Tuomas Lius: Kova luu

Tutustuin Tuomas Liuksen tuotantoon näemmä jo tavaksi tulleeseen tapaani eli takaperoisesti. Tykästyin hänen itsenäiseen romaaniinsa Sudenkorennon kesä vuonna 2021. Havaitsin tuolloin, että Lius on julkaissut myös ilmeisen epäkonventionaalista jännityskirjasarjaa Etsivätoimisto Haka.

En saanut aikaiseksi aloittaa sarjaan tutustumista alusta alkaen, mutta sain vuonna 2023 arvostelukappaleen sarjan viidennestä osasta Sikojen lahti. Se sinetöi fanitukseni. Viime kesän lopulla huomasin, että aiemmin ilmestyneistä sarjan osista oli vihdoin julkaistu äänikirjat ja että sarjan kuudes osa Kova luu olisi ilmestymässä syksymmällä. Päätin lopultakin korjata ison aukon sivistyksessäni ja kuuntelin kaikki viisi Etsivätoimisto Haka -dekkaria putkeen.

Kirjasyksyni olikin siis varsin tapahtumantäyteinen ja vauhdikas. Etsivätoimisto Haka varsinaisesti syntyy vasta ensimmäisen osan Haka ja toisen osan Laittomat välillä, eikä kyse todellakaan ole mistään tavanomaisesta perusdekkareiden etsivätoimistosta. Tylsiä perushommia ei juuri tehdä, mutta sen sijaan kaksikko päätyy kerta toisensa jälkeen vastakkain hurjien ja usein kansainvälisten rikollisliigojen kanssa. Onpa välillä seassa valtiollisiakin toimijoita. Tilanteet ovat järjestään kiperiä ja perin tukalia, eikä hengenlähtö yleensä ole kovin kaukana. Monenlaista osumaakin matkan varrella kertyy.

Hakassa Lius törmäyttää äärimmäisen epätodennäköisen taisteluparinsa eli rääväsuisen liperiläisen autonasentaja Marko Pippurisen ja poliisin erikoisjoukkojen koulutuksen saaneen suomalaisegyptiläisen Julia Noussairin. Kaksikko yhdistää voimansa kukistaakseen parikin pelottavaa kansainvälistä liigaa ja pelastaakseen maailman. Pohjoiskarjalaisen järven pohjassa lepäävä joukkotuhoase ei saa päätyä vääriin käsiin.

Jokaisen sarjan osa juoni on oikeaa mielikuvituksen ilotulitusta. Realistisen dekkarin ystävien kannattaa asentaa odotushorisonttinsa epätavanomaiseen asentoon, muuten ei varmasti pysty näitä nielemään. Roistot ovat ovelia, häikäilemättömiä ja armottomia, mutta he eivät tiedä, mitä saavat vastaansa haastaessaan etsivätoimisto Hakan. Viinaan ja naisiin menevä Marko Pippurinen soittaa suutaan hamaan tappiin asti, mutta kun tilanne on viritetty äärimmäisen kiperäksi, Julia voi luottaa häneen kuin kallioon.

Kaksikon varsinaiset aivot, järki ja hermot ovat Julialla, mutta toisaalta tämä joutuu yhä uudelleen kohtaamaan sellaisia vastoinkäymisiä, että hänen pitäisi jo olla moneen kertaan kuollut tai ainakin henkisesti täysin lamaantunut. Yhä uudelleen teräskuntoinen nainen kokoaa itsensä, kun vain motiivi on tarpeeksi kovaa tasoa, kuten oman lapsen pelastaminen sieppaajien kynsistä tai oma pelastautuminen itärajantakaisesta kammottavasta vankilasta.  

Tuomas Lius on laajalti perehtynyt populaarikulttuuriin, mikä näkyy Etsivätoimisto Haka -sarjassa monin tavoin. Päähenkilökaksikko on rakennettu oivaltavasti niin, että heidän välillään on monenlaisista eroavaisuuksista johtuen voimakkaita jännitteitä. Toisaalta he hioutuvat hurjien seikkailujen tuoksinassa saumattomasti yhdessä työskenteleväksi ammattilaispariksi. Lisäksi he ovat myös aidosti ystäviä. Ystävyys on lukuisia kertoja todella koetteilla Markon älyttömien toilailujen takia, mutta aina se on voittanut ja kestänyt.

Huomaan, että itseeni vetoaa Julian vahvuus ja sitkeys. Hän ei suostu nujertumaan, mutta helppoa itsensä koossa pitäminen ei hänelle ole. Monet koetut menetykset koskettavat ja muuttavat häntä. Julia joutuu kokemaan myös silmitöntä väkivaltaa.

Ylipäätään sarjassa on runsaasti väkivaltaa ja tiukkoja elokuvallisia toimintakohtauksia. Sen vastapainona mukana on letkeää huumoria, joka keventää kerrontaa ja estää kokonaisuuden muuttumista turhan tummanpuhuvaksi. Tässä sekä Liuksen kieltämättä varsin lennokkaan mielikuvituksellisissa juonikuvioissa lienee myös sarjan sudenkuoppa. Jos tällainen verbaalinen huumori ei itseä puhuttele tai juonen lennokkuus jättää kylmäksi, ei oikein mitään ole tehtävissä.

On aivan mainio idea, että sarjan jonkinlainen kotipesä on Pohjois-Karjalassa sijaitseva Liperi. Kuka oikeasti sijoittaa vauhdikkaan trillerisarjan Liperiin?! Itäisen sijainnin takia miltei joka osassa venäläiset aiheuttavat tavalla tai toisella harmia, eikä lainkaan tavatonta ole sekään, että raja ylitetään molempiin suuntiin. Miljöö tuo mukavaa vaihtelua aika pitkälti Helsinki-Turku-Tampere-kolmiossa pyörivälle suomalaiselle dekkarikentälle. Elämänmeno on Pohjois-Karjalassa melkoisen erilaista kuin pääkaupunkiseudulla.

Netistä löytämieni haastattelujen perusteella Etsivätoimisto Haka on alkuaan suunniteltu kolmiosaiseksi. Kolme ensimmäistä osaa ovatkin ilmestyneet tiheään tahtiin. Kolmannen osan eli Härkäjuoksun juoni kuitenkin jää aivan kesken, joten ilmeisesti jo silloin on ollut tarkoitus jatkaa tarinaa. Jatkoa saatiin kuitenkin odottaa aika pitkään, ja neljännen ja viidennen osan välilläkin ehti vierähtää useampi vuosi. Nyt vaikuttaisi siltä, että tahti on uudelleen kiihtymässä. Kova luu päättyy myös sellaiseen kutkuttavaan paljastukseen, että lukijat odottavat jatkoa, jota ilmeisesti onkin aikanaan luvassa.

Lukuohjeeksi antaisin, että aloittaa voi mistä kohtaa tahansa, mutta Härkäjuoksu kannattaa lukea ennen Lanka palaa -teosta, joka on muuten oma suosikkini. Niiden kahden osan juoni on jatkuva. Muissa osissa tarinat ratkeavat, eikä Lius pahemmin kertaile aiempien osien tapahtumia.

Olen otsikoinut tämän juttuni sarjan viimeisimmän osan mukaan, mutta en avaa tämän enempää sen tapahtumia, koska Kai Hirvasnoro on tehnyt sen varsin mallikkaasti Kirjoja hyllystäni -blogissaan. Hirvasnoro myös asettaa Kovan luun ja koko sarjan mainiosti populaarikulttuurin viitekehykseen, eikä minulla ole siihen mitään lisättävää. Sen sijaan yritin vähän avata tässä sitä, mikä kumma minua tässä sarjassa viehättää. Kuten todettu, aika moni asia. Pidän kovasti Tuomas Liuksen tavasta irrotella ja viihdyttää samalla lukijaa hulvattomilla tarinoillaan. Selvästikin kirjailijan motto on, että överit on monin kerroin parempi kuin vajarit.

Tuomas Lius: Kova luu
CrimeTime 2024. 596 s.
Äänikirjan lukija Mikko Leskelä.
Kansi Timo Numminen.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Etsivätoimisto Haka -sarja:

Haka (Like 2009)
Laittomat (Like 2010)
Härkäjuoksu (Like 2011)
Lanka palaa (Like 2019)
Sikojen lahti (Crime Time 2023)
Kova luu (Crime Time 2024)

Tuomas Lius: Sikojen lahti

 

Ensimmäinen kosketukseni Tuomas Liuksen tuotantoon oli lopulta varsin absurdeja kierroksia ottava scifimaustettu teknotoimintatrilleri Sudenkorennon kesä, jonka luin ihastuneena pari vuotta sitten. Jos silloin päätin, että on jossain vaiheessa ehdottomasti tartuttava myös Liuksen dekkareihin eli Etsivätoimisto Haka -sarjaan. Aikomus oli viime viikkoon asti edennyt vain niin, että ostin jokin aika sitten kirpparilta sarjan aloitusosan Haka ja sulloin sen täpötäyteen dekkarihyllyyni odottelemaan otollista hetkeä.

Tänä syksynä harvakseltaan täydentynyt Etsivätoimisto Haka -sarja sai uuden osan, kun Sikojen lahti ilmestyi. Sain tästä muhkeasta (555 sivua!) ja komeakantisesta (Timo Nummisen käsialaa) arvostelukappaleen kustantajalta (CrimeTime), ja pistin sen oitis kuunteluun. Lähdin siis tutustumaan Etsivätoimisto Hakan Julia Noussairiin ja Marko Pippuriseen suhteellisen kylmiltäni sarjan viidennestä osasta, mutta se ei osoittautunut virheeksi, vaan pääsin mielestäni ihan mukavasti kaksikon kyytiin.

Joitakin viittauksia kaksikon menneisiin seikkailuihin tarinassa vilahtelee, mutta varsinaisista juonipaljastuksista ei ole kyse, joten on hyvin mahdollista palata aiempiin osiinkin vielä jossakin vaiheessa. Julia Noussair on siis sukujuuriltaan suomalaisegyptiläinen, mitä ei Sikojen lahdessa (lahdissa?) sen kummemmin alleviivata, ja Alek-pojan omistautunut yksinhuoltaja. Julia on ammatiltaan poliisi, mutta ei enää kuulu poliisivoimiin vaan on Etsivätoimisto Hakan toimitusjohtaja.

Etsivätoimiston toinen osakas tai työntekijä on ’moraaliltaan häilyvä automekaanikko’, kuten Sikojen lahden takakansiteksti kuvailee, Marko Pippurinen. Erityisesti Pippurisella tuntuu olevan vahva taipumus joutua mukaan erilaisiin sotkuihin, eivätkä hänen toimensa läheskään aina kestä täyttä päivänvaloa, ja sen lisäksi hänen huumorinsa on lievästi sanoen mautonta. Mutta tosipaikan tullen hän on rautainen ammattilainen. Kaksikon välinen side on paitsi ammatillinen myös henkilökohtainen. He ovat läheisiä ystäviä, jotka luottavat toisiinsa kuin kallioon.

Toimintaelokuvamaisen alkulämmittelyn jälkeen päästään varsinaiseen asiaankin, kun Pippurinen tulee hankkineeksi Hakalle keikan. Pohjois-Karjalassa ja muuallakin Suomessa ainakin naisseikkailuistaan tunnettu liikemies Tapio Witka tarvitsee itselleen ja ylioppilaaksi valmistuvalle Joonas-pojalleen henkivartijat eli turvahenkilöt Joonaksen lukiolla järjestettävään lakitustilaisuuteen, jossa hän itse on juhlapuhuja. Witka on saanut uhkauksia Vihreä kaarti -nimiseltä aktivistiryhmältä.

Helppo ja rahakas keikka muuttuu kuitenkin kertarysäyksellä painajaiseksi, kun Joonas Witka siepataan Julian ja Markon nenien edestä näytöstyyliin. Lunnasvaatimus on erikoinen. Vihreä kaarti vaatii vastineeksi Joonaksesta, että Witka myy sille itärajalta omistamansa 50 hehtaarin suuruisen metsäalueen pilkkahinnalla. Julian ällistykseksi Witka kieltäytyy jyrkästi eikä suostu myöskään pyytämään apua poliisilta. Pian Julia ja Marko ovat kaulaansa myöden yhä kummallisempia ja vaarallisempia käänteitä saavassa tehtävässä, jossa tuntemattomia toimijoita hääräilee siellä ja täällä. Mistä oikein lopulta on kysymys?

Entä miten kuvioon liittyy Sikojen lahden kansikuvan upea papukaija? Se tarinanhaara lähtee liikkeelle Marko Pippurisen kroonisesta rahapulasta. Kun hän kyseenalaisia keinoja käyttäen saa selville, että Heppaetsivät (12-vuotiaiden Janiran ja Johannan varsin pätevä etsivätoimisto) selvittelee kadonneen vihersiipiara Nestorin tapausta, josta on luvassa 1000 euron palkkio, hän päättää napata linnun ja löytöpalkkion Heppaetsivien nenän edestä. Kuinka ollakaan, papukaijajahti ja Joonaksen tapauksen selvittely risteävät aikanaan itärajan tuntumassa.

Lius totta vieköön kirjoittaa ihan omanlaisellaan tavalla yhdistellen erilaisia aineksia ja tyylejä täysin ennakkoluulottomasti. Huumori ei aina ole ihan kaikkein maukkainta vaan päinvastoin lähentelee paikoin uhkaavasti mauttomuuden rajaa, mutta toisaalta tarinassa ei juuri ole suvantokohtia, vaan juonilangat etenevät joutuisasti kukin suunnallaan ja punoutuvat lopulta sieväksi kudelmaksi. Ruumiitakin tulee välillä hengästyttävään tahtiin, eikä Lius todellakaan häikäile ottaa päiviltä milloin ketäkin henkilöistään.

Huumori on tunnetusti vaikea laji, mutta oma huumorintajuni kohtaa kyllä Liuksen tekstin kanssa ainakin suurimmaksi osaksi. En tohdi Sikojen lahtea suositella lukijoille, jotka kaipaavat perinteistä synkkätunnelmaista trilleriä, mutta jos tunnistaa itsessään absurdin huumorin ystävän, tämä on ihan nappiluettavaa. Monenmoiset ajan ilmiöt saavat Liuksen näppäimistöllä enemmän tai vähemmän kyytinsä, ja esimerkiksi erilaiset salaliittoteoriat ovat hienosti hallinnassa. Kyse ei siis ole pelkästään hyvin kirjoitetusta trilleriparodiasta, vaan kuin huomaamatta käsitellään vakaviakin yhteiskunnallisia ilmiöitä. On lukijan tehtävä sitten tehdä niistä johtopäätöksiä, jos niin haluaa. 

Lisäpisteitä vielä tarinan sijoittumisesta Pohjois-Karjalaan, jonka maisemat ovat minulle vieraampia. Paikallisväri on vahva, mikä ei ole lainkaan hassumpi juttu. 

Tuomas Lius: Sikojen lahti
CrimeTime 2023. 555 s.
Äänikirjan lukija Mikko Leskelä.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Etsivätoimisto Haka -sarja:

Haka (Like 2009)
Laittomat (Like 2010)
Härkäjuoksu (Like 2011)
Lanka palaa (Like 2019)
Sikojen lahti (Crime Time 2023)

Tuomas Lius: Sudenkorennon kesä

 

Potkin täällä nyt itseäni harmissani nilkkaan todellisen puusilmäisyyteni takia. Miten kummassa minulta on voinut mennä Tuomas Liuksen tuotanto kokonaan ohi silmien?! Netistä kaivamieni esittelyjen perusteella toistaiseksi neliosainen Noussair & Pippurinen -sarja on aivan mainio. Siinä suomalaisegyptiläinen rikosylikonstaapeli Julia Noussair ja yksityisetsivä Marko Pippurinen yhdistävät voimansa Pohjois-Karjalassa ja ratkovat varsin poikkeuksellisia rikostapauksia. Kirjat kuulostavat juuri sellaisilta, joista voisin pitää. Niiden pariin on vielä palattava.  

Sudenkorennon kesä ei kuulu Noussair & Pippurinen -sarjaan, vaan on itsenäinen romaani. Mielikuvituksellisuudellaan se tuntuu vetävän kevyesti vertoja Liuksen aiemman tuotannon kanssa. Määritteleminen on vaikeaa (sekä tarpeetonta mutta silti mukavaa), sillä Lius on iloisesti sekoittanut erilaisia aineksia ja genrejä luoden ihan omanlaisensa tyylin. Kansiliepeessä on lainauksia aiempien kirjoen arvioista, ja yhdessä mainitaan termi teknotoimintatrilleri, joka on mielestäni oivallisen kuvaava myös Sudenkorennon kesästä puhuttaessa. Silti se onnistuu kattamaan vain osan teoksen ominaisuuksista.

Kustantamon sivuilla kerrotaan, että Lius harrastaa laajasti populaarikulttuuria, kuten dekkareiden lukemista ja niiden kirjoittamisen opettamista, elokuvien ja tv-sarjojen katselua sekä sarjakuvaa sekä lukijana että tekijänä. Lius myös hyödyntää monipuolista osaamistaan ja asiantuntemustaan kirjassa monella tavalla. Toimintakohtaukset on kirjoitettu suorastaan piinaavan jännittäviksi ja eläviksi, ne näkee silmiensä edessä, niin hyvässä kuin pahassa. Muutama kiusaamis- ja pahoinpitelykohtaus on niin ahdistava, että sain vain vaivoin ne luettua.

Pääosin kuuntelin kirjan äänikirjana, mutta koska juoni veti niin vahvasti, kuuntelun ollessa tauolla luin välillä myös painettua kirjaa. Kirjassa on kohtausten väliin merkitty, mikä musiikkikappale missäkin kohtaa alkaa soida, eli kirjassa on siis ikään kuin elokuvan tai tv-sarjan ääniraita. Kirjan alkulehdillä kerrontaan, että soittolistan YouTube-linkin * löytää kirjailijan Facebook-sivulta. Pikavilkaisulla en sitä sieltä löytänyt, enkä muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta jaksanut kappaleita netistä kaivaa. Äänikirjaversiossa näitä musiikkiviittauksia ei lueta.

Harmittelin nämä vinkit hoksattuani, että äänikirjaan ei ole ollut mahdollista miksata musiikkia taustalle kirjailijan ohjeiden mukaan. Ilmeisesti ainakin tekijänoikeudet ja erilaiset korvausasiat ovat olleet tämän esteenä, kenties muutkin syyt. Mutta minusta idea olisi ollut aivan mahtava! Juuri sellaiseen suuntaan äänikirjojen toivoisin kehittyvän. Tarjolla voisi olla vaikka kaksi versiota, musiikilla ja ilman. Kaikkihan eivät välttämättä musiikkia äänikirjaansa halua. Musiikilla on muuten oma osuutensa myös itse tarinassa.

Sudenkorennon kesän takakannessa viitataan asevarusteluun ja vakoiluun, jotka tunkeutuvat joensuulaisten rauhalliseen elämään kesällä 1985. Kyseessä on myös sairaanhoitajaäitinsä kanssa kaksistaan asuvan 13-vuotiaan Jessen lapsuuden viimeinen kesä. Ala-aste on jäänyt taakse lopullisesti, mikä tuntuu Jessestä sekä haikealta että pelottavalta. Paras kaveri Antti on päättäväisesti siirtymässä leikeistä aikuisempiin puuhiin, ja lapsuudenaikainen ystävä ja nykyinen salaihastus Heli on kesän jälkeen muuttamassa Turkuun. Kaikki tuttu ja turvallinen tuntuu lipuvan vastustamattomasti yhä kauemmas.

Ensimmäiset pari sataa sivua vähän ihmettelin, missä ne luvatut vakoilu ja asevarustelu oikein luuraavat, vaikka prologissa kuvataan tapausta, joka tunnetaan 28.12.1984 Inarinjärveen pudonneen Neuvostoliiton aseistamattoman maaliohjuksen putoamisena. Tapaus luonnollisesti liittyy seuraavan kesän tapahtumiin Joensuussa, mutta miten, sen selviämistä lukija saa siis tosiaan odotella aika pitkään.

Ennen varsinaiseen asiaan pääsyä tutustutaan rauhassa Jessen ja seurataan hänen kesänsä etenemistä. Se ei etene ongelmitta, joten ei kirjan alku suinkaan ole tapahtumaton. Jesse joutuu tahtomattaan poikkiteloin kaupungin ja Jessen tulevan koulun kingin Hexan kanssa. Kasiluokkalainen poika on painijamestari ja lihaksiltaan ja vartaloltaan sen mukainen, sekä huomattavasti muutenkin ikäisiään edellä ruumiillisen kehityksensä puolesta. Kaveri on tehnyt kaikenlaisesta sikailusta itselleen elämäntavan ja sadismista taiteen.

Yrittäessään päästä edes jonkinlaiseen positiiviseen asemaan Hexan silmissä Jesse huomaa puhuneensa itsensä todelliseen liemeen. Hän on luvannut käydä varastamassa uuden naapurinsa piharakennuksesta Hexalle viinaa. Jesse kotitalon naapurissa sijaitsee vanha pitkään tyhjillään ollut rukoushuone, jonne on hiljattain muuttanut uusi salaperäinen asukas valtavan vihaiselta vaikuttavan koiransa kanssa. Miehestä kiertää lähitienoilla kaikenlaisia ikäviä huhuja. Toteuttaessaan hiuksia nostattavan pelottavaa tehtäväänsä Jesse huomaa, että myös rukoushuoneen naapuriin on muuttanut uusi asukas.

Monien kirjavien käänteiden jälkeen sekä Jesse että hänen äitinsä Kaarina tutustuvat kumpaankin uuteen naapuriinsa eli rukoushuoneelle asettuneeseen taiteilija Nikolaihin ja omakotitaloon muuttaneeseen komeaan Jukkaan, joka on syksyllä aloittamassa työt yliopistolla.

En kertaa tässä sen enempää juonenkäänteitä, mutta todettakoon, että alkuun päästyään tarina lähtee kyllä melkoisille kierroksille (ja välillä vähän laukallekin), mutta lukijan ei kannata liikaa pyristellä vastaan vaan antaa vain hyvän tarinan viihdyttää itseään. Nautin kovasti myös nostalgiamatkasta 80-luvulle, jonka Lius on kuvannut antaumuksella paneutuen elävästi ja hauskastikin.

Kenelle sitten suosittelisin Sudenkorennon kesää? Toimintatrillerien ystäville, jotka eivät hätkähdä paikoin rutkaakin scifi-kierrettä eivätkä pane liikaa painoa tapahtumien realistisuudelle. Kirja sopii myös 80-lukufaneille ja monipuolisen viihteen ystäville. Liian ryppyotsaisesti Sudenkorennon kesään ei kannata suhtautua.

Tuomas Lius: Sudenkorennon kesä
Like 2021. 505 s.
Äänikirjan lukija Valtteri Turunen, kesto 17 h 31 min.

Arvostelukappale, äänikirja BookBeat.

* Soittolistan linkki lisätty kirjailijan vinkistä.