Heli Laaksonen ja Aleksandrs Čaks: Poimit sydämeni kirjahyllystä

 

Aleksis Kiven ja suomalaisen kirjallisuuden päivänä viime sunnuntaina runoilija Heli Laaksonen julkaisi omalla Facebook-sivullaan edellisenä päivänä (9.10.2021) Aamulehdessä julkaistun mielipidekirjoituksensa, jonka alkuperäinen otsikko oli ilmeisesti ollut Mitä voin vielä tehdä, että saisin pitää ammattini. Saatesanoissaan FB-sivulla Laaksonen kirjoittaa:

”Kirja-alan pään pitä pinnal ostava lukija, ei some...

Tähän konkretisoinniks tilannekatsaus: mun viimesint runokirja Poimit sydämeni kirjahyllystä o ostettu tähä mennes runsas tuhat kpl (Kiitos syrämest kaikil! Viäl o vajaa tuhat teost painoksest jäljel) ja viime viikol julkistettu äänikirja viitisenkymment kpl (niit o jäljel äärettömäst, kosk se on digi). Tilaukset täältä.”

Varsinaisessa mielipidetekstissään runoilija sanamaija Heli Laaksonen toteaa muun muassa näin: ”Myös moni perinteinen media pitää kirjallisuuden päätä alhaalla: kirjan esille pääsemiseksi kirjailijalta edellytetään yksityisyyden uhrauksia. Kiinnostavia aiheita annetaan kolme: parisuhde, sairaus vai sisustus? Aamulehti ei ottanut vastaan arvostelukappaletta uudesta kirjastani, vaan ilmoitti, että kirjakritiikkien aika on pitkälti ohi. [HUAM! Ton viimesimmä virkke Aamulehti sensurois pois alkuperäistekstist. Ehkä heit itteäski nolotti...]”

Tulin Laaksosen avautumisesta hyvin surulliseksi ja vähän vihaiseksi. Eihän tässä mitään uutta ole vähänkään alaa seuraavalle. Valitettavasti. Mutta konkreettiset luvut ovat pysäyttäviä. Suurehkon päivälehden toimituksen vastaus kirjaansa arvioitavaksi tarjoavalle kirjailija-kustantajalle on myös tyrmäävä. Tähänkö tosiaan on tultu? Tiistaina 12.10.2021 kulttuurialaa ja erityisesti marginaalista (!) kirjallisuutta ilahdutettiin tiedolla massiivisista tukien leikkaussuunnitelmista. Massiivisista siis vain tuen saajien näkökulmasta. En edes uskalla ajatella, mitä Hulimaassa ja Kynälässä näistä uutisista tuumittiin.

Vähän minua myös nolotti. Heli Laaksonen oli nimittäin tarjonnut tuoretta runovuoropuheluteostaan Poimit sydämeni kirjahyllystä myös minun luettavakseni ja blogattavakseni, ja olin tavoistani vähän poiketen ottanut tarjouksen iloiten vastaan. (Olen valitettavan monelle kirjaansa tarjoavalle kirjailijalle ja pienkustantamon edustajalle joutunut vastaamaan kohteliaan kieltävästi. Aikaa ei valitettavasti ole läheskään kaiken kiinnostavan lukemiseen saati siitä kirjoittamiseen. Pahoittelut siis jälleen kerran kaikille, joille olen hylsyn laittanut.) Mutta siellä runokirja nökötti lukemattomien kirjojen pinossani.

Sanotaan nyt vielä tässä avoimesti ja suoraan, että en ole kummoinenkaan runojenlukija, saati intohimoinen harrastaja. En osaa siteerata yhtään runoa ulkomuistista (mikä on harmi, sillä minun oletettiin ainakin ennen aloittavan juhlissa vieraskirjan sivu, koska mitä ilmeisimmin osaisin siihen jotain fiksua kirjoittaa).

Poimit sydämeni kirjahyllystä -teoksen kansien avaaminen mykisti. Mikä kulttuuriteko! Mikä valtava työ on tehty tämän kaiken eteen! Mikä kokonaisvaltainen ja monitaiteinen taideteos! Uskomaton ponnistus!

Laaksonen nimittää itse teosta siis runovuoropuheluksi. Siinä on kahden runoilijan runoja eli latvialaisen Aleksandrs Čaksin (1901–1950) ja Heli Laaksosen runoja. Laaksonen on suomentanut kokoelmassa olevat Čaksin runot yleiskieltä käyttäen ja kirjoittanut jokaiselle omalla äirinkielellään lounaismurteella parin, jonkinlaisen kommentin tai vastauksen. Teoksen jälkisanoissa Laaksonen kysyy, onko vastaavaa runodialogia tehty aikaisemmin, ja vastaa: ”Ei ol!” Ei ainakaan suomesta latviaan. Čaksin runoja ei ole ennen julkaistu suomeksi.

Poimit sydämeni kirjahyllystä on ilmestynyt myös Latviassa, ja Laaksosen runot on kääntänyt Guntars Godinš.

Mutta ilmeisesti runojen kääntäminen latviasta suomeksi ja niiden kanssa omalla kielellä kommunikointi ei vielä riittänyt. Laaksonen on nimittäin myös itse kuvittanut teoksen. Jokaiseen teoksen viiteentoista runopariin liittyy kuvataideteos, jonka Laaksonen on tehnyt käyttäen akryylimaalausta, sekatekniikkaa ja esinekollaasia. Maalauksista on tehty pieni taiteltu lakana, joka on sujautettu sitä varten etukanteen tehtyyn taskuun. Sen yksityiskohdat on mietitty huolella. Kuvat taideteoksista on ottanut Miikka Lappalainen.

Mutta eihän tämä nyt vielä riitä mihinkään. Laaksonen on tehnyt kirjasta myös äänikirjaversion, jossa Heli Laaksonen lukee omat runonsa ja Aleksandrs Čaksin runot lukee runoilija Harri Hertell. Äänikirja sisältää myös Taivaan lahja -kappaleen, jonka on tehnyt muusikko Jukka Juhani Uusitalo. Äänikirjatiedoston voi hankkia itselleen tästä.

Aleksandrs Čaks: Sormus (suom. Heli Laaksonen)

En liene ainoa, joka kyllä on lukenut ja kuunnellut paljonkin Heli Laaksosen tuotantoa mutta joka ei ole koskaan Aleksandrs Čaksista kuullutkaan. Čaks oli ”kirjailija, kirjallisuusaktiivi, kustantaja, maansa ensimmäinen modernisti, klassikko, uudistaja, vainottu, sensuroitu, sydänkohtaukseen loppunut runoilija, yhäti rakastettu”, kuten Poimit sydämeni kirjahyllystä -teoksen yhteydessä verkkokaupan esittelytekstissä kerrotaan.

Heli Laaksonen: Kevätyä maal

Ainakin Laaksosen kokoelmaan valikoimat Čaksin runot voisivat hyvin olla iältään helposti kymmeniä vuosia nuorempia, niin ajankohtaisista asioista ja niin nykyaikaisesti niissä puhutaan. Runoissa on huumoria, rakastumisen huumaa ja intohimoa, suivaantumista markkinahälyyn, äidin ikävää ja rakkaudentunnustus jäätelölle. Ne ovat myös innoittaneet Laaksosta kirjoittamaan aiempaa intohimoisemmin ja ainakin minun mielestäni intiimimmin. Runot suorastaan hehkuvat.

Heli Laaksonen: Toistaseks viimene rivi

Heli Laaksonen ja Aleksandrs Čaks: Poimit sydämeni kirjahyllystä
Kynälä 2021. 58 s.

Arvostelukappale.

Heli Laaksonen: Sylvia, Tuija ja laulava patja

Kuvittele mielessäsi keskikokoisen kaupungin laitosteatterin intiimi pieni näyttämö tai, vielä parempi, pikkukunnan vetoinen nuorisoseurantalo. Katsomo on viimeistä penkkiä myöten täynnä tavallista teatterikarjaa, eli meitä vähintään keski-ikäisiä naisihmisiä. Joku on saanut pakotettua vastahankaisen puolisonsakin mukaan. Valot sammuvat. Esitys alkaa.

Näyttämöllä on kaksi hurjaa mummoikäistä naista rakentamassa ilmapatjasta ja muista hyödykkeistä itselleen siskonpetiä. Laiha ja pitkä Sylvia, pieni ja pyöreä Tuija. Ikuiset ystävykset ovat linnoittautuneet lukkojen taakse pakoon Tuijan merkkipäiviä juhlivaa perhettä. Tarkoitus on siinä sivussa koostaa runoesitys Heli Laaksosen tuotannosta nuorisoseuran satavuotisjuhlaan.

Illan ja iltayön kuluessa puhutaan vahvalla lounaismurteella halki niin miesasiat ja kuolemiset kuin lapset ja lapsettomuudetkin. Ystävyys kestää kaiken ja on tärkeintä maailmassa. Siinä sivussa koetetaan muun muassa alkoholisoitua ja koota se runoesitys. Sopivaa materiaalia on vaikka kuinka.

Aik men.
Mää jäin.

Sylvia ja Tuija Turun kirjamessuilla 1.10.2016

.

Ainakin minä takuuvarmasti tykkäisin nähdä Sylvia, Tuija ja laulava patja -näytelmän estettynä. Kirjailija Heli Laaksonen kertoo kaunokirjaksi otsikoidun teoksensa esipuheessa, että sai idean tekstiinsä Vihdissä. Runokeikalla karismaattinen naishenkilö oli pyytänyt kirjailijaa kirjoittamaan hänelle ja hänen ystävälleen kamarinäytelmän kahdelle seitsemänkymppiselle naiselle. Muuta ei tarvittu. Idea lähti kehkeytymään taiteilijan aivoissa vastustamattomasti. Onneksi! (En edes halua yrittää uskoa, että kirjailija olisi ollut aikeissa lyödä pillit ja kynät pussiin! Ehei.)

Uskon, että näytelmän tilannut kaksikkokin on enemmän kuin tyytyväinen. Teksti on hauska ja lämminhenkinen, eikä näytelmän toteuttaminen vaadi kummoistakaan näyttämötekniikkaa ja lavastusta, jos ei haluta tai ole mahdollisuuksia. Tämä teksti sopii mainiosti kiertueille ja pienille harrastajaryhmille. Aivan mahtavaa on, että siinä on kaksi hienoa ja räväkkää roolia iäkkäämmille naisille. Nämä rouvat ovat todellisia mielensäpahoittajan vastakohtia!

Kansipiirros Heli Laaksonen. Taitava taitto Kaisa Niinistö / Paletti.

Sylvia ja Tuija ovat siis mainio kaksikko kuin suoraan Inge Löökin piirroksista! Ja mikä se laulava patja sitten on? Kannattaa itse lukea kirjaversio tai mennä katsomaan näytelmää. Tai molemmat! Sylviaksi sopisi Leena Uotila, Tuijaksi tietysti Tuija Piepponen. Esimerkiksi.

Jokasest ihmisest meihi joku merkki jää,
niinko entisvanhasest sai jokasest maast leiman passi.

Heli Laaksonen: Sylvia, Tuija ja laulava patja
Kynälä 2016. 95 s.

Ihailijakuva Helistä, Sylviasta (takana) ja Tuijasta
Turun kirjamessujen toisen päivän aamuna (varhain).

Arviokappale oikovedosversio.

P.S: Sylvia, Tuija ja laulava patja lähteekin kiertueelle ja tulee muun muassa Saloon Teatteri Provinssiin marraskuussa.

P.S. 2: Sylvialla ja Tuijalla on oma Facebook-sivu!

***

Eija Nurmio (Tuija) ja Marjatta Rinne (Sylvia).

Nyt on ihan pakko käpälöidä jo valmista juttua, sillä onnistuin tänään näkemään makupalan eli tiiserin pian kiertueelle lähtevästä Sylvia, Tuija ja laulava patja -näytelmästä Turun kirjamessuilla. Näytelmästä esitettiin kolme ensimmäistä lukua. 

Eija Nurmio (Tuija) ja Marjatta Rinne (Sylvia).

Pakko sanoa, että meno oli juuri niin ihanaa kuin olin odottanutkin! Marjatta Rinne Sylviana ja Eija Nurmio Tuijana ovat aivan mainio pari. Laaksosen teksti lähtee näiden ikävuosia keränneiden naisten hyppysissä sellaiseen lentoon, että katsomo oli kertaheitolla myyty!


Arvostan erityisesti tässä kokonaisuudessa sitä, että se on kirjoitettu kokeneille naisnäyttelijöille. Heissä on ruutia, mutta valitettavan harvoin he pääsevät taitojaan näyttämään ja käyttämään. Nyt pääsevät! Menkkä kattoma!

Heli Laaksonen: Lähtisiks föli?

Sanamaija Heli Laaksosen uuden kirjan ilmestyminen on aina juhlahetki. Tällä kertaa sattui niin sopivasti, että olin käymäsiltäni Turussa juuri sinä nimenomaisena päivänä, kun kolumnikirjan Lähtisiks föli? piti tulla kauppoihin. Turku-reissujen vakio-ohjelmaani on jo juurtunut poikkeaminen viehättävässä Pienessä kirjapuodissa, ja nyt oli sitten jo ostettavaakin valmiiksi tiedossa.

Tunnen vahvaa sielunkumppanuutta Heli Laaksosen kanssa. Meillä on paljon yhteistä ja perustavanlaatuista samaa: äirinkiäl. Ainakin melkein. Laaksosen äidinäiti oli syntyjään Perniöstä ja asui aikanaan Halikon Kaninkolassa. Minun isänäitini oli perniöläinen. Yhteinen opinahjokin meillä on ollut, vaikkakin eri aikaan (Turun yliopiston suomen kielen laitos). Laaksosen kielessä on omaan kiskolaismurteeseeni kuulumattomia aineksia, mutta riittävästi on samaa. Kyse ei ole vain kielestä vaan jostakin syvemmästä, kulttuurista, varsinaissuomalaisesta luonteenlaadusta tai historiastakin.

Föli-kirjan tekstien otsikot alkavat ’Mitä mää tiärän …’ Aamun kirja -ohjelmassa Seppo Puttonen kysyy Laaksoselta, mitä tämä aloitusfraasi tarkoittaa ja Laaksonen kertoo. Jotenkin tuntuu, ettei asia ihan toimittajille avaudu. Meillä päin on tosiaan ollut tapana kysellä tavattaessa: ”Mitäs tiärät?” Se tarkoittaa jotakuinkin: ”Mitä kuuluu?”, mutta lapsi ymmärsi kysymyksen kirjaimellisesti. Ehkä. Ota näistä kirjailijoista nyt selvää!

Mutta kirjan lukujen otsakkeiksi vanha fraasi istuu hyvin. Valitusta kohteesta kirjoittaja sitten kertoo, mitä on mieleen milloinkin tullut, ja aika paljon on tullut. Jos on sattunut joskus Laaksosen runokeikalle, suuri osa kirjan sisällöstä vaikuttaa tutulta. Syy tuttuuden tuntuun selittyy silläkin, että monet kirjan teksteistä on aiemmin julkaistu eri viestimissä. Se ei kuitenkaan yhtään ainakaan minua haitannut.

Lueskelin tekstejä tarkoituksella säästellen, muutaman kerrallaan. Koska Laaksonen kirjoittaa myös proosaa murteella, on lukeminen teknisesti vähän vaativampaa kuin yleensä, mutta ainakin lähimurteen puhujan on suhteellisen helppo sujahtaa tekstiin sisään. Koska olen käynyt useita kertoja Laaksosta kuulemassa runoilloissa (viimeksi syksyllä 2014 teatteri Provinssissa Pienen perunannostokiertueen Salon keikalla) ja omistan pari hänen äänikirjaansakin, tuntui lukiessa kuin Laaksonen itse olisi puhunut korvieni välissä. Tuttu iloinen rytmi välittyi suoraan jonnekin keskushermostooni.

Lähtisiks föli? on todellinen hyvän mielen kirja! Koska nimessäkin puhutaan mukaan lähtemisestä, päästään kolumnien matkassa moneen suomalaiseen pitäjään ja vähän ulkomaillekin. Poikkeillaan erityisesti esiintymispaikkojen takahuoneissa, mutta muutakin nähdään ja kuullaan. Erikoisimpiin keikkapaikkoihin lukeutunee Hämeenlinnan vankila, jonne vangit olivat toivoneet runoilijaa esiintymään. Nähtävästi Laaksonen on helposti houkuteltavissa? Miesten puolella taisi sanamaijaa ensin hieman kylmätä, mutta nopeasti tilanne muuttui: ”Siin he hyrähtelivä ja murahteliva ko muuki yleisö. Kellä ei ollu mittän kiiret. Voi ko mun teki miäli unhottu sin heijän tarinoi kuuntelema, kyselemä, mitä sul on tapahtunu, kui sää tääl olet, mimmonen tarkotus sul alunperi ol täl elämäl.”

Kuvassa salolainen lukee Salossa Salost.

Laaksonen tuntuu hyvin avoimesti ja rehellisesti pistävän itsensä likoon kertoillessaan kommelluksista ja sattumuksista, joihin on työnsä merkeissä joutunut. Monenlaisiin paikkoihin ja tilanteisiin esiintyvä runoilija vaan joutuukin, muun muassa Linnan juhliin ja valtiovierailun virallisille illallisille! Mukavaa on päästä kurkistamaan noihinkin tilaisuuksiin hyvän kertojan matkassa. Hymyä on aika vaikea estää nousemasta huulille tätä kirjaa lueskellessaan!

Heli Laaksonen poseeraa fanille
Helsingin kirjamessuilla 2013.

Heli Laaksosta voi tänä kesänä kuulla ja nähdä myös televisiossa. Yle1:llä pyörii perjantai-iltaisin sarja Helil kyläs. Siinä ei välttämättä puhuta kirjoista, vaan mistä milloinkin. Vieraat ovat mielenkiintoisia, ja eniten odotan jaksoa, jossa vierailee kirjailija Anni Kytömäki (3.7.). Siinä jaksossa toivottavasti puhutaan myös kirjoista! Ainakin siinä puhutaan metsästä ja linnuista.

Laaksosen edellisvuonna ilmestynyt Aapine riehaannutti minut kirjoittamaan toistaiseksi ainoan murrepostaukseni. Aapise on kuvittanut Elina Warsta, mutta Lähtisiks föli? on Laaksosen itsensä kuvittama. Kirjan keskellä on karttaliite, jossa on hieman uuteen uskoon tuunattu Suomen kartta. Eipä ihme, että suunnistustaidot ovat kirjailijan heikko kohta.

Heli Laaksonen: Lähtisiks föli?

Otava 2015. 219 s.

Lähtisiks föli? on innoittanut tekijää myös postikorttisarjaan, jota sitäkin piti taannoin Turusta kotiuttaa muutama kappale.


Kirjailijan Kotosivut. Kirjailijan virallinen FB-sivu.

Heli Laaksonen ja Elina Warsta: Aapine

Mul kävei erinomane tuuri viime viikol, ku mää poikkesi toist kertta kirjastos kesäsen kiine pitämise jälkke. Kirjastohoitaja tarjos mul melkke tiskialt lainaks uut äänikirja, mimmosest mää ei ollu tiänny viäl mittä. Laaksose Helilt ol tullu uus kirja, Aapine! Ja mää sai sen heti mukkasan. Onnempäiv!

Emmä sitä sit kuitenka heti kuutelema ruvennu, ku autos o ihan toinen kirja keske. Ajatteli lykät nautintto viäl. Mut sit eile Salo-reisul mää ei enä malttanu, vaa painusi kirjakauppa ja osti Aapise oikke paperkirjana! Ja luin samantiän! Melkost irrottelu, vai mitä? Tänäpä mää viäl tuplasi lukemise kuutelemal samalas äänikirja ku luin sitä oikkia kirja. Kirjailija iha itte lukke. O hyvä kans. Parhaite taitta mennä juur tommottis ku määki tei, et lukke ja kuutele sama aikka.

Kirjas on ihan niiku aapises kuuluki olla, jokane aakkoste kirjane vuorolas, ja siin sit piän loru taik runo kyljes. Mut äänikirjast puuttuva kuva! See on vahink, kosk kirja o kuvittanu äärest taitava kuvittaja Elina Warsta. Kuva ova suuri ja värikkäi, mut o joukos hauskoi yksityiskohti.

Melkken kaik runo ova hauskoi kans. Vai mitäs tykkääs?

Ja jollei Ruatis käsitetä,

mitä Köteporkil yritetä,

jätä viikinkit sin vinkuma,

tul kotti pallokrillama!

Tommottis opetetta harvinaist ja melkke turha geet. Mittä yhtenäist juant tai teema ei se enemppä mun miälest ol, mut Turk on pal esil. O Aurajok, Paavo Nurm ja Manu ja Telle, vaikk ny esimerkiks.

Tääki aukeama o hauska!
Haje kaikk d-alkuse aapiste klassikkosana,
 vaikk ny trometaar, se kaikil Suame kakaril tuttu elukka.

Lopus o viäl kolm tarina niil, jok jo ossava lukke. Mää tykkä enite siit, misä vaim opetta miäheles kunnolist suame:

Aili: Älä san ooja. Sun kuulu sanno: kiitos, nyt riittää.

Toivo: En san.

Aili: Kui nii et san?

Toivo: Kaffe mene yli reuna, jos mää ruppe niim pitki puhei pitämä.

Mää tykkäsin koko kirjast ihan kauhjast, mikä onki hyvä, kosk mää se ittelän omaks ostinki. Meina lukke see viäl mont kertta. Äänikirjast muute puuttu kokonas kirjas oleva sanasto. Seeki on hausk! Siäl selitettä Matti ja Teppoki. Jossei sää viäl tiärä, ni hee ova Ruohosen ikikuuluisat iskelmäilvekset, Sepon armaat velipojat. Nih.

Mutt emmä taira iha terve olla, kosk mää tykkäsi mahrottomast viäl ihan kirja lopus olevast lounasmurtte esittelyst. Heli on sanonu sitä paasaukseks, ja kai se sitä sit onki, mutt hyvi hauskal taval. Kannatta lukke seeki ainaki kerra.

Mutt tärkkiä kysymys o, oppik täl lukema. Koitta kannatta, mut risk o olemas: voi oppi murret samal.

Loppu viäl viisaus Aapisest kaikil opiks ja ojenukseks:

Älä ikä ruppe kärttyseks ämmäks,

äläkä ainaka äijänkränäks!

Heli Laaksonen ja Elina Warsta: Aapine

Otava 2013. 72 s.

Äänikirjan lukija Heli Laaksonen. 1 cd.

Kirja ostettu kirjakaupasta, äänikirja lainattu kirjastosta.

P.S. Teksti kirjoti samal periaattel ku Laaksonenki omas: Jos joku on sitä mieltä, että ei meil noi sanota, hän on luultavasti oikeassa. Meil kumminki sanota!