Anni Lahtinen: Kyyneliä joulupuurossa

Oman lintubongarihaasteeni terävöittämänä poimin kirjaston poistohyllystä Anni Lahtisen kirjan Tunturikurmitsa kutsuu. Kun etsin tietoa kirjailijasta, huomasin hänen kirjoittaneen kansalaissodan jälkimaininkeihin sijoittuvan kirjan Kyyneliä joulupuurossa. Aihepiiri on jo pitkään kiinnostanut minua, joten päätin etsiä sen käsiini. Kirjaston hyllystähän se löytyikin, kuten muukin Lahtisen tuotanto.

Lahtisen kirjailijafilosofia on mielestäni melko samanlainen kuin esimerkiksi Kirsti Ellilällä: kirjoittaa viihdettä tärkeistä, vaikeistakin aiheista. Kyyneliä joulupuurossa sijoittuu siis sisällissodan jälkeiseen aikaan. Ihan tarkasti en osannut tapahtumia ajoittaa. Joko on kyse syksystä 1918 tai sitten mahdollisesti 1919, mutta ihan varma en voi olla. Joka tapauksessa opettajan leski joutuu muuttamaan pois kotikylältä, kun kuolleen miehen tilalle otetaan uusi opettaja kyläkouluun. Leski päättää avata paperitavarakaupan kirkonkylälle. Oppivelvollisuuslain voimaantulosta puhutaan, mutta sekin on niin epämääräinen vinkki, että se ei auta tarkassa ajoittamisessa. Oikeastaanhan tällä kysymyksellä nyt ei ole niin suurta väliä. Sen paremmin tapahtumapaikkaakaan, nimetöntä kirkonkylää, en osaa kartalle sijoittaa. Sodan konkreettiset vaikutukset näkyvät arjessa lähinnä elintarvikepulana. Esimerkiksi vangituista ei ole puhetta lainkaan.

Opettajan lesken talouteen kuuluvat lapset Betty ja Mimmi sekä kotiapulainen Alli. Ristipaineita asetelmaan tuo se, että punakaartilaiset ovat murhanneet valkoisiin kuuluneen opettajan ja tunnetusti Allin isä on ollut aktiivinen punainen ennen sotaa ja sen aikana. Isä ja Otto-veli onkin nyt haudattu joukkohautaan. Näistä asioista ei kuitenkaan puhuta. Silti ne mieltä kaihertavat molemmin puolin. Allilla on punikkitaustastaan vastusta myös miesasioissa, sillä hän huomaa rakastuneensa ison talon perijään. Mahdollinen anoppi kuitenkin asettuu jyrkästi liittoa vastaan. Talonemännäksi ei ole punakaartilaisen tyttärellä asiaa.

Aikuisten huolet ovat kuitenkin kirjassa enemmän taka-alalla. Enemmän keskiössä ovat lapset. Kahdeksanvuotias Betty on ahdistunut ja masentunutkin isän merkillisen kuoleman ja sitä seuranneen muuton jälkeen. Mimmi on viisivuotias, eikä oikein osaa surra. Onhan hänellä sitä paitsi Jooseppi, vanha kesy varis aina seuranaan. Tytöt myös tutustuvat kesän aikana muonamiehen poikaan Aaroon. Poltetun tai vahingossa palaneen kansakoulun tilalle kunnostetaan kiireellä koulutiloja autioon torppaan. Hanke herättää tytöissä ja kylän lapsissa ristiriitaisia tunteita. Kun uusi naisopettaja tulee tekemään paperikaupasta hankintoja, Mimmi pelästyy mutta myös kiinnostuu. Syksyllä hänet otetaan Bettyn kauhuksi kouluun kuunteluoppilaaksi.

Varsinaista juonta kirjassa ei ole. Lähinnä se koostuu episodeista henkilöiden elämässä puolen vuoden aikana. Meneekö Alli naimisiin lasten vastustuksesta huolimatta? Mikä aiheuttaa äidin huolestuttavan yskän? Kuka söi Paavon eväät koululla? Kirja on nopealukuinen, eikä kovin mullistava sisältönsä puolesta, mutta lapsikuvauksessa Lahtinen on mielestäni onnistunut oikein mukavasti. Lasten näkökulma tapahtumiin on myös tuore. Kansi antaa kirjan sisällöstä vähän harhaanjohtavan romanttisen kuvan. Kirjaston tarra peittää tiedon kuvittajasta, vain etunimi Kaarina on luettavissa. Tunnistaako joku tekijän?

Anni Lahtinen: Kyyneliä joulupuurossa

Otava 1985. 126 s.

Anni Lahtinen: Tunturikurmitsa kutsuu

Innostuin niin itse keksimästäni himolukijoiden lintukirjahaasteestani, että kirjastoreissulla bongasin poistohyllystä siihen sopivan kirjan eli Anni Lahtisen Tunturikurmitsa kutsuu. Ilman omaa haasteviritystäni kirja ei olisi ikimaailmassa lähtenyt kotiin kanssani, saati että olisin sen lukenut. Haasteista on siis hyötyä, jos haluaa laajentaa omaa lukukenttäänsä.

Anni Lahtinen oli ennen tämän kirjan lukemista minulle täysin tuntematon. Wikipedia tietää kertoa, että Lahtinen syntyi Kulmalahdella vuonna 1914 ja kuoli 2009 Tampereella. Ammatiltaan Lahtinen oli paitsi palkittu kirjailija myös sosiaalipäällikkö. Hänelle myönnettiin Valtion kirjallisuuspalkinto vuonna 1981, joten kirjallinen tuotanto on saanut melko korkeaa arvostusta. Tässä Wikipediasta löytynyt teosluettelo:

Romaanit ja nuortenkirjat

• Ystäväni Elviira, mustalaistyttö (1973)
• Kakstoista meren rannalla (1976)
• Jättiläisen tasku (1980)
• Voi elämän kevät! (1981)
• Sinappia, olkaa hyvä! (1982)
• Tuku tuku lampaitani (1983)
• Tunturikurmitsa kutsuu (1984)
• Kyyneliä joulupuurossa (1985)
• Tukikohdan Mirja (1987)
• Kyllä herra tohtori (1988)
• Vetehisten kutsu: lastenromaani (1989)

Kuunnelmat

• Hiiret (1971)
• Ruotsinkävijä (1973)
• Minkkiturkki (1975)
• Matti ja Loukon Kehno (1976)
• In Memoriam, Pertteli (1981)

Tuotanto ei siis ole mitenkään vähäinen. Näin hän kertoo kirjoittamisestaan itse Tampereen kirjaston sivuilla:

"Teoksistani paljastuu suurin osa omaa itseäni. Kirjani eivät silti ole mitään omaelämänkerrallisia tuotteita. Peilaan ihmisiä oman aikansa kuvastimessa, siis lähihistoriassamme. Luonto on myös tärkeä elementti."

Samassa lähteessä esitellään Lahtisen kirjojen sisältöä seuraavasti:

Anni Lahtisen romaanien nuoret kaipaavat fyysisesti tai henkisesti poissaolevaa isää tai isä on muuten keskeisesti esillä, kuten romaaneissa Jättiläisen tasku (1980) ja Vetehisen kutsu (1989). Sota on monissa kirjoissa läsnä tavalla tai toisella, esimerkikisi kirjoissa Tukikohdan Mirja (1987) ja Kyllä, herra tohtori (1988). Kansalaissodan jälkeiseen ristiriitaiseen aikaan on sijoittunut romaani Kyyneliä joulupuurossa (1985). Vuosiin 1938-1945 sijoittuvat romaanisarjan Voi elämän kevät (1981), Sinappia, olkaa hyvä! (1982) ja Tuku tuku lampaitani (1983) tapahtumat.

Tästä jäi kiinnostamaan erityisesti tuo Kyyneliä joulupuurossa -teos, koska kansalaissota on ollut esillä monissa hiljattain lukemissani kirjoissa.

Tunturikurmitsa kutsuu on tämän esittelyn valossa hieman erilainen teos Lahtiselta. Se on ilmestynyt vuonna 1984, ja sen tarina sijoittuu senhetkiseen nykyaikaan, 1980-luvun alkuun ennen voimakasta nousukautta. Ajan merkkejä on mukava poimia lukiessa, kun vielä itsekin jotakin samasta ajankohdasta muistaa. Konttorin nurkassa raksuttaa telex, ja lähes myyttinen ATK uhkaa muuttaa työelämän rakenteita.

Päähenkilö on 35-vuotias Taina Saarinen, joka työskentelee Muovitehtaan laskentapäällikkönä. Jo firman nimi on ihanan vanhanaikainen. Voisiko kukaan kuvitella, että nykypäivänä liikeyrityksen nimestä voisi jo ihan suomeksi lukea, mitä siellä tehdään? Taina on monin tavoin tyytymätön työhönsä. Oikeastaan hän on aina halunnut maalata, mutta porvarillinen turvallinen ammatti vaikutti aikanaan vanhempienkin mielestä ainoalta oikealta vaihtoehdolta. Kirja alkaa kuvauksella Tainan läksiäisistä. Juhlista Tainaa lähtee saattelemaan firman yksi pomoista, Markus. Sitten palataan taaksepäin, kymmenen vuoden takaiseen Lapinmatkaan, jolla ujo ja vetäytyvä Taina on rakastunut komeaan Maraan.

Nykyhetkessä Taina on siis tehnyt rohkean, kenties tyhmänrohkean päätöksen sanoutua irti vakityöstään ja muuttaa takaisin kotiseudulleen, johonkin maalle (todennäköisesti Pirkanmaan suuntaan, mutta en tunnistanut paikkakuntaa). Mukaan lähtee vanha Senja, joka aikoinaan on ollut Tainan lapsuudenkodin, pappilan taloudenhoitajana. Tarkoitus on elää Tainan maalauksista saamilla tuloilla. Helppoa ei ole. Maalaaminen on kovaa työtä, eivätkä taulut noin vain mene kaupaksi. Rahat käyvät vähiin ja sitten loppuvat. Kyläläiset suhtautuvat paluumuuttajiin epäluuloisesti, ja ikävätkin lapsuusmuistot alkavat palata mieleen tutussa ympäristössä. Lisäksi pidättyvän Tainan rakkausasiat ovat pahasti solmussa.

Tarina ei ole kovin sytyttävä tai vetävä, vaikka nopealukuinen. Jonkinlaista maalaisidylliä tavoitellaan: maalla kaikki onnistuu, kun vain jaksaa ahkeroida. Asenteiltaan teos on kovin kiltti, esimerkiksi seksiä kuvataan hyvin kainosti ja viitteellisesti. Isäproblematiikkaa on mukana, mutta vain taustalla. Tainan identiteettikriisi on ehkä päällimmäisin teema.

Kansi on kaunis, mutta valitettavasti kuvittajan tietoja ei tästä poistokirjasta löytynyt.

Anni Lahtinen: Tunturikurmitsa kutsuu

Karisto 1984. 197 s.