David Lagercrantz: Se mikä ei tapa

Suhtaudun periaatteessa hyvin nihkeästi ideaan, että kuolleen menestyskirjailijan tuotantoon kirjoitetaan jatkoa. Jälki on harvoin, jos koskaan, edes likimain tyydyttävää, ja hommassa on aina mukana selvä rahastuksen maku. Harvassa tapauksessa rahastus on tainnut olla niin peittelemätöntä kuin ruotsalaisen Stieg Larssonin Millennium-sarjan jatko-osan lanseerauksessa. Kuultuani David Lagercrantzin Se mikä ei tapa -jatko-osasta ajattelin, että en sitä varmasti koskaan lue, mutta niin vain taas kävi, että tekijän näkeminen elävänä ja kirjan saaminen helposti nieltävänä äänikirjana saivat mielen muuttumaan. Lagercrantz oli nimittäin Turun kirjamessujen tähtivieraita lokakuun alussa.

Larsson tiettävästi suunnitteli sarjastaan kymmenosaista, enkä ihmettele lainkaan, jos niin vielä käy. Lagercrantz on ainakin neljännen osan pedannut hyvin niin, että se suorastaan huutaa jatkoa. Ja käsittääkseni sitä on jo luvassakin alun kainostelun kaikottua. Vaikea sanoa, kuka tässä voittaa tai häviää. Lukija voi aina vapaasti valita, lukeeko. Aika monet ovat tainneet lukea. Mitä Suomi lukee -listalla Se mikä ei tapa on ollut ostetuin käännöskirja elo-, syys- ja lokakuussa 2015, eli koko sen ajan, kun kirja on ollut myynnissä.

On ainakin myönnettävä, että Lagercrantz on huolella lukenut Larssonin kirjat ennen toimeen ryhtymistä. Miesten kirjoitustyylissä on paljon samaa, niin hyvässä kuin pahassakin. Lagercrantz vie joitakin Larssonin maneereja entistä pahempaan suuntaan, kuten juonen hidastamisen kertomalla samat tapahtumat yksityiskohtaisesti ja tarkkaan useasta eri näkökulmasta ja pysähtymällä välillä taustoittamaan henkilöitä pitkilläkin tarinoilla.

Suorastaan puuduttavia ainakin kuunneltuina olivat jaaritukset tekoälyyn liittyvistä alkulukusarjoista ja erilaisista matemaattisista yhtälöistä. Eivät ne sano tavislukijalle yhtään mitään. Ylipäätään keskeinen osa juonta, joka siis liittyy kansainväliseen tiedusteluun, teknologiaan ja tekoälyyn, on ajankohtaisuudestaan huolimatta jotenkin haukotuttavaa. Kaiken lisäksi Lagercrantz on päätynyt paljastamaan lukijalle tähän liittyvän ratkaisevan juonenkäänteen jo kirjan ensimmäisessä kolmanneksessa, mikä pudottaa jännityskierroksia melkoisesti!

On kulunut joitakin vuosia siitä, kun Pilvilinna joka romahti päättyi. Mikael ja Lisbeth eivät ole pitäneet yhteyttä, mutta ovat aloillaan tahoillaan Tukholmassa kumpikin. Millennium-lehti on saanut kukoistuksensa jälkeen kokea saman minkä muutkin printtimediat, ja innokas norjalaisostaja läähättää omistajien niskaan. Mikael on menettänyt kiinnostuksensa niin lehteen kuin Erika Bergeriinkin. Jotain pitäisi tapahtua.

Ruotsalainen huipputiedemies Frans Balder palaa kotimaahansa Yhdysvalloista, jossa hän on kehitellyt tekoälyä, tietokonetta, joka osaisi parannella itseään. Balder hakee entiseltä vaimoltaan pariskunnan yhteisen pojan Augustin. Kahdeksanvuotias August on syvästi autistinen ja diagnosoitu kehitysvammaiseksi. Balderin maksamat elatusavut eivät ole menneet pojan kuntoutukseen vaan väkivaltaisen juopon isäpuolen kurkusta alas. Nopeasti Balder oivaltaa, että Augustilla on muutamia ällistyttäviä kykyjä, vaikkei tämä osaa vielä edes puhua.

Frans Baderilla on kuitenkin perässään joukko vaarallisia vihollisia, jotka hinnalla millä hyvänsä haluavat omakseen hänen tutkimustuloksensa. Juuri ennen kuin palkkamurhaaja onnistuu tehtävässään Balder soittaa Mikael Blomkvistille kertoakseen tälle tarinansa. Pieni August-poika jää hyökkäyksessä henkiin, mutta ei suinkaan ole lopullisesti turvassa. Tarvitaan jälleen Lisbeth Salanderin taitoja, ennen kuin roistot napataan. Loppuhäivytyksessä Lisbeth pukeutuu jälleen kostonenkelin viittaansa ja pikkupahikset rökitetään perusteellisesti.

Mikael siis jatkaa puhtoisessa journalistiritarin roolissaan. Hänellä on uskollisia ihailijoita vaikka millä mitalla, ja uusia urotekoja syntyy tälläkin kertaa Millenniumin toimituksessa, vaikka hinta on lehdelle kova. Uhrauksia on tehtävä. Lisbeth on myös jotakuinkin ennallaan, mutta jää kaikesta huolimatta aiempaa vähäisempään rooliin. Jonkin verran Lagercrantz avaa lukijalle naisen menneisyyttä, mutta osa siitä on vanhaa kertausta eikä muutenkaan onnistu syventämään Lisbethin merkillistä hahmoa.

Ärsyynnyin muuten siitä, että kirjassa tavan takaa kerrotaan, että sää on surkea: on kova pakkanen ja samalla sataa lunta ja myrskyää. Sitten taas seuraavassa lauseessa kuvataan jotain tapahtumaa ulkoilmassa, kadulla tai merenrannalla, eikä sää haittaa toimintaa mitenkään. Esimerkiksi turistin näköinen mies kääntelee kadunkulmassa karttaa muina miehinä, vaikka ympärillä riehuu infernaalinen lumimyräkkä! Tai poliisi kuulee kymmenien metrien päästä jonkin vienon kolahduksen, kun tuulen pitäisi kohista rantavedessä ja puissa sellaisella voimalla, että hyvä kun laukauksen kuulisi.

Ärsytyskynnystä kutkutteli samaten viranomaisten ala-arvoinen toiminta tässäkin kirjassa. Tätähän Larssonkin viljeli: poliisit ovat kautta linjan ammattitaidottomia hölmöjä, lääkärit ja sosiaalityöntekijät itserakkaita ääliöitä. Vain toimittajat, tai tarkemmin Mikael Blomkvist ja hänen muutama harva kaverinsa osaavat työnsä ja tietävät, mikä on oikein. Sankarit ovat sankareita, ainakin Mikael. Lisbeth sentään hieman taivuttelee sääntöjä oman mielensä mukaan, mutta on aina ehdottoman, tinkimättömän oikeudenmukainen. Stereotyyppistä, sanon minä. Mutta niinhän viihde usein on.

Kaikesta tästä mussutuksesta huolimatta siis kuuntelin kakistelematta reippaat kahdeksantoista tuntia tätä kirjaa. Keskenkään en halunnut jättää. Enkä vannomaan mene, ettenkö ainakin äänikirjana voisi seuraavaakin harkita…

David Lagercrantz: Se mikä ei tapa (Det som inte dödar oss)

Suom. Outi Menna.

WSOY:n äänikirja: lukija Jani Karvonen, kesto 18 h 18 min.

Ostettu Elisa Kirjasta. 

Stieg Larssonin Millennium-sarja

Ruotsalaisen toimittajan ja kirjailijan Stieg Larssonin tiivistetty tarina on varmasti useimmille tuttu. Larsson kuoli viisikymppisenä äkilliseen sydänkohtaukseen vuonna 2004. Siinä vaiheessa hän oli ehtinyt kirjoittaa valmiiksi kolme dekkaria ns. Millennium-sarjasta. Neljättäkin osaa oli kirjoitettuna pari sataa liuskaa. Minulle yllätys oli, että Larsson oli suunnitellut sarjan kymmenosaiseksi (Wikipedia). Mutta loppu onkin sitten historiaa. Millennium-trilogia julkaistiin postuumisti, ja kaupallisesti ajatellen fiksusti, osa per vuosi. Suomennokset ilmestyivät samassa tahdissa, mutta noin vuoden viiveellä. Itse tyydyin odottelemaan pokkaripainoksia, koska halusin kirjat itselleni mutta ajattelin kuitenkin, että kertalukeminen riittää. Niinpä olen lukenut aloitusosan syyslomalla 2007, kakkososan lomareissulla kesäkuussa 2008 ja kolmannen kesäloman lopulla 2009. Muistan tyrmistykseni kreikkalaisessa lomakohteessa, kun pääsin kakkososan loppuun! Tähänkö tämä nyt jäi, ja loput ensi vuonna??!

Kirjasarjasta on sittemmin tehty elokuvaversio Ruotsissa ja sama on tekeillä Hollywoodissakin. Elokuvista on pilkottu tv-sarja, joka on esitetty Suomen televisiossa, samoin kuin elokuvat. Olen tietoisesti välttänyt kaikkia näitä, sillä jotenkin vain tuntuu, etten halua nähdä näitä tapahtumia kuvina. Viime syksynä WSOY julkaisi koko trilogian äänikirjana, ja silloin päätin kuunnella kirjat yhteen rytkyyn. Sanoista tekoihin. Aloitin kuuntelun syksyllä ennen joulua, ja viimeisen osan viimeinen levy päättyi tänään iltapäivällä.

Kuunteleminen oli oikein viihdyttävä ja valaiseva kokemus. Autossa työmatkoilla kuunneltuna tämä olisi saattanut olla liiankin jännittävä, jos tarina ei olisi ollut tuttu ennakolta. Silti, vaikka tiesikin tärkeimmät juonenkäänteet, työmatka tuntui joinakin päivinä liian lyhyeltä.

Vuoden välein osa kerrallaan lukeminen oli liian harva tahti, sillä kirjat ovat runsaita kaikin tavoin ja harmillisesti osa yksityiskohdista pääsi vuoden aikana muistista rapisemaan. Toisaalta taas tarmoa ei ollut siihen, että olisi lukenut aiempia osia uudelleenkaan. Nyt tämä huoli jäi siis pois ja pysyin hyvin mukana tarinassa. Haittana sitten olikin, että nyt huomasin turhan toiston ja ylimääräiset rönsyt välillä kiusallisen helposti.

Vuonna 2007 olen kirjoittanut omiin muistiinpanoihini seuraavaa:

”Järkälemäinen dekkari, joka on trilogian ensimmäisen osa. Ainoa puute kirjassa oikeastaan onkin turhan lavea kerronta, ainakin lopussa, kun kaikki arvoitukset ovat jo ratkenneet.

Päähenkilönä on nelikymppinen toimittaja Mikael, joka joutuu vetäytymään syrjään työstään kirjoitettuaan jutun liikemiehestä ja hävittyään sitten siihen perustuneen oikeusjutun. Juuri silloin Mikaelille tarjotaan omituista työtä. Vanhan sukuyrityksen eläkkeellä oleva päämies pyytää Mikaelia tutkimaan kolmekymmentä vuotta vanhaa arvoitusta. Suljetulta saarelta on kadonnut nuori tyttö, miehen veljentytär. Poliisilla ei ole johtolankoja, mutta mies ei haluaisi kuolla ennen kuin asia on ratkaistu. Lisäksi hän saa edelleen joka vuosi syntymäpäivänään arvoituksellisen kukkataulun muistutukseksi tapauksesta.

Vastahakoinen Mikael ryhtyy lopulta työhön. Suvun asioista alkaa paljastua melkoisen kummallisia  asioita. Apua tutkimuksiinsa Mikael saa oudolta nuorelta naiselta Lisbethiltä, joka on oikea tietokonevelho mutta muuten syrjäänvetäytyvä ja jollain tasolla jälkeenjäänytkin.

Mikael ja Lisbeth selvittävät arvoituksen, mutta löytävät paljon sellaista, mitä kukaan ei olisi osannut odottaa.”

Jo tässä aloitusosassa, Miehet jotka vihaavat naisia -kirjassa (MJVN), näkyvät kirjojen heikkoudet siinä missä vahvuudetkin. Larsson pohjustaa tarinaa paikoin tuskastuttavan perusteellisesti. MJVN:n henkilöistä joidenkin menneisyyttä kelataan 1930-luvulta alkaen! Ihan kaikkien sivuhenkilöiden kohdalla tuskin tarvitsisi olla näin perusteellinen. Maneeri alkaa olla aika puuduttava kolmannessa Pilvilinna joka romahti -osassa (PJR). Siinä kaikkien tutkintaan osallistuvien poliisienkin elämäkerrat käydään perusteellisesti läpi, ja roistojen useampaan kertaan, kun mukaan tulee uusia tutkimuksiin liittyviä tekijöitä, joille pitää taas taustat valaista.

MJVN:n alussa Larsson viittaa monesti suoraan Astrid Lindgreniin. Mikael Blomkvist on nuorena toimittajana lähes sattumalta mutta nokkelasti napannut muutaman konnan, ja häntä on alettu toimittajapiireissä kutsua pilkkanimellä Kalle Blomkvist. Kallehan on Lindgrenin mestarietsivä. Sattumalta kuuntelin alkusyksystä yhden Kalle Blomkvist

-kirjankin, ja kyllä perikunnollisissa Kallessa ja Mikaelissa on tiettyjä yhteneväisyyksiä. Mikaelin tunnollinen ja taitava asianajajasisko muuten on nimeltään Annika. Lisbeth Salanderia verrataan kirjoissakin Peppiin. Nimitys saa naisen raivostumaan.

MJVN:ssä Larsson kuljettaa alkuun Mikaelin ja Lisbethin tarinoita irrallisina, mutta lopulta henkilöiden polut risteävät. Ilman Lisbethin apua Mikael ei ehkä olisi selvittänyt, mitä aikoinaan kadonneelle tytölle tapahtui. Lisäksi hän olisi saattanut päästä hengestään. Kirjan lopussa on vielä pitkä selostus siitä, miten Lisbeth onnistuu huiputtamaan itselleen rikolliselta kahden ja puolen miljardin kruunun omaisuuden. Oikeastaan juonia on siis kolme. Mikael yrittää paljastaa talousrikollisen, Wennersrtömin, mutta joutuukin itse vankilaan kirjan alussa. Sitten Mikaelilta tilataan tämän vanhan rikoksen selvittelyä. Samaan aikaan Lisbeth on vaikeuksissa uuden holhoojansa kanssa. Mies kun osoittautuu sikamaiseksi sadistiksi ja raiskaajaksi. Aineksia ei siis puutu tästäkään, mutta vauhti kiihtyy jatkossa.

Muistiinpanoni vuodelta 2008, kirjasta Tyttö joka leikki tulella (TJLT):

”Suoraa jatkoa edelliseen osaan, trilogian keskimmäinen. Samat henkilöt jatkavat. Lisbeth on katkaissut välinsä Mikaeliin, joka on syystä hämmentynyt. Upporikas Lisbeth matkustelee ja ostaa sitten luksusasunnon Tukholmasta salanimellä.

Mikael alkaa toimittaa kirjaa, jonka tekstit ovat peräisin tutkivalta journalistilta ja tämän väitöskirjaa tekevältä vaimolta. Pariskunta aikoo paljastaa ihmiskaupan kuvioita Ruotsissa. Kesken kaiken pariskunta murhataan ja kaikki todisteet viittaavat yllättäen Lisbethiin, jota on vainottu jo aiemmin. Mikael yrittää todistaa Lisbehtin syyttömyyden, mutta se osoittautuu todella vaikeaksi.

Juonenkäänteet alkavat mennä jo hieman liiankin lennokkaiksi. Mielenkiintoista on nähdä, miten viimeisessä osassa päästään tästä kaikesta kuiville.”

Aika lempeä tuo viimeinen kappale J. Kirja käynnistyy todella hitaasti. Toisella luku- tai oikeammin kuuntelukerralla sen vasta oikein huomasikin. Lisbeth tosiaan matkustelee rahojensa turvin, ja alussa kerrotaan pitkä tarina siitä, miten hän hoitelee erään vaimoaan hakkaavan amerikkalaisen hurrikaanin riehuessa Karibialla. Koko tarina ei liity asiaan lainkaan. Myös Mikaelin työkuvioita ja Dag Svenssonin tutkimuksia ihmiskaupasta selvitellään todella pitkään, ennen kuin lopulta alkaa tapahtua. Dag on tutkimuksissaan törmännyt salaperäiseen rikolliseen nimeltä Zala. Kun hän alkaa penkoa tätä tarkemmin, hänet ja hänen avovaimonsa murhataan. Lisbeth löytää nimen Zala Mikaelin tietokoneelta ja yllätyksekseen tunnistaa sen. Juttuun liittyy myös Lisbetin holhooja, joka yrittää kostaa Lisbetille aiemmassa kirjassa tapahtuneet rankaisutoimet. Jossakin vaiheessa käy ilmi, että Zala eli Alexander Zalatšenko on Lisbetin isä, Neuvostoliitosta 1960-luvulla loikannut agentti. Lisäksi kuvioihin liittyy vielä jättiläiskokoinen Ronald Niedermann, mies, joka ei tunne kipua…Kaiken keskellä Lisbeth miettii ratkaisua Fermatin matemaattiseen yhtälöön! Kirja päättyy tilanteeseen, jossa Lisbeth kiidätetään sairaalaan luoti aivoissaan.

Kolmas osa PJR jatkuu saumattomasti siitä, mihin toinen osa päättyi. Ensimmäinen osa on siis enemmän itsenäinen teos kuin kaksi viimeistä. Mikael yrittää auttaa Lisbetiä, jonka Säpon salainen alajaos Sektio aikoo eliminoida sulkemalla psykiatriseen sairaalaan. Zalatšenkoa suojelee todellinen salaliitto, jonka Mikael kaivaa esiin pelastaakseen Lisbethin, vaikka tämä ei kovin innokas ole apua vastaan ottamaan. Mutta näissä kuvioissa ei vielä ole tarpeeksi, vaan Larsson on ottanut mukaan ison sivujuonen, joka koskee Mikaelin lehden päätoimittajaa Erika Bergeriä. Erika saa yllättävän työtarjouksen konservatiiviselta päivälehdeltä. Hän ei saa kerrottua työpaikanvaihdoksesta kenellekään ennen kuin aivan viime hetkellä. Tätä asiaa jahnataan siis ensin. Sitten Erika saa heti uudessa työpaikassaan vihamiehiä ja peräänsä pelottavan stalkkerin. Koko tarina on sinänsä kiinnostava ja jännittäväkin, mutta ei mitenkään liity kirjan pääjuoneen. Muutenkin lehdentekoa kuvataan kirjoissa aika perusteellisesti. Heikko lenkki on myös yksi pääpahis Niedermann, joka on toisessa osassa keskeisessä roolissa. Hän palaa kuvioihin vasta epilogissa, kun Lisbeth käy tarkistamassa isältään jäänyttä vanhaa tehdaskiinteistöä.

Rönsyjä tarinassa siis on, ja paljon. On tietysti kiehtovaa, miten äkkirikastunut epäsosiaalinen nuori nainen hankkii itselleen luksusasunnon Tukholman keskustasta ja kalustaa sen Ikean kalusteilla ja liinavaatteilla. Mutta onko se dekkarissa olennaista? Tai se, mitä Mikael ja Erika tai kuka tahansa laittavat aamiaiseksi, miten saippuoivat itsensä suihkussa tai mitä pakkaavat mukaan lennolle? Tekstiä voisi siis jäntevöittää rutkasti, mutta toisaalta se saattaisi silloin myös menettää jotakin viihdyttävyydestään. Larsson osaa tehdä henkilöistä kiinnostavia. Roistot ovat niin inhottavia, että tuntee suunnatonta tyydytystä, kun hyvikset sankaritoimittajan ja mestarihakkerin johdolla antavat heille kunnolla köniin.

Äänikirjat lukee Kari Ketonen, jonka luennasta pidin kovasti. Hienoa myös, että sama lukija on tehnyt koko jättiurakan, sillä sarjoissa lukijan vaihtuminen kesken kaiken on todella ärsyttävää.

Miehet jotka vihaavat naisia, (Män som hatar kvinnor, Norstedts, 2005), suom. Marja Kyrö, WSOY, 2006. Äänikirja 2011, 16 cd:tä.

Tyttö joka leikki tulella, (Flickan som lekte med elden, 2006), suom. Marja Kyrö, WSOY, 2007. Äänikirja 2011, 18 cd:tä.

Pilvilinna joka romahti (Luftslottet som sprängdes, 2007), suom. Marja Kyrö, WSOY, 2008. Äänikirja 2011, 21 cd:tä.