime ajat majaillut. Yksin ja vailla asuntoa siis, eikä terveyskään hyvältä vaikuta.

Lisää takaiskuja seuraa työrintamalla. Storesen määrätään yllättäen keikalle Ahvenanmaalle. Maarianhaminassa pidetään pieni avaruustutkimuskonferenssi, johon on amerikkalaisen huippututkijan lisäksi tulossa alan suurin suomalaisnimi Antti Kaartamo. Kansainvälisesti arvostettu ja tunnettu suomalaistutkija on saanut uhkauksia, joten Storesen määrätään hänen henkivartijakseen. Tehtävä on yllättävä, koska rikostutkijana Storesenin tietämys henkivartioinnista tuntuu olevan lähinnä peräisin amerikkalaisista tv-sarjoista, eivätkä yltyvät pääkivut yhtään helpota tilannetta. Tavoilleen uskollisena Storesen suututtaa kaikki yhteistyökumppaninsa Ahvenanmaalla heti ensi tapaamisilla.

Amerikkalaisten tv-sarjojenkaan henkivartijat eivät sortuisi ottamaan tupla-annosta vahvaa unilääkettä ollessaan keikalla vastuussa kohteen hengestä. Storesen sen sijaan ei epäröi, vaan luottaa lukittuihin oviin. Niinpä aamulla Kaartamo löytyy huoneestaan kuolleena. Paikallinen poliisi ja amerikkalaistutkijan turvallisuudesta vastannut CIA:n agentti Tom Callagher toteavat nopeasti, että Kaartamo on tehnyt itsemurhan ampumalla itseään päähän. Storesen ei tätä niele, koska jo nopealla vilkaisulla huoneesta löytyy useita epäilyttäviä seikkoja. Muita poliiseja ne eivät kiinnosta.

Tyytymätön Storesen palaa Turkuun ja alkaa sairauslomallaan järjestellä matkaa Kaartamon kotiin Kanarialle. Kaartamon kuolemasta on nopeasti tullut pakkomielle. Storesenin on saatava asiasta totuus esille keinolla millä hyvänsä. Valitettavasti se on kasvottoman vastustajan kannalta hyvin epätoivottavaa. Alkaa kummallinen kilpajuoksu Kanarian saarilta Pariisiin ja sieltä Los Angelesin kautta takaisin Maarianhaminaan. Matkalla sattuu ja tapahtuu monenlaista, mistä osa liittyy varsinaiseen juoneen ja osa taas ei. Sillä tosin ei ole merkitystä, koska itse juonikin on loppuratkaisuun päästessä jotenkin kummallisesti karannut ainakin lukijan käsistä.

Jääkyynelen tavoin Osiris sisältää paljon aineksia ja vaikutteita. Poliisiromaania on huoletta yhdistelty agenttitrilleriin ja sekaan on heitelty sattumia myös tieteisjännäristä. Sekoittelussa ei sinänsä ole mitään vikaa, oikeastaan päinvastoin, mutta Manner ei saa palasia sopimaan yhteen ja lopputulos on valitettavan sekava ja epälooginen. Yllättävästä loppuratkaisusta jää jotenkin löysä tuntuma. Kansainvälistä trilleriä on koetettu kovasti rakentaa matkan varrella, mutta kun se ei oikein ole ottanut tuulta siipiensä alle, onkin vetäisty kotoisampi ratkaisu hihasta.

Max Mannerin Jääkyynelen ja Osiriksen luettuani mietin jälleen kerran, miksi kirjojen julkaisemisella tuntuu olevan niin mieletön kiire. Mannerin dekkarit ovat ilmestyneet vuoden välein, ja kummallekin kirjalle olisi selvästi ollut eduksi kunnon sulattelu, pysähtyminen ja hiominen. Olisi tarvittu aikaa ideoiden jalostamiseen ja kehittämiseen. Nyt ne on tavallaan tuhlattu julkaisuaikataulun kireyden takia. Onko mahdotonta ajatella, että dekkari ilmestyisikin vaikka joka toinen vuosi, jos samalla saataisiin tasoa nostettua? Manner olisi myös hyötynyt tiukemmasta kustannustoimittamisesta, tai ainakin sellainen maku minulle jäi. Onko kukaan sanonut, että nyt lähtee juoni lapasesta tässä kohtaa, ja hei, unohdit, että CIA tuskin jättää kiivaasti etsimänsä miehen matkatavaroita tsekkaamatta?

Vielä sananen kirjan taitosta. Taittajan tehtävähän on asetella teksti kirjan sivuille luettavaan muotoon. Osiriksen taittaja on päässyt muutamaan kertaan pahasti herpaantumaan, sillä kuvan kaltaisia tekstiklönttejä on päässyt livahtamaan painoon asti liian monta.

Toiset lukijat ovat lukeneet Osirista toisin silmin tai ainakin saaneet siitä irti minua enemmän. Kirjavinkkien Mikko toteaa yhteenvetona, että ” Osiris on kelpo dekkari, jossa riittää käänteitä ja ajojahdin tuntua.” Suomi lukee -sivuston Krista toteaa, että ”Osiriksessa ovat kaikki hyvän dekkarin ainekset kohdallaan.” Kirjailijakollega Juha Mäntylä kirjoittaa Kirjanvuoksi-bloginsa arviossa Osiriksen olevan ”täyden kympin dekkari.” Ruumiin kulttuuri -lehden (2/2016) arvostelussa Pertti Vuorinen jättää kokonaan arvottamatta teoksen ja tyytyy selostamaan juonen pääpiirteitä.

Max Manner: Osiris
CrimeTime 2016. 377 s.

Vuoden johtolanka 2017 -ehdokas.

Max Manner: Jääkyynel

Turkulaisen dekkarikirjailija Max Mannerin tuotannosta olen aikaisemmin, viitisen vuotta sitten, lukenut kaksi ensimmäistä eli Revanssin (Minerva, 2007) ja Demi-Secin (Minerva, 2008). En selkeästi yrityksestäni huolimatta päässyt oikein Mannerin tyylin makuun tuolloin, ja sen jälkeen ilmestyneet lukuisat dekkarit ovat jääneet sivuun.

Mannerin viimevuotinen dekkari Jääkyynel (CrimeTime, 2015) on kirjailijan kotisivujen mukaan hänen kolmastoista julkaistu teoksensa ja neljäs niin sanottu Stein Storesen -sarjan dekkari. Minulle Stein oli siis tuntematon ennen tähän kirjaan tarttumista, mistä osittain saattoi johtua hieman nihkeä alkuun pääseminen.

Storesen on taustaltaan vähintään puoliksi norjalainen, ja hänestä käytetään kirjassa myös korvaani särähtäviä epiteettejä norski ja normanni. Turun rikospoliisissa työskentelevä Storesen on ’kadonnut’ työpaikaltaan pitkälle sairauslomalle, jonka jatkumisesta ei edes hänen esimiehillään tunnu olevan tietoa. Lukijalle syntyy mielikuva, etteivät esimiehet edes välittäisi, vaikkei loma päättyisikään.

Sitten Turun yksiköltä pyydetään apua Suomutunturin laskettelukeskuksessa tapahtuneessa katoamistapauksessa ja murhatutkinnassa. Storesen tuntuisi parhaalta vaihtoehdolta selvittämään kahden nuoren eteläsuomalaisen naisen kohtaloita. Toinen hotellissa työskennelleistä naisista on edelleen kadoksissa, mutta toinen on löytynyt metsästä puuhun sidottuna ja kuoliaaksi jäätyneenä. Kun Storesen lopulta tavoitetaan, hän ei ole yhteistyöhaluinen. Niinpä pohjoiseen lähetetään Meeri Tarvainen.

Meerin käytöksen tulkinta tuottaa ongelmia Sallan alueen vastaavalle poliisille Asta Karukoskelle, mutta myös lukijalle, ainakin minulle. Meeri tuo nopeasti mieleen Silta-sarjan Saga Norénin, sosiaalisesti täydellisen ummikon. Meeri vain ei ole muuten yhtä ylivertaisen älykäs ja tehokas, vaikka niin tuntuu itse uskovankin. Tökerösti käyttäytyvä nainen hämmentää ja kiukustuttaa nopeasti kaikki yhteistyökumppanit tapahtumapaikalla.

Suomu-hotelli on noussut uuteen kukoistukseen venäläisten otettua sen haltuunsa. Liiketoiminta on vilkasta ja paikalliset ovat tyytyväisiä tilanteeseen. Meeriä toiminta kuitenkin alkaa välittömästi epäilyttää. Hienosti remontoitunakaan hotellin ja laskettelukeskuksen ei pitäisi houkutella ainakaan siinä määrin menestyviä venäläismiehiä kuin se nyt houkuttelee. Mitä tehtäviä selvästikin edullisen ulkomuotonsa perusteella palkatut suomalaiset ja venäläiset nuoret naiset hotellilla hoitivat? Prostituutio kielletään hotellin johdon taholta tietysti jyrkästi, mutta Meeri on epäuskoinen. Sitten hänen tutkimuksensa katkeavat vakavaan sairastumiseen.

Onneksi Stein on tullut ainakin osittain katumapäälle ja päättänyt sittenkin lähteä Suomutunturille Meerin perään ja avuksi, tosin epävirallisesti. Ehkä. Tästä väännetään kättä pitkään ja moneen otteeseen esimiesten kanssa. Steinin tulon vaikuttimena taitaa kuitenkin olla jokin henkilökohtainen Meeriin liittyvä syy. Tapahtumat vyöryvät vauhdilla eteenpäin ja melkoisia juonenkäänteitä Manner on tarinaan punonutkin. Kaiken lisäksi seassa pyörii mustiin pukeutunut stalkkeri, joka tunkeutuu jopa sairaalan potilashuoneisiin.

Vauhdikkaat käänteet johtavat lopulta tilanteisiin, jossa kirjoittaja on joutunut turvautumaan vähintäänkin epäuskottaviin ratkaisuihin. Steinilla on Bondin kaltaisia kykyjä, joita hän hyödyntää jouduttuaan vertaansa vailla olevaan kiipeliin hyisessä Murmanskissa. Mutta todellinen jumala koneesta -ratkaisu tapahtuu vasta Suomen puolella tunturissa.

Jääkyynel on paikoin erinomaisen viihdyttävä ja vangitsevakin jännitysromaani, ja esimerkiksi aloitus on hyytävä. Mutta teos ei kokonaisuutena kestä lähempää tarkastelua. Alkuaikojen romaaneihin verrattuna kirjoittajan kieli on notkeampaa ja rikkaampaa, mutta jotkut Mannerin maneerit ovat verrattoman ärsyttäviä. Esimerkiksi sietämätöntä on aloittaa luvut jaksoilla, joissa ei mainita tuttuja henkilöitä nimeltä vaan käytetään pronomineja tai substantiiveja nainen, mies. En tiedä, mihin tällä pyritään. Onko tarkoitus luoda salaperäisyyden tai jännityksen ilmapiiriä? Minua ainakin vain puhtaasti ärsyttää.

Suurimpia heikkouksia Jääkyyneleessä on kaikenlainen runsaus. Keskeisiä henkilöitä on liikaa, eikä lukija pääse lähelle heistä ketään. Epäiltyjä on liikaa. Mahdollisia ratkaisuvaihtoehtoja on liikaa, ja poliisit toimivat tuskastuttavan ammattitaidottomasti. Sivujuonteita on liikaa. Vaikutteita on liikaa, ja mielenkiintoisetkin ratkaisut hautautuvat massan alle. Perusidea kirjassa on oivallinen, mutta toteutustapaa olisi kannattanut vielä hioa rutkasti.

Max Manner: Jääkyynel

CrimeTime 2015. 389 s.

Arvostelukappale.

Vuoden johtolanka 2016 -palkintoehdokas. Kilpailuun osallistuminen tapahtuu siten, että kustantaja lähettää kirjan kilpailuraatilaisille luettavaksi. Kukin kustantaja itse vapaasti päättää, mitkä julkaisemansa kirjat se lähettää kilpailuun.