Antti Leikas: Tonttu - Valot sammuvat

 

James Bondin ja muiden supersankareiden tehtävä on yleensä pelastaa maailma. Kirjailija Antti Leikkaan tehtävä on pelastaa universumi. Siitä on nimittäin kysymys Antti Leikkaan romaanissa Tonttu – Valot sammuvat.

Nimitin Leikkaan edellistä teosta Tonttu – Matka pimeyteen tonttutrilleriksi, jossa on mukana myös scifi-aineksia. Tonttu – Valot sammuvat on tukevaa tonttuscifiä fantasiamausteilla.

On kulunut vuosia kirjailija Antti Leikkaan, tonttu Koposen ja kumppaneiden edellisestä seikkailusta. Tontuista ei ole kuulunut mitään pitkiin aikoihin. Leikas yrittää kirjoittaa uutta romaania, mutta työ ei ota sujuakseen. Edes runojen kirjoittaminen ei onnistu. Työhuoneen sohvasta muodostuu hänen tärkein työvälineensä, sillä kun on mukava ottaa päivätorkut. Miksi tontut ovat kääntäneet hänelle selkänsä, kun avulle olisi kipeästi tarvetta?

Samaan aikaan universumin rakenne on järkkymässä. Muutos on pantu jo merkille Gran Sasson tutkimuskeskuksessa ja Cernissä. Hiukkastutkijat ovat ymmällään. Ongelmia on havaittu myös tonttujen keskuudessa. Ilmeisesti yksi neljästä tuhannesta tontusta on kadonnut. Kuka ja miksi, se pitää selvittää. Sekä fyysikko Simo Aholahti että tonttu Koponen muistavat kirjailija Antti Leikkaan ja päättävät kääntyä hänen puoleensa.

Niinpä kirjailija Leikas huomaa taas olevansa matkalla kohti Keski-Eurooppaa. Vaimo ei ole kirjailijan yllättävästä matkasta iloinen, sillä juhannukseen on vain pari päivää ja juhannuspäivänä kirjailijan on syytä olla paikalla kuuntelemassa pariskunnan lasten kuoroesitystä. Aikaa universumin pelastamiseen on todellakin niukalti!

Universumi on siis hajoamassa. Miten se voidaan pelastaa? Suunnitelman punomiseen tarvitaan maailman johtavien fyysikoiden, kirjailija Antti Leikkaan ja tonttujen saumatonta yhteistyötä. Lennokas suunnitelma syntyykin kuin ihmeen kaupalla, ja koska vaihtoehdot ovat vähissä, se päätetään saman tien myös toteuttaa. Päätöksellä on ainakin Leikkaan kannalta yllättäviä seurauksia, sillä hän pääsee muun muassa vielä kerran keskustelemaan edesmenneen isänsä kanssa.

Romaanihenkilö kirjailija Antti Leikas ei ole fyysikko eikä edes paljoa enää muista kouluaikojen matematiikan tai fysiikan oppituntien sisällöstä (ja kouluaikojen laiskottelu alkaa häntä totisesti kaduttaa!). Lukijankaan ei tarvitse olla sen paremmin perillä tieteestä, vaikka tarina pursuaa kvanttifysiikan ja vastaavan korkealentoisen tieteen sanastoa ja teorioita.

Ei lopulta haittaa mitään, että paljon pyyhkii yli hilseen eikä todellakaan tiedä, mikä lopulta on kirjailijan luomaa fantasiaa ja mikä tiedettä. Siinä oikeastaan onkin kirjan hulvaton juju. Tosin epäilen, että fysiikkaa minua paremmin ymmärtäville kirjasta aukeaa vielä tasoja, jotka jäävät minulta tavoittamatta. Hyväksyn sen mutinoitta.

Tonttu – Valot sammuvat on siis itsenäistä jatkoa Leikkaan edelliselle romaanille Tonttu – Matka pimeyteen. Itsenäisyys on tällä kertaa ihan todellista, eli ei haittaa oikeastaan mitenkään, vaikka ei olisi aiempaa osaa lukenut ennen tähän kakkososaan tarttumista. Ykkösosan voi mainiosti lukea myös tämän jälkeen. Suosittelen kumpaakin lämpimästi!

Antti Leikas: Tonttu – Valot sammuvat
Siltala 2022. 367 s.
Äänikirjan lukija Aku Laitinen.

Painettu kirja saatu kustantajalta, äänikirja itse maksetusta kuunteluaikapalvelusta.

Antti Leikas: Tonttu - Matka pimeyteen

Mitä ilmeisimmin pitää asettaa itselleni kirjastossakäyntikielto, sillä jo lyhytkin ajantappohaahuilukierros työkaupungin pääkirjastossa seuraavaa kokousta odotellessa koitui kohtalokkaaksi. Kesken oli sillä hetkellä viisi eri kirjaa, mutta niin vain lainasin kuudennen, jota myös ehdin sen verran aloittaa kirjastossa, että se kiilasikin sitten saman tien lukulistallani ns. paalupaikalle.

Vahinko ei ollut kummoinenkaan, sillä Antti Leikkaan tonttutrilleri Tonttu – Matka pimeyteen on ollut luettavien listallani heti ilmestymisestään asti eli parisen vuotta. Nyt bongasin sen kirjaston kieltämättä muhkealta dekkariosastolta suoraan hyllystä. Olihan tämä jo miltei johdatusta, joten kirja lukuun ilman muita mutinoita.

Asiaan päästäänkin heti ensi sivuilta, sillä kirja alkaa kohtauksella, jossa kirjailija Antti Leikas ja Suomen Kulttuurirahaston asiamies Pamela Raatikainen (nimi muutettu) tunkeutuvat Punavuoressa sijaitsevaan tontun asuntoon. Tyrmistyksekseen he löytävät asunnon haltijan makaamasta sohvansa takaa ilman jalkojaan, jotka on leikattu irti ruumiista ja kuljetettu pois.

Koska kirjailija Antti Leikas on meneillään olevan kirjaprojektinsa takia perehtynyt tonttutietoon ja on siten yksi maailman johtavia tonttuasiantuntijoita, hän tietää, että tilanne on vakava, ellei jopa kriittinen. Selvästi havaittavasta hajoamisprosessista huolimatta tonttu ei suinkaan ole ainakaan vielä kuollut. Jos kadonneet jalat onnistuttaisiin liittämään takaisin ruumiiseen kahden vuorokauden kuluessa, tonttu tokenisi entiselleen tuota pikaa.

Kun Leikas ja Raatikainen vielä pohtivat, mitä pitäisi tehdä, saa Leikas kiristyspuhelun. Hänen on viiden tunnin kuluttua luovutettava soittajalle kaikki kokoamansa aineisto tontuista. Vastineeksi Leikas saisi tontun jalat. Vaihto tapahtuu Prahassa, joten päätökset on tehtävä salamannopeasti. Leikas ei oikeastaan edes mieti, vaan pakkaa vuoden työnsä kassiin ja syöksyy Raatikaisen kanssa kohti lentokenttää ja Prahaa. Tilanne lähtee luonnollisesti eskaloitumaan jo taksimatkalla kohti Helsinki-Vantaata.

Kirjailija Leikas saa nopeasti huomata, että hänen tonttuasiantuntemuksensa on nolottavan heikkoa. Koponen, Leikkaan jo aiemmin tapaama tonttu, suhtautuu miehen ohueen sivistykseen tuskastuneen ylimielisesti. Eihän Leikas tunne edes niitä yhdeksää maailmankirjallisuuden teosta, jotka ovat tonttujen kirjoittamia ja sisältävät kaiken olennaisen tiedon universuminen rakenteesta (joka muuten koostuu yhdeksästä säikeestä, joista neljä on keriytynyt auki ja loput viisi ovat tiukalla sykkyrällä ja sijaitsevat samanaikaisesti kaikkialla… tai jotain).

Valitettavasti tontuilla on ominaisuuksia, jotka kiinnostavat suuria kansainvälisiä lääketeollisuusfirmoja. Ja kun kyseessä ovat todella isot rahat ja korkeat panokset, peli on kovaa ja erittäin likaista. Ihan sellaiseen menoon humanistisempaa elämäntapaa viettänyt kirjailija Leikas ei ole oikein tottunut. ’Järeä käsiase’ on esimerkiksi tarkin määritelmä, minkä hän pystyy pyssylle antamaan ja sekin on nolosti peräisin tv-sarjoista.

Myös kustannusala on kiinnostunut meneillään olevista tapahtumista, sillä lista yhdeksästä tonttujen kirjoittamasta kirjasta tulee paljastuessaan mullistamaan koko alan. Kukaan ei sen jälkeen halunne enää muita kirjoja lukea, joten se, joka ensiksi ehtii nappaamaan itselleen oikeudet näihin teoksiin, on todellinen voittaja. Siksi ei ole ihme, että Jouko Siltalakaan ei kaihda äärimmäisiä keinoja saadakseen kaiken irti kirjailija Leikkaan aikaansaannoksista.

Tonttu – Matka pimeyteen on aivan hulvaton! Se lienee todellakin maailman ensimmäinen tonttutrilleri, ja kaltaiselleni dekkareita ja spefiä rakastavalle lukijalle se on suoranainen herkkupala. Juoni on paitsi absurdi myös jännittävä nopeine ja yllättävine käänteineen. Kaiken lisäksi kirja on myös hauska juuri sopivalla tavalla. Huumori liittyy päähenkilö kirjailija Antti Leikkaan samaan aikaan hienoisen omahyväiseen mutta viiltävän itseironiseen hahmoon. Kerrontatapa ja kieli kutkuttavat ainakin minun huumorihermoani mukavasti.

Hauska on myös tapa, jolla Leikas leikittelee eri genreillä. Tontussa on mukana ainakin trilleriä, fantasiaromaania ja scifiä, ja lukija voi herkutella niiden konventioita tarinasta poimimalla. Lisämausteena on koko joukko suoria viittauksia kirjallisuuden klassikkoteoksiin.

Jäin harmittelemaan ainoastaan sitä, että tulin vasta nyt tarttuneeksi tähän helmeen. Toisaalta saan sen nyt mukaan tämän vuoden Helmet-lukuhaasteeseeni, jota täyttelen lukemalla jännityskirjallisuutta. Lisään tämän kohtaan 15. Fiktiivinen kertomus, jossa mukana todellinen henkilö.

Antti Leikas: Tonttu – Matka pimeyteen
Siltala 2018. 251 s.

Kirjasto.

Antti Leikas: Huopaaminen

”On hirmuisen levollista istua katsomassa, kun jumalan poika piirtää huolellisesti ympyröitä.”

Kaksi vuotta sitten olen kirjoitukseeni Antti Leikaksen esikoisromaanista Melominen kirjoittanut, että se ei ole lainkaan hassumpi ainakaan esikoisteokseksi. Myönteinen mielikuva minulle kirjasta jäi, ja sen vuoksi tartuin innolla Leikaksen toiseen kirjaan, hiljattain ilmestyneeseen Huopaamiseen. Teokset liittyvät väljästi yhteen, sillä Melomisessa sivuhenkilöinä esiintyvät patentti-insinöörit Tikkari ja Hyvönen ovat Huopaamisen päähenkilöt. Tätä en kylläkään itse muistanut tai tajunnut, vaan luin sen Huopaamisen takakansitekstistä.

Melomisen tapaan Huopaaminen alkaa sen kummemmitta lämmittelyittä. Lukija tapaa päähenkilökaksikon tappelemasta keskenään slovakialaisen pikkukaupungin Hraběslavin valjunkeltaisen rautatieasemarakennuksen edestä. Tappeluun on jouduttu, kun kaksikko on havahtunut kesken liikematkansa siihen, että kumpikaan ei tiedä, missä he ovat. Määränpään nimi on haihtunut kummankin mielestä. Varmuutta ei ole edes siitä, ollaanko oikeassa maassa. Missä maassa ollaan, on myös epäselvää. Lisäksi, kauheinta kaikesta, miesten kannettavat ja kännykät ovat hävinneet kuin tuhka tuuleen.

Kotiin ja pomolle pitäisi varmaan soittaa, mutta turha on pitää kiirettä. Ehtiihän sitä. Miehet asettuvat kuin huomaamattaan aloilleen, tutustuvat kantakapakan isäntään Kareliin ja muutamaan muuhunkin leppoisan kaupungin asukkaaseen. Kotiin lähdön ajatus alkaa tuntua yhä kaukaisemmalta. Kaupungin koostumuksessa on jotakin outoa. Rautatieasemalle pysähtyy joskus junia, mutta niihin nouseminen tuntuu työläältä, jopa ylivoimaiselta. Kaupungin halki virtaavan joen vesi on kuulemma joskus virrannut kokonaisen päivän yläjuoksun suuntaan.

Yhä oudommaksi menee, kun Tikkari tapaa kirkon vintiltä itsensä Jeesuksen piirtelemästä harpilla ympyröitä paperiarkeille. Välillä Jeesus ottaa korpin hahmon.

Kaverukset seikkailevat kaupungissa yhdessä ja erikseen. Aina välillä he koettavat ryhdistäytyä ja ryhtyvät pitämään palaveria tehdäkseen kotiinpaluusuunnitelmia. Yleensä yritykset päättyvät humaltumiseen Karelin olutkellarissa.

Ensimmäinen osa eli vähän reilu puolet romaanista kulutellaan tässä utuisessa kaupungissa. Aika vanuu ja venyy joutilaisuudessa. Mieleen tulee Maiju Lassilan mainio tarina Tulitikkuja lainaamassa, vaikka vauhti on verkkaisempi. Myös tiettyä kafkamaista tunnelmaa on pieni ripaus. Kolmantena äänenä mukana kulkee paikallinen mies, johon kaksikko tutustuu pian kaupunkiin tultuaan. Hän kertoo näkemästään ja kokemastaan jälkeenpäin henkilölle, joka on tullut Tikkaria ja Hyvöstä haeskelemaan.

Toisessa osassa eli Palautekeskustelussa äänessä on miesten esimies Kejonen. Miehet ovat palanneet kotiin yli vuoden kestäneeltä liikematkaltaan, ja nyt firman johtoryhmä vaatii raporttia. Kejonen koettaa puristaa Tikkarista ja Hyvösestä ulos jonkinlaista analyysia tapahtuneesta. Kaikki mahdollinen rekvisiitta on käytössä dataprojektorista fläppitauluun ja SWOT-ruudukkoon. Kejonen koettaa rekonstruoida tapahtumia käänteisessä järjestyksessä konsulttejakin hyödyntäen mutta heikoin tuloksin. Palaverit menevät lähinnä Kejosen yksinpuheluksi. Mitkä ovat mahdollisuudet ja uhat rakkaudessa? Meno yltyy melkoiseksi palaveriparodiaksi ja riistäytyy tyystin Kejosen hallinnasta.

”Sitä miettii työn mielekkyyttä ja muistelee nuoruuden unelmia, kun elämä odotti. Kyllähän me kaikki halusimme muuttaa maailmaa, vai mitä? Mutta maanantaiaamuna tuo kaikki tuntuu niin kaukaiselta. Elämän tarkoitus. Mikä se semmoinen on? Mutta siitä pääsee yli! Käy katsomassa vaatehuoneen kattoon kiinnittämäänsä koukkua ja toteaa, että ei vielä tänä aamuna, koukku saa odottaa, sitten keittää kahvit ja lukee lehden ja jostain alkaa virrata voimaa, jonka turvin pääsee kuin pääseekin liikkeelle.”

Meno Hraběslavissa on mieletöntä, mutta ei se sen järkevämmältä lopulta vaikuta suomalaisessa firmassakaan. Leikas näyttää menon absurdiuden taitavasti ja hauskastikin. Silti en tälläkään kertaa täysin ihastunut tai huokaillut lukunautintoani kirjan äärellä. Pidän monista kotimaisista miesprosaisteista, eikä Leikas suinkaan joudu heidän rinnallaan häpeämään, mutta se ihan viimeinen jokin tästä vieläkin puuttuu. Miehen kirja miehelle, kuten Karoliina Melomis-juttuni kommenttilaatikossa arvelee? Ehkä. Tosin Kaiken voi lukea -blogin Jorikaan ei täysillä tuuleta tämän puolesta. Kiitän jälleen teoksen kaunista kantta ja napakkaa pituutta. Yhtään pitemmälle ei tämäkään tarina olisi kantanut. Mielenkiintoista on nähdä, joko Leikas seuraavassa kirjassaan voisi kurkotella hieman toisenlaisiin teemoihin.

Antti Leikas: Huopaaminen

Siltala 2013. 179 s.

Antti Leikas: Melominen

Päätin luopua lennokkaitten otsikoitten keksimisestä sellaisiin blogipäivityksiin, joissa selkeästi esittelen jonkin lukemani kirja. Ensin ajattelin, että se on tylsää, mutta omien kokemusteni valossa päädyin kuitenkin muuttamaan käytäntöäni. Olen nimittäin huomannut, että blogistaniassa suunnistaminen sujuu helpommin tällä periaatteella. Ei niin, että en itse lukisi sellaisia blogikirjoituksia mielelläni ja uteliaisuuttanikin, joissa on jokin muu kiva otsikko kuin kirjan nimi. Päinvastoin. Mutta kun otsikossa selvästi kerrotaan, mistä kirjasta sillä kertaa puhutaan, osaan välttää halutessani liian aikaisen vierailun juuri sillä sivulla. Haluan toki tutustua kirjoihin ja kirjailijoihin, joita en entuudestaan tunne, mutta jos olen jo päättänyt jonkin kirjan lukea ja siitä kirjoittaakin, on mukavampi kirjoittaa ensin itse ja lukea vasta sitten, mitä muut ovat ajatelleet.

Olen jo vanhemmassa kirjoituksessani kuvaillut, kuinka Antti Leikaksen esikoisromaani Melominen päätyi luettavakseni. Kirja on siis Pienen esikoiskirjakerho PEKKin ensimmäinen kerhokirja, joka sai ilmestyessään viime viikolla melkoisen paljon huomiota myös Helsingin Sanomien kulttuurisivuilla. Odotuksia ladattiin Antti Majanderin arviossa joltisenkin verran, Majanderhan vertaa Leikasta Petri Tammiseen ja lukee hänet mukaan suomalaisiin humoristeihin: ”…parhaimmillaan Melominen on niin hauska että hirvittää.”

Melominen on yhden päivän, tai tarkemmin yhden vuorokauden romaani. Kahdesta osasta rakentuva teos on jaettu lyhyisiin, niukkoihin lukuihin, joiden otsikkona on pelkkä kellonaika. Ensimmäisessä osassa kellonaika vaihtuu säntillisesti kymmenen minuutin välein, toisessa vaihtelua on enemmän. Ennen alkua lukijaa varoitetaan: ”Kaikki kirjassa esiintyvät kellonajat ovat kuvitteellisia”. Muita opasteita lukija ei sitten saakaan, vaan hänet heitetään suoraan keskelle tapahtumia klo 9.30 toimistopalaveriin, jossa joukko erilaisia päälliköitä lietsoo tuloshenkeä toinen toisiinsa. Kappaleen alku kuvaa senhetkistä tilannetta eri henkilöiden näkökulmasta. Sitten seuraa kursiivilla painettu osuus, joka selvästikin on jonkun paikallaolijan tajunnanvirtaa. Ajatukset eivät tunnu mitenkään liittyvän siihen, mitä kappaleen alkuosassa kerrotaan, vaan ne harhailevat sattumanvaraisesti kaikessa mahdollisessa.  Romaanin koko ensimmäinen puolisko toistaa säntillisesti tätä rakennetta.

Ensin tuntuu, että tarinasta ei saa oikein otetta. Keitä toimistolla häärivät päälliköt oikein ovat? Nimiä on koko joukko, on etu- ja sukunimiä sekä näiden yhdistelmiä. Lisäksi on mutkikkaita, hienolta kalskahtavia titteleitä, jotka eivät kuitenkaan kerro paljoakaan. Epäselväksi jää, mitä esimerkiksi tekee yhteyspäällikkö. Kovasti toimistolla tehdään kauppaa ja tulosta, mutta lukijalle ei paljastu missään vaiheessa, mitä tuotetta firma myy. Se tuntuukin olevan sivuseikka. Kiinnostavampaa on, mitä ihmiset keskenään tekevät ja ajattelevat työpäivän mittaan.

Vähitellen alkaa selvitä, että tajunnanvirtaosuudet ovat yhteyspäällikkö Jaakkolan päänsisäistä maailmaa. Jaakkola toilailee toimistolla kokolailla omituisesti, mutta syykin on selvä: Jaakkola on viisilapsisen uusperheen isä. Nuorin lapsista on vielä vauvaikäinen, eikä hän juurikaan nuku öisin. Jaakkola kärsii massiivisesta univajeesta. Hän nukahtelee työnsä ääreen, eikä muutenkaan pysty toimimaan ja ajattelemaan rationaalisesti. Työpaikan yllättävät ihmissuhdekuviotkin alkavat tarinan edetessä hahmottua. Päivä etenee yhä omituisemmissa merkeissä kohti iltaa. Toinen osa, joka sijoittuu päivän iltaan ja yöhön Jaakkolan kotiin, on muodoltaan sen verran erilainen, että Jaakkolan ajatuksia ei enää ole laitettu erikseen kappaleen loppuun.

Jaakkola vaikuttaa kovin modernilta isähahmolta. Hänen vastuullaan on keskimmäisten lasten kuljettaminen päiväkotiin ja takaisin. Hän myös käy tekemässä perheen ruokaostokset, laittaa lasten iltaruoan ja muutenkin osallistuu perheen iltarutiineihin.

Leikaksella on itsellään suurperhe, ja lapsiperheen elämän kaoottisuus välittyykin hienosti, tai kuten Majander sanoo, niin että hirvittää. Haaveet romanttisesta iltahetkestä vaimon kanssa iltapalan äärellä romuttuvat viimeistään keskimmäisen lapsen oksenteluun. Karua, mutta tuttua kaikille lapsiperheessä joskus eläneille.

Jaakkola on sympaattinen hahmo, jota käy aidosti sääliksi. Hän yrittää tosissaan parhaansa, mutta ei väsymykseltään pysty parempaan. Välillä jälki on jopa tuhoisaa. Ajatukset, jotka kaiken keskellä miehen päässä kulkevat, sisältävät kieltämättä hyviä oivalluksia, huvittaviakin, mutta ääneen asti ne eivät naurattaneet. Pidin Leikaksen nasevasta tyylistä ja yksityiskohtien tajusta. Kirjan rakenne on kieltämättä omintakeinen, mutta se ei olisi kantanut enää yhtään pidemmälle. Majander pohtii arviossaan, että Melominen voisi lopultakin olla kaivattu suuri toimistoromaani. Ehkä niin. Mieleeni tuli lukiessani mm. Juhani Känkäsen parin vuoden takainen Kilttipakko, joka Leikaksen romaania enemmän kertoo, millaista menoa on työelämä nyky-Suomessa. Leikaksen Jaakkola on kuitenkin enemmän isä kuin yhteyspäällikkö. Tyyliltään Leikas muistuttaa mielestäni Tammisen ohella myös Hotakaista ja Kyröä, positiivisella tavalla. Lauseet ovat selkeitä, ja huumori liittyy selkeästi kieleen ja kielelliseen oivaltamiseen.

Vertailu on kuitenkin turhaa, sillä Leikaksella on oma ääni. Esikoiskirjaksi Melominen ei ole lainkaan hassumpi!

Antti Leikas: Melominen

Siltala. 190 s. 2011.

http://www.pekk.fi/

Kirjailijoista luettua

Varsinaisista yleisaikakauslehdistä tilaan tällä hetkellä Kodin Kuvalehteä. Eilen tipahti uusin numero (5/2011) postilaatikkoon. Lehti tulee selattua ainakin ensimmäisellä kerralla läpi aika nopsasti. Tällä kertaa silmä pysähtyi vain pariin otteeseen pidemmäksi aikaa. Ensimmäinen pysähdys oli heti pääkirjoitussivulla, jossa pitkäaikainen päätoimittaja kertoi siirtyvänsä toisiin tehtäviin talon sisällä ja uusi päätoimittaja esiteltiin. Tahallisenko verhotusti kerrottiin Leena Karon ”uudesta ja jännittävästä” projektista? Uudelle päätoimittajalle Minna McGillille voisin esittää kainon toiveen: enemmän kirjaillisuusjuttuja!

Toisen kerran pysähdyin sivulle 10, jossa kirjailija Pirjo Hassinen tekee tunnustuksen Uups!-palstalla, jossa tunnetut henkilöt tekevät ”noloja” paljastuksia asioista, joita eivät ole tehneet. Parin rivin palstalla Hassinen kertoo, että on juuri jättänyt kesken Ian McEwanin kirjan Polte. ”Itse asiassa saan harvoin kirjat loppuun. Olen jo lakannut häpeämästä sitä, sillä se on vain minun lukutapani. Rakastan kirjojen alkuja, kun kirjailijan oma ääni tarina hahmottuvat. Minulle on tärkeää saada jäädä mellastamaan mielikirjailijoideni maailmaan.” Laittamattomasti sanottu! Takana on tuo luterilainen suorittamisen velvollisuus: kun on kerran kirjan aloittanut, pitää se myös lukea loppuun. Itselleni tämä on edelleen melko vaikeaa. Usein ajattelen toiveikkaana, että kyllä kirja siitä vielä paranee, kun vain jaksan odottaa ja lukea eteenpäin. Polte olisi kannattanut Hassisenkin lukea loppuun, sillä se nimenomaan paranee loppua kohti.

Toisaalta Hassisen näkemys antaa aihetta toisenlaiseenkin lopputulemaan. Pitäisikö hänen kirjojaan lukea samalla metodilla? Olen myös usein pohtinut, kuinka paljon yleensäkään kirjailijoilla on aikaa ja halua lukea toisten kirjailijoitten tekstejä. Yleensä kirjailijoilta tivataan mielikirjailijoita ja vaikuttavia lukukokemuksia sekä kirjallisia esikuvia.

Paras anti oli tällä(kin) kertaa lehden viimeisellä sivulla. Olipa päivä -sarjassa on esitetty eri alojen tunnetuille henkilöille lauseen alkuja, joita he jatkavat. Tuloksena on läpileikkaus henkilön yhden päivän tapahtumista ja ajatuksista. Tällä kertaa kertomassa on Kaari Utrio. Utrio on jo sellainen instituutio suomalaisessa kulttuurielämässä, että hänen paljonkaan tarvitse miettiä, mitä sanoo. Yhdellä sivulla on lauottuna suoria mielipiteitä niin tupakkalaista kuin kauneudenhoidostakin. Ihanaa suorasanaisuutta ja selväjärkisyyttä! Vai mitä sanotte tästä: ”Tässä iässä en inhoa mitään niin paljon kuin kiirettä. Kiire on kauhea vitsaus, joka synnyttää vain huonosti tehtyä työtä ja sairaita ihmisiä. Nykyään ihmisellä täytyy olla kiire, jotta hän olisi kunnon ihminen. Ennen kunniallisen ihmisen merkki oli hurskaus, nykyään se on kiireisyys.”