JP Koskinen: Ukkoslintu

 

”Sodassa on omat lakinsa. Sota on kuin joukko irti päästettyjä verikoiria, jotka voivat käydä kimppuusi tai puolustaa sinua. Et tiedä koskaan, mitä tapahtuu seuraavaksi.”

Ukkoslintu täydentää JP Koskisen hienon Tulisiipi-trilogian ja sijoittuu sarjan keskelle. Romaanisarja on ilmestynyt vähän nurinkurisessa järjestyksessä. Tulisiipi ilmestyi ensimmäisenä vuonna 2019 mutta sijoittuu kronologisesti sarjan päätösosaksi. Finlandia-ehdokkaana olleen ja Savonia-palkinnon napanneen Tulisiiven julkkareissa kirjailija kertoi, että romaanin yhden juonteen taustalla oli hänen hautaamansa Amerikan alkuperäiskansoihin liittyvä romaani-idea. Se ei koskaan ilmestyisi.

Vaan kaksi vuotta myöhemmin ilmestyi Haukansilmä, joka mitä ilmeisimmin oli juuri tuo kirjailijan haudatuksi väittämä teos. Se kertoo Tulisiiven päähenkilö Kaarle Kuuran isoisän Yrjö Kuuran lapsuuden ja nuoruuden tarinan ennen hänen avioitumistaan 1880-luvun puolivälissä. Yrjö tuli vanhempiensa mukana Suomesta Amerikkaan 1860-luvulla. Haukansilmä oli Savonia-ehdokkaana.

Koska Tulisiipi kattaa tapahtumia 1930-luvun alkupuolelta vuoteen 1961, jäi kahden romaanin väliin vielä yhden romaanin ja sukupolven kokoinen aukko. Sen Koskinen täytti julkaisemalla Yrjön pojan Janne Kuuran tarinan romaanissa Ukkoslintu.

Kokonaisuutena Tulisiipi-trilogia on lievästi sanoen huikea! Mietin pitkään, miten tätä historiallista romaanisarjaa parhaiten kuvaisin olematta tahtomattani epäoikeudenmukainen ja vähättelevä. Ehkä sitä parhaiten kuvaisi määritelmä eeppinen kertomakirjallisuus. Olen aiemminkin luonnehtinut Koskista armottomaksi tarinaniskijäksi, ja tässä sarjassa tarina tosiaan kulkee uskomattoman vetävästi ja samalla koskettavasti.

Sarja kuvaa Kuuran perheen kolmen sukupolven uskomattomia kohtaloita maailmanhistorian pyörteissä. Lakotaintiaanit kaappaavat Yrjön mukaansa, kun tämä vielä oli pikkupoika, ja kasvattavat tästä intiaanin. Yrjö näkee sisältä päin intiaanisotien karut seuraukset. Hänen oma kohtalonsa ei kuitenkaan ole jäädä osaksi kuihtuvaa lakotayhteisöä.

Yrjön poika Janne haluaa toimittajaksi. Duluthin paikallislehdestä nuorukainen ponnistaa vaikeuksien kautta The New York Timesin toimittajaksi. Suurkaupungin syke lumoaa Jannen, mutta hän näkee myös sen nurjat puolet läheltä. Voitot ja työn hedelmät eivät jakaudu oikeudenmukaisesti. Mutta kaikesta ei voi lehden sivuille vapaasti kirjoittaa.

Jannea kiehtoo Euroopassa raivoava sota. Sitä pitää päästä katsomaan läheltä. Ihmisten on saatava tietää, mitä oikeasti tapahtuu. Yllättäen hänet lähetetään Ranskaan ja hän saa toverikseen Nopean Hirven, apassin, jonka tehtävä on raportoida sotatapahtumista intiaanien näkökulmasta. Nuoret journalistit tempautuvat sodan pyörteisiin ja ovat useaan otteeseen hilkulla päästä hengestään.

Tapahtumien keskeltä on kuitenkin kovin hankalaa saada käsitystä, mistä sodassa oikein on perimmältään kyse. Jannen tiedonjano ei ota hellittääkseen. Hän haluaisi perehtyä sotaan myös vastapuolen näkökulmasta, mutta Yhdysvaltojen liityttyä sotaan se ei enää onnistu. Mutta itärintamalle hän itsensä kuitenkin järjestää. Kuten arvata saattaa, olot käyvät entistäkin ankeammiksi ja vaarallisemmiksi. Venäjän vallankumouksen kuohut aiheuttavat rintamalla melkoista kaaosta.

Jannen tarina kuitenkin vielä jatkuu sodan jälkeen New Yorkissa. Paluunsa jälkeen hänet nimitetään The New York Timesin rikostoimittajaksi. Pian hän toteaa, että New Yorkin kaduilla ja salakapakoissa on meneillään oma sotansa, jossa ruumiita tulee päivittäin. Ura ja henkilökohtainen elämä tarjoavat siinä määrin vastuksia, että 1930-luvun taitteessa alkavat uudet haasteet väikkyä Jannen silmissä. Olisiko meren takana työläisten paratiisissa sittenkin kaikki paremmin?

Tulisiivessä päähenkilönä on Jannen veljen Timo Kuuran poika Kaarle Kuura, jonka elämässä on lopulta vain yksi päämäärä: päästä lentämään. Yrjö-isoisän ystävä Kolme Arpea nimeää Kaarlen Tulisiiveksi, kun tämä pikkupoikana syöksyy vajan katolta maahan punakeltaiset kangassiivet hehkuen. Kun Kaarle on kymmenen korvilla, Kuuran ja naapurin perheet muuttavat Karjalan Neuvostotasavaltaan rakentamaan työväen valtiota. Myös Janne on aikeissa lähteä Neuvostoliittoon katsomaan, miten työväenvalta käytännössä toimii. Ukkoslintu ja Tulisiipi lomittuvat hienosti, ja kuvio täydentyy.

Tulisiiven julkistamishaastattelussa JP Koskinen kuvasi teostaan kudosmaiseksi tarinaksi, jossa oikeastaan yhdistyy useampi tarina päähenkilön elämänvaiheiden kautta. Sama kudosmaisuus toteutuu kaikissa trilogian osissa. Kaikki päähenkilöt myös pohdiskelevat jossain vaiheessa omaa elämänkulkuaan ja toteavat eläneensä useita elämiä tai ainakin kokeneensa elämänsä varrella monia toisistaan poikkeavia jaksoja. On siis vähän harhaanjohtavaa puhua varsinaisesta juonesta saati juonivetoisuudesta, kun kyse on enemmänkin elämäntarinoista ja niiden monenkirjavista kudelmista.

Se konkretisoituu myös nimissä. Yrjö Kuura saa Amerikkaan muuttaessaan nimen George Frost. Lakotat nimeävät hänet useaan kertaan uusilla nimillä. Kaarle on Amerikassa Charles ja Neuvostoliitossa hänestä tulee vielä Gennadi. Nimet eivät ole vain sanoja, vaan ne ovat myös identiteettejä. Identiteettiä rakentavat myös kielet ja elinympäristöt sekä kokemukset. Yksi ihminen voi olla monta.

Sarjan osien päähenkilöt ovat kaikki Kuuran suvun miehiä, joiden erityispiirteet vaikuttavat heidän kohtaloihinsa. Yrjö ja Janne ovat omilla tavoillaan idealisteja, jotka joutuvat tuon tuosta törmäyskurssille realiteettien kanssa. Kaarlen fanaattinen suhtautuminen lentämiseen sokaisee hänet moneen otteeseen, mutta systeemi pitää kyllä huolen, että hänetkin jo nuoresta pitäen karusti törmäytetään vallitseviin olosuhteisiin.

Koskinen on kuitenkin tuonut jokaisen miehen elämään ainakin yhden määrätietoisen naisen, joka ei alistu perinteiseen muottiin. He tuovat miesten kohtaloihin keskittyviin tarinoihin mukavasti särmää ja ulottuvuuksia.

Tulisiipi-trilogia on poikkeuksellisen hieno kokonaisuus, ja historiasta ja ihmisyydestä kiinnostuneille lukijoille se on ohittamaton teos. Se on samaan aikaan soljuvan tarinavetoista ja ajatuksia herättävää, ihmisyyden peruskysymyksiä luotaavaa kerrontaa. Epiikkaa parhaimmillaan.

Missä järjestyksessä sitten lukea tämä sarja? Itse olen lukenut jokaisen osan sen ilmestyttyä, mutta nyt vielä kuuntelin koko sarjan kronologisessa järjestyksessä. Kumpikin menetelmä toimii oikein hyvin. Jokainen osa on myös itsenäinen teoksensa, joten koko sarjaa ei ole pakko lukea. Tosin mielestäni Ukkoslintu toimii parhaiten juuri sarjan keskimmäisenä teoksena. Oma suosikkini taitaa edelleen olla Haukansilmä. Ehkä. Nyt kaikki kolme kirjaa luettuani ja kuunneltuani tarinakudelma kuitenkin elää mielessäni kokonaisuutena.

JP Koskinen: Ukkoslintu
Like 2024. 399 s.
Äänikirjan lukija Toni Kamula.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Tulisiipi-trilogia:

Tulisiipi (Like, 2019)
Haukansilmä (Like, 2021)
Ukkoslintu (Like, 2024)

tai

Haukansilmä
Ukkoslintu
Tulisiipi

Bloggausjonon purkua, osa 2.

 

Edellisessä jutussani kerroin lyhyesti, miten minulle pääsi kertymään mittava bloggausjono ja miten päädyin purkamaan sen lopulta kahden jononpurkubloggauksen avulla. Alun perin minulla ei ollut sen kummempaa suunnitelmaa kuin purkaa blogiin ne vähäiset muistikuvat, mitä kuukausia sitten luetuista kirjoista on mieleen jäänyt. Pian kuitenkin huomasin, että ensimmäiseen juttuun valikoituivat ulkomaisten kirjailijoiden teokset. Niiden joukossa on pari dekkaria, mutta pääosin ne ovat jotain muuta: historiallista viihdettä, YA-spefiä, vakavampaa historiallista kaunokirjallisuutta.

Toiseen juttuun tuntuivat kuin tarkoituksella jäävän kotimaisten tekijöiden jännitysromaanit ja dekkarit. Yksi teoksista on esikoisromaani ja yksi edustaa niin sanottua yksittäistä teosta sen sijaan, että olisi osa sarjaa. Loput kuusi ovat erimittaisten dekkarisarjojen jatko-osia.

Tähän viimeisen joukon ’syytä’ osittain onkin, että bloggausjono alkoi venyä hallitsemattomaksi. Olen pitänyt tätä kirjablogiani yli kaksitoista vuotta. Sinä aikana olen kirjoittanut lukuisista dekkareista. Niille taas on luonteenomaista olla sarjamaisia. Tuntuu, että nykyään esikoisdekkarin julkistamisen yhteydessä jo heti kerrotaan, että se on samalla myös uuden dekkarisarjan aloitusosa.

Kuten olen aiemminkin kertonut, luen monia pitkienkin sarjojen jatko-osia mielelläni. Mutta miten ihmeessä kirjoittaa niistä aina uudelleen raikas ja tuore blogijuttu?! Ainakaan minulla ei vain yksinkertaisesti puhti riitä, vaikka vilpitöntä halua olisi kahmaloittain. Monet dekkarit on tarkoitettukin käyttöviihteeksi, joten ne eivät välttämättä jätä kovin vahvoja muistijälkiä, vaikka ne eivät millään muotoa mitenkään huonoja alalajinsa edustajia olisikaan.

Pahoittelen siis tätä nippujuttuani niin arvostelukappaleita lähettäneille kustantamoille kuin kirjailijoillekin, jotka ehkä ovat odottaneet myös uusimman kirjansa esittelyä blogiini. Kaikki kirjat olisivat ansainneet oman paneutuneen esittelyjuttunsa, mutta tällä kertaa ne saavat vain tätä.

 

Jenni Multisilta: Kuinka tähdet kuolevat
Like 2022. 339 s.
Äänikirjan lukija Iisa Pajula.
Ennakkokappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

En hirmuisesti innostunut Jenni Multisillan esikoisjännäristä Yksi teistä kuolee (Like, 2020), joten seuraava Mitä tapahtui merenneidoille on jäänyt lukematta ja tuskin olisin tarttunut tähän kolmanteen eli Kuinka tähdet kuolevat -teokseenkaan ilman Likeltä tupsahtanutta ennakkokappaletta. Kun kirja oli ilmestynyt, se sai viihdyttää minua marjametsässä äänikirjaversiona. Ja hyvin viihdyttikin! Ennakkokappaleen kansitarran mainosslogan ’vangitseva psykologinen trilleri’ pitää hienosti kutinsa.

Tarinassa yläkoulun musiikkiluokka kokoontuu viisitoista vuotta myöhemmin viikonlopuksi luokkakokoukseen. Ysiluokka on aikanaan päättynyt traagisesti, mutta miten, se selviää vähitellen ja kunnolla vasta ihan lopussa. Mitä oikeasti tapahtui tuona keväänä, kun luokka harjoitteli musikaalia Chicago? Miesopettaja on kiehtonut vähän turhan paljon teinityttöjen mieliä. Oliko joku heistä Tähti, josta opettaja piti liian paljon ja kenties väärällä tavalla? Nyt joku on selvästikin päättänyt selvittää totuuden, mutta ovatko luokkakokouksessa kaikki niitä, joita väittävät olevansa?

Koukutuin tähän tarinaan, vaikka sen seuraaminen äänikirjana ei ollut ihan helpoimmasta päästä. Oli myös pakko katsoa Chicago-musikaalista tehty elokuvaversio perään.

Multisilta poikkeaa jännityskirjallisuuden valtavirrasta, sillä hänen tähänastiset teoksensa ovat itsenäisiä yksittäisteoksia, eivät sarja.

 

Miska Karhu: Nimeni on Alex
Karisto 2021. 183 s.
Äänikirjan lukija Emil Johansson.
Kansi Sanna-Leena Meilahti.
Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Seurasin Miska Karhua Twitterissä niihin aikoihin, kun hän työsti Kariston kirjoituskilpailun voittanutta käsikirjoitustaan julkaistavaksi romaaniksi. Niinpä ilahduin, kun sain hänen trillerimäiseksi kuvatun esikoisromaaninsa Nimeni on Alex kustantajalta arvosteltavaksi.

Mikään jännitysromaani, trilleri tai dekkari Nimeni on Alex ei kuitenkaan ole, vaikka sen nimihenkilö katoaakin. Katoamiseen liittyvä arvoitus ratkeaa lopussa, mutta sitä ennen pureudutaan katoamisen ympärillä velloviin kipeisiin ihmissuhteisiin.

Alex on Anssin rakastettu. Hän on aiemmin ollut Anu, ja prosessi on vielä sen verran vaiheessa, että Alexilla on edelleen naisen henkilötunnus. Kun Anssi päätyy tekemään Alexista katoamisilmoitusta poliisilaitokselle, tilanteesta kehittyvä keskustelu saa lukijankin otsalle nousemaan hikihelmet. Ja se on vasta tukalien tilanteiden alku!

Anssi on syystä hädissään, sillä Alex on ollut jossain vaiheessa itsetuhoinen. Hän on tosin luvannut, ettei enää koskaan satuta itseään. Ja Alex on aina pitänyt lupauksensa. Mutta nyt hän ei ole palannut kotiin Tampereen-reissultaan eikä puhelimeenkaan saa yhteyttä.

Anssin on pakko ilmoittaa Alexin katoamisesta tämän vanhemmille Marjutille ja Petrille, jotka tulevat oitis miesten asunnolle. Sinne saapuu myös Anssin äiti Kerttu. Tilanne on monin tavoin hankala, sillä erityisesti Marjut ei hyväksy lainkaan, että hänen Anu-tyttärensä on nyt Alex-niminen mies.

Karhu antaa äänen Anssille, Marjutille ja Petrille, mutta myös Alex kertoo omaa tarinaansa muiden lomassa. Pieneen kirjaan tässä on runsaasti näkökulmia, mutta ne kyllä valottavat tilannetta mielenkiintoisista kulmista. Itselleni tässä oli vielä sattumalta sellainen lisäkierre, että lähipiirissäni on pariskunta, joka on täyskaima Alexin vanhempien kanssa.

Marjut ei varsinaisesti ole kirjan mukavin henkilö, mutta hänen asemaansa minun oli tietysti samanikäisenä äitinä helpoin asettua. Ymmärsin Marjutia, vaikka en pitänytkään siitä, mitä hän teki.

Mielenkiintoinen ja ajatuksia (ja tunteita) herättävä teos. Kannattaa ottaa lukuun.

 

Hanne Dahl: Ryöstetty elämä
Myllylahti 2021. 299 s.
Äänikirjan lukija Jutta Järvinen (Saga Egmont)
Arvostelukappale.

Espoolaisella Hanne Dahlilla on kesäasunto Hauholla, jonne hän on sijoittanut jo yhdeksänosaiseksi hujahtaneen leppoisahkon dekkarisarjansa. Jostain syystä en ole tullut lukeneeksi sarjaa aiemmin, vaikka aika laajasti olen mielestäni kotimaiseen dekkarikenttään vuosien varrella tutustunut. Päätin ottaa tietoisen riskin ja aloittaa sarjaan tutustumisen kahdeksannesta osasta Ryöstetty elämä.

Ihan hyvin mielestäni pääsin kärryille näinkin, vaikka mitä ilmeisimmin useimmat kirjan sivuilla tapaamani sympaattiset poliisit ja arkiset hauholaiset ovat sarjaa seuranneille tuttuakin tutumpia. Lukija on otettu hienosti huomioon alkulehdille sijoitetulla mittavalla henkilöluettelolla, josta selviävät keskinäiset suhteet, sekä karttapiirroksella keskeisestä miljööstä eli Pyhäjärven rannalla sijaitsevasta Hellevin Hovi -nimisestä majoitusyrityksestä. Hellevin Hovi on tapahtumien keskipisteessä ilmeisesti koko sarjassa.

Hauho ja mökkikylä Pyhäjärven rannalla antavat kovin leppeän miljöön ainakin tällä kertaa raa’alle kansainväliselle rikosvyyhdille. Hämeenlinnan keskussairaalan pihalla ryöstetään elinsiirtoyksikön juuri irrottama maksa. Elimen lisäksi aseistetut miehet kaappaavat sairaalan pihalta mukaansa myös hauholaisen sisätautilääkäri Mauri Yli-Virangon. Oliko elinluovutukseen johtanut onnettomuus puhdas sattuma vai liittyykö sekin itse asiassa samaan rikosvyyhtiin? Minne Yli-Virankoa ja maksaa ollaan viemässä? Uhataanko hauholaislääkärin henkeä?

Juonikuvio on kutkuttava, ja siitä saisi rakenneltua hyytävän trillerin, mutta Dahl kirjoittaa toisella tyylillä. Jännitystä ei juuri tihennetä, vaan kiperistä ja todella uhkaavistakin tilanteista selviydytään sutjakkaasti eteenpäin. Tätä kirjaa siis uskaltaa heikkohermoisempikin dekkarinystävä lueskella yksin syksyisenä iltana. Hellevin Hovissa juodaan poliisien ja henkilökunnan kesken useammatkin hyvät pullakahvit, ennen kuin koko paketti on kasassa.

Kuten sanottu, leppoisien Midsomerin murhat -sarjan tyyppisten dekkarien ystäville. Jos luettavia kirjoja ei ole jonossa hirmuisia määriä, tämä sarja kannattanee aloittaa alusta. Koko sarja on saatavana myös äänikirjoina.

Hauho-sarjan teokset:

Vaara vierailee kylässä (Mediapinta 2013)
Kuka olisi uskonut (Myllylahti 2015)
Vaiettu velka (Myllylahti 2016)
Selvästi syyllinen (Myllylahti 2017)
Hiljainen tahto (Myllylahti 2018)
Usvassa uinuu uhka (Myllylahti 2019)
Viimeiset vuorosanat (Myllylahti 2020)
Ryöstetty elämä (Myllylahti 2021)
Kun kukaan ei kaipaa (Myllylahti 2022)

Milka Hakkarainen: Maa kauhein isien
Myllylahti 2022. 350 s.
Äänikirjan lukija Jussi Puhakka.
Arvostelukappale.

Ihastuin kovasti Ruotsissa asuvan Milka Hakkaraisen esikoisdekkariin Ei verta rantaa rakkaampaa, ja ilokseni sille myönnettiin Suomen dekkariseuran kunniakirja vuoden parhaasta esikoisdekkarista. Siksi odotukset toisinkoista ja Skutskär-sarjan kakkososaa Maa kauhein isien olivat korkealla. Valitettavasti odotukset eivät aivan täyttyneet, vaan lukukokemus oli pienoinen pettymys.

Tämä harmitti melkoisesti, sillä jotenkin tekstistä paistoi, että ideoita kyllä oli, mutta jostain syystä tuntui, että kirja oli päätetty pistää painoon aavistuksen hätäisesti. Monet herkulliset tilanteet juostiin läpi kunnolla paneutumatta, vaikka tilaisuus trillerimäiseen jännityksen tihentämiseen olisivat olleet ihan käden ulottuvilla.

Lukija tapaa esikoisesta tutut henkilöt eli suomalaisuuttaan aiemmin piilotelleen mutta sen sittemmin osaksi identiteettiään hyväksyneen poliisi Jani Perannon sekä true crime -kirjailijaksi heittäytyneen suomalaisen toimittaja Rosa Riemusen. Jani on huolissaan kaveristaan Jukasta, ja näkee sitten tämän menevän tukholmalaiseen ravintolaan juuri ennen kuin siellä räjähtää pommi. Pian Jani huomaa olevansa ystävyyssuhteensa takia itsekin Säpon tarkkailun kohteena.

Henkilökohtaisen elämän vastukset vievät Janin takaisin lapsuudenmaisemiin Skutskäriin, missä myös Rosa pyörii tutkimassa suomalaismafian toimia. Rikollisjärjestöä johtaa pelätty Marsalkka kaksospoikiensa tukemana, eikä sen toimintaan nenän työntäminen ole ihan vaaratonta.

Hakkaraisen esikoiskirjassa minua viehätti erityisesti ruotsinsuomalaisuuden kipukohtien terävä tutkailu. Tässä kakkososassa samoja aineksia on mukana, mutta valitettavasti kirjoittaja ei ole nyt saavuttanut samaa terävyyttä sanansäiläänsä, joka muuten kyllä toimii vähintäänkin kohtalaisesti.

Toivon, että kolmososaa maltetaan kypsytellä paremmin, sillä Skutskär-sarjassa ja Hakkaraisella on mahdollisuuksia vaikka mihin.

 

Tuula Ranta: Jotka varjoissa kulkevat
Myllylahti 2021. 315 s.
Äänikirjan lukija Marjo Wilska (Saga Egmont)
Arvostelukappale.

Olen toivonut Tuula Rannan esikoisdekkarin Totuus on vaihtuva maisema jälkeen tapaavani sen kuusikymppisen päähenkilön Aira Karhun uudelleenkin. Toiveeni toteutui, sillä vuotta myöhemmin Rannalta ilmestyi kakkososa Aira Karhu -sarjaan eli Jotka varjoissa kulkevat.

Aira on ammatiltaan kriminaalipsykologi, mutta on jo jättäytynyt varsinaisen työelämän ulkopuolelle. Rikoskomisario Tapani Mikkonen kuitenkin mielellään konsultoi Airaa kimuranttien rikostapausten yhteydessä. Kaksikon välillä on vahvaa kemiaa, mistä kiittelin jo aloitusosan yhteydessä, sillä ei ole mitenkään tavanomaista, että dekkareissa tai jännityskirjoissa kuusikymppinen nainen kiinnostaa nelikymppistä miestä. Aira ei muutenkaan ole mikään mummeli, jollaisiksi meidät ikääntyneet naiset usein genressä kuvataan, vaan virkistävän itsetietoinen ja pärjäävä elämän tarjoilemista vaikeuksista huolimatta.

Laaksalalaisen Vaarala Oy:n toimistonhoitaja Silja saa surmansa kotinsa tulipalon yhteydessä. Kyseessä on mitä ilmeisimmin rikos, ja Mikkosen tutkinta suuntautuu heti Siljan työpaikkaan. Miksi joku on halunnut vaientaa pitkäaikaisen ja uskollisen perheyhtiön työntekijän?

Sitten kuolee elantonsa jonkinlaisena freelance-ATK-asiantuntijana tienannut Vili ”Börje” Sund, joka on pyörinyt vähän epämääräisissä laitapuolen piireissä. Opettajansijaisuuksia Helsingissä tehnyt sisko Inka perii veljensä asunnon ja itselleenkin yllätykseksi päättää tulla Laaksalaan kenties jäädäkseen, vaikka veljeä ei enää olekaan. Börjen entiset kaverit käyttäytyvät Inkan mielestä kummallisesti. Ovatko veljen puuhat olleet täysin valonkestäviä? Onko hän törmännyt johonkin, mikä on maksanut hänelle kalliin hinnan?

Sitten Vaarala-yhtiöiden perustajan iäkäs leski Lisbet Vaarala ottaa yhteyttä Airaan ja pyytää tätä luokseen keskustelemaan petoksesta, jonka uhriksi on joutunut. Rouvan aikanaan mieheltään saamat upeat mustat helmet on vaihdettu jäljennöksiksi. Asiaa ei voi viedä poliisille, sillä likapyykki pestään kotona.

Lukijan tyydytykseksi kaikki juonilinjat lopulta yhdistyvät. Ranta kirjoittaa sujuvaa ja otteessaan pitävää psykologista jännitystä, eikä kirjoissa turhaan mässäillä väkivallalla. Pääpaino on ihmissuhteissa, salaisuuksissa ja erilaisissa pinnan alla kytevissä jännitteissä. Ilokseni huomasin, että Rannalta on huhtikuussa ilmestymässä seuraava teos Helle hautoo kalmansaarta.

JP Koskinen: Elokuun viimeinen ehtoollinen
CrimeTime 2022. 298 s.
Äänikirjan lukija Panu Kangas.
Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Kun yhdeksän vuotta sitten (!) kuulin, että JP Koskinen on tehnyt kustannussopimuksen kaksitoistaosaisesta dekkarisarjasta, en oikein tiennyt, mitä ajatella. Ainakaan minä en ollut aiemmin kuullut moisesta yltiöpäiseltä kuulostavasta projektista! Nyt odotellaan, saako sarjan kahdeksas osa Elokuun viimeinen ehtoollinen Vuoden johtolanka 2023 -palkinnon, sillä se on Suomen dekkariseuran Johtolanka-raadin joulukuun alussa julkistamalla lyhytlistalla.

Tunnustan avoimesti olevani JP Koskisen tuotannon uskollinen fani. Olen nauttinut suuresti muun muassa hänen historiallisista romaaneistaan, eikä muukaan tuotanto ole huonoksi osoittautunut, kaikkea muuta. Monipuolinen ja tuottelias kirjailija on ehdottomasti nykykirjallisuutemme isoja nimiä.

Murhan vuosi -sarja ei ole erityisen kovaksikeitettyä dekkarimenoa, mutta vaikea sitä on oikeastaan cozy mystery -tyylisenäkään pitää. Hämeenlinnaan sijoittuvana ja sen kuntapolitiikan kiemuroihin aina säännöllisin välein sotkeutuvana sarjaa voinee huumorin pilke silmäkulmassa kutsua vaikka Hampton Noiriksi. Pidän kovasti Koskisen teoksiinsa kirjoittamasta ironisesta huumorista, se puree minuun aina, kun vain sen huomaan.

Tällä kertaa entisen poliisin Kalevi Arosuon pieni yksityisetsivätoimisto saa toimeksiannon, joka ällistyttää veljenpoika Juho Tulikoskea. Totuuden veljeskunta -nimisen järjestön perustajat Konrad ja Edvard Julin ovat saaneet sydänkohtauksen samana päivänä, ja kaksosista toinen eli Edvard menehtyi. Nyt Konradin poika Lauri Julin (en voi mitään, mutta minua tämä Joenpellon Lohja-sarjan henkilön täyskaima kyllä kaihersi koko kirjan ajan!) epäilee, että serkku Viola on jotenkin aiheuttanut veljesten sydänkohtaukset ja oman isänsä kuoleman. Ennen kuin huomaakaan, Juho tajuaa olevansa peitetehtävissä soluttautuneena Totuuden veljeskuntaan!

Juhon aiemmin saama isku päähän aiheuttaa edelleen kummallisen todentuntuisia unia, joten lukija pääsee seikkailemaan myös vuoden 1793 Hämeenlinnan kovin toisenlaisille toreille ja kaduille ja vähän lähitienoillekin lensmanni Carolus Mussen nihdin Johannes Eldforssin matkassa.

Näiden juonitteluiden ohessa setvitään edelleen Arosuon suvun sisäisiä sotkuja. Setvintä etenee kovin verkkaan, ja on pakko tunnustaa, että kahdeksan kirjan verran ja vuoden mittaan tätä seurattuani olen iloisesti jo pudonnut kärryiltäkin. Juho on edelleen yhtä tyhjätasku kuin ennenkin, eikä muutosta ilmeisesti ole ihan lähietäisyydellä luvassa. Mutta kirjojakin on tulossa vielä neljä, joten odotellaan!

Murhan vuosi -sarjan kirjat:

Tammikuun pimeä syli
Helmikuun kylmä kosketus
Maaliskuun mustat varjot
Huhtikuun hiipuva rakkaus
Toukokuun tuonen kukat
Kesäkuun kalmantanssi
Heinäkuun hurmeiset niityt
Elokuun viimeinen ehtoollinen

Jarkko Sipilä: Pelontekijät
CrimeTime 2021. 329 s.
Kansi Lasse Rantanen.
Äänikirjan lukija Veikko Honkanen.

Jarkko Sipilä: Kahdesti tapettu
CrimeTime 2022. 319 s.
Kansi Lasse Rantanen.
Äänikirjan lukija Veikko Honkanen.

Arvostelukappaleita. Äänikirjat itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

”Jarkko Sipilä, tämä on 21. Takamäki-dekkari. Montako vielä tulee?
- En tiedä. Nautin juonten kehittämisestä ja kirjoittamisesta. Yksi kerrallaan jatketaan.”

Näin alkaa Pelontekijät-nimisen Takamäki-dekkarin kansipaperin takaliepeeseen painettu pienoishaastattelu. Kun kesällä 2022 tartuin tähän kirjaan, tiesin, että vielä yksi Takamäki Jarkko Sipilän näppäimistöltä melkein tuli. Rakastettu toimittaja ja kirjailija menehtyi maaliskuussa 2022, kun viimeiseksi jäänyt Kahdesti tapettu oli miltei viimeistelyä vaille valmis. Viimeistelyn teki sitten kirjailijan tytär, jotta kirja saatiin painoon.  

Sipilä kirjoitti tätä sarjaansa kirja vuodessa -tahdissa, ja ensimmäinen osa Kosketuslaukaus ilmestyi vuonna 2001. Siinä ajassa henkilöiden yksityiselämässä ehti tapahtua paljon, vaikka Sipilä piti visusti huolta, että poliisien yksityiselämä kulki vain lankana sarjan taustalla. Mutta myös maailma ja poliisin työ muuttuivat, ja nämä muutokset näkyivät Takamäki-sarjassa. Sipilä kuvasi hyvin realistisesti poliisin työtä.

Takamäet ovat nimenomaan poliisidekkareita. Sipilä ei rasittanut lukijaa turhilla kerronnallisilla kikkailuilla, mutta näkökulma siirtyi aina välillä rikollisten puolelle. Poliisin työstä on näissä kirjoissa hohdokkuus kaukana, mutta ei Sipilä myöskään ihannoinut rikoksia tai rikollisia, vaikka myötätuntoa saattoi osoittaakin.

Olen mielestäni lukenut koko sarjan, mutta kuten sanottu, aikaakin tässä on kulunut rutkasti. Kahdesti tapetun sulkiessani nieleskelin kyyneleitä, koska myös kirjan loppusivuilla hyvästeltiin yksi tutuksi käyneistä henkilöistä. Itse hyvästelin tavallaan heidät kaikki, vaikka voinkin milloin tahansa palata Takamäen ja ryhmän pariin, jos niin haluan. Uusia rikoksia he eivät enää ratkaise.

Takamäki-sarjan kirjat:

Kosketuslaukaus
Tappokäsky
Karu keikka
Todennäköisin syin
Likainen kaupunki
Mitään salaamatta
Kylmä jälki
Seinää vasten
Prikaatin kosto
Katumurha
Muru
Suljetuin ovin
Valepoliisi
Luupuisto
Mies kuumasta
Valheen kasvot
Syvälle haudattu
Häikäilemätön
Uhripeli
Syy tappaa
Pelontekijät
Kahdesti tapettu

JP Koskinen: Haukansilmä

 

Preerian tuuli oli huuhtonut pääni puhtaaksi ja olin syntynyt uudestaan.

 

Kaksi vuotta sitten yksi suosikkikirjailijoistani julkaisi uuden romaanin, johon oli ladattu paljon odotuksia. Kustantamo järjesti pienet mutta hyvin lämmintunnelmaiset julkkarit, joihin sain kutsun ja joihin muutaman hyvän bloggaajakollegani kanssa osallistuin. Ihan paikan päällä olimme! Veimme pienen lahjankin, joimme kahvia ja söimme kakkua. Kirjailijaa haastateltiin ja lopussa oli vapaata seurustelua. Tällaista oli kuulkaa ennen! Ehkä on vielä joskus, ken tietää.

Muistelin lämpimästi kyseistä tapahtumaa eli JP Koskisen Tulisiipi-romaanin julkaisujuhlaa, kun luin hänen uunituoretta teostaan Haukansilmä. Tulisiipi lensi ja lunasti hienosti sille ladatut odotukset. Se oli Finlandia-ehdokkaana, ja se sai Savonia-palkinnon. Myös lukijat rakastavat teosta. Minäkin.

Olen Tulisiipeä käsittelevässä blogijutussani todennut, että ”…tarina tuntuu pullistelevan sen sivujen ja rivien väleistä. Kuvittelen, että kirjailija on joutunut suitsimaan Pegasosta melkoisesti…” Olisin niin mielelläni lukenut lisää monien teoksessa vilahtavien henkilöiden tarinoista!

Mutta vuonna 2019 Koskinen tyrmäsi toiveen lisäluettavasta: ”Koskinen paljasti haastattelussa myös hautoneensa vuosia Amerikan alkuperäiskansoihin liittyvää romaani-ideaa. Siitä on peräisin Tulisiipeen livahtanut Kolme Arpea -niminen mies, Kaarlen isoisän ystävä, jota Kaarle muistelee myöhempinä vuosikymmeninä useaan otteeseen. Kolme Arpea on siis vain tarinassa lyhyesti vilahtava sivuhenkilö, mutta kuten haastattelijakin totesi, hän vaikuttaa täyteläiseltä ja todelta. --- Koskinen totesi, että tämä romaani-idea on haudattu.”

Mutta onneksi kaikki kirjailijoidenkaan tekemät päätökset eivät ole kiveen hakattuja, tai ainakin niitäkin voidaan joskus vähän nakutella uuteen uskoon, sillä Haukansilmä on mitä ilmeisimmin ainakin aika pitkälti juuri tuo romaani, jonka idean Koskinen kertoi haudanneensa. Siinä on sivuhenkilönä mukana myös ihastelemani Kolme Arpea!

Haukansilmä on esiosa Tulisiivelle, mutta korostan, että romaanit ovat täysin itsenäisiä ja luettavissa vapaassa järjestyksessä. Kumpikaan ei edellytä toisen lukemista millään tavalla, mutta mielenkiintoisen ja nautinnollisen, aivan huikeat tarinat kertovan romaaniparin ne muodostavat. Itse siis olen lukenut romaanit ilmestymisjärjestyksessä, ja eilen illalla Haukansilmän kannet tyytyväisenä suljettuani oli vielä vähän virkistettävä muistia raottamalla Tulisiipeä. Ja kyllä, tarinat on loksautettu taiten yhteen.

Haukansilmän nimi- ja päähenkilö on Yrjö Kuura alias George Frost, joka tarinan mittaan saa vielä nimet Haukansilmä, Mies Jota Hevoset Kuuntelevat ja Ska-Nupa eli Valkoinen Piikkisika. Yrjö saapuu äitinsä, isänsä ja isoveljensä Veikon kanssa Pohjanmaalta New Yorkiin 1860-luvun alussa, kun mahtava Yhdysvallat on sisällissodassa. Sota ei kuitenkaan kiivaasti kasvavan suurkaupungin arjessa juuri näy. Lähimmän kosketuksen sivil vooriin Frostin pojat saavat, kun he osuvat paikalle, kun kadulla tapahtuvaa värväystilaisuutta vastaan tehdään väkivaltainen isku.

Kun Yrjö on 11-vuotias, perhe on jo siirtynyt suukaupungista preerialle uudisraivaajaksi. Yrjöllä on erityisominaisuuksia, joista hänellä on myöhemmissä elämänvaiheissakin suurta hyötyä. Ensinnäkin hänellä on poikkeuksellisen tarkka näköaisti. Toiseksi hän osaa ampua monin verroin paremmin kuin useimmat ikäisensä, ainakin kiväärillä. Kolmanneksi Yrjö osaa puhua hevosille. Ainakin hän tulee hevosten kanssa toimeen, ja ne tuntuvat kuuntelevan ja ymmärtävän, kun Yrjö puhuu niille äidinkieltään. Vielä neljänneksi mainittakoon Yrjön hyvä kielipää, vaikka hän melkoisen vähäpuheinen mies lopulta onkin.

Maan hallitus kannustaa siirtolaisia perustamaan maatiloja, ja maata jaetaan kaikille halukkaille käytännössä ilmaiseksi. Samaan aikaan rakennetaan kiivaasti rautateitä, lennätinlinjoja ja uusia kaupunkeja. Paha vain, että maa, jota jaetaan ja rakennetaan, kuuluu jo joillekin toisille, jotka eivät ainakaan kaikki katso valloittajien häikäilemätöntä toimintaa hyvällä. Sen saavat kokea nahoissaan myös Frostin pienen uudisraivaajaperheen jäsenet. Eräänä varhaisena aamuna lakotaintiaanit hyökkäävät tilalle ja vievät Yrjön mukanaan.

Esiteini-ikäisenä ahmin James Fenimore Cooperin intiaaniromaaneja, erityisesti Nahkasukka-sarjan kirjoja, joista ainakin osan omistinkin huokeina pokkaripainoksina. Myös Doris Schroederin jännittävä Rin tin tin vaaran poluilla tuli luettua varmaankin pariin kymmeneen kertaan. Ahmimisikään kun kuuluu samojen kirjojen useaan kertaan lukeminen, eikä kirjoja nyt vain ylipäätään ollut riittävästi.

Vähän näihin menneisiin ahmimistunnelmiin pääsin Koskisen Haukansilmän äärellä. Intiaanien kaappaama suomalaispoika, josta lopulta kasvaa heimonsa ja muidenkin heimojen arvostama soturi, on juuri sellainen sankari, jonka seikkailuja olisin mielihyvin ahminut aikoinani. Nautin niistä täysin siemauksin myös nyt, vaikka lukukokemus muuten onkin nykyaikuisen silmin aivan toisenlainen.

Haukansilmä-George kasvaa sekä suomalaissiirtolaiseksi että lakotaksi, mutta hän on aina kuitenkin vain osaksi jotakin, maailmojen välissä ja rajalla. Valkosilmät eli eurooppalaiset valloittajat hylkivät häntä ja jopa suoraan päin kasvoja nimittelevät likaiseksi inkkariksi. Intiaanit taas suhtautuvat hänen valkosilmäisyyteensä epäluuloisesti, jolleivat suorastaan vihamielisesti.

Lähimmät ystävät ovat tietysti poikkeuksia kummallakin puolella, mutta ystäviä ei Haukansilmällä eikä Georgellakaan ole kovin viljalti. Tärkeimmät ovat lopulta lakotatoverit Kamise ja Ihatota, naapuri Foorfinger-Bob sekä uskollinen hevonen Tuulijalka ja koira Pyry.

Haukansilmä on siis hurja seikkailuromaani, jossa intiaanit saalistavat valkosilmien päänahkoja, sinitakit tappavat intiaaneja ja biisonimetsästäjät, junanryöstäjät ja muut villin lännen klassiset hahmot, kuten itse Geronimo, heräävät henkiin.

Mutta seikkailujuoni on lopulta kuitenkin vain ohutta pintaa. Haukansilmä on yleistunnelmaltaan hyvin surumielinen, jopa lohduton romaani. Kahden keskenään sotivan maailman välissä Haukansilmä-George näkee jatkuvasti omin silmin, miten intiaanien elinmahdollisuudet kutistetaan ja heidät elättänyt villi ja lumoava Pohjois-Amerikan luonto tuhotaan vääjäämättä. Ja miksi? Koska ihmiset haluavat aina jotain lisää, jobia ja mania on oltava aina vain enemmän hinnalla millä hyvänsä. Kaiken järjettömyys saa Haukansilmä-Georgen vihaiseksi ja surulliseksi.

 

Yksin matkatessa huomasi, ettei ihminen tarvinnut elääkseen muuta kuin ruokaa ja vettä, se riitti ja kaikki muu oli enemmän tai vähemmän turhaa.

 

Olen aiemminkin yrittänyt avata, miksi niin kovasti pidän JP Koskisen kirjoittamista teoksista. Ainakin Koskinen on armoitettu tarinankertoja. En ole vielä törmännyt yhteenkään pitkäveteiseen teokseen hänen tuotannossaan! Haukansilmäkin on hyvä esimerkki tällaisesta tarinavetoisesta romaanista, joita Koskinen kirjoittaa.

Hyvä, vetävästi kirjoitettu tarina on teoksen tukeva perustus, jolta on hyvä ponnistaa ja laajentaa näköaloja eri suuntiin. Nytkin mukana on siis ainakin alkuperäiskansojen poljettuja oikeuksia ja kaltoinkohtelua, eri kulttuurien törmäyksiä, ihmiskunnan ahneudesta johtuvaa luontokatoa ja elämän tarkoituksen etsintää, ja tässä on vain muutamia Haukansilmän teemoista. Silti romaani ei ole lainkaan saarnaava tai paatoksellinen!

Koskinen leikittelee usein faktan ja fiktion rajalle jäävällä kiinnostavalla kaistaleella. Nytkin monet romaanissa kuvatut tapahtumat ovat joko tosia tai ainakin mahdollisesti tosia. Lukijan on helppo uskoa, että Yrjö Kuuran tarina olisi ainakin voinut olla totta ja mahdollinen.

Pidän myös Koskisen selkeästä kielestä ja teoksen kikkailemattomasta rakenteesta. Tekstiä on helppo ja miellyttävä lukea. Tällaisen tunteen aikaan saaminen ei todellakaan ole itsestään selvää ja yksinkertaista, vaan se kertoo kirjoittajan rautaisesta ammattitaidosta.

JP Koskinen: Haukansilmä
Like 2021. 466 s.

Arvostelukappale.

Juha-Pekka Koskinen: Ystäväni Rasputin

Vuonna 2013 Finlandia-palkinnon voitti Riikka Pelon hengästyttävä romaani Jokapäiväinen elämäni. Olin voitosta riemuissani, olinhan lukenut kirjan tuoreeltaan jo keväällä, itse asiassa pikkuisen etuajassakin, sillä siitä oli tilattu minulta arvio paikallislehteen mieluiten heti kirjan ilmestyessä. Riikka Pelolla ja hänen perheellään on nimittäin siteitä kotiseudullemme, ja seudun lehti luonnollisesti haluaa olla paikkakuntaa sivuavissa aiheissa ajan hermolla.

Mutta muistatteko, mitkä muut teokset olivat tuona vuonna ehdolla? Muut viisi teosta olivat Juha-Pekka Koskisen Ystäväni Rasputin, Leena Krohnin Hotel Sapiens, Hannu Raittilan Terminaali, Asko Sahlbergin Herodes ja Kjell Westön Kangastus 38. Melkoinen joukko siis! En pidä mitenkään olennaisena lukea erityisesti Finlandia-ehdokkaita, vaikka viime vuosina olen melko tiiviisti palkinnon jakoa seurannutkin. Edes kaikkia viimeisen kymmenenkään vuoden voittajia en vielä ole lukenut enkä todennäköisesti luekaan.

Tästä kuuden joukosta olin ennen Koskisen teokseen tarttumista lukenut vain kaksi, Pelon teoksen ja Westön Kangastus 38:n. Molemmat ovat suuria kirjallisia rakkauksiani ja Kangastus 38:n olen nähnyt myös näytelmänä. Näppituntumalta kuitenkin tiedän, etteivät loputkaan mitään kehnoja romaaneja ole ja saatan ne vielä joskus lukeakin. Sahlbergin Herodes on jo hankittuna ja se ainakin kiinnostaa kovasti.

Viimeisten kymmenen vuoden aikana olen lukenut ainakin kahdeksantoista Juha-Pekka JP Koskisen kirjoittamaa kirjaa ja pitänyt kaikista. Muutamat niistä, kuten Kuinka sydän pysäytetään ja Tulisiipi, kuuluvat kiistämättä kaikkien aikojen parhaimpiin lukuelämyksiini, ja kaikista kirjoista olen siis vähintäänkin pitänyt. Mutta jostain käsittämättömästä syystä en ole tullut aikaisemmin lukeneeksi Koskisen ensimmäistä Finlandia-ehdokasromaania. Aikomus on kyllä ollut vakaa, olenhan hankkinut kirjan hyllyihini sekä painettuna että äänikirjana.

Hyvä kirja ei onneksi muutamassa vuodessa vanhene, vaan on aivan yhtä kuranttia tavaraa edelleen, ellei jopa parempaa. Sen ainakin Ystäväni Rasputin todisti, vaikka alkuun pääseminen olikin vähän takkuista. Yritin aloittaa kirjan ensin äänikirjana, mutta en päässyt oikein kärryille ja luovutin alkumetreillä. Muutaman viikon päästä päätin yrittää uudelleen ja tartuin nyt ihan rauhassa painettuun versioon. Ja johan lähti! Tarina imaisi jälleen mukaansa niin vahvasti, että en malttanut olla kuuntelematta sitä silloin, kun lukeminen ei tullut kyseeseen. (Tämä on muuten uusi ahmimistapani.)

Ystäväni Rasputin kertoo nimensä mukaisesti legendaarisesta munkki Grigori Rasputinista. Minäkertoja on nuori Vasili, poika, jonka Rasputin ottaa hoiviinsa eräänlaiseksi kasvatti- tai oppipojakseen tämän jäätyä orvoksi vuoden 1910 tienoilla noin kymmenvuotiaana. 

Näkökulmavalinta on nerokas. Vasili on ulkopuolinen tarkkailija, mutta samalla hän on aivan tapahtumien polttopisteessä jonkinlaisena huomaamattomana silmänä tai korvana. Rasputin itse antaa hänelle vihon käteen ja käskee merkitä muistiin hänen puheitaan ja opetuksiaan. Samantapaisen vihon ja tehtävän poika saa myös tsaariperheen lähituntumasta.

Rasputin ottaa Vasilin mukaansa, kun hänet kutsutaan tapaamaan tsaariperhettä. Vasili rakastuu koko pienen orpopojan sydämensä voimin itseään vain pari vuotta vanhempaan Anastasiaan, joka hemmoteltuna villikkona nauttii osakseen saamasta ihailusta ja myöhemmin myös turvautuu pojan uskolliseen ystävyyteen. Rasputinin ja Anastasian ansiosta Vasili myös vihkiytyy tsaariperheen huolellisesti varjeltuun salaisuuteen.

Ystäväni Rasputin on tunnistettavaa Koskista. Jälleen hän on perehtynyt huolella ja antaumuksella kuvaamaansa aikakauteen, sen tapoihin ja tunnelmiin, joita hän myös kuvaa mukaansa tempaavasti ja eloisasti niin, että lukijan on helppo heittäytyä Vasilin kerronnan vietäväksi ensimmäisen maailmansodan kurimuksiin ja vallankumouksen kuohuihin, jotka ankarasti ravistelivat mahtavaa Venäjää.

Kyseessä ovat oikeasti eläneet historialliset henkilöt ja heidän kohtalonsa, jotka ovat lukijalle pääpiirteissään jo tuttuja. Mutta Koskisen käsissä näihin henkilöihin ja tapahtumiin tulee mukaan jotain uutta ja yllättävää. Hän on kirjoittanut historian tapahtumille uudet mahdolliset versiot. Lukemalla kirjan esimerkiksi paljastuu, miksi Rasputin ei ollut tietääkseenkään kumoamistaan myrkkymaljoista, vaan murhaajien oli pakko turvautua konkreettisempiin menetelmiin. Ihan mainiosti tapahtumat ovat voineet kulkea Koskisen kertomalla tavalla!

Tsaariperheen lohduttomasta kohtalosta on kirjoitettu pinoittain tutkimusta ja fiktiota. Muistan jo lapsena lukeneeni aikakauslehdistä pitkiä artikkeleja aiheesta. 1970-luvulla spekuloitiin paljon juuri Anastasian kohtalosta. Kuoliko hän yhdessä perheensä kanssa Jekaterinburgissa vai pääsikö hän kuin ihmeen kautta jotenkin pakenemaan? Muistaakseni joku keskieurooppalainen nainen ilmoitti olevansa Anastasia ja hänestä kirjoitettiin paljon. Tämä tuntui jo silloin kiehtovalta arvoitukselta kaikessa karmeudessaan. Koskisella on esittää tähänkin arvoitukseen luonnollisesti oma mahdollinen tapahtumakulkuversionsa, ja olisin sen valmis melkein ostamaankin…ehkä!

Vasili on älykäs ja oppivainen poika ja nuorukainen. Hän osaa lukea ja kirjoittaa, ja lisäksi kielten oppiminen käy häneltä helposti. Hovin liepeillä pyöriessään hän oppii englantia ja saksaa, joista on hänelle myöhemmin arvaamatonta hyötyä. Vasili myös miettii maailman menoa ja puntaroi monenlaisia kysymyksiä nuoressa mielessään. Verkostoituminen käy häneltä myös kuin huomaamatta, ja perin hyödylliseksi osoittautuu muun muassa nuorena solmittu ystävyyssuhde lehdenmyyjäpojan kanssa.

Ystäväni Rasputin on oivallinen lukunautinto. Se on viihdyttävä mutta samalla ajatteluttava historiallinen romaani, jonka tarinan yksityiskohdat niksauttavat kiehtovasti faktat pikkuisen uuteen asentoon ja saavat miettimään tapahtumia uudesta näkökulmasta. Lisään tämän suosikki-Koskisteni listaan, ehdottomasti!

Juha-Pekka Koskinen: Ystäväni Rasputin
WSOY 2013. 355 s.
Äänikirjan lukija Jukka Pitkänen, kesto 10 t 19 min.

Ostettu.

JP Koskinen: Tulisiipi

Ymmärsin, että kun jotakin tahtoi kovasti ja viimein sai sen,
saattoi olla hetken onnellinen, ainakin salaa.

Minnesotalainen pikkupoika Charles, kotiväen kesken Kaarle, on haaveillut kiihkeästi lentämisestä niin kauan kuin voi muistaa. Isoisän ystävä Kolme Arpea on antanut pojalle nimen Tulisiipi muistoksi tämän ensimmäisestä lentomatkasta. Valitettavasti punakeltaiset kangassiivet eivät toimineet Kaarlen ajattelemalla tavalla, ja lentomatka päättyi dramaattisesti joskaan ei onneksi kohtalokkaasti vajan katolta maan kamaralle.

Kaarlen lapsuuden ehdottomaksi kohokohdaksi muodostuu kaima Charles Lindberghin lyhyt kohtaaminen lentonäytöksen yhteydessä. Muistoksi tapaamisesta Kaarlelle jää postikortti ja lentäjäsankarin toteamus, että pojasta vielä tulisi suuri lentäjä itsestäänkin. Sen kuulemma näki Kaarlen silmistä.

Kaarle on JP Koskisen uuden romaanin Tulisiiven päähenkilö. Kaarle on toisen polven amerikansuomalainen. Isä ja tämän pikkuveli Janne olivat vain kaksi- ja yksivuotiaita, kun perhe muutti tsaarinvallanaikaisesta Suomesta vapaammille seuduille. Isoisä Yrjö on vankkumaton työväenaatteen kannattaja. Vanhemmasta pojasta Timosta on tullut arvostettu ja taitava mekaanikko, sosiaalisemmasta Jannesta lehtimies.

Mutta depressio, 30-luvun lama, painaa ankarasti päälle ja tilanne vapaassa Amerikassa alkaa näyttää huonolta. Selvästikin vapaassa maassa saa myös vapaasti köyhtyä puille paljaille. Ei siis ihme, että Karelian Technical Aidin agitaattorien uuttera työ suomalaissiirtolaisten keskuudessa lankeaa otolliseen maaperään. Veljeskansa kaipaa apua työläisten paratiisin rakentamisessa ja toivottaa amerikkalaiset toverit avosylin tervetulleiksi Neuvosto-Karjalaan.

Pitäisikö Frostien perheenkin lähteä ja aloittaa kaikki alusta? Kaarle seuraa vanhempiensa keskusteluja puolella korvalla. Pääsisikö ihmeitten Karjalassa lentämään? Yllättäen isoisä ja varsinkin isoäiti asettuvat lähtöajatuksia vastaan. ”Ihmisen pitää saada käyttää kykyjään ja olla toista parempi, jos hän siihen pystyy. Siksi sellainen valtio, jossa kaikki päättävät kaikista asioista, on pelkkää valetta. Se, joka on toista ovelampi, johtaa pian muita, niin on aina ollut ja niin tulee aina olemaan.”

Lopulta matkaan lähtevät vain Kaarlen perhe ja naapurit, sahuri Albert ja tämän Linda-tytär. Jo tässä vaiheessa teki mieli kirkua Kaarlelle ja tämän vanhemmille: ”Älkää lähtekö, hullut!” Sama tunne oli vahvana päällä lähes läpi koko kirjan lukemisen ajan. Lukijana ’tiesin’ jatkuvasti, että kohta käy huonosti, mutta henkilöt eivät osanneet tai halunneet lukea ajan merkkejä vaan elivät elämäänsä ja tekivät ratkaisujaan – usein karmein seurauksin.

Kaarlen kohdalla ratkaisut tietysti alkuun tehdään hänen puolestaan, onhan hän perheen vaihtaessa manteretta vasta lapsi. Mutta vaikka vuodet kuluvat ja Kaarlen ikä karttuu, ei hän silti muutu kovin tarkkanäköiseksi tai käytännölliseksi. Hänellä on vain yksi haave ja tavoite: päästä lentämään. Siiville on päästävä keinolla millä hyvänsä. Vahva usko unelmiin osoittautuu Kaarlen kohdalla toimivaksi menetelmäksi. Niin epätodennäköistä kuin se onkin, hänestä tulee kuin tuleekin vielä lentäjä.

Sydämeni jätti muutaman lyönnin väliin, ääretön taivas oli typerryttävän kaunis.

Poika osoittautuu jo koululaisena lentämisessä poikkeukselliseksi luonnonlahjakkuudeksi, joka purjekoneen ohjaimiin päädyttyään kokee olevansa oikeassa elementissään. Kaarlen lentäjänlahjat pannaankin merkille oikeilla (?) tahoilla. Mutta samalla arkirealismiin paremmin taipuva Linda avaa ainakin hetkeksi pojan silmät sille, mitä ympärillä oikeasti tapahtuu. ”En halunnut kuolla ja tulla haudatuksi maahan, jäädä mullan vangiksi, saada hiekkaa silmiini ja kuoriaisia korviini, en ikinä.” Onko tämä toive toteutettavissa? Pystyykö siihen edes Tulisiipi?

Tulisiiven julkistamistilaisuudessa kirjailija Koskista haastateltiin kirjan synnystä ja kirjoitusprosessista. Hän kuvasi teostaan kudosmaiseksi tarinaksi, jossa oikeastaan yhdistyy useampi tarina päähenkilön elämänvaiheiden kautta. Kun tämä oli sanottu ääneen, se olikin helppo nähdä.

Alkuosan tarina on suomalaisten Amerikan-siirtolaisten tarinaa. Venäjän vallan aikana Suomesta lähti Amerikkaan kymmeniä tuhansia siirtolaisia etsimään kuka mitäkin. Monet asettuivat samoille seuduille kuin Kaarlen sukulaisetkin, Minnesotaan ja Michiganin alueille. Työtä tehtiin rankasti, ja toiset menestyivät mutta monet eivät. Suomalaisten osakseen saama kohtelu ei ollut aina kovin loisteliasta.

Tuhannet myös tekivät saman ratkaisun kuin Kaarlen vanhemmatkin eli lähtivät Amerikasta toiseen kultamaahan Neuvostoliittoon vakaana tarkoituksenaan rakentaa yhdessä toisten työläisten kanssa yhteistä paratiisia. Maailmanhistoria on meille kertonut, että useimmat näistä tarinoista katoavat vankileirien synkkään saaristoon. Sinne päätyy myös kaksi Frostia onnettomien sattumusten seurauksena. Tämä jakso muodostaa mielestäni romaanin kolmannen tarinan. Neljäs tarina vie lukijan Kaarlen matkassa vielä yhteen, melko odottamattomaan seikkailuun.

Kaiken tämän Koskinen on punonut yhtenäiseksi teokseksi, jonka juoni saa lukijan paikoin haukkomaan henkeään dramaattisten käänteiden takia. Historian faktat ja eirlaiset mahdolliset faktat lomittuvat fiktioon herkullisesti. Kun jättiläisvaltion huolella vaalittu ja viljelty propaganda törmää raadollisen karmeaan todellisuuteen, on lopputulos usein absurdi. Siitä Koskinen ottaa kaiken irti.

Koskinen paljasti haastattelussa myös hautoneensa vuosia Amerikan alkuperäiskansoihin liittyvää romaani-ideaa. Siitä on peräisin Tulisiipeen livahtanut Kolme Arpea -niminen mies, Kaarlen isoisän ystävä, jota Kaarle muistelee myöhempinä vuosikymmeninä useaan otteeseen. Kolme Arpea on siis vain tarinassa lyhyesti vilahtava sivuhenkilö, mutta kuten haastattelijakin totesi, hän vaikuttaa täyteläiseltä ja todelta. Lukisin kyllä mielelläni hänestä enemmänkin! Toiveeni lienee turha, sillä Koskinen totesi, että tämä romaani-idea on haudattu.

En tosiaankaan tiedä, mutta arvailen, että tällaisia tietyllä tavalla pidäteltyjä henkilöitä on Tulisiivessä lukuisia muitakin. Suorastaan himoitsen kuulla tarinan Kaarlen äidin Ailin näkökulmasta! Myös Lindan tarina on todella kiehtova, ja sekin jää pääosin tässä romaanissa kertomatta. Nämä vain esimerkkeinä mainittakoon, mutta ymmärtänette, mitä tarkoitan.

Tulisiiven kansien välissä on kolme ja puoli sataa sivua, mutta tarina tuntuu pullistelevan sen sivujen ja rivien väleistä. Kuvittelen, että kirjailija on joutunut suitsimaan Pegasosta melkoisesti, jotta tulos on näin lähellä jungneriaanista ihannemittaa. Arvostan tätä, mutta himolukija sisälläni huutaa: ”Lisää!”

Sanomattakin siis selvää, että nautin Tulisiiven lukemisesta kovasti. Se iskee täsmällisesti juuri siihen kohtaan lukuhermostoani, jonka stimuloinnista nautin eniten. Iloiten poimin tarinan lomasta myös risteymiä aiemmin lukemaani ja näkemääni. Pikkupoikana Minnesotassa lentämistä pakkomielteisesti pohtiva Kaarle rakentaa samanlaisen kuumailmapalloviritelmän kuin Angus Olli Jalosen Taivaanpallossa. Kosmonauttien koulutuslaitoksessa on sentrifugi, joka toimii täsmälleen kuten vastaava vempele Kuuraketti-elokuvassa. James Bond olisi voinut aivan hyvin kutsua sitä paholaisen karuselliksi. Kesän vierailu Dachaun keskitysleirillä sai uusia sävyjä Siperian vankileirikuvaukista.

Suomalaisten ja muiden länsimaista Neuvostoliittoon loikanneiden tai muuttaneiden kohtalo Stalinin aikaan on kammottavuudessaan kiehtova aihe romaanille. Suosittelen siitä kiinnostuneille Tulisiiven lisäksi ainakin Lauri Mäkisen teosta 50/50 ja Sirpa Kähkösen Graniittimiestä. Aihepiiri on osittain sama, mutta käsittelytavat ovat hyvin erilaisia. Kaikki ovat erinomaisia romaaneja.

Ihminen tekee itsensä vapaaksi missä vain.
Jos vapauden perässä pitää juosta,
saa juosta maailman laidalle saakka.

JP Koskinen: Tulisiipi
Like 2019. 351 s.

Arvostelukappale.

P.S. Jos pidät Tulisiivestä, kannattaa ehdottomasti lukea myös JP Koskisen romaani Kuinka sydän pysäytetään.

Laitain teoksen Helmet 2019 -lukuhaasteen kohtaan 5.  Kirja on ollut ehdolla kotimaisen kirjallisuuspalkinnon saajaksi.

JP Koskinen: Kalevanpoikien kronikka

Armollinen Jumala kyllä tietää, että kaikki muu on harhaa ja valetta, paitsi tämä tarina, jonka toivon saavani pian valmiiksi. Ja jos joudunkin kirjaamaan ylös valheita, ne ovat muiden minulle kertomia valheita, jotka saavat totuuden loistamaan kirkkaana kuin helmi sian sontakasassa.

Näin kirjoittaa Väntti Kalevanpoikien kronikan esisanojen lopussa, ja lukijan on syytä painaa sanat visusti mieleensä. Väntillä on nimittäin sana hallussa ja tarinaniskennän opit opiskeltuina. Niitä hän tarvitseekin kirjatessaan muistiin piispa Henrin elämää ja dramaattista kuolemaa ja erityisesti muistellessaan oman nuoruutensa huimia seikkailuja. Mikä on totta ja mikä valhetta, on toissijaista, kunhan tarina vain on hyvä!

Väinämöisen otto- ja oppipoikana elellyt Ahti Saarelaisen eli Lemminkäisen poika Väntti pääsee legendaarisen kolmikon Ahdin, Väinämöisen ja Seppo Ilmarisen kanssa matkalle Miklagårdiin vuonna 1152. Miksi Väntti otetaan mukaan, selviää aikanaan. Alussa häntä kehotetaan lähinnä hiomaan runonlaulajan taitojaan, jotta hän voisi kotiin palattuaan kertoa urhojen urotöistä asianmukaisesti.

Tarinaniskentää ja muitakin hyödyllisiä taitoja Väntti pääsee perillä tarunhohtoisessa Miklagårdissa kehittämään, sillä hän tutustuu tuota pikaa Johannekseen, joka taas on piispa Henrin uskollinen palvelija. Piispa Henri ottaa mielellään pohjoisesta tulleen Väntin suojelukseensa ja opettaa tälle luku- ja kirjoitustaitoa, latinaa ja ennen kaikkea kristinuskoa. Vastalahjaksi Väntti saa kertoa tietojaan ja tarinoitaan pohjoisista jumalista ja oloista. Tieto tuntuu olevan Miklagårdissa kullan arvoista vaihtotavaraa, mutta sen vaihtaminen monesti hengenvaarallista.

Nopeahoksottiminen Väntti ajautuu pian toiseenkin tehtävään, sillä Seppo Ilmarinen on tutustunut keisari Manuelin pääteknikkoon Stauriakokseen ja tarvitsee Väntin apulaisekseen. Stauriakoksen luona Väntti tutustuu tämän kuvankauniiseen ja partaveitsenterävään tyttäreen Ireneen, jolle Stauriakos on uskonut ammattinsa tärkeimmät salaisuudet.

Juonittelujen ja kirjavien vaiheiden jälkeen sankarit palaavat takaisin pohjoiseen kotikonnuilleen, missä juonittelu on myös jatkunut heidän poissa ollessaan. Suomalaiset suvut ja heimot riitelevät keskenään, vaikka voimat pitäisi yhdistää lännestä uhkaavaa vihollista vastaan. Mutta onko Väinämöisellä kumppaneineen taskussaan salainen ase, verraton verkosto, joka saapuu hädän hetkellä hätiin?

Kuulostaako kutkuttavan tutulta ja samalla uudelta, erilaiselta? Ei ihme, sillä JP Koskinen on sulattanut historialliseen seikkailuromaaniinsa Kalevanpoikien kronikka melkoisen määrän tuttua, lisännyt omiaan, sekoittanut ja kirjoittanut kokonaan uuden tarinan. Perustana on luonnollisesti Kalevala, mutta huolella on tutustuttu myös Paavo Haavikon Kaksikymmentä ja yksi -runoelmaan ja Rauta-aika-tv-elokuvaan. Piispa Henrikin taru on myös saanut kelpo käsittelyn, samoin mitä ilmeisimmin koko joukko historiallisia lähteitä. Kirjoittajan lähteiden ja tekstien laaja tuntemus ja hallinta huokuvat valmiista tuotteesta ja lukija saa nauttia työn kypsästä hedelmästä.

Jäin miettimään, onko lukijalle enemmän etua vai haittaa esimerkiksi Kalevalan ja Rauta-ajan tuntemuksesta Kalevanpoikien kronikan parissa. Itselleni ne ovat kohtalaisen tuttuja, ja lukiessani nautinkin siitä, miten mieleni tuntui jatkuvasti askartelevan tutun ja uuden rajapintojen parissa. ”Ahaa, tämä on tuttua! Ai, nyt tässä käykin noin, vaikka Kalevalassa se menee näin.” Ja niin edelleen. Mutta toisaalta, jos en olisi tuntenut pohjalla kulkevia tarinoita, olisiko se haitannut? Silloin olisin vain heittäytynyt kenties vieläkin helpommin tarinaniskijän luoman seikkailun pyörteisiin. Väntin ja kumppaneiden kanssa ei totisesti käy aika pitkäksi, sillä nuorukainen osaa sotkeutua vaikeuksiin harvinaisen taitavasti.

Paikoin lukemiseni takkusi Koskisen runsaasti viljelemän kalevalaisen poljennon takia. Erityisesti dialogeissa sankarit äityvät paikoin melkoiseen runonlaulantaan, mutta syyttää voinee myös kronikoitsija Vänttiä, joka on tekstin merkinnyt muistiin kaikkien taiteen sääntöjen mukaan. Koskinen (tai Väntti?) ei aina välty juonenkäänteiltä, jotka eivät varsinaisesti kuljeta tarinaa eteenpäin. Jonkinlainen suitsinta ainakin paikoin olisi tehnyt runoratsulle hyvää.

Seikkailut ovat siis monipolvisia ja juoni lopulta melkoisen pirullinen. Matkan varrella näet tapahtuu muun muassa parikin häikäilemätöntä murhaa, jotka Väntti lopulta ratkaisee. Monet juonenkäänteet rakentuvat huimien innovaatioiden varaan. Selviää muun muassa, miksi Näkki on kuvattu kärsäkkääksi olennoksi ja mikä oli umpiputki, joka koitui Lemminkäisen kohtaloksi Tuonelanjoella. Enpä olisi näitäkään arvannut! Huumoria siis on myös mukana, mikäli lukija sen vain malttaa tarinan pyörteistä poimia. Ainakin minä nautin näistä silmäniskuista!

Lönnrot ja Haavikko on siis (ehkä) hyvä tuntea Kalevanpoikien kronikkaan tarttuessaan (tai sitten niihin voi tutustua kirjan luettuaan, tietysti). Minulle nousivat kirjan parissa mieleen myös Mika Waltarin seikkailullisimmat historialliset romaanit, kuten Mikael Karvajalka, jonka Mikaelillle Väntti tuntuu olevan sielunsukua, samoin Juhana Säteen romaanit Maattomat kuninkaat (Myllylahti, 2014) ja Kaupunkien kuningatar (Myllylahti, 2017). Waltari ei suositteluja kaivanne, mutta jos viihdyit Kalevanpoikien kronikan parissa, 

kannattaa nuo Säteen teokset kaivaa esille myös.

JP Koskinen: Kalevanpoikien kronikka
WSOY 2018. 418 s.

Ostettu.

Sijoitan kirjan Helmet 2019 -lukuhaasteeseen kohtaan 27. Pohjoismaisesta mytologiasta ammentava kirja .

Äänikirjojen kuuntelun uudet tuulet - Storytelin kokeilujakson tuloksia

Syksyllä 2015 Amman lukuhetki -blogin Aino-Maria ja minä olimme Celia-kirjaston järjestämässä seminaarissa kertomassa, miten ja miksi kuuntelemme äänikirjoja. Kun nyt luin läpi nuo silloin laatimamme muistiinpanot, huomaan, että moni asia on muuttunut melkoisesti vähän alle kolmessa vuodessa.

Olen esimerkiksi kertonut, että kuuntelen mielelläni kirjastosta lainaamiani cd- tai mp3-levyille tallennettuja äänikirjoja auton soittimesta, koska eniten käytän äänikirjoihin aikaa juuri työmatkoilla. Valittelin, että mp3-tallenteita oli saatavana heikosti ja että kaiken huipuksi silloisen auton cd-soitin ei edes toistanut tuota tallennemuotoa. Älypuhelimen olin hankkinut jokin aika ennen tuota seminaaria, koska kehuin, että ”Puhelimeen on kätevää ladata kirjoja eri palveluista ja sen kautta voi kuunnella myös vaikkapa Yle Areenasta äänikirjoja”. Todellisuudessa olin ladannut kirjoja pääosin Elisa Kirjasta ja kokeillut joitakin Yle Areenasta.

Kirjastojen Ellibs-palvelun kautta lainattavia e- ja äänikirjoja en ollut kertomani mukaan opetellut käyttämään. Totuus on, että yrittänyt kyllä olin, mutta kokemus ei ollut ollut kovin mairitteleva. Turhauduin hankalaan käytettävyyteen sekä heikkoon valikoimaan ja luovutin suosiolla. Muita nykyään suosiotaan kiivaasti kasvattavia kaupallisia e- ja äänikirjojen käyttöä varten mobiililaitteille tehtyjä sovelluksia en vielä tuntenut, eikä Aino-Mariakaan niitä tuonut esille. En muista sitäkään, puhuttiinko niistä ylipäätään mitään kyseisessä tilaisuudessa. Todennäköisesti ei ainakaan mainintoja enemmän. Ne olivat vielä tulevaisuutta.

Tällä hetkellä suhteeni äänikirjoihin on jos mahdollista vieläkin lämpimämpi kuin vuonna 2015. Kuuntelen kirjoja paljon. Olen tänä vuonna ehtinyt lukea yhteensä 92 kirjaa, ja niistä olen kuunnellut 28 kappaletta, eli siis noin joka kolmannen kirjan nautin äänikirjamuodossa.

Eniten muutoksia on kuitenkin tapahtunut tekniikan puolella. En edes enää muista, milloin olen viimeksi koukannut kirjastossa äänikirjahyllyn kautta. Syyt ovat hyvin ilmeiset. Ensinnäkin hieman runsaat kaksi vuotta vanhassa autossani ei ole lainkaan cd- tai mp3-soitinta, siis sellaista versiota, johon saisi syötettyä levyn sisälle. Toinen syy on, että cd-muodossa julkaistavien äänikirjojen määrä on romahtanut. Kirjaston hyllyiltä olin jo kuunnellut kaiken vähänkin kiinnostavan.

Olen pitkään ollut Elisa Kirjan uskollinen asiakas. Juuri kurkistin, että Elisan kirjahyllyssäni on tällä hetkellä 199 äänikirjaa. E-kirjoihin en ole oikein lämmennyt, ja niitä onkin kertynyt huomattavasti vähemmän, vain parisen kymmentä. Elisa Kirjaa on helppo käyttää. Hankin kirjani edelleen pääsääntöisesti tietokoneella palveluun kirjautuneena, mutta joitakin kirjoja olen ostanutkin puhelimen sovelluksen kautta. Kirjat kuuntelen älypuhelimen sovelluksesta. Auton mediakeskus ja puhelin keskustelevat moitteettomasti keskenään, ja lenkillä pidän muutenkin puhelinta mukanani.

Olen ollut myös hyvin tyytyväinen Elisa Kirjan nopeasti kasvaviin äänikirjavalikoimiin ja mukavasti vaihtuviin reiluihin tarjouksiin. Uuden tai ainakin uudehkon äänikirjan saa parhaimmillaan alle neljällä eurolla itselleen, jos on tarkkana. Tälläkin hetkellä minulla on varastossa monta vielä kuuntelematonta kirjaa kirjahyllyssäni. Kun kirjaudun palveluun, näen heti, olenko jo hankkinut jonkin kirjan vai en. Kerran ostettu kirja pysyy omaisuutenani eikä katoa mihinkään. Ongelmia ei tämän suhteen ole ollut kertaakaan vuosien käytön aikana.

Suomenkielisiä ääni- ja e-kirjoja voi siis nykyään ostaa ja käyttää myös mobiililaitteille suunniteltujen sovellusten kautta. Suomessa toimii tällä tietääkseni kaksi kaupallista sovellusta, jotka eivät myy yksittäisiä teoksia vaan kuunteluaikaa, johon sisältyy rajaton luku- ja kuunteluoikeus. BookBeat ja Storytel ovat molemmat ruotsalaisia yrityksiä. BookBeatin kuukausihinta on tällä hetkellä 16,90 euroa ja Storytelin 16,99 euroa.

Kertoo lähinnä omasta laiskuudestani, etten ollut tullut kokeilleeksi kumpaakaan palvelua ennen kesäkuuta, jolloin sain kuukauden mittaisen ilmaisen kokeilujakson Strorytel-palveluun. Ajoitus oli kaikin puolin sopiva. Kesäloma oli juuri alkanut, joten olisi aikaa tutustua palveluun ja kokeilujakson tehokkaaseen hyödyntämiseen. Palveluun kirjautuminen oli helppoa, samoin kirjojen etsiminen ja kuunteleminen.

BookBeatin ja Storytelin valikoimat vaikuttavat silmäilyn perusteella kovin samankaltaisilta. Molemmat tarjoavat laajasti eri kustantamojen teoksia, vaikka BookBeat kuuluukin Bonnier-yhtiöön, joka taas omistaa suomalaiset WSOY:n ja Tammen. Storytelilla on kuitenkin erikoisuus, joka nähdäkseni BookBeatista puuttuu: niin sanotut Storytel Original -teokset, jotka on tilattu kirjailijoilta vain Storytelin kautta kuunneltaviksi. Pääosaa näistä teoksista ei ole saatavana lainkaan muussa formaatissa.

Kieltämättä tämä on hieman kaihertanut mieltäni. Harmittaahan se, kun tietää, että joku mielikirjailijoista on kirjoittanut uuden tarinan, mutta sitä ei saa mistään käsiinsä tai korviinsakaan. Toisaalta tämä on ollut kiinnostustani lisäävä juttu, mutta myös samalla tunnistan itsessäni jonkinlaisen torjuntareaktion. Olenko muka niin hölmö, että sitoudun ostamaan kuukauden käyttöoikeuden johonkin palveluun vain voidakseni kuunnella teoksen, jota en muualta saa mutta jota en saa edes omakseni? En kovin helposti. 

Nähtävästi kaltaisiani on muitakin, sillä sekä BookBeat että Storytel tarjoavat kahden viikon ilmaisia tutustumisjaksoja. Siinä ajassa jo ehtinee selvittää, sopiiko palvelu itselle vai ei.

Storytel Original -sarjat eroavat muista palvelun tarjoamista äänikirjoista siten, että ne on nimenomaan kirjoitettu äänikirjoiksi, jotka julkaistaan kymmenosaisena pakettina tai tuotantokautena. Yhtenäinen tarina on siis ’pilkottu’ kymmeneen osaan tai jaksoon, jotka voi toki halutessaan kuunnella putkeen normaalin äänikirjan tapaan, kuten minä tein. Kirjoitusvaiheessa tekijöiden on kuitenkin pidettävä tämä jatkokertomustyyli mielessään ja rakennettava tarinaan ainakin yhdeksän vastustamatonta koukkua, jotta kuulija varmasti kuuntelee myös seuraavan osan. Hieman tämä kummastuttaa kaltaistani himolukijaa ja -kuuntelijaa, mutta kenties se on toimiva formaatti lukemaan ja äänikirjoja kuuntelemaan tottumattomalle ja saa hänet vangittua tarinoiden maailmaan. Jos näin on, hyvä juttu.

Kirjautuessani kuukauden mittaiselle tutustumisjaksolleni Storyteliin olin jo päättänyt, että kuuntelen sieltä ainakin JP Koskisen Ruosteisen sankarin molemmat tuotantokaudet ja Marko Kilven Undertaker-sarjan kaksi ensimmäistä osaa. Molemmat ovat siis juuri tuollaisia Storytel Original -sarjoja, eli niitä ei voi kuunnella minkään muun palvelun kautta. Koskisen teokset ovat ilmestyneet ainoastaan äänikirjoina, mutta Kilven teokset voi myös lukea painettuina.

Koskinen on kirjoittanut uudelleen aiemmin nimellä Eilispäivän sankarit ilmestyneen dekkarin, antanut sille nimen Ruosteinen sankari I ja kirjoittanut sille myös jatko-osan Ruosteinen sankari II. Luin Eilispäivän sankarit vuonna 2015 ja tykästyin sen eräänlaiseen aikamatkustusteemaan kovasti. Tarinassa siis päähenkilö Jupe on vuonna 1978 tekemässä sovittua mökkimurtokeikkaa kavereittensa kanssa, kun kotimatkalla tapahtuu kohtalokas onnettomuus. Sitten Jupe herääkin vuonna 2011. Aika moni asia on maailmassa muuttunut.

En enää muista kovin tarkasti, millaiset juonenkäänteet tuossa alkuperäisessä tarinassa on, mutta aika samoja ratoja se pääpiirteissään tuntuisi tässä uudelleen kirjoitetussa versiossakin menevän. Jupe koettaa saada elämän syrjästä kiinni omituiseksi muuttuneessa kropassaan ja maailmassa. Tyrmistyksekseen hän saa selville, että muinainen murtokeikka sekä kolari ovat päätyneet yksin hänen kontolleen. Kaverit ovat selvinneet kuin koirat veräjästä. Saaliistakaan ei ole merkkiäkään. Jupea alkaa pänniä, ja hän ryhtyy kaivelemaan menneitä. Se vain osoittautuu aika vaaralliseksi puuhaksi.

Tarina toimi siis virkistettynä oikein mukavasti, ja naureskelin monelle asialle, jotka nykypäivän Suomessa ja maailmassa saavat Jupelta melkoista kritiikkiä osakseen. Otin saman tien loppuun päästyäni kuunteluun Ruosteinen sankari II:n. Siinä Jupe joutuu tätinsä yllyttämänä selvittelemään vuosikymmenten takaista katoamistapausta. Luonnonarvoja kaavoittajaa vastaan puolustanut nainen on kadonnut jäljettömiin vuosia sitten, mutta nyt aviomies on päättänyt viimeisen kerran koettaa selvittää, mitä vaimolle oikein aikanaan tapahtui. Yllätyksekseen Jupe oivaltaa, että kadonnut nainen on hänen lukioaikaisen tyttöystävänsä sisko. Etsinnät eivät ole suinkaan vaarattomia, ja johtolangat vievät Jupen ja riuskan eläkeläistädin lopulta Tallinnaan asti.

Seuraavaksi kuuntelin siis Marko Kilven Undertaker-dekkarit Kuolemantuomio ja Kuolemanenkeli. Niistä olen kirjoittanut erikseen tänne.

Nämä neljä kirjaa kuunneltuani kiinnostavimmat teokset olivatkin jo suoritettuina. Koska Elisan puolella kirjoja on edelleen kuuntelematta ja uusiakin hankin tämän kuuntelujakson aikana, ajattelin, että on turha kuunnella kokeilujaksolla mitään sellaista, jonka joka tapauksessa kuuntelisin muualta. Ilokseni löysin vielä lisää kiinnostavia Storytel Original -sarjoja. 

Ensimmäiseksi nappasin kuunteluun JP Koskisen scifidystopiajännityssarjan Valkoinen kevät. Ilmastonmuutosuhkakuvat ovat heittäneet häränpyllyä, kun aurinko on menettänyt voimaansa ja muuttunut haaleaksi muistoksi itsestään. Uusi jääkausi on vyöryttänyt jäätä kohti etelää, ja koko Suomi Helsinkiä myöden on paksun ikijään kuorruttama. Valtioiden yhteisponnistuksella on jäätikön etenemistä torjumaan rakennettu eräänlaisia vartiotornien ja ydinvoimaloiden ketju, lämpövalli. Yhtä tällaista tornia on kahden työtoverinsa kanssa vartioimassa Johannes-niminen tutkija, joka on alkanut epäillä virallisia selitysmalleja maailman tulevaisuudesta. Vihreä Gaia -niminen järjestö lyö kapuloita viranomaisten rattaisiin minkä ehtii, ja jotkut odottavat Valkoisen kuninkaan paluuta.

Jäätikön alueella järjestäytynyt yhteiskunta on heikoilla, ja sen alla sekä päällä vallitsevat aivan uudenlaiset säännöt. Originelleja yhteisöjä tuntuu olevan joka lähtöön. Kaiken lisäksi tiedemiehet ovat herättäneet henkiin neandertalinihmiset, jotka ovat kestäviä ja hyväluontoisia ja sopivat siksi raskaiden töiden tekemiseen. Tarinassa on runsaasti yllättäviä ja jännittäviä käänteitä, kuten formaattiin kuuluu, mutta myös kiehtovia ajatuskulkuja siitä, miltä maailma näyttäisi ja miten se toimisi äärimmäisten katastrofien kourissa. Loppuratkaisu on hykerryttävä!

Vielä oli kuukautta jäljellä, joten päätin ottaa kuunteluun Tiina Raevaaran Storytel Original -sarjan Silloinkin satoi kaatamalla. Jo nimi antoi minusta viitteitä siitä, että luvassa olisi ainakin kauhuun taittuvaa kerrontaa. En pettynyt. Tarinan minäkertoja on vähän päälle viisikymppinen biologianopettaja Kirsikka, joka asuu kahdestaan hieman originellin Vadelma-sisarensa kanssa vanhassa omakotitalossa. Talo ympäröi rehevä puutarha, jossa molemmat naiset mielellään askaroivat.

Eräänä kesäpäivänä Kirsikka löytää puutarhasta kolmen miehen ruumiit. Ne on haudannut puutarhaan Vadelma-sisko, siitä ei ole epäilystäkään. Sisko on vielä varmuudeksi laittanut kunkin ruumiin mukaan itse käsin kirjoittamansa nimilapun. Ei siis ihme, että Kirsikka päättelee siskonsa olevan myyttinen Kätkävaaran sarjamurhaaja. Vuosien mittaan kyliltä on nimittäin kadonnut jäljettömiin kymmenkunta eri ikäistä miestä, ja lehdistö on spekuloinut seudulla riehuvasta sarjamurhaajasta. Poliisi on kuitenkin asiasta vaitonainen.

Luonnollisesti Kirsikka hätääntyy. Miten hän saisi pidettyä siskonsa poissa vankilasta ja mielellään lopettamaan murhaamisen? Miksi kummassa kiltti ja hieman höpsö sisar ylipäätään on ryhtynyt murhaamaan miehiä ja hautaamaan heitä puutarhaan? Ennen kuin Kirsikka ehtii ottaa asian puheeksi sisarensa kanssa, paikalle pölähtää uusi naapuri Marko, jolta on kadonnut vaimo…

Kuten asiaan kuuluu, seuraa joukko arvaamattomia käänteitä ja kiperiä, synkkiä tilanteita. Mukana on aimo annos kauhutunnelmaa, jonka esikuvana on ollut ainakin Stephen Kingin klassikko Uinu, uinu lemmikkini. Moni asia saa vähintään jonkinlaisen selityksensä loppuun mennessä, mutta aukkojakin jää. Osan niistä Kirsikkakin mainitsee viimeisen osan loppuhäivytyksessä (jossa muuten joudutaan selittelemään hieman turhan pitkään moniakin asioita), ja osasta lukija saa tehdä omat päätelmänsä. Raevaara on saanut tarinassa mukavasti yhdistettyä jännitys- ja kauhuelementtejä huumoriin, niin yllättävältä kuin se ehkä kuulostaakin.

Ehdin siis kuukauden koejaksolla kuunnella kuutisenkymmentä tuntia äänikirjoja. Tulos on poikkeuksellinen, koska olin jakson ajan lomalla ja ihan tietoisesti kuuntelin niin paljon kuin pystyin painettujen kirjojen lukemisen kustannuksella. Kunkin tarinan hinnaksi olisi tullut noin 2,84 euroa, mikäli olisin maksanut kuukaudestani Storytelin normaalihinnan. Kuuntelin tammi-toukokuussa Elisa Kirjasta hankittuja teoksia keskimäärin 4 kpl kuukaudessa, joten Storytelin kautta hankittuina niiden kappalehinnaksi olisi tullut 4,25 euroa. Tämä kyllä pistää nyt miettimään, miten jatkossa hankin kuunneltavat kirjat. Storytel Original -sarjat ovat sitten vielä plussana.

Ihan tätä juttuani varten päätin kokeilla uudelleen, miten lainaaminen kirjaston kautta nykyään onnistuisi. Latasin Ellibs-sovelluksen puhelimeeni ja selailin tietokoneen kautta tarjontaa. Lopputulos on, että olen nyt varannut Enni Mustosen Lapsenpiika-romaanin äänikirjaversion. Saan sen toivon mukaan elokuussa kuunneltavakseni. Kirjaston e-kirjavalikoima vaikuttaa laajalta, mutta äänikirjoja on vielä vähänlaisesti kaupalliseen tarjontaan verrattuna. Haluamaansa kirjaa ei myöskään välttämättä saa heti kuunneltavakseen, vaan sen voi joutua varaamaan ja tyytymään odotteluun. Palvelu on kuitenkin maksuton, mikä on melkoinen plussa. Käyttäminen vaikuttaa nyt myös helpolta. On siis aika elvyttää tämä kirjastosuhde ♥.

Tällaiselta siis kuulostavat äänikirjamietteeni tällä hetkellä. Muutoksen tuulet puhaltavat. Saapa nähdä, mikä on tilanteeni vaikkapa kolmen vuoden päästä!

Entäpä sitten Sinä? Miten Sinä mieluiten kuuntelet äänikirjasi ja miksi? Jaa hyvät kuunteluvinkkisi alle, kiitos!

Vinkvink! Nakit ja mutsi -blogissa on parhaillaan (voimassa 30.9.2018 asti uusille asiakkaille) jaossa kuukauden kokeilujaksoja BookBeatiin. Kannattaa käydä nappaamassa koodi ja kokeilla!