Pertti Koskinen: Silloin ja sinä yönä

Olen paikoin varsin ankarinkin sanakääntein suominut tuotteliaan Pertti Koskisen Maija Miilunkorpi- sarjaa (jutut kolmesta neliosaisen sarjan osasta: Salaisuuksien kylä, Manipulaattori ja Vinttikamaripoika, joista kaksi viimeistä osallistui viimevuotiseen Johtolanka-kisaan). Sarja on epätasainen, ja esimerkiksi Manipulaattori olisi ehkä sittenkin kannattanut jättää pöytälaatikkoon.

Kirjoittaminen on kuitenkin taito siinä missä muutkin, eli siinä pystyy työtä tekemällä, opiskelemalla ja harjoittelemalla kehittymään. Tämän osoittaa mukavasti todeksi Koskisen viides dekkari Silloin ja sinä yönä. Epäuskottava henkivartija-salapoliisi Maija Miilunkorpi on ainakin toistaiseksi jätetty keräilemään voimia ja tilalla on uusi päähenkilö, eläkeikää lähenevä, työttömäksi jäänyt toimittaja ja tuoreehko leskimies Juhani Kotkasuo.

Vaimon kuolema, oma sairastelu ja työttömäksi jääminen eivät ole tietenkään olleet miehelle hyväksi, ja takana onkin pitkähkö masentunut jakso. Nyt kuitenkin elämä alkaa vähitellen taas miestä kiinnostaa. Entinen koulukaveri Pentti Kivelä, menestynyt liikemies, ottaa yllättäen yhteyttä ja tarjoaa rahakasta toimeksiantoa. Kivelän oma elämä on ollut vähällä suistua raiteiltaan, kun hän on jokin aika sitten ajanut maantiellä nuoren miehen hengiltä. Mies oli Kivelän kertoman mukaan rynnännyt metsästä suoraan auton eteen täysin yllättäen. Jälkikäteen Kivelä on kuitenkin varmistunut siitä, että miehen kasvot olivat jo valmiiksi veressä, kun tämä ryntäsi auton eteen. Ajoiko joku miestä takaa? Entä liittyikö tapaus jotenkin paikkakunnalla kymmenen vuotta aiemmin tapahtuneeseen raakaan murhaan, jonka uhriksi joutui vanha nainen?

Raha ja mielekäs tekeminen kelpaavat Kotkasuolle, ja hän alkaa verkkaiseen tahtiin perehtyä pienen satakuntalaisen maalaiskylän tapahtumiin, tutustua asukkaisiin ja paikkoihin. Nopeasti käy ilmi, että monellakin kyläläisellä, entisellä tai nykyisellä, vakinaisella tai mökkiläisellä, on jotain salattavaa sekä ainakin jonkinlainen motiivi nuorukaisen vaientamiseen. Läheskään kaikki Kotkasuon puhuttamat ihmiset eivät ole miellyttäviä. Pian Kotkasuo saa myös huomata, ettei asioiden penkominen miellytä kaikkia vaan saattaa olla jopa vaarallista. Ruumiita tulee lisää, mutta onko kyseessä murha vai onnettomuus? Poliisit tuntuvat kallistuvan jälkimmäisten kannalle, kunnes Kotkasuo huomaa itse olevansa pääepäilty…

Aiempiin Koskisen kirjoihin verrattuna Silloin ja sinä yönä on hallittu ja sujuva kokonaisuus, hiottukin. Kieli on selkeää ja suoraviivaista, eikä häiritseviä tekijöitä sillä saralla juuri ollut. Harmillinen lipsahdus sen sijaan toistuu pariinkin kertaan, kun Kotkasuo vertaa toimintaansa Linnan Täällä Pohjantähden alla -romaanien Leppäsen Veetiin, kun tarkoitetaan tietysti Preetiä.

Loppuratkaisuun päästäkseen Kotkasuo käyttää varsin persoonallista ja konkreettista päättelymenetelmää, jonka kuvaus nosti hymyn huulille. Sen sijaan hieman jäivät kiukuttamaan lopun pikapaketointi ja roikkumaan jääneet runsaat langanpäät. Vähän jäi sellainen maku, että kirjoittaja oli maalannut itsensä tai ainakin sankarinsa nurkkaan.

Pertti Koskinen: Silloin ja sinä yönä

Kvaliti 2015. 255 s.

Vuoden johtolanka 2017 -ehdokas.

Jari Rusanen: Hitlerin hansikas

”Eletään kesäkuuta 1942. Adolf Hitlerin oikea käsi, marsalkka Wilhelm Keitel, on tulossa onnittelemaan 75 vuotta täyttävää Mannerheimia Kaukopäähän. Äkkiä tilanne sähköistyy, sillä vierailulle on tulossa myös Hitler itse, jolloin joukko suomalaisia vastarintakommunisteja näkee hyvän tilaisuuden diktaattorin murhaamiseen.

Kaikki ei kuitenkaan mene ihan suunnitelmien mukaan, ja hermostuneen vastaanottotuokion aikana Hitlerin toinen hansikas putoaa maahan. Pian ”tappajaryhmä” Kuoro joutuu itsekin ajojahdin kohteeksi. Kaksi Kuoron jäsenistä pakenee – henkilöllisyytensä vaihtaneina – saksalaisten rintamavastuualueelle Kuusamoon, mutta muut palaavat päämajakaupunki Mikkeliin.

Suurten tunteiden ja taustalla käytävän sodan vuoropuhelussa keskeisiksi nousevat Kuoron sisäiset suhteet, heidän kohtaamansa muut ihmiset sekä hyvän ja pahan ikuinen taistelu.

Romaanin fiktiivinen juoni on sijoitettu todellisten historiallisten tapahtumien keskelle.”

Näin kuvataan Hitlerin hansikas -nimisen historiallisen romaanin takakannessa teoksen juonta ja ideaa. Kustantaja Kvaliti on luokitellut teoksen jännitysgenreen kuuluvaksi, koska se on lähetetty Vuoden johtolanka 2017 -kisaan. Mikä ettei, sääntöjen mukaanhan palkinto voidaan myöntää hyvin vapaasti.

Idea Hitlerin hukkaaman hansikkaan ympärille kudotusta juonesta on periaatteessa aivan kelvollinen, onhan vastaavia tuhoa tai onnea tuottavia ja kädestä käteen liikkuvia esineitä ennenkin kirjallisuudessa seikkaillut. Valitettavasti esikoiskirjailija Jari Rusanen ei ole saanut ideaansa kunnolla lentoon. 

Hansikas kyllä päätyy suomalaisten kommunistiattentaattoreiden käsiin ja vaikuttaa aiheuttavan kulloisellekin omistajalleen onnettomuutta, mutta idea jää jonnekin neljänneksen tietämille. Kirjan alkupuolella hansikas on jollain tasolla tarinassa mukana, sitten se unohtuu kunnes kehyskertomuksen loppupuoliskossa kaivetaan vielä hetkeksi esille.

Kehyskertomuksessa nuori opiskelija saapuu vanhainkotiin haastattelemaan jatkosodan aikana eläneitä henkilöitä. Kuinka ollakaan, haaviin osuu heti kerralla kaksi haastateltavaa, jotka ovat olleet aikanaan mukana kommunistiryhmässä, jonka tehtävänä on ollut ampua Hitler, kun tämä saapui Suomeen Mannerheimin syntymäpäiville. Suoraviivaisesti siirrytään ajassa vuosikymmenten taakse, syntymäpäiviä edeltävään päivään.

Päämajakaupunki Mikkelin liepeillä kokoontuu joukko kommunisteja, jotka alkavat siis improvisoida suunnitelmaa ensin Keitelin, sitten Hitlerin ampumiseksi Kaukopäässä. Homma on niin amatöörimäistä, että kommunistiaktivistina loukkaantuisin kuvauksesta verisesti. Tosin jossain vaiheessa myös Helsingistä käsin toimintaa ohjaileva Yrjö Leino toteaa, ettei suunnitelmalla ollut alun alkaenkaan mahdollisuuksia toteutua. Sen ammattimaisempaa kuvaa ei tosin saa Suomen ja Saksan armeijoidenkaan touhuista, mutta mielestäni Hitlerin hansikas on kuitenkin kirjoitettu ihan vakavalla mielellä, ei parodiaksi.

Lukija tietää siis jo kirjan aloittaessaan, että jännittävin osuus, Hitlerin ampuminen, tulee epäonnistumaan. Ideana onkin kai lähinnä kuvata Suomen henkistä ilmapiiriä jatkosodan aikana, koska paljon käytetään aikaa keskusteluihin sodan oikeutuksesta, sen päämääristä ja vaihtoehdoista lopputuloksen suhteen. Millä ehdoilla Suomi voisi tehdä rauhan? Olisiko moraalisesti ollut oikein ampua Hitler? Mitä siitä olisi seurannut? Onko fasismi pahempi vaihtoehto kuin kommunismi? Onko käpykaartilaisuus tuomittavaa? Mitä Saksassa ja Neuvostoliitossa oikeasti on meneillään? Jne. jne. Tässä pohdiskelussa mielestäni näkyy kirjoittajan historianopettajatausta hieman liiankin selvästi, kun on kuitenkin kyse kaunokirjallisuudesta.

Juonellisesti Hitlerin hansikas hajoaa käsiin jo ennen puoltaväliä, kun Kuoron jäsenet alkavat hallitsemattomasti säntäillä eri suuntiin mönkään menneen salahankkeensa jälkeen. Kuorolaisten vaiheita onnettomuuksineen ja rakkaussuhteineen kuvataan löyhästi läpi sodan, ja lopussa vielä vedetään kehyskertomuksessa langanpäät yhteen. Henkilökuvaus on ohutta, ja väkeä on paljon laisesti. Kukaan hahmoista ei oikein nouse keskiöön ja siten tarkemmin valaistuksi. Kieleltään teos on sujuvaa mutta suoraviivaista.

Jari Rusanen: Hitlerin hansikas

Kvaliti. 232 s.

Vuoden johtolanka 2017 -ehdokas. 

Arna Tuuli: Mielikuvitusmurha

On myönnettävä, että ihan kaikki ’dekkarit’ eivät ole minua varten. Selvästikin psykologinen jännitys on alalaji, jonka suhteen olen erityisen vaativa. Jutussa on oltava kunnon juju, muuten homma on helposti pelkkää sanahelinää ja saman idean veivaamista joka kantilta ilman edistymistä.

Valitettavasti kirjailijanimimerkki Arna Tuulen teos Mielikuvitusmurha on juuri sellainen, joka saa niskakarvani pörhölleen mutta ei suinkaan jännityksestä, kuten olisi tarkoitus. Idea on ollut yksinkertainen ja ihan toimivakin, mutta se ei ole kantanut kokonaisen romaanin mittaa, joten sivujen täytteeksi on pitänyt kirjoittaa kosolti koukeroisia lauseita ja yleviksi oletettavasti tarkoitettuja mietteitä vihasta, mustasukkaisuudesta, kateudesta, katumuksesta ja omastatunnosta. Hohhoijaa.

Kuten sanottu, idea on ihan kelvollinen. Pienen arkkitehtitoimiston arkkitehti Joonas on palaamassa firman mökiltä eli Takapajulasta. Hän on juuri tehnyt murhan, jota on ehtinyt hautoa jo vuoden verran. Mutta nyt oli siis siirrytty mielikuvituksesta tekoihin, vaikka ihan kaikki Joonaksen mielen sopukat eivät sitä vielä suostu tajuamaankaan. Kenen itsemurhan Joonas lavasti, jää lähes koko tarinan ajaksi arvoitukseksi, mutta oikeasti lukijan ei ole sitä kovinkaan vaikea arvata.

Lukija pääsee seuraamaan vuoroin Joonasta nykyhetkessä murhan jälkeen, jolloin hän toimii minäkertojana, vuoroin muita henkilöitä menneisyydessä ulkopuolisen kertojan kautta. Tosin välillä yksi näkökulmista on Joonaksen, eli häntä seurataan sekä sisältä että ulkoa. Murhaa edeltäneen vuoden kronologia on rikottu, joten kokonaisuuden on tarkoitus muotoutua pala kerrallaan ja lukijan oivaltaa, mikä oikein sai Joonaksen tekemään äärimmäisen tekonsa.

Oikeasti Tuuli piinaa lukijaa selostamalla pilkuntarkasti arkkitehtitoimiston työilmapiiriä, joka ei todellakaan ole kummoinen. Joonaksen pettymykseksi yrityksen perustajan kuoleman jälkeen firmassa tapahtuu monia muutoksia. Hän ei saa toivomaansa asemaa eikä arvostusta, vaan katkeroituu vähitellen yhä enemmän. Pettymyksiä tulee myös rakkauselämän puolella. Sopivia uhreja on siis vilisemällä, mikä tietysti on mukavaa vaihtelua. Mutta mikä saa Joonaksen tekemään murhan, ei kuitenkaan ihan aukene.

Pian käy ilmi, että huolellisesta etukäteismietinnästä huolimatta Joonas tekee useita virheitä, joista jokainen voisi koitua hänen kohtalokseen. Myös sattumalla on sormensa pelissä, ja Mielikuvitusmurhan mehukkaimmat hetket vietetäänkin, kun Joonas joutuu miettimään, surmasiko hän kenties tietämättään toisenkin ihmisen. Mutta mitään tutkintaa ei koskaan tule, koska kukaan ei jostain syystä kaipaa mökkilaiturin alle uitettua ruumista.

Tarina etenee kuin eteneekin kohti vääjäämätöntä, pateettista loppuaan, joka olisikin omalla tavallaan vaikuttava, mikäli turhat rautalankamallinnokset olisi suosiolla karsittu. Mutta jostain syystä kirjailija on päätynyt ratkaisuun, jossa hän vetää maton tarinan alta lapsekkaalla epilogilla. Käsittämätöntä.

Arna Tuuli: Mielikuvitusmurha
Kvaliti 2016. 252 s. 

Vuoden johtolanka 2017 -ehdokas


P.S. eli lisäys kirjoitukseeni 19.2.2017 klo 15.20.

Teatterinna -blogin Susanna kirjoittaa Mielikuvitusmurhasta mm. näin: 

"Kokonaisuutena pidin kirjasta, mutta se loppuratkaisu... En ole vieläkään varma, mitä mieltä siitä olen. Tuli vähän sellainen olo, että minua huijattiin lukijana, mutta ei se huono tunne ole. Loppu haastoi ajattelemaan kirjaa ihan uudessa valossa, käymään kaikki tapahtumat läpi lopun näkökulmasta ja juurikin pohtimaan, mikä on totta ja mikä ei.

Kiinnostava kirja tosiaan, kannattaa lukea."

Ruumiin kulttuuri -lehden (4/2016) Kirjakäräjillä Keijo Kettunen toteaa:

Tuuli pitää psykologiset viritykset mainiosti otteessaan ja höystää tarinaa mustalla huumorilla - - -
Työyhteisön ja yksityiselämän suhdekuviot on maalailtu ilmeikkäin vedoin.

Loppuratkaisu herättää ristiriitaisia tunteita - se on pieni pettymys --- Kokonaisuutena Tuulin kiero psykologinen jännäri nousee kuitenkin reilusti myönteisten lukukokemusten joukkoon."

Pertti Koskinen: Vinttikamaripoika

Kirjoitin melkoisen tulikivenkatkuisesti Pertti Koskisen edellisestä Maija Miilunkorpi -dekkarista Manipulaattori. Nyt lukemani neljännen osan Vinttikamaripoika valossa Manipulaattoria ei olisi koskaan kannattanut ainakaan sellaisenaan julkaista.

Vinttikamaripojassa Maijan palkkaa epätoivoinen vanha äiti etsimään pian jo pari kuukautta kadoksissa ollutta aikamiespoikaansa. Maija ryhtyy puhuttamaan pikkupaikkakunnan ihmisiä, ja nopeasti alkaa hahmottua, että melkoisen originellia asujamistoa kylille on asettunut.

Kadonnut poika Jarkko on kolmikymppinen ylilihava työtön datanomi, joka äitinsä kuvailun perusteella on ollut ainoita paikkakunnan kunnollisia nuoriamiehiä. Poika on menettänyt mahdollisuutensa päästä töihin paperitehtaan konttoriin, kun tehtaassa työskennellyt isä on kuollut auto-onnettomuudessa. Saamaton Jarkko on sitten vain pelaillut tietokonepelejä huoneessaan ikivanhalla tietokoneellaan ja syönyt sipsejä. Maija kummastelee välineistön perusteella Jarkon mainetta datavelhona. Aika paljon muutakin tuntuu perhekuvioissa olevan vinksallaan.

Jarkko on liittynyt lomamökkejä vuokraavan ja tutkimusta tekevän Jaanan Hevi-ryhmään. Ryhmäläiset Jaana mukaan lukien ovat kaikki ylilihavia ja monet masentuneita. Jaana koettaa terapoida ryhmäänsä omintakeisilla menetelmillään. Tarkoituksena on paitsi laihduttaa myös kohottaa itsetuntoa. Kosto tuntuu olevan Jaanan metodeista keskeinen.

Jarkko on kadonnut jäljettömiin juhannusyönä liikuttuaan ensin kylillä polkupyörällään. Tapojensa vastaisesti Jarkko on ollut humalassa ja polttanut tupakkaakin sekä riehunut paikallisen erämajan luona retkeilleiden luona. Huhutaan, että erämajalla majoitettaisiin paikallisia uusnatseja, joihin kuuluu Jarkon entinen koulukiusaajakin. Majan tuntumasta löydetään seuraavana päivänä vain Jarkon polkupyörä. Poliisi ei suostu tekemään ensin mitään, ja paikallinen VPK järjestääkin ensimmäiset, tuloksettomiksi jäävät etsinnät. Jarkosta ei siis ole kenelläkään tietoa. Jotkut epäilevät hänen kuolleen, toiset taas arvelevat, että Jarkko on lopultakin tullut järkiinsä ja lähtenyt vain pois.

Maija asettuu asumaan Jarkon kotitaloon tämän äidin kanssa ja pitää taloa tukikohtanaan. Tutkimuksia helpottaa Maijan viime kerran jälkeen hankkima auto. Muutenkin Maija on muuttunut nainen. Mielenterveysongelmat ovat vain paha muisto, eikä kuntoilukaan ole enää pakkomielteistä. Paheista on jäljellä vain satunnainen nuuskan käyttö. Menetetyn rakastetun kuolemakin tuntuu jo lähes unohtuneen, eikä kostosta enää puhuta. Ärsyttävää Maijan hahmossa on kuitenkin kirjoittajan tapa tasaisin väliajoin muistuttaa lukijaa (ja välillä Maijaa itseäänkin?), että tämä on opiskellut psykologiaa. Maija koettaa myös parantaa kaikki tielleen osuneet ihmiset ja ratkaista heidän ongelmansa. Mutta kuinka paljon mitään parannettavaa oikeastaan on? Velvoittaako psykologian opiskelu jakelemaan elämisen ohjeita kaikille vastaantulijoille?

Maija saa siis kyläläisistä selville monenlaista mielenkiintoista, ja jossain vaiheessa näyttää, että aika monellakin olisi ollut tilaisuus ja motiivi hoitaa Jarkko pois päiviltä. Kun kadonneen etsintä sitten muuttuu murhatutkinnaksi, kierrokset kovenevat. Maijalla on vielä käyttöä armeijassa opituille taistelijantaidoilleen.

Ei Vinttikamaripoikakaan ihan huipputason dekkari vielä ole, mutta selvästi Koskinen on tähän kirjaan panostanut edellistä huomattavasti enemmän. Tarina pysyy kasassa kiitettävästi, henkilöt ovat uskottavampia ja mielenkiintoisia eikä loppuratkaisukaan ole liian mielikuvituksellinen. Kielessä on edelleen notkistamisen ja hiomisen varaa. Olen jo Koskisen ensimmäistä dekkaria esitellessäni kiinnittänyt huomiota maneerimaiseen lyhyen päälauseen toisteluun, eikä se ole kadonnut minnekään. Paikoitellen lukeminen myös pysähtyy outoihin sana- tai muotovalintohin, ja dialogin kanssa on vielä tekemistä. Mutta selvästi ollaan menossa parempaan suuntaan jälleen!

Pertti Koskinen: Vinttikamaripoika

Kvaliti 2015. 236 s.

Maija Miilunkorpi -sarja:

Salaisuuksien kylä (Myllylahti, 2011)

Kaunis mies katoaa (Myllylahti, 2012)

Manipulaattori (Kvaliti, 2015)

Vinttikamaripoika (Kvaliti, 2015)

Arvostelukappale.

Vuoden johtolanka 2016 -palkintoehdokas. Kilpailuun osallistuminen tapahtuu siten, että kustantaja lähettää kirjan kilpailuraatilaisille luettavaksi. Kukin kustantaja itse vapaasti päättää, mitkä julkaisemansa kirjat se lähettää kilpailuun.

Pertti Koskinen: Manipulaattori

Tutustuin ensi kertaa uskonnolliseen ja olutta kittaavaan henkivartija Maija Miilunkorpeen Pertti Koskisen esikoisdekkarissa Salaisuuksien kylä (Myllylahti, 2011). En aivan varauksitta Maijan hahmoa niellyt enkä Koskisen tyyliin ihastunut, mutta varovaisen kiinnostunut kyllä olin. Tarinan peruskuvio oli sen verran vetävä ja miljöö kiehtova, että pidin asetelmaa lupaavana.

Sittemmin on tapahtunut paljon. Harjavaltalainen Koskinen on julkaissut Salaisuuksien kylälle jatko-osan Kaunis mies katoaa (Myllylahti) vuonna 2012 ja vuonna 2015 ilmestyi peräti kaksi osaa lisää eli Manipulaattori ja myöhemmin esittelyyn tuleva Vinttikamaripoika.  Vuoden 2015 kirjat on julkaissut Kvaliti-niminen kustantamo.

Maija Miilunkorpi -sarjan kakkososa on minulta jäänyt lukematta, mutta nimensä perusteella sen juoni punoutuu katoamistapauksen ympärille. Niin Manipulaattorikin ja takakansitekstin mukaan myös Vinttikamaripoika. Mikäpä siinä, kyllä katoamisen, etsimisen ja löytymisenkin ympärille voi kelpo jännitystarinan kutoa. Manipulaattorissa vain ei valitettavasti päästä oikein puusta pitkään, ja sitten ratkaisu pullahtaa ihan puskista.

Maijalle on ehtinyt viime tapaamisemme jälkeen tapahtua yhtä ja toista. Hänen rakastettunsa on joutunut henkirikoksen uhriksi. Maijan mielenterveys ei ole enää sitä omin avuin kestänyt, vaan hän on joutunut mielisairaalaan hoitojaksolle. Nyt tilanne näyttäisi ainakin päällisin puolin rauhoittuneen. Kovin terveellä tavalla Maija ei kuitenkaan syylliseen suhtaudu, vaan hautoo kostoa. Psykologian opinnot ovat edenneet mukavasti, ja keikkaakin on riittänyt. Uskonnollisuus on karissut matkan varrelle, eikä oluttakaan enää kittailla entiseen malliin. Sen sijaan treenaamisesta on tullut nuorelle naiselle todellinen pakkomielle.

Yllättäen Maija saa erittäin rahakkaan ja helponkuuloisen työtarjouksen. Hänen entisen koulutoverinsa Sesilian aviopuoliso, yritysjohtaja Jari Järvinen on kadonnut. Sesilian äiti palkkaa Maijan jonkinlaiseksi seuraneidin, henkivartijan ja nuuskijan yhdistelmäksi. Maijan tehtävänä on asua Sesilian kanssa tämän luksuskodissa, kunnes Jarin kohtalo selviäisi.

Maija ottaa tehtävän vastaan ristiriitaisin tuntein. Sesilia on ollut jo kouluaikoina ilkeä kiusaaja ja päällepäsmäri, jota hännystelijät ovat sokeina totelleet. Maija on joutunut uhrin rooliin. Nyt osat ovat kummallisesti kääntyneet nurin. Koulussa hyvin menestynyt Maija on vähissä varoissa, mutta koulupudokas Sesilia on saanut todellisen jättipotin. Hänestä ollaan leipomassa yhtiön uutta pomoa, kun Jari Järvinen siirtyy sopimuksen mukaan haaveammattiinsa taiteilijaksi nostettuaan yhtiön ensin kukoistukseen.

Manipulaattorissa on monenlaista ongelmaa. Ensinnäkin lähtöasetelma on niin epäuskottava, ettei tarinaan pysty mitenkään tempautumaan mukaan. Yritysjohtaja on ollut kateissa alle vuorokauden, ja hänen etsimisekseen palkataan kaksi eläköitynyttä vakuutusetsivää, joista ei sen enempää sitten kerrotakaan. Poliisille ei haluta asiasta puhua. Vaimon turvaksi palkataan Maija tuhannen euron päiväpalkalla silmää räpäyttämättä.

Mitään johtolankoja tai oikein edes arvailuja mistään ei ole. Sesilia tuntuu ajattelevan, että Jari on mennyt piiloon venäläisten uhkailujen takia (syy uhkailuihin jää hämäräksi), äiti taas antaa ymmärtää epäilevänsä jotenkin Sesiliaa. Sitten Sesilia alkaa epäillä, että appivanhemmat jotenkin testaavat häntä. Maija ei ymmärrä mitään. Katoamista enemmän häntä kiinnostavat Sesilia ja omat kouluaikaiset traumat. Paljon puuhataan merkityksetöntä ja juonen kannalta jonninjoutavaa, kuten keitellään jauhelihakeittoa!

Toiseksi henkilökuvaus on ohuen ohutta, ja jopa Maija päähenkilönä on kummallisen epäjohdonmukainen. Vielä kurjempaa on, että dialogi, jonka varaan kirja paljolti rakentuu, on armottoman tönkköä. Koskinen on kirjoittanut jo kolme romaania, joten voisi toivoa, että kielikin olisi matkan varrella hioutunut. Valitettavasti niin ei ole käynyt. Pahin pettymys oli kuitenkin loppuratkaisun äärimmäinen epäuskottavuus.

Toivottavasti tämä on Koskisen tuotannossa välityö ja sarjan neljäs osa Vinttikamaripoika on jälleen parempitasoinen.

Pertti Koskinen: Manipulaattori

Kvaliti. 215 s.

Arvostelukappale.

Vuoden johtolanka 2016 -palkintoehdokas. Kilpailuun osallistuminen tapahtuu siten, että kustantaja lähettää kirjan kilpailuraatilaisille luettavaksi. Kukin kustantaja itse vapaasti päättää, mitkä julkaisemansa kirjat se lähettää kilpailuun.