Simo Pajunen: Salaperäinen Sonja

 

Syyskuun 19. päivän aamu vuonna 1961 ei ala lakitieteen ylioppilas Santtu Leinolla mitenkään hyvin. Matkalla Suomenlinnan lautalta kohti Katajanokalla Tilastokeskuksen tiloissa sijaitsevaan työpaikkaansa Santtu osuu paikalle, kun Kolera-altaasta nostetaan torin kiveykselle nuoren miehen ruumista. Hän tunnistaa sen oitis ystäväkseen Antsuksi, jonka kanssa hänen piti edellisenä iltana tavata baarissa. Antsu ei koskaan tullut, joten Santtu päätyi nätille tytölle mörönsyötiksi Suomenlinnaan.

Yllättävä näky saa Santun pasmat sekaisin, eikä hän tule ilmaisseeksi paikalla oleville poliiseille, että tuntee ruumiin. Hän poistuu vähin äänin työpaikalleen, mutta Antsun kohtalo ei tietenkään niin vain unohdu. Heidän oli pitänyt illalla suunnitella, miten parhaiten käsittelisivät yhteisen armeijakaverinsa, joka oli huijannut heitä kumpaakin autokaupoissa. Pian poliisit tulevat hakemaan Santun kuultavaksi poliisiasemalle, missä yksi konstaapeleista tunnistaa Santun ja kertoo nähneensä tämän aamulla Kolera-altaalla.

Tilanne ei näytä hyvältä, mutta Santulla on onneksi hyvä alibi. Pian poliisiasemalta vapauduttuaan hän kuulee, että heitä huiputtaneen autokauppiaan työtoveri on tapettu. Liittyvätkö tapaukset jotenkin yhteen? Oliko Antsu tuntenut tämän toisen tapetun miehen? Santtu alkaa tuntea olonsa turvattomaksi ja päättää hakea lapsuudenkotinsa vintille kätketyt käsiaseet, jotka sankarivainajaisä on aikanaan tuonut sodasta. On hyvä olla vähän kättä pitempää, kun miestä tuntuu kuolevan ympäriltä.

Aseenhakureissun jälkeen Santtu poikkeaa tuttuun ravintolaan, jonka nurkkapöydässä istuu hänen opiskelijatuttunsa Tikke. Miesten vaihtaessa kuulumisia pöytään astelee kaunis nuori nainen, joka selvästi tietää, kuka Santtu on. Nainen on pulassa. Ovenpielessä hänen toimiaan tarkkailee kaksi ruman näköistä korstoa. Kun kolmikko on täpärästi karistanut korstot kannoiltaan, nainen esittäytyy Antsun tyttöystäväksi Sonjaksi. Santtu ei ole koskaan kuullutkaan Sonjasta, mutta nyt tämä pyytää mieheltä isoa palvelusta.

Tästä tapaamisesta vasta varsinaisesti alkavat Simo Pajusen nostalgiavakoilutrilleri Salaperäinen Sonja tapahtumat, vaikka kasassa on tosiaan jo kaksi ruumistakin! Kiitettävän tiukkatahtinen jännitysromaani siis sijoittuu vuoteen 1961, jolloin kylmän sodan pakkanen vai kiristyi aiheuttaen muun muassa Suomessa ja Helsingissä kiihtyvää vakoilutoimintaa puolin ja toisin. Santtu on viaton sivustaseuraaja, mutta hän tulee temmatuksi mukaan todella kovan tason peliin, jossa panoksena on suuret rahasummat, arvokkaat salaisuudet ja - ihmishenget.

1960-luvun Helsinki herää Salaperäisen Sonjan sivuilla mukavasti henkiin. Santun ja hänen ystäviensä kautta seurataan ajan opiskelijaelämän arkea, joka oli aineellisesti niukkaa mutta vilkas seuraelämä korvasi toisaalta paljon. Sota-ajasta oli kulunut vasta viitisentoista vuotta, joten niukkuus oli tuttua kaikille.

Koska tapahtumien taustalla oli kansainvälinen suurvaltapolitiikka, jonkin verran tilaa annetaan myös ajankohtaisten uutisten seuraamiselle ja kommentoinnille. Santtu ei ole kovin poliittisesti aktiivinen, mutta ajankohtaiset tapahtumat kuitenkin kiinnostavat häntä sen verran, että tärkeimmät uutistapahtumat tulee silmäiltyä lehdistä. Myös työpaikalla ja kuppiloissa käydään erilaisia keskusteluja, joiden avulla ajan poliittinen ilmapiiri ja päivänpolttavat aiheet valottuvat.

Santtu tulee siis temmatuksi mukaan tapahtumiin alun alkaen täysin sivullisena, mutta hän ei jää pelkästään avuttomaksi ajopuuksi vaan osallistuu aktiivisesti toimintaan. Poliisien on vaikea peittää hämmästystään, kun Santun nimi ja naama yhdistyvät yhä uusiin hämäräperäisiin tapauksiin. Lisäksi Sonjan pussissa tuntuu olevan kovin sekalaisia jauhoja. Voiko naisen sanaan lainkaan luottaa? Kenelle tai keille hän lopulta tekee töitä? Onko Santun edes terveellistä tietää totuutta?

Mitä pidemmälle tapahtumat etenevät, sitä kiperämpiin tilanteisiin Santtu päätyy. Helsingissä toden totta liikkuu monen tahon agentteja. Mietin jo, miten Pajunen aikoo saada Santun selville vesille, mutta niin vain tulin jälleen kerran mojovasti yllätetyksi. Loppuratkaisusta annan kyllä täydet pisteet!

Juonenrakentelun ja -kuljetuksen sekä miljöökuvauksen puolesta Salaperäinen Sonja on vallan mainio alagenrensä edustaja. Minäkertoja Santtukin saa ihan mukavasti lihaa ja väriä luittensa ympärille, vaikka onkin vakoilujännärin päähenkilö. Kaveri vaikuttaa ihan mukavalta nuorelta mieheltä, jolle alkaa toivoa käyvän hyvin. Siksi vähän harmittaa, ettei käsikirjoitusta ole vielä kertaalleen oikoluettu ennen painoon lähettämistä. Tekstiin on jäänyt turhan monta oikeakielisyys- ja taittovirhettä, jotka olisi kannattanut siivota pois.

Simo Pajunen: Salaperäinen Sonja
Kustannus HD 2021. 207 s.

Arvostelukappale.

Aiemmat lukemani Simo Pajusen teokset:

Musta rengas (Myllylahti 2013)
Kaarti (Vakka ja Kansi 2011)

Sanni Antelo: Siniset silmät!

Leena on kolmikymppinen sinkku, jonka sulhanen menehtyi hirvikolarissa juuri ennen pariskunnan häitä. Onnettomuudesta on jo vuosia, mutta Leena ei ole oikein päässyt menetyksestään yli ja elelee yksikseen. Sitten eräänä päivänä hän löytää postilaatikostaan hieman hämäräperäisen kutsun läheisessä kaupungissa sijaitsevassa hotellissa pidettäviin juhliin. Kutsuja ja juhlan aihe jäävät hämärän peittoon, mutta kaikkien, niin Leenan itsensä kuin lukijankin yllätykseksi Leena varaa itselleen hotellihuoneen ja lähtee juhliin vielä samana iltana.

Juhliminen tyssää nopeasti, kun paikalle saapuu karhuksi pukeutunut mies. Lasillisen viiniä nauttinut Leena menee paniikkiin ja pakenee huoneeseensa karhu kintereillään, niin hänestä ainakin tuntuu. Lapsuudesta saakka Leena on pelännyt karhuja lähes hysteerisesti, onpa sitten kyse teddynallesta tai oikeasta mesikämmenestä.

Hyvin epäloogisesti Leena päättää jäädä vielä toiseksikin yöksi hotelliin ja osallistua illalla ravintolassa pidettävään juhlaan. Niissä hän tutustuu komeaan ja mukavaan Pekkaan, joka paljastuu myös karhupuvun omistajaksi. Kuin huomaamatta Leena rakastuu Pekkaan, ja he alkavat seurustella.

Rakastunut Leena ei suostu huomamaan Pekan käytöksessä mitään outoa. Pekka kertoo eronneensa, koska hänen entisellä vaimollaan on pahoja mielenterveysongelmia. Jos Kirsi siis ottaisi Leenaan yhteyttä, ei kannattaisi uskoa mitään. Pekka tekee etätöitä kotoa ja varjelee visusti tietokonettaan. Mies saa helposti raivokohtauksia ja on mustasukkainen Leenan menemisistä ja jopa kuolleesta sulhasesta. Toisaalta mies pitää lapsista kovasti ja osallistuu erilaisiin hyväntekeväisyystempauksiin vähäosaisten lasten hyväksi. Siksi hänellä on autossaan mukana nalleja kokonainen kassillinen. Naapurin kymmenvuotias poika muuttuu kummalliseksi oltuaan Pekan kanssa kalaretkellä.

Sitten Leena alkaa odottaa lasta. Leenan äiti penkoo vintiltään Leenan lapsuuden leluja, ja yllättäen Leena alkaa muistaa kauan sitten unohtamiaan asioita omasta lapsuudestaan, myös sen, miksi hän niin silmittömästi pelkäsi sedältään lahjaksi saamaansa murisevaa nallekarhua.

Sanni Antelon psykologinen trilleri Siniset silmät! on perusjuoneltaan ja -idealtaan kiinnostava. Lukija arvaa aika nopeasti, mikä Pekassa on vialla, mutta sinisilmäinen Leena ei tunnu millään havahtuvan todellisuuteen. Loppuratkaisukin on poikkeuksellisen hyytävä.

Siniset silmät! on julkaistu niin sanottuna puolikustanteena, mikä sitten selittääkin tarinan ongelmat eli epäuskottavat juonenkäänteet, kuten Leenan mielijohteen lähteä juhliin tietämättä niistä mitään tai dramaattiset loppukäänteet etelänlomalla. Lisäksi tarina on kirjoitettu tukkoon arjen yksityiskohdilla. Esimerkiksi joulua vietetään teoksen mittaan kahdesti kaikkine siivouksineen ja laatikonpaistoineen. Nämä ongelmat olisi hyvä kustannustoimittaja poistanut ja kirjoituttanut tekstiä uudelleen. Kieli sen sijaan on luistavaa, ja lukeminen sujuu sen suhteen ongelmitta. Ulkoasuun on panostettu mukavasti, vaikka taitossa jonkin verran horjuntaa onkin.

***

Antelo on julkaissut samaten puolikustanteena myös kuvitetun satukirjan Ihmeellinen taulu. Siinä pieni Heidi-tyttö ihailee mummolan seinällä olevaa koirataulua ja huomaa ihmeekseen, että taulun koira osaa puhua hänelle. Petrus-koira neuvoo Heidiä, miten tämä pääsee taulun puutarhaan leikkimään sen kanssa. Heidi tekee työtä käskettyä ja vieraileekin useita kertoja Petruksen luona ja ottaa mukaan pikkuveljensäkin. Vähitellen Heidille selviää, mitä Petrukselle ja sen koiraystäville on tapahtunut. Kirjassa siis kerrotaan lapsille sadun keinoin kuolemasta. Se sopii hyvin vaikkapa lohduttamaan lemmikkinsä menettänyttä lasta. Tämä puolikustanneteos on huolella viimeistelty ja idealtaan raikas.

Kolmas lukemani Antelon teos Kuunsillan kutsu on jonkinlainen fantasiapamfletti, jossa unenomaisen kerronnan avulla otetaan kantaa luonnonsuojelun ja maailman pelastamisen puolesta. Vaikeuksista voidaan selvitä, eikä vielä ole liian myöhäistä. Tämän aikuisille suunnatun teoksen Antelo on myös kuvittanut itse.

Sanni Antelo: Siniset silmät!   

Kustannus HD 2011. 245 s.

Sanni Antelo: Ihmeellinen taulu

Kuvitus Mari Lepistö. Kustannus HD 2012. 56 s.

Sanni Antelo: Kuunsillan kutsu

Mediapinta 2015. 48 s.

Kiitokset kirjoista kirjailijalle!

Aiheeseen liittyy muutama vuosi sitten kirjoittamani juttu omakustanteista ja erilaisista vaihtoehdoista saada teoksensa julkaistua.