Hieman kohottelin kesällä
kulmiani, kun huomasin uuden Wallander-romaanin ilmestyneen kauppoihin. Olin
nimittäin ollut siinä vakaassa uskossa, että Henning Mankell olisi visusti päättänyt, että Kurt Wallanderista
kertova Rauhaton mies olisi
vihoviimeinen sarjan osa. Tarinakin oli sellainen, että sen jälkeen oli vaikea
odottaa jatkoa, vaikka päähenkilö henkiin jäikin. Pitelin kesällä Haudattua kirjakaupassa kädessäni ja
hämmästelin sen pienuutta (Wallanderithan ovat olleet varsin tuhteja), mutta en
sitten sen enempää selaillut vaan jätin kirjan hyllyyn. Viime kirjastokäynnillä
nappasin Haudatun tyrkkykarusellista,
koska kaipailin välillä jotain ohutta luettavaa välipalaksi.
Esipuheesta selviääkin
sitten, mistä on kyse. Mankell kertoo, että Haudattu
on tilaustyö. Hollantilaiset kirjakauppiaat (?) olivat vuosia sitten keksineet
myynninedistämiskampanjan, jossa kuukauden ajan annettiin dekkarin ostajalle
ilmaiseksi kylkiäiskirja. Tuo kylkiäiskirja tilattiin Mankellilta, joka suostui
ilomielin. Idea on siis noin päällisin puolin sama kuin Suomessa pari kertaa
toteutettu Kirjan ja ruusun päivän kylkiäiskirja (Miniä ja Jarrusukka).
Mankell kertoo sijoittaneensa kirjan tarinan Wallanderin elämään juuri ennen Rauhatonta miestä. Se on siis
kymmenosaisen Wallander-sarjan osa 9,5. Kylkiäiskirjastatus myös selittää
kirjan pienuuden. Kyseessä on oikeastaan pienoisdekkari, sillä Haudattu on vain runsaat 150 sivua
pitkä.
Lähtöasetelma selviää jo
takakannestakin. Martinsson tarjoaa Wallanderille ostettavaksi etäisen
sukulaisensa omistamaa taloa. Wallander käy tutustumassa paikkaan, joka
tuntuukin hyvältä eikä hintakaan ole mahdoton. Mutta sitten hän tajuaa
puutarhassa kompastuneensa johonkin, joka ei ole vanha harava. Kyseessä on
ihmisen käsivarren luu, joka pilkistää maasta. Alkaa tietysti tutkinta,
vaikkakin varsin verkkainen, koska vainaja on ollut haudattuna puutarhaan
kymmeniä vuosia.
Juoni etenee hyvin
tyypilliseen Mankell-tapaan, eli poliisi uurastaa epämääräisten vihjeiden
perusteella, tehdään paljon työtä ja onnea sekä vaistoa tarvitaan.
Loppuhuipennuskin tarinaan saadaan, vaikkakin hieman ärsyttävästi Wallander
toistaa entisiä virheitään joutuessaan hankalaan tilanteeseen.
Kirjan paras osuus on
oikeastaan lopun essee, jossa Mankell kertoo suhteestaan luomaansa fiktiiviseen
henkilöön Kurt Wallanderiin. Hän myös pohdiskelee ylipäätään kirjoittamista ja
Wallander-kirjojen suosiota. Esimerkiksi päätös sarjan rajallisuudesta syntyi
jo varsin varhain. Mankell toteaa, että olisi väärin lukijoita kohtaan
kirjoittaa rutiininomaisesti. Pitää kirjoittaa tarina edellä, kuten hän sanoo.
Wallander itsessään ei ole pääasia eikä tärkein osa kirjoja, vaan tarina on.
Mankellhan kirjoittaa varsin yhteiskunnallisesti. Tosin myönnän, että monet
hänen kirjansa olen lukenut ennen kaikkea hyvinä, jännittävinä dekkareina ja
vasta toisella lukemalla (tai yleensä kuuntelulla) olen malttanut pysähtyä
huomaamaan, mistä tarinan syövereissä lopulta on kyse.
Tuosta ajoissa
lopettamisesta muuten ajattelen samoin kuin Mankell. Vaikka pidän kovasti kömpelöstä
ja synkeästä Wallanderista ja minulla on häntä rahtusen ikäväkin, on hienoa,
että kirjailija osaa lopettaa ajoissa. Muutaman entisen suosikkisarjani
vaiheita seuratessani ajatus on tullut kieltämättä mieleen. Ainakin pitäisi
antaa päähenkilön ihan oikeasti muuttua, jotta sarja pysyy riittävän tuoreena.
Mieleen tulee sekä koti- että ulkomaisia sarjoja.
Henning Mankell: Haudattu (Handen)
Suom. Kari Koski. Otava 2013. 174 s.
Lainattu kirjastosta.