Roope Lipasti: Mikaelin kirja

 

Suhteeni Mikael Agricolaan ei ole ammatistani huolimatta ollut kovin lämmin. Syynä kylmäkiskoisuuteeni on ainakin 1980-luvun puolivälissä tuoreehkona suomen kielen opiskelijana suoritettu Kirjakielen kehitys -niminen kurssi, joka sisältyi aineopintojen A-osaan eli niin sanottuihin approbatur-opintoihin (kuka tiennee, millä nimellä tuotakin opintokokonaisuutta nykyään kutsutaan!).

Muistelen, että kurssiin sisältyi kuivahkoa luennointia kirjakielen alkuvaiheista ja lisäksi harjoituskurssiosuus, jossa yritettiin ottaa selkoa muun muassa Agricolan luomasta äänne-merkki-järjestelmästä tms. En voi kehua kovinkaan hyvin ymmärtäneeni, mistä oli edes puhetta. Sen muistan, että kurssin tentti oli ensimmäinen, ja kenties myös ainoa, josta lähdin ensimmäisellä kerralla pois jättäen tyhjän vastauspaperin. Sisulla vetäisin uusintatentistä 2-/3 (silloinen arviointiasteikko oli siis 1- - 3). Anteeksi ja kiitos, Aapo Taiminen!

Hieman leppoisampia muistoja on runsaan parinkymmenen vuoden ajanjaksolta, jonka aikana yritin avata Mikael Agricolan merkitystä suomen kirjakielen isänä peruskoulun yhdeksäsluokkalaisille. Kun sitten kokeessa yritin testata, miten opetukseni oli onnistunut, sain kovin usein todeta, ettei kovin häävisti. Mutta ABC-kirian näköispainosta kuitenkin ahkerasti luokassa kierrätin. Jo sen fraktuurakirjasintyyli sai ilmeet totisiksi. Kaverihan oli peräisin samalta aikakaudelta kuin Gifu-pastillit!

Yllättäen syksyllä 2021 Mikael Agricola on peräti kahden romaanin päähenkilö. Jari Tervo ja Roope Lipasti ovat kumpikin kirjoittaneet muutenkin kovin pinnalla olleeseen genreen eli biofiktioon lukeutuvan historiallisen romaanin piispa Mikael Agricolasta. Biofiktio on käsittääkseni uusi termi jo perinteikkäälle ja suositulle historiallisen romaanin alagenrelle, jossa on mukana tai jopa keskiössä oikeita aikanaan eläneitä historiallisia henkilöitä mutta jotka kuitenkin ovat pääosin fiktiivisiä tarinoita.

Roope Lipastin romaani Mikaelin kirja kertoo talven 1556–1557 tapahtumista. Mikael Agricolan syntymävuotta ei tarkkaan tiedetä, mutta kuolinaika on selvillä päiväystä myöden eli Agricola menehtyi sairauskohtaukseen Uudellakirkolla 9.4.1557 ollessaan paluumatkalla Moskovan rauhanneuvotteluista.

Romaanin ajallisen rungon muodostaa kyseinen neuvottelumatka, jolle Ruotsin kuningas Kustaa Vaasa oli määrännyt myös Turun hiippakunnan piispan eli Agricolan. Vaivalloiselle ja vaaralliselle matkalle lähdetään  25.11.1556 Turusta, eivätkä enteet ole hyvät, sillä ennen kuin toistasataapäinen seurue on päässyt edes ulos kaupungista, tapahtuu onnettomuus. Väkijoukosta juossut pieni tyttö jää piispaa kuljettavan reen alle ja loukkaantuu pahasti.

Piispa lähtee matkalle vastahakoisena ja turhautuneena. Hän näkee, ettei hänellä ole neuvotteludelegaatiossa oikein muuta roolia kuin olla jonkinlaisena koristeena. Paljon mieluummin hän olisi jäänyt työnsä pariin, kirjoittamaan keskeneräistä käsikirjoitustaan ja nauttimaan kodin lämmöstä. Vaimo Birgitasta ja varsinkin pienestä Kristian-pojasta eroaminen tuntuu vaikealta. Matkaan kuluu joka tapauksessa kuukausia, ja sinä aikana saattaa tapahtua mitä tahansa.

Kirjaan tarttuessani kuvittelin, että nimi Mikaelin kirja viittaa romaanin sisältöön eli että kyseessä olisi nimenomaan Mikael Agricolasta kertova ja hänen mukaansa nimetty romaani. Niinhän ei ainakaan pelkästään ole, vaan romaanin otsikko viittaa konkreettisesti (myös) Agricolalla tapahtuma-aikaan työn alla olleeseen käsikirjoitukseen. Romaanissa kerrotaan, että Mikael oli jo pitkään kiivaasti koonnut aineistoa suomalaista kansanperinnettä ja muinaisuskoa käsittelevään teokseen. Sen pariin hän matkallaan kaipaa, ja se aiheuttaa yllättäviä ongelmia kotona Turussa Birgitta-vaimolle. Sanat ja kynä ovat jälleen miekkaa voimallisempia niin hyvässä kuin pahassa.

Mikaelin kirjassa on nimittäin toinenkin päähenkilö eli piispan vaimo Birgitta Olavintytär, josta virallinen historiankirjoitus ei kerro juuri mitään mutta jolle Lipasti antaa tasaveroisen äänen piispan rinnalla. Birgitta on parikymmentä vuotta miltei viisikymppistä miestään nuorempi kauppiaan tytär Turusta, jonka viisas äiti on hienovaraisesti tyrkkinyt piispalle uudeksi vaimoksi ensimmäisen traagisen kuoleman jälkeen.

Vastuu piispantalon arjesta on kova, ja muitakin huolia alkaa nopeasti kertyä vaimon ylle miehen poistuttua paikkakunnalta. Varsinaiset ongelmat kuitenkin aiheutuvat tarkoin varjellusta Mikaelin käsikirjoituksesta, josta Birgitta etsii hädän hetkellä oljenkortta. Birgitta on arvonsa tunteva rouva, joka joutuu taistelemaan niin omasta kuin miehensäkin asemasta hankalassa tilanteessa. Riittävätkö Birgitan neuvokkuus ja päättäväisyys?

Ymmärtääkseni Mikaelin kirja on tuotteliaan ja monipuolisen Roope Lipastin ensimmäinen varsinainen historiallinen romaani. Se solahtaa hienosti genren perinteeseen, jota viime vuosikymmeninä ovat pitäneet hallussaan lähinnä naiskirjailijat (toki mieskirjailijoitakin on). Tänä vuonna on ilmestynyt kutakuinkin samaan miljööseen eli suunnilleen 1500-1600-luvuille ajoittuvia ja Turkuun tai ainakin Suomeen sijoittuvia hienoja romaaneja, kuten Jenna Kostetin Margaretan synti, Anneli Kannon Rottien pyhimys, Johanna Valkaman Katariinanpyörä ja minulla vielä lukematta oleva Kristiina Vuoren Samettiin kätketty.

Henkilöt muuttuvat Mikaelin kirjan sivuilla eläviksi ja mielenkiintoisiksi, ja suuresti kunnioitettu piispakin on lopulta perin inhimillinen erilaisine kiusallisine ruumiinvaivoineen ja välillä alhaisinekin ajatuksineen ja tunteineen. Keskiajasta ja keskiaikaisesta Turusta piirtyy uskottava ja kiintoisa kuva. Löyhkäävä Kroopinoja mainitaan jälleen kerran. Loppuratkaisu eli piispa Mikael Agricolan kohtalo on lukijan tiedossa jo ennestään tai viimeistään prologin jälkeen, ja se luo tarinan ylle tumman varjonsa. Myös poika Kristianin tuleva osa on historiaa, mutta Birgitan tarinan loppu sen sijaan ei. Lukijalle jää siis myös jotain jännitettävää.

Roope Lipasti: Mikaelin kirja
Atena 2021. 320 s.
Äänikirjan lukijat Ville-Veikko Niemelä ja Johanna Kokko, kesto 8 h 58 min.

Arvostelukappale. Äänikirja BookBeat.

Roope Lipasti: Perunkirjoitus

Keski-ikäiset veljekset Teemu ja Janne ovat automatkalla Varsinais-Suomesta Imatralle. Kyydissä on kolmaskin kaveri, veljesten isoäidin edesmennyt puoliso, tosin tuhkana uurnassa. Tarkoitus on käydä sirottelemassa pappapuolen tuhkat Puruveteen samalla kun käydään tekemässä perunkirjoitukset. Teemu ja Janne olettavat perivänsä miljoonaomaisuuden kahteen pekkaan, joten mistään turhasta ajelusta ei ole kyse.

Tien päällä matkaan kuitenkin tulee erinäisiä mutkia. Motellin ravintolassa ja myöhemmin huoneissa sattuu selkkaus, jonka seuraukset ovat vähällä olla kohtalokkaat. Tuhkauurnakin tuntuu olevan seikkailevaa mallia. Mutta paljon tärkeämpää on, mitä tapahtuu veljesten välillä ja mitä saadaan edesmenneestä pappapuolesta selville. Kaikki ei ehkä ole sen perunkirjoituksenkaan kannalta niin selvää kuin miehet toivovat.

Isoveli Teemu on kirjan minäkertoja, joka vähitellen kuorii perheen tarinan kerros kerrokselta auki. Samalla kuin vahingossa Teemu tulee paljastaneeksi todellisen luonteensa, vaikka koettaa sen lukijalle esitelläkin parhaassa valossa. Veljesten välit eivät ole parhaat mahdolliset, mutta Teemu on sen lisäksi katkaissut kokonaan välinsä isään vanhempien jo vuosia sitten tapahtuneen eron takia. Äiti on kuollut, ja Teemu tuntee syyllisyyttä siitä, miten itse toimi äidin tehdessä kuolemaa. Mutta varsinainen syyllisyyden meri löytyy perheen varhaisemmasta menneisyydestä, poikien lapsuudesta.

Roope Lipasti kuvaa Perunkirjoituksessa tarkkanäköisesti perheen dynamiikkaa ja erityisesti sisarkateutta, joka ei hevillä karise, vaikka sisaruksilla ikää kertyy. Teemu on erittäin kilpailuhenkinen ja pahin kilpailija on tietysti pikkuveli Janne. Teemu haluaisi olla kaikessa parempi kuin Janne, ja jos hän ei siihen pysty, hän mitätöi veljensä menestyksen. Aikuisiällä sisarkateus saa melkoiset mittasuhteet, kun Teemu huomaa rakastuneensa Jannen vaimoon. Tämän asian veljekset joutuvat matkallaan selvittämään vielä pohjia myöten. Kestääkö veljeys kolmiodraaman?

Kuuntelin Perunkirjoituksen äänikirjana kuten ensimmäisenkin Lipastini eli Rajanaapurin. Ihan yhtä innoissani en tästä uudesta kirjasta ollut kuin olen selvästi ollut Rajanaapurista. On vaikea eritellä, miksen. Kirja on hauska, yllättäviä juonenkäänteitä ja hassuja anekdootteja sisällään pitävä. Toisaalta kirjassa on tarkkoja huomioita ihmisyydestä ja ihmisenä olemisen vaikeudesta. Kieli toimii, eikä tarina junnaa paikallaan. Huumoria on, mutta ei mitään alapään juttuja vaan ihan oikeasti hauskaa läppää.

Mukavasti Perunkirjoitus viihdytti minua toista viikkoa työmatkoilla, mikä sen funktio olikin, kun äänikirjan kirjastosta poimin mukaani. Jälleen kuitenkin ajattelin, että paperisena tai sähkökirjanakaan tätä en välttämättä olisi tullut lukeneeksi.

Lisäksi mietin moneen kertaan kuunnellessani, keitä kaikkia aikamme mieskirjailijoita Lipastin tyyli muistuttaa. Luettelosta tuli aika pitkä. Minusta Lipasti sopii hyvin jatkumolle Petri Tammisesta Raimo Pesoseen, Mikko-Pekka Heikkiseen ja jopa Kari Hotakaiseen ja Jari Tervoon. Humoristinen, hieman äijämäinen tyyli- ja aihevalinta, suomalaisen miehen sielun syövereitä luotaavat teemat ja yllättävähköjä juonenkäänteitä yhdistettynä nokkelaan kielenkäyttöön. Siinä romaanin resepti. Enkä sano tätä nyt negatiivisena arvostelmana, vaan vain totean, että tällainen minulle tuli tällä kertaa kirjasta mieleen.

Roope Lipasti: Perunkirjoitus

Atena 2013. BTJ:n äänikirja.

Lukija Tuomas Tulikorpi. Laajuus 7 cd:tä, kesto 7 h 48 min.          

Lainattu kirjastosta.

Roope Lipasti: Rajanaapuri (äänikirja)

Roope Lipastin nimi oli minulle ennestään tuttu Kotivinkin kolumneista, joita joitakin vuosia sitten lueskelin. Perhe asustaa Varsinais-Suomessa, tarkemmin Liedossa, ja Lipasti kuvaa hauskasti teksteissään lapsiperheen arkea maaseudulla jatkuvan remontoinnin keskellä. Tekstit ovat oikeastaan enemmän pakinoita kuin kolumneja, mutta viis siitä. Kotivinkin sivuilla Lipasti pitää nykyään myös blogia, ja mikäli ymmärsin oikein, kyseessä ovat ainakin osin samat tekstit kuin lehdessäkin.

Wikipedian mukaan Lipasti on julkaissut yhtä ja toista muutakin kuin kolumneja perhelehdessä, nimittäin vaikkapa viisi lastenkirjaa ja oopperalibreton. Aikuistenromaaneja on ilmestynyt kaksi, molemmat tänä vuonna mutta eri kustantajilta. Toinen on tämä äänikirjana kuuntelemani Rajanaapuri (Atena) ja toinen Kariston kustantama Virtasen historia.

Rajanaapuri oli loistava. Minäkertoja on keski-ikäinen kesälomaansa viettävä historianopettaja, joka asuu tuhannen neliön tontille rakennetussa viimeisen päälle siistissä ja hoidetussa talossaan yksin. Syy yksineloon selviää kirjan mittaan, vaimo nimittäin on ollut myös mukana kuviossa. Mies seurailee tympääntyneenä naapurinsa aivan toisenlaista elämää. Kuusilapsisen perheen asuntona on entinen pientilan päärakennus, joka on ollut vuosia autiona ennen toimeliaan perheen omistukseen siirtymistä. Naapurilla on monenlaista projektia jatkuvasti menossa, ja paikat ovat iloisesti rempallaan ja sekaisin. Eniten kertojaa kuitenkin harmittaa naapurin käsittämätön elämänilo, positiivisuus ja itseironia sekä iloinen piittaamattomuus kaikista normeista ja säännöistä. Kesäkuussa naapuri vaihtaa pihallaan autoonsa kesärenkaita saatuaan ensin sakot nastarenkailla ajelusta. Käsittämätöntä piittaamattomuutta, jos kertojalta kysytään, ja vaikkei kysyttäisikään. Säännöt on tehty noudatettaviksi. Mitä siitäkin tulisi, jos kaikki suhtautuisivat niihin kuin naapuri? (Tämän tunnistan itsestäni, lienee opettajien ominaisuus? J)

Naapuri ryhtyy rakentamaan pihalleen lampea ja sen rannalle pihasaunaa. Rakennusprojekti etenee, vaikka työturvallisuus on asia, josta naapuri ei voisi vähempää piitata. Kerran hän rakensi itselleen rakennustelineet, joilta sitten putosi. Päätelmä: älä rakenna telineitä, koska niiltä voi pudota! Kertoja viettää ansaittua lomaansa istuskelemalla naapurin työmaalla ja esittämällä negatiivisia huomioita työn etenemisestä. Vahingossakaan hän ei ojenna auttavaa kättään. Se muuten onkin kipeä, koska hän oli pahasti nukkunut sen päällä… lisäksi menossahan on ansaittu loma. Vähitellen lukijalle alkaa selvitä, että kertoja ei pelkästään arvostele naapurin ponnisteluja epäillen vaan tahallaan asettelee kapuloita rattaisiin.

Kesäpäivien kuluessa naapurin kauniskätinen vaimo alkaa kiehtoa kertojan mieltä yhä enemmän. Naisparka selvästi nääntyy metelöivän lapsilauman ja nikkaroivan miehensä kanssa. Kunhan aviomies olisi poissa häiritsemästä, kenties naapurin vaimo huomaisi, että elämä voisi olla toisenlaistakin, hallittua ja säntillistä.

Naapurukset muodostavat herkullisen vastakohtaparin. Lipasti liioittelee hahmojaan juuri sopivasti, kuitenkin niin, että jokainen varmasti tunnistaa nämä tyypit tuttavapiiristään. Miesten keskusteluissa ja kertojan pohdinnoissa on loputtomasti riemastuttavia oivalluksia elämän tosiseikoista. Harmitti, että en voinut merkitä niitä muistiin. Äänikirjan ainoita heikkouksia! Tätä tekstiä varten ajattelin lainata kirjastosta kirjaversion, mutta ne ovat kaikki lainassa.

Pidin myös siitä, että kirjaa ei ollut väkisin venytetty yhtään pitemmäksi. Oikeastaan jo nytkin ennen käännekohtaa ehdin miettiä, johtaako tämä mihinkään. Mutta johtihan se, onneksi. Myös kertojan äärimmäinen negatiivisuus, pedanttisuus ja omituisuuskin saavat kelvollisen selityksensä tarinan edetessä kohti vääjäämätöntä ratkaisuaan. Loppu on onneksi lohdullinen, kaikesta huolimatta. Katastrofin ainekset kun ovat todellakin käsillä.

Roope Lipasti: Rajanaapuri

Atena 2012. Äänikirja BTJ, 5 cd-levyä, kesto n. 6 tuntia. Lukija Jukka Peltola.

Muualla kirjasta ainakin Maukkiksen blogissa.