Tove Alsterdal: Juurakko

 

Arttu Tuomisen Verivelka ei hävinnyt huonolle, kun Tove Alsterdal viime vuonna nappasi arvostetun pohjoismaisen Lasiavain-palkinnon. Vähän se lohduttaa, vaikka edelleen olen sitä mieltä, että suomalaiset teokset ovat ihan liian harvoin kisassa pärjänneet, onhan kolmestakymmenestä palkinnosta vain yksi tullut Suomeen eli vuonna 2007 Matti Röngän Ystävät kaukana -romaanista nappaama. Tosin suomalaiset on hyväksytty kisaan mukaankin vasta vuonna 1997, mutta silti.

Lasiavaimen napannut Alsterdalin dekkari Juurakko on hänen kuudes romaaninsa. Aiemmasta tuotannosta on suomennettu esikoisteos Kadonneet vuonna 2012 (Gummerus) ja Haudattu hiljaisuudessa vuonna 2013 (Gummerus). Suomentamatta on edelleen kolme näiden jälkeen ilmestynyttä kirjaa, mutta Ruotsissa viime vuonna ilmestynyt Juurakon jatko-osa Slukhål on juuri ilmestynyt suomeksi nimellä Vajoama.

Jotain kertonee runsaasta tarjonnasta ja kapeasta kysynnästä, että näinkin loistavan kirjailijan kerrassaan hienon tuotannon suomeksi julkaiseminen loppuu alkuunsa. Onneksi nyt on kuitenkin päädytty uuden kustantajan Aula & Con ansiosta aloittamaan suomentaminen uudelleen. Juurakko onkin hyvä kohta aloittaa, sillä se on uuden ja erittäin kiinnostavan sarjan aloitusosa.

Sanotaan nyt vielä, että Juurakko on aivan tyrmistyttävän hyvä romaani ja loistava dekkari. Suosittelen siihen tarttumista niillekin, jotka vieroksuvat dekkarigenreä. Parhaat dekkarit ovat minusta juuri tällaisia, kuten Arttu Tuomisen ja Matti Röngänkin teokset. Ne eivät ole ’vain’ dekkareita, vaan hienoja romaaneja, joissa on mukana rikos. Rikosromaanikaan ei ole terminä täysin tyydyttävä kuvaamaan tätä kirjallisuuden aluetta, mutta sillä kai on mentävä.

Tiedätte varmasti sellaiset kaatuneiden puiden pystyssä törröttävät juurakot, joiden Aleksis Kivi kuvaili Seitsemässä veljeksessä muistuttavan pimeässä metsässä seisomaan nousseita karhuja. Sellaisella konkreettisella juurakolla on oma karmaiseva osuutensa Juurakon juonessa, mutta nimi on mukavan monimerkityksinen. Juurakkoa muistuttaa monin tavoin menneisyyden salaisuuksien vyyhti, joka kirjassa kaivetaan kärsivällisesti esiin kuihtuvassa pikkukaupungissa. Menneisyys on siellä pinnan alla olemassa, vaikka se ei näy.

Juurakko ja sarja sijoittuvat Ådaleniin eli Ångerman-joen jokilaaksoon Kramforsin kunnan alueelle, joka sijaitsee Pohjanlahden rannikolla melko tarkkaan Vaasan korkeudella. Kuihtuvalla paikkakunnalla on teollinen menneisyytensä, johon liittyy Ådalenin laukauksina tunnettu tragedia 1930-luvulta. Myös Sandön sillan rakentamisen yhteydessä tapahtui vakava onnettomuus vuonna 1939. Kumpaankin tapahtumaan viitataan Juurakossa, joten tulin niitä guuglanneeksi. Aiemmin en ollut niistä tai Kramforsista kuullutkaan.

Kramforsin poliisissa tätä nykyä työskentelevä konstaapeli Eira Sjödin on aikoinaan muiden nuorten tavoin karistanut Ådalenin pölyt hartioiltaan ja lähtenyt Tukholmaan. Takaisin kotiseudulle on kuitenkin houkutellut tai hätistellyt yksinään asuva äiti, jonka muistisairaus pahenee vauhdilla. 32-vuotias Eira on siis palannut paitsi kotipitäjään myös lapsuudenkotiinsa. Ei kovin mieltä ylentävää sinkkuelämää.

Eira oli yhdeksänvuotias pikkutyttö, kun paikkakunnalla tapahtui kuohuttava rikos. Vain neljätoistavuotias Olof Hagström tunnusti murhanneensa metsässä itseään muutaman vuoden vanhemman Lina Stavredin. Tytön ruumista ei koskaan löydetty, mutta tutkinta päättyi Olofin tunnustukseen. Alaikäisenä rikoksentekijänä häntä ei koskaan varsinaisesti tuomittu, mutta tapaus tuhosi hänen ja hänen perheensä elämän. Eira muistaa hyvin kauniin Linan ja tragedian, joka hänen katoamisestaan ja murhastaan paikkakunnalla seurasi.

Olof ei ole ollut tekemisissä perheensä kanssa 23 vuoteen. Nyt hän on tullut tapaamaan isäänsä, joka asuu yksin perheen entisessä kodissa. Olof epäröi, mutta päättää lopulta kuitenkin mennä sisään taloon, jossa kaikki ei tunnu olevan kunnossa. Ulkoseinää pitkin valuu vettä ja sisällä haukkuu epätoivoiselta kuulostava koira. Kauhukseen Olof löytää isänsä yläkerran suihkusta kuolleena.

Kun paljastuu, että iäkäs Sven Hagström on murhattu omassa asunnossaan ja että hänen ruumiinsa löysi murhaajapoikana tunnettu Olof, on Kramforsissa pieni helvetti irti ainakin poliisin näkökulmasta. Eiran omat muistot parinkymmenen vuoden takaisista tapahtumista nousevat pintaan, eikä hän suinkaan ole Kramforsissa ainoa, jolla on omakohtaisia muistoja vanhoista tapahtumista. Monet ovat valmiita tuomitsemaan Olofin myös isänsä murhasta.

Juurakon juoni on rakennettu miltei nerokkaasti. Sven Hagströmin murha on vasta alkusoittoa tapahtumille. Kun poliisi ryhtyy selvittämään tuoretta murhaa, alkaa pian paljastua monikerroksinen kudelma salaisuuksia. Mitkä asiat liittyvät mihinkin ja mitkä tapahtumat linkittyvät toisiinsa?

Alsterdal on hyödyntänyt romaaninsa aineksina ainakin paria todellista ruotsalaista tapahtumaa ja yhteiskunnallista ilmiötä. Hän avaa niitä ja niiden osuutta kirjasta lyhyesti jälkisanoissa, jotka kannattaa ehdottomasti lukaista.

Juurakko on siis juuri sellaista kirjallisuutta, josta pidän kovasti. Siinä on, kuten jo olen tainnut kolmesti sanoakin, todella taitavasti rakennettu rikosjuoni. Sen lisäksi Alsterdal on melkoinen velho kuvaamaan ihmistä ja ihmisyyttä. Millaisia motiiveja meillä on teoillemme? Miten muut vaikuttavat päätöksiimme oikeasta ja väärästä? Ja kuten sanottu, Alsterdal saa myös miljöönsä elämään ja hengittämään todella vaikuttavasti. Olen myyty.

Tove Alsterdal: Juurakko (Rotvälta)
Suom. Kari Koski.
Aula & Co. 2022. 414 s.
Äänikirjan lukija Karoliina Kudjoi.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Thomas Engström ja Margit Richert: Nattavaara

 

Kun lähtee lukemaan ruotsalaisten Thomas Engströmin ja Margit Richertin dystopiaromaania Nattavaara, on hyvä tietää, että se on Nordmark-trilogian aloitusosa. Ei ole siis tarkoituskaan, että juonilangat vielä tämän teoksen kuluessa solmiutuvat yhteen ja muodostavat valmiin kuvion. Nyt vasta pohjustetaan.

Lukijaa ei sitten sen kummemmin pohjustetakaan, vaan paiskataan kylmiltään tarinan outoa maailmaan ja keskelle hyytäviä tapahtumia. Pala palalta saa kuitenkin pian koottua jonkinlaisen käsityksen maailmasta, jossa ollaan, eli lähitulevaisuudessa, kahden tuhoisan pandemian ja ilmastokatastrofin jälkeisessä pohjoisessa, jonne on syntynyt kummallinen itsenäinen tai ainakin autonominen Nordmarkin valtio.

Pienessä Jokkfallin kylässä 16-vuotias Erik tekee kammottavan löydön. Vanhemmat ovat tehneet itsemurhan heidän pienen maatilansa rantasaunassa. He ovat jättäneet Erikin selviytymään yksin ja huolehtimaan myös 9-vuotiaasta pikkusiskostaan Sofiasta. Käy kuten Erik jo osaa pelätäkin, eli kyläneuvosto häätää hänet ja Sofian kotoaan. Oikeutta voisi saada, mutta sitä varten pitää lähteä kauas Kiirunaan tuomioistuimen eteen. Matka ei tule olemaan vaaraton.

Samaan aikaan Strittjomvaren kylässä Marjan ja Mårtenin käy huonosti. Pariskunta on aikanaan muuttanut etelästä pysyvästi mökilleen, kun ajat ovat käyneet yhä huonommiksi. Kahdestaan omillaan sinnitellyt pariskunta on pärjäillyt juuri ja juuri. Mårten on kadonnut markkinamatkallaan ja Marja päätyy ryöstelevän polkupyöräjengin matkaan jouduttuaan ensin itse ryöstelijöiden uhriksi. Marja päättää selviytyä ja pelastaa Mårteninkin, joka on ilmeisesti päätynyt orjaksi.

Nordmarkia johtaa itsevaltaisesti epävakaasti käyttäytyvä jaarli Sebastian Hall apunaan juonitteleva varajaarli Daniel Hartmann. Vallassa pysyminen sekavina aikoina ei ole helppoa. Riesoja on monenlaisia, muun muassa uskonlahko hesekieliläiset, joiden aikeista pitäisi saada selkoa, ja kapinoivat saamelaiset, jotka on jollakin aikavälillä kukistettava lopullisesti. Vaalitkin lähestyvät, mutta niitä voitaneen sopivasti lykätä, mikäli valtakuntaa uhkaa sota. Kehenkään ei voi luottaa.

Juristin koulutuksen saanut ja vapaana kirjoittajana toimiva Thomas Engström on ennen Nordmark-trilogiaa julkaissut kuusi jännitysromaania, joista neljä muodostaa poliittisten trillereitten sarjan. Sarjasta on tehty tv-versio. Engströmin vaimo Margit Richert on kulttuuritoimittaja ja kriitikko.

Aftonbladetin arviossaan kriitikko Lotta Olsson kuvailee, että Nattavaara muistuttaa paikoin Game of Thronesin ja Mad Max II:n yhdistelmää. Nattavaaran kylän liepeillä sijaitseva leiri, jonne Marja teoksen loppuvaiheissa päätyy, taas muistuttaa kammottavasti ihmiskunnan historian pahimmista ja synkimmistä vaiheista.

Tuttuja sysimustia dystopiatunnelmia Nattavaarassa tosiaan viritellään. Itselleni nousivat mieleen ainakin Harri V. Hietikon apokalyptiset dystopiat, joissa häikäilemättömimmän ja vahvimman laki voittaa anarkistisessa maailmassa. Kovinkaan monta toivonsädettä ei Nattavaarassa pilkahda.

Nordmark-trilogian seuraava osa on nimeltään Armasjärvi. Jälleen kyseessä on suomalaiselta kalskahtava paikannimi (kirjan nimi on siis myös ruotsiksi Armasjärvi, kuten Nattavaarakin on Nattavaara). Sillä viitataan paikkakuntaan, jossa Erik käy uskonnollista eliittikoulua soluttauduttuaan hesekieliläisiin.

Thomas Engström ja Margit Richert: Nattavaara (Nattavaara)
Suom. Kari Koski.
Into 2022. 359 s.
Äänikirjan lukija Toni Kamula, kesto 11 h 26 min.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu BookBeat.

Arne Dahl: Vapaus

Ruotsalainen Arne Dahl on pitkän linjan dekkaristi, joka muutama vuosi sitten päätti uudistaa kirjoitustyylinsä ja aloittaa suositun A-ryhmänsä tilalle uuden, tiukkatahtisemman Berger & Blom -sarjan. Sarjan neljäs osa Vapaus on hiljattain ilmestynyt suomeksi. Se pääsi vähän yllättämään minut ilmestymisellään, sillä olin jotenkin kuvitellut, että sarja päättyisi kolmanteen osaansa. Kolme ensimmäistä romaania Rajamaat, Sydänmaa ja Äkkisyvä nimittäin muodostavat hyvin tiiviin kokonaisuuden, joissa juoni jatkuu suoraan kirjasta toiseen jopa niin, että suosittelisin niiden lukemista yhteen menoon.

Äkkisyvässä tuo juonilinjan tuntui tulevan päätökseensä ja asiat vaikuttivat asettuvan seesteisesti uomiinsa, joten erehdyin luulemaan sarjankin päättyvän. Mutta mitä vielä! Dahlilla oli takataskussaan jo uusi, mitä ilmeisimmin myös useamman teoksen mittainen pirullinen juonikuvio, joka tällä kertaa vaikuttaisi ainakin aloitusosan perusteella liittyvän enemmän Molly Blomin menneisyyteen kuin Bergerin, mutta saatan olla siinäkin vielä väärässä.

Vapaus alkaa runsaan puolen vuoden kuluttua Äkkisyvän päättymisestä. Seesteinen perheonni ei ole Bergeriltä onnistunut. Ex-vaimo suhtautuu mieheen edelleen kylmäkiskoisesti, eikä tutustuminen kaksospoikiinkaan ole sujunut toivotulla tavalla. Pahinta on kuitenkin, että työparin yhteistä lasta odottava Blom on päättänyt kadota miehen elämästä totaalisesti. Berger ei tiedä Mollyn ja mahdollisesti syntymässä olevan lapsen olinpaikkaa eikä ole kuullut heistä pihaustakaan kuukausiin.

Bergerin ja Blomin poliisiystävä Desire Rosenkvist kuitenkin etsii Bergerin käsiinsä ja toimittaa ilmiselvän itsetuhoisesti käyttäytyvän miehen psykoterapeutille. Terapeutilla käyminen ja asioistaan puhuminen tuntuukin auttavan yllättävän paljon. Nainen on erikoistunut hoitamaan raakaa väkivaltaa kohdanneita poliiseja ja seksuaalista hyväksikäyttöä ja väkivaltaa kokeneita naisia.

Muutaman hoitokerran jälkeen terapeutti tarjoaa Bergerille työtä. Hänen asiakkaansa Nadja, joka on mitä ilmeisimmin itäeurooppalainen entinen prostituoitu, on kaapattu ja terapeutilta kiristetään rahaa. Jos kaappaaja ei saa rahojaan, terapeutti saa asiakkaansa irti leikatun pään. Johtolankoja on äärimmäisen niukasti ja aikaa vielä vähemmän, mutta terapeutin tarjoama palkkio on hulppea.

Samaan aikaan Desire Rosenkvist saa tutkittavakseen oudon rikossarjan, jonka uhrit löytyvät osa kerrallaan mereen upotettuina. Ruumiista on silvottu kokonaisia raajoja yhdellä iskulla. Kaikki löydetyt uhrit tuntuvat liittyvän venäläisiin järjestäytyneisiin rikollisiin. Kuka siivoaa rikollisorganisaatiota kovin ottein? Entä miksi juttu annetaan suoraan Desirelle ohi esimiehen?

Kuten sanottu, tämänkertainen pääjuonikuvio vaikuttaa liittyvän enemmän Molly Blomin menneisyyteen, johon kätkeytyykin melkoinen salaisuus. Luonnollisesti myös Desire Rosenkvistin tutkimukset kietoutuvat yhteen samaan juonikuvioon, ja kaikkien kolmen, niin Sam Bergerin, Molly Blomin kuin Desire Rosenkvistinkin henki on hiuskarvan varassa ennen kuin tapaus ratkeaa. Mutta Dahl ei olisi Dahl, jollei viimeisessä kappaleessa olisi tyrmäyskoukku, joka kääntää kaiken ylösalaisin ja jättää lukijan silmät selällään odottamaan jatkoa – jota tulee ensi vuonna!!

Dahlin uusi tyyli on todella tiukkatahtista trilleriä yhdistettynä pirullisen monimutkaisiin juonikuvioihin, joiden pyörteissä niin päähenkilöt kuin lukijaparkakin tuntuvat olevan lähinnä lastuja laineilla. Kirjoissa on myös runsaasti silmitöntä ja paikoin sadistista väkivaltaa, jonka kuvailu ei onneksi ole kaikkein brutaaleinta mutta joka varmasti ylittää monen lukijan sietokynnyksen reippaasti. Pitkästymään Bergerin ja Blomin kyydissä ei pääse, mutta kärryiltä putoaa kyllä herkästi.

Arne Dahl: Vapaus (Friheten)
Suom. Kari Koski.
Into 2020.
Äänikirjan lukija Jukka Pitkänen, kesto 13 h 22 min.

Nextoryn kokeilujakso.

Arne Dahl: Äkkisyvä

Olen nyt lukenut kolme Arne Dahlin Berger & Blom -trillerisarjan osaa eli Rajamaat, Sydänmaa ja uusimman eli Äkkisyvä. Vahvasti uskon, joskaan en silti varmaksi tiedä, että Äkkisyvä on tämän tarinan päätösosa. Ainakin loppuun päästyäni olin siinä käsityksessä, että kaikki murhaajat ja muut rikolliset saatiin hengiltä tai ainakin kiinni. Saattaa Berger & Blom -sarja silti vielä saada jatkoa, mutta ainakin tämä tarina päättyi. (Ehkä.)

Täytyy tunnustaa, että tämän trilogian lukeminen kirja vuodessa -vauhdilla on ollut lievästi sanoen haastavaa! Olen jo aikaisemmista osista kirjoittaessani todennut, että Dahl ei tosiaankaan päästä Berger &  Blom -sarjansa lukijoita helpolla. 

Aloitusosassa Rajamaat lukija paiskataan kylmiltään keskelle tarinaa, jossa sitten pitää yrittää koota palasia samalla kun juttu suorastaan laukkaa eteenpäin. Lisäksi Dahl keikauttaa kuviot uuteen uskoon kerta toisensa jälkeen ja jättää lopulta kaiken aivan levälleen.

Kakkososan eli Sydänmaan kanssa ei tilanne ollut helpompi. Epäonninen lukija (= minä!) oli tietysti unohtanut osan aiemmista tapahtumista, mutta vaikka ei olisi kuukausia kirjojen lukemisen välillä kulunutkaan, eksyksissä olisi oltu silti.

Vuoden 2018 Dekkarifestivaalilla Helsingissä joku yleisöstä kysyi, miten kirjailija oikein kuvitteli, että lukija voisi muistaa tarpeeksi aiemmasta osasta päästäkseen juoneen mukaan kakkososassa. Dahl kertoi kirjoittaneensa Sydänmaan niin, ettei Rajamaitten lukeminen sen ymmärtämiseksi olisi välttämätöntä. Niin, ainahan sitä voi sanoa!  

Nyt kolmannen osan jälkeen on todettava, että kadehdin niitä lukijoita, jotka voivat varata koko trilogian käden ulottuville ja aloittaa sarjan alusta tietäen, että he voivat lukea sen yhteen menoon. Tietysti olisin voinut itsekin lukea kirjat uudelleen ennen päätösosaan tarttumista, mutta siihen nyt vain ei tuntunut olevan aikaa.

Äkkisyvä jatkuu Sydänmaan tapaan suoraan siitä, mihin viimeksi jäätiin. Molly Blom makaa tajuttomana teho-osastolla selviydyttyään vain niukasti murhaajan (?) kynsistä. Sam Berger on virallisesti Ruotsin etsityin rikollinen, koska häntä epäillään poliisin raa’asta murhasta. Säpon huippusalaisella sisäpiirillä on kuitenkin toisenlainen käsitys tapahtumista.

Säpn saatua vihjeen oikeasta murhaajaksi epäillystä Säpoon soluttautuneesta myyrästä ja tämän piilopaikasta Berger osallistuu Säpon tiedusteluosaston johtajan August Steenin vetämään iskuun myyrän vangitsemiseksi. Isku päättyy kuitenkin katastrofiin, ja Steen päättää siirtää Bergerin turvaan syrjäiselle pikkusaarelle Ruotsin rannikon edustalle. Bergerin on tarkoitus odottaa siellä tilanteen selkeytymistä.

Koska myyrää ei saatu eliminoitua, kissa-hiiri-leikki jatkuu yhä kiihtyvin kierroksin. Vähitellen alkaa myös keriytyä auki, kuinka laajasta ja kauas taaksepäinkin ulottuvasta juonesta oikein on lopulta kaikessa ollut kysymys. Pelottavalla tavalla Sam Berger alkaa tajuta, että perimmältään hyvin monella tavalla on kyse hänestä ja Molly Blomista ihmisinä. Ällistyttävän moni heidän lähellään olleista ja olevista ihmisistä on tavalla tai toisella kietoutunut vyyhteen.

Dahl jatkaa aiemmista osista tutulla tyylillä. Tapahtumat etenevät hurjalla vauhdilla ja yllätyskäänteet seuraavat toisiaan. Väkivaltaa ei kaihdeta, mutta ei sen yksityiskohdilla toisaalta mässäilläkään. Juonen uskottavuutta ei kannattane jäädä pohdiskelemaan sen kummemmin, sillä melkoisen harva yksityiskohta kestäisi lähempää tarkastelua. Tosin tunnettuahan on, että fiktio kalpenee reaalimaailman rinnalla mennen tullen. Mutta tällä kertaa Dahl turvautuu kyllä melkoisiin jumala koneesta -ratkaisuihinkin, joita muutamia ylimalkaisesti lopussa selitetään.

Suosittelen siis varaamaan koko sarjan kerralla luettavaksi, niin mutkikkaaksi kudotuista juonikuvioista saa kaiken irti. Sarja on tyyliltään jotain tykittävän toimintatrillerin ja kovaksi keitetyn sarjamurhaajajahdin välimaastosta. Se ei tosiaankaan pure kaikkiin dekkarien ja jännityskirjallisuuden ystäviin, mutta on kyllä myös erittäin koukuttava, kunhan sen imuun kunnolla malttaa heittäytyä.

Arne Dahl: Äkkisyvä (Mittvatten)
Suom. Kari Koski
Into 2019. 349 s.

Arvostelukappale.

Lone Theils: Noitapoika #dekkaritiistai

Tanskalaisen Globalt-lehden Lontoon-kirjeenvaihtaja Nora Sand rakastaa toimittajantyötään yli kaiken. Nuori nainen myöntääkin itselleen, että työ on hänen elämänsä ehdottomasti paras ja tärkein asia. Se menee kevyesti ohi esimerkiksi seurustelukuvioista tai vaikkapa perheasioista, saati sitten oman perheen perustamisajatuksesta. Pikku juttu on, että Nora ei työnsä takia ole esimerkiksi kuukausiin ehtinyt käydä kampaajalla tai muutenkaan huolehtia omasta hyvinvoinnistaan.

Noran intohimoinen suhtautuminen työhön tuntuu kuitenkin hieman kummalliselta, kun ottaa huomioon, mitä kaikkea se häneltä vaatii ja kuinka vähän hän saa vastarakkautta. Esimies olettaa Noran olevan kirjaimellisesti aina töissä ja soittaa työpuheluja mihin vuorokaudenaikaan tahansa. Noran on myös mukisematta luovuttava itselleen tärkeistä ja kiinnostavista juttuaiheista, kun lehden nettitoimitus haluaa häneltä jutun vaikka tosi-tv-julkkiksen avioerosta. Aikaa jutun kirjoittamiseen on yleensä vähän, jos sitäkään. Lisäksi Nora on tuon tuosta vaarassa tulla tapetuksi, hakatuksi, siepatuksi tai raiskatuksi työnsä takia. Palkinnoksi kaikesta tästä lienee luvassa kutsu YT-kuulemiseen…

Potkunyrkkeilyn avulla rentoutuva työnarkomaani Nora on dekkarinystäville tuttu jo kahdesta aiemmasta Lone Theilsin kirjasta Kohtalokas merimatka ja Runoilijan vaimo. Uusimmassa Noitapojassa Nora saa tapaamispyynnön nigerialaiselta professorilta, joka pelkää henkensä puolesta. Mies on kotimaassaan yrittänyt selvittää, mitä Jumalan lapset -nimisen seurakunnan huomaan uskotuille lapsille on tapahtunut. Vanhemmat ovat antaneet lapsensa vapaaehtoisesti seurakunnalle, koska he ovat uskoneet, että lapset ovat joutuneet jonkinlaisen riivaajan tai demonin haltuun. Seurakunnan pappien on toivottu karkottavan riivaajat, mutta lapset ovatkin kadonneet jäljettömiin.

Nyt professori haluaa pyytää Noran apua jutun tutkimisessa, mutta hän pelkää henkensä puolesta. Pelko osoittautuukin aiheelliseksi, sillä heti tapaamisen jälkeen mies katoaa ja löytyy myöhemmin tapettuna hautausmaalta sydän rinnasta poistettuna. Sydän on leikattu miehen vielä eläessä. Kuka on kammottavan murhan takana? Miksi mies tapettiin ja silvottiin? Mitä hänen kadonneessa muistikirjassaan oli sellaista, ettei sitä saanut antaa Noran käsiin? Onko Norakin vaarassa tavattuaan miehen?

Näitä Nora ei ehdi kovinkaan paljoa murehtia, sillä Globaltin nettitoimitus vaatii häntä kiinnittämään huomiota tanskalaisen tosi-tv-tähden ja venäläisen miljardöörin avioeroprosessin uutisointiin. Se saakin yllättäen uusia käänteitä, kun pariskunnan pikkupoika siepataan juuri avioero-oikeudenkäynnin alla eikä lunnasvaatimuksia kuulu. Sitten Thamesista löytyy silvottu pikkupojan ruumis.

Kokenut dekkarinlukija alkaa aika pian aavistella, että näillä alkuun hyvin kaukaisilta vaikuttavilla tapahtumilla on jokin yhteys. Noralla tämän oivaltaminen kestää hieman kauemmin, mutta toimittajan vainu ei petä tälläkään kertaa. Sitkeys ja jääräpäisyys eivät ole Norasta karisseet minnekään. Vaikka häntä pelotellaan, uhkaillaan ja suoraan kielletään sekaantumasta kumpaankaan tapaukseen, hän ei hellitä. Lopulta hän päätyy aivotärähdyksestä kärsivänä kahlituksi hylätyn sisäoppilaitoksen keittiön lämpöpatterin putkistoon. Mutta tämä on Noralle toki vain hidaste, ei mikään este.

Noran hahmo keikkuu uhkaavasti todella ärsyttävän ja virkistävän erilaisen rajamaastossa. Melko usein tekisi mieli antaa Noralle kunnon saarna työn ja muun elämän jonkinlaisesta tasapainoon saamisesta. Pahitteeksi Noran ja hänen työkavereidensa terveydelle ei olisi maalaisjärjen käyttö tai edes välttävä varovaisuus. Hyvän skuupin vainuttuaan Noraa ei pitele kyllä mikään ja seuraukset saavat sitten lukijaparan hiukset pystyyn.

Noitapojan karmivat tapahtumat saavat lisäsyvyyttä tiedosta, että tarina perustuu osittain tositapahtumiin. Thames-joesta löytyi vuonna 2015 pienen pojan ruumis, jonka kaulassa riippui kananluista tehty kaulanauha.

Noran tulevaisuus ei kirjan lopussa vaikuta kovin ruusuiselta, joten helpotti kirjailijan jälkisanoissa paljastama tieto, että neljättä Nora Sand -dekkaria jo kirjoitetaan täyttä päätä.

Lone Theils: Noitapoika (Heksedrengen)
Suom. Kari Koski.
Aula & Co 2018. Äänikirjan lukija Pinja Flink, kesto 8 h 10 min.

Ostettu.

#dekkaritiistai-sarja:

Arttu Tuominen: Silmitön
Antti Tuomainen: Palm Beach Finland
Fiona Barton: Leski
Tuomas Nyholm: Leijona
JP Koskinen: Kannibaalien keittokirja
Jaakko Melentjeff: Hukkuneet
Lone Theils: Runoilijan vaimo
Ane Riel: Pihka 
Arne Dahl: Rajamaat
Marko Immonen: Murhapaikanhakijat
Max Seeck: Mefiston kosketus
Matti Laine: Pahuuden hinta
Seppo Jokinen: Vakaasti harkiten
Timo Saarto: Kevään varjo
Eppu Nuotio: Myrkkykeiso ja Anopinhammas

Eva Frantz: Sininen huvila

Ann Rosman: Sukellus syvyyksiin
Marko Kilpi: Undertaker 1 ja 2
Ari Räty: Varjomies
Jasu Rinneoja: Paha silmä
Matti Laine: Tappajan vaisto
Tapani Bagge: Aavehevosen arvoitus (lastendekkari)
Elly Griffits: Käärmeen kirous
Arttu Tuominen: Leipuri
Arne Dahl: Sydänmaa

Max Seeck: Haadeksen kutsu
Antti Tuomainen: Pikku Siperia
Tuire Malmstedt: Pimeä jää
Seppo Jokinen: Lyödyn laki
Lone Theils: Noitapoika


Tulossa:

Mikko Porvali: Kadonneen kaupungin varjo

Arne Dahl: Sydänmaa #dekkaritiistai

Arne Dahl ei tosiaankaan päästä Berger ja Blom -sarjansa lukijoita helpolla. Aloitusosassa Rajamaat lukija paiskataan kylmiltään keskelle tarinaa, jossa sitten pitää yrittää koota palasia samalla kun juttu suorastaan laukkaa eteenpäin. Lisäksi Dahl keikauttaa kuviot uuteen uskoon kerta toisensa jälkeen ja jättää lopulta kaiken aivan levälleen. Lukijan hiukset jäävät pystyyn ja suu auki, vaikka kirjan kannet ovat jo kiinni.

Yhtään helpommalla on turha luulla pääsevänsä kakkososan eli tuoreen Sydänmaa-dekkarin kanssa. Epäonninen lukija on unohtanut osan aiemmista tapahtumista, mutta vaikka ei olisi kuukausia kirjojen lukemisen välillä kulunutkaan, eksyksissä oltaisiin silti. Dekkarifestivaalilla Helsingissä yleisökysymys kuuluikin, miten kirjailija oikein kuvitteli, että lukija voisi muistaa tarpeeksi aiemmasta osasta päästäkseen juoneen mukaan kakkososassa. Ihan suoraa vastausta ei Dahlilta herunut, mutta hän kertoi kirjoittaneensa Sydänmaan niin, ettei Rajamaitten lukeminen sen ymmärtämiseksi olisi välttämätöntä. Niin, ainahan sitä voi sanoa! Minusta Rajamaat ja Sydänmaa kannattaa lukea peräkkäisinä iltoina, mutta makuja on tietysti erilaisia. Ja muisteja.

Rajamaat päättyy todella koukuttavasti niin, että vaikka yksi sarjamurhaaja saadaan kiinni, jää selvästikin vielä toinen irralleen. Rikosylikonstaapeli Sam Berger ja Säpon soluttautuja Molly Blom päättävät kumpikin ottaa lopputilin poliisista ja perustaa yhdessä ehkä jonkin yksityisen konsulttifirman. Sitten he kuitenkin löytävät vielä yhden tuttunsa murhattuna ja musta putkisukka syvälle kurkkuun tungettuna. Kaikki johtolangat tuntuvat viittaavaan Bergeriin ja Blomiin…

Sydänmaan alussa edellisistä tapahtumista on kulunut kaksi viikkoa. Syrjäisessä Pohjois-Ruotsissa sijaitsevassa yksityisessä sairaalassa tokkurainen potilas alkaa palata vähitellen tajuihinsa. Miten hän on joutunut sairaalaan ja kuka hän on, on potilaalle itselleenkin epäselvää. Jotenkin miehen mielen poimuista nousee kuitenkin nimi Sam Berger. Mies päättää karata. Uhkarohkea mutta epätoivoinen pakomatka päättyy läheisellä lumisella maantiellä, jossa ohi kiitävä bussi töytäisee miestä.

Samaan aikaan ei niin kovin kaukana syrjäisen kansallispuiston mökeissä heräilee Sam Berger lääketokkurasta. Molly Blom kertoo joutuneensa huumaamaan Bergerin, jottei tämä vahingoittaisi itseään ja muita. Samin mieli ei ollut kestänyt kaksikon tekemää karmeaa löytöä. Molly on paennut sekä poliisia että oletettua murhaajaa huumattu Sam mukanaan Ruotsin syrjäisimmälle seudulle. Nyt heidän pitää alkaa selvittää, kuka teki murhan, josta heitä kahta epäillään. Tehtävä ei ole helppo toteuttaa, koska heistä ei saa jäädä jälkiä mihinkään järjestelmiin.

Jotta asiat eivät olisi liian yksinkertaisia, lähistöllä sijaitsevan syrjäisen kylän asukas ahdistelee poliisia epäilyksillään, että joku uhkaa hänen henkeään. Kun paikallinen poliisi ei saa mitään näkyvää aikaan, nainen lähettää lopulta viestin Keskusrikospoliisiin Samin entiselle työparille Deerille. Deer pyytää Samia selvittämään, mistä oikein on kysymys, mutta väärällä nimellä ja muutenkin salaa. Kun Sam ja Molly menevät tapaamaan yksin asuvaa naista, tapahtumat alkavat vyöryä hurjaa vauhtia ja ruumiita tulla kiihtyvällä tahdilla. Lounaille tai kahvipausseille ei tosiaan Dahlin teksteissä ole tilaa!

Jälleen ollaan siis kammottavan mielenvikaisen sarjamurhaajan kannoilla. Uhattuina ovat Samin ja Mollyn lisäksi Deer perheineen. Miksi joku haluaa kostaa Samille jotain? Mistä oikein on kyse? Miten Deer liittyy kuvioon? Entä kuka tarkkailee Samia ja Mollya pakkasen ja lumen keskellä? Voiko Sam luottaa Mollyyn? Entä Deeriin? Vastustajat ovat pirullisia ja äärimmäisen julmia, mutta ystävistäkään ei voi olla täysin varma.

Dahlia ei siis voi ainakaan mistään leppoistelusta tai liiallisesta huumorin viljelystä syyttää! Suosittelen sarjaa synkeänkarmaisevan linjan dekkarifaneille. Itse olen tällaiseen tyylilajiin jollakin kummallisella tavalla koukussa. Tarina on ahdistavatunnelmainen, pelottava ja paikoin karmaiseva, mutta silti vain on kirja ahmittava loppuun – ja jäätävä kärsimättömänä odottamaan luvassa onneksi olevaa jatkoa!

Arne Dahl: Sydänmaa (Inland)
Suom. Kari Koski.
Into 2018. 348 s.

Painettu kirja arvotelukappale, äänikirja Storytel.

#dekkaritiistai-sarja:

Arttu Tuominen: Silmitön
Antti Tuomainen: Palm Beach Finland
Fiona Barton: Leski
Tuomas Nyholm: Leijona
JP Koskinen: Kannibaalien keittokirja
Jaakko Melentjeff: Hukkuneet
Lone Theils: Runoilijan vaimo
Ane Riel: Pihka 
Arne Dahl: Rajamaat
Marko Immonen: Murhapaikanhakijat
Max Seeck: Mefiston kosketus
Matti Laine: Pahuuden hinta
Seppo Jokinen: Vakaasti harkiten
Timo Saarto: Kevään varjo
Eppu Nuotio: Myrkkykeiso ja Anopinhammas

Eva Frantz: Sininen huvila

Ann Rosman: Sukellus syvyyksiin
Marko Kilpi: Undertaker 1 ja 2
Ari Räty: Varjomies
Jasu Rinneoja: Paha silmä
Matti Laine: Tappajan vaisto
Tapani Bagge: Aavehevosen arvoitus (lastendekkari)
Elly Griffits: Käärmeen kirous
Arttu Tuominen: Leipuri
Arne Dahl: Sydänmaa

Lone Theils: Runoilijan vaimo #dekkaritiistai

Edellisten seikkailujen kolhut on paikkailtu ja tanskalaisen Globalt-lehden Lontoon-kirjeenvaihtaja Nora Sand viettää onnellisia hetkiä juuri löytyneen rakkautensa hehkussa, kun Andreas saa tyrmäävän puhelun entiseltä tyttöystävältään. Andreas on tulossa isäksi. Noran maailma romahtaa yhdellä iskulla ja hän pakenee perheensä omistamalle siirtolapuutarhamökille Kööpenhaminaan.

Tanskaan on saapunut turvapaikanhakijaksi iranilainen Nobel-palkittu runoilija Manash Ismail. Mies on paennut vaimoineen kotimaasta ihmissalakuljettajien avulla, mutta epäonnekseen Manash on matkalla joutunut eroon vaimostaan ja päätynyt Englannin sijasta tanskalaiseen vastaanottokeskukseen. Pariskunnalla oli tarkoitus anoa turvapaikkaa Englannista Manashin kustantajan Tom Cranen avustamana. Vaimo Aminasta ei kuitenkaan ole kuulunut mitään, ja Manash on hädissään eikä voi Tanskasta käsin tehdä mitään vaimonsa löytämiseksi.

Tanskalaiset kulttuuritoimittajat kärkkyvät nobelistin haastattelua, mutta Manash Ismail on päättänyt antaa haastattelun vain yhdelle henkilölle: Globailtin Nora Sandille. Ällistynyt Nora käy tapaamassa runoilijaa ja kuuntelee myötätuntoisena tämän tarinan. Saadakseen haastattelun lehdelleen hän lupaa yrittää etsiä Aminaa palattuaan Lontooseen. Tehtävä ei välttämättä ole aivan vaaraton, sillä Aminan veli on osa Iranin tulenarkaa ydintutkimusosastoa, jonka jäseniä on kadonnut tai kuollut hämärissä olosuhteissa.

Jäljet ovat heiveröiset, mutta sitkeästi penkomalla Nora saa selville, että Amina on tullut Lontooseen ja ottanut yhteyttä Manashin kustantamoonkin, vaikka epäonnisesti hänen viestinsä on jäänyt huomaamatta. Sen jälkeen nainen on kadonnut. Kirjavien vaiheiden jälkeen Nora alkaa uskoa, että Amina on vahingossa päätynyt Hawksyard-nimiseen laitokseen, joka majoittaa oleskeluluvan menettäneitä maahanmuuttajia ja kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneita siihen asti, kunnes heidät toimitetaan pois maasta. Kyseinen laitos on kansainvälisen yhtiön omistuksessa ja tiukasti vartioitu.

Noran tanskalainen esimies suhtautuu Aminan etsintään asianmukaisen nihkeästi ja antaa toimittajalleen toisenkin tehtävän hoidettavaksi. Noran on kirjoitettava henkilöjuttu vuosia täyttävästä tanskalaisesta Lontoossa asuvasta liikemiehestä Erik Biehlistä. Miehen sijoituksista liikkuu huhuja. Joko hän on iskemässä kultasuoneen tai syöksymässä kuiluun. Kovin harvalla tuntuu olevan Biehlistä mitään kunnollista kerrottavaa, mutta jälleen sitkeä verkostojen hyödyntäminen tuo tulosta. Nora pääsee kuin pääseekin mehevän uutisjutun jäljille.

Noran mutta ei niinkään lukijan yllätykseksi nämä työtehtävät kietoutuvat lopulta karmealla tavalla yhteen. Nora huomaa jälleen olevansa hengenvaarallisten salaisuuksien äärellä. Kummallisia ja pelottavia asioita alkaa tapahtua hänen ympärillään alkaen kööpenhaminalaisen siirtolapuutarhamökin murrosta ja kummallisesti käyttäytyvästä sähköpostista siihen, että toinen hänen informanteistaan tönäistään metron alle ja toinen hirtetään. Tapahtumat lähtevät vyörymään lopulta pitelemättömällä vauhdilla ja tuhoisin seurauksin.

Runoilijan vaimo on tanskalaisen Lone Theilsin toinen Nora Sand -dekkari. Kirjoitin ensimmäisestä osasta Kohtalokkaasta merimatkasta, että se on mielestäni sarjamurhaajadekkarin ja kevyen rakkausviihteen sekoitusta. Runoilijan vaimossa ei jahdata sarjamurhaajaa (eikä sarjamurhaaja jahtaa Noraa), vaan vastassa on jotain ehkä vieläkin pelottavampaa eli kasvoton valta, jota ohjaa puhdas, hillitön ja kyltymätön rahanhimo. Sellaista vastustajaa vastaan poliisikin tuntuu olevan voimaton.

Noran hurjan työelämän vastapainoksi Theils on kirjoittanut tarinan lomaan myös romanttisia käänteitä. Andreaksen kanssa on siis enemmän kuin pomppuista, ja sitten Manash Ismailin kustantaja Tom Crane osoittautuu erittäin puoleensavetäväksi pakkaukseksi, joka ottaa tehtäväkseen Noran hurmaamisen. Mutta onko sittenkin niin, että Noran todellinen suuri rakkaus ja aito intohimon kohde on kuitenkin – työ?

Kustantamo Aula & Co:ta voi onnitella Lone Theilsin kaappaamista omaan talliinsa. Nora Sand -dekkarit ovat mukavan pirteitä ja vetäviä jännityskirjoja, ja jään tyytyväisenä odottamaan jatkoa.

Lone Theils: Runoilijan vaimo (Den blå digters kone)
Suom. Kari Koski.
Aula & Co 2017. 339 s.
Äänikirjan lukija Mervi Takatalo, kesto 11 h 26 min.

Painettu kirja arvostelukappale, äänikirja ostettu.

#dekkaritiistai-sarja:
Arttu Tuominen: Silmitön
Antti Tuomainen: Palm Beach Finland
Fiona Barton: Leski
Tuomas Nyholm: Leijona
JP Koskinen: Kannibaalien keittokirja
Jaakko Melentjeff: Hukkuneet
Lone Theils: Runoilijan vaimo

Tulossa:

Ane Riel: Pihka 20.2.2018

Åsa Larsson: Uhrilahja

Olin jo ehtinyt odottaa ruotsalaisen dekkaristin Åsa Larssonin viidettä dekkaria, sillä edellinen, Kunnes vihasi asettuu, ilmestyi suomeksi vuonna 2008. Pitkä odotus kuitenkin palkittiin, sillä uusi romaani Uhrilahja on mielestäni paras hänen tähänastisista kirjoistaan.

Sarjaa lukeneille Kiirunan lähistön karut maisemat ja päähenkilö, syyttäjänä toimiva Rebecka Martinsson, ovat jo vanhoja tuttuja. Rebecka on kotoisin pohjoisesta ja on asettunut asumaan isoäitinsä vanhaan taloon kahden koiransa kanssa. Poikaystävä, menestynyt lakitoimistonjohtaja Måns asuu ja työskentelee Tukholmassa eikä voi ymmärtää, mikä Rebeckaa oikein pitää kylmässä, lumisessa tai hyttysten täyttämässä Lapissa.

Rebecka on varmaankin yksi dekkarikirjallisuuden neuroottisimmista päähenkilöistä. Edellisten kirjojen tiimellyksessä hänen henkensä on ollut useita kertoja hiuskarvan varassa, eikä ole ihme, että häntä on välillä hoidettu sairaalan lisäksi mielisairaalassakin. Edes Liza Marklundin Annika Begtzon ei ole yhtä hutera mieleltään, mutta jollakin tavalla Rebeckaa on helpompi sietää, itse asiassa hänestä jopa pitää.

Parissa aiemmassa kirjassa päähenkilön rinnalle on noussut poliisi Anna-Maria Mella. Anna-Maria joutuu sovittamaan yhteen varsin miehisen uran ja perheen, ja muistaakseni hän jossakin aiemmassa kirjassa on viimeisillään raskaanakin. Kotona vallitsee alituinen kaaos, joka rassaa, mutta jolle ei jaksa eikä ehdi tehdä mitään. Anna-Marian ja Rebeckan välit ovat hieman jännittyneet, vaikka he työskentelevätkin paljon yhdessä.

Uhrilahja käynnistyy tehokkaasti. Koiran tappanut karhu kaadetaan ja sen vatsasta löytyy ihmisen jäänteitä. Tämä on kuitenkin vasta alkusoittoa. Varsinainen tarina käynnistyy, kun Rebecka, hänen naapurinsa vanha Sivving ja poliisi Krister Eriksson löytävät Sol-Britt Uusitalon raa’asti tapettuna omasta vuoteestaan. Pojanpoika Marcus on piiloutunut leikkimökkiin, mutta ei pysty kertomaan mitään yön tapahtumista.

Rebeckalle kerrotaan heti, että aikanaan Sol-Brittin isoäiti, opettajatar Elina Pettersson, murhattiin vain kaksi viikkoa aviottoman poikansa syntymän jälkeen. Pojan isä oli huhujen mukaan kaivoskaupungin isännöitsijä Hjalmar Lundbohm, paikallinen kuuluisuus. Myös Marcuksen isän kuolema on selvittämättä. Miehen yli ajettiin, kun tämä oli tavanomaisella aamulenkillään.

Tutkinta on vasta aluillaan, kun Rebeckan arkkivihollinen, lipevä syyttäjä Carl von Post kaappaa sen itselleen. Rebecka on raivoissaan mutta voimaton. Larsson on tehnyt von Postista karikatyyrimaisen sikailijan, itserakkaan ja pöyhkeän idiootin, joka väistämättä sotkeutuu omaan näppäryyteensä mutta vasta, kun aika paljon vahinkoa on ehtinyt syntyä.

Uhrilahjan jännite säilyy hienosti koko matkan, eikä tavanomaista keskivaiheen junnausta pääse syntymään. Osaltaan tähän vaikuttaa Elina Petterssonin tarina, jota Larsson kuljettaa nykyhetken rinnalla hienosti. Lukija tietää alusta asti, että Elinalle käy huonosti, ja aika varhaisessa vaiheessa myös Elinan murhaaja selviää, mutta se ei, miten tarina liittyy Rebeckan tutkimaan juttuun. Lopussa kaikki loksahtaa sievästi paikalleen.

Pidin kovasti myös Larssonin edellisestä eli Kunnes vihasi asettuu -kirjasta. Sen alkukohtaus on varmasti hyytävimpiä ikinä, mutta omassa arvoasteikossani kirjaa pudotti se, että Rebecka sai ratkaisevan vihjeen unessaan uhrilta. Muutenkin uhrin haamu seikkaili tarinassa. Tällaiset yliluonnollisuudet eivät oikein minuun ainakaan kunnon dekkareissa vetoa. Tutkimukset ja ihmisten puhuttaminen ovat ne keinot, joilla tuloksia pitää tulla. Unet ovat turhaa huuhaata. Uhrilahjassa Larsson ei ole sortunut tällaisiin vähän halpahintaisilta maistuviin keinoihin, vaan syyllistä etsitään perinteisemmin. Menneisyys paljastuu kaiken takaa, samoin raha. ”Seuraa rahoja” on Rebeckan ohje, jonka hän on joskus kuullut joltakulta poliisilta. Jälleen se osoittautuu päteväksi.

Åsa Larsson: Uhrilahja (Till offer åt Molok)

Suom. Kari Koski. Otava 2012. 364 s.

Susa ihastui Uhrilahjaan ja antoi viisi pistettä viidestä, ja Unni tykkäsi myös. Ei Rachellekaan oikein moitittavaa löytänyt.

Ruotsalaismurhia lomapäivien ratoksi

Annika Sjögren: Kuin hiipuva hiillos (Like)
suom. Ida Takala

Thomas Bodström: Pakenija (Otava)
suom. Kari Koski

Näitä kahta kirjaa yhdistää paitsi ruotsalaisuus myös se, että molemmat olen saanut lainaksi työkavereiltani. Lisäksi molemmissa on murhia, mutta kumpikaan ei ole tiukassa mielessä dekkari.

Annika Sjögrenin kirja on lähinnä psykologinen jännäri. Kansiliepeessä kehutaankin kirjoittajaa psykologisesta silmästä ja uskottavasta juonesta. En ole lukenut kirjoittajan esikoisromaania ei liikahda lehtikään, mutta kovin uskottavalta ei Kuin hiipuva hiillos -kirjan juoni kuitenkaan ole. Ihmiset sen sijaan on aika oivaltavasti kuvattu, ja minua ainakin miellytti Sjögrenissä juuri ihmiskuvaus. Sjögren on toiminut kolmekymmentä vuotta luokanopettajana, ja koulumaailmasta kirjassa onkin melko kristallinkirkasta analyysia.

”Opettajat olivat kummallista väkeä, he tiesivät aina kaiken ja osasivat kaiken, vaikka väittivät kovaan ääneen ettei heillä ole mitään sananvaltaa ja heitä vain haukutaan mediassa. Ja millaisia keskusteluja heillä välillä oli!”

Kirjan päähenkilö on Staffan Walter, joka on aikanaan kouluttautunut historianopettajaksi, mutta joka nykyään toimii koulun vahtimestarina. Staffanin oli pakko luopua opettajan työstään, koska hänellä oli kammottavia ongelmia kurinpidossa. Historia on silti hänen suuri ja ainoa rakkautensa. Jos Staffan saisi päättää, hän viettäisi kaiken aikansa kotona työhuoneessaan lukemassa historiaa käsitteleviä kirjoja. Työ vahtimestarina on kuitenkin ihan mukiinmenevää paremman puutteessa.

Staffan on harvinaisen tahdoton ihminen. Jotenkin hän on opiskeluaikana ajautunut yhteen määrätietoisen Sonjan kanssa. Sonja on arvostettu ja pidetty luokanopettaja. Pariskunnalla on yhteinen tytär Anna, joka asuu kaukana Göteborgissa. Staffanin ja Annan välit ovat etäiset. Avioliitto Sonjan kanssa alkaa käydä ajan mittaan yhä enemmän Staffanin hermoille. Syytäkin on, sillä pian lukijalle selviää, että Sonja on paitsi sietämättömän määräilevä myös väkivaltainen aviomiestään kohtaan.

Staffan etsii helpotusta tilanteeseensa kirjoittamalla päiväkirjaansa suunnitelmia Sonjan tappamiseksi. Suunnitelmissaan Staffan murhaa vaimonsa kekseliäästi ilman verta ja kiinnijäämisen riskiä. Jossain vaiheessa ajatus vankilastakin alkaa tuntua houkuttelevalta vaihtoehdolta, koska siellä saisi ainakin olla rauhassa. Staffan on kuitenkin armoton vellihousu. Kun Sonja saa raivareitaan ja mukiloi miestään, Staffan vain nostaa kädet eteensä suojaksi. Kammottavin konkreettinen (!) kostotoimi on ajatus ujuttaa hius Sonjan voileipään. Oikein hurjaksi heittäytyessään Staffan viivyttelee tahallaan lähtiessään hakemaan Sonjaa tämän soitettua. Tämä rohkea veto kuitenkin osoittautuu kohtalokkaaksi. Erään vanhempainillan jälkeen Sonja seisoo koulun edessä odottamassa tahallaan myöhästyvää miestään, kun pari nuorisorikollista ryöstää ja puukottaa hänet kuoliaaksi.

Staffan ei ole uskoa hyvää tuuriaan, jota kylläkin himmentää pari seikkaa. Hän nimittäin käyttäytyy niin oudosti onnettomuuspaikalle saavuttuaan, että poliisi alkaa epäillä häntä teosta. Toiseksi Anna saapuu kuusivuotiaan poikansa Viktorin kanssa kiireesti isänsä luo. Tätä häiriötekijää Staffan ei ole osannut odottaa. Hautajaisten jälkeen hankaluudet vasta alkavatkin, kun Sonjan ystävätär, koulunkäyntiavustaja Rosmarie kiinnostuu komeasta leskimiehestä. Staffan ei oikein tajua, miten Rosmarien onnistuu ujuttautua hänen elämäänsä, mutta niin siinä vain käy. Lukija tietää, että muutakin on odotettavissa, sillä kirja alkaa kohtauksella, jossa pari hiihtämässä olevaa lasta löytää naisen ruumiin metsästä.

Sjögren kirjoittaa aika lailla samaan tyyliin kuin ruotsalainen kirjailija Inger Frimansson, jonka kirjat Hyvää yötä, rakkaani ja Varjo vedessä muodostavat parin. Niissäkin kyse on enemmän psykologisesta kuvauksesta rikoksen liepeillä kuin mistään dekkarijuonesta. Tunnelman tiivistämisessä Frimansson on melkoisesti Sjögreniä edellä, mutta Sjögrenkin oli virkistävä uusi tuttavuus. Like kustantaa edelleen mielenkiintoisia (rikos)kirjoja. Hieman risuja kustantajalle huolimattomasta käännöksestä tai taitosta: kirjassa on useita nimisekaannuksia.

Toinenkin kirja on siis lainassa työkaverilta. Tämä on hautunut hyllyssä jo useamman vuoden (anteeksi!), mutta muistan lainatilanteessa olleen puhe, että kirja ei nyt mikään mullistava ole mutta luettava kuitenkin. Hyvä arvio, osui oikeaan.

Kansipapereissa kehutaan, että Pakenija on herättänyt kohua Ruotsissa jo ennen ilmestymistään, koska kirjoittaja Thomas Bodström on ”entinen oikeusministeri ja kovan luokan poliitikko”. Kannessa on vielä Liza Marklundin luonnehdinta: ”Koskaan aiemmin lukijaa ei ole viety näin syvälle vallan katakombeihin.” Ihan näin ylistävästi en arvioisi, ja olen aika hiljattain katsonut ruotsalaisen tv-sarjan, jonka nimeä en valitettavasti saa päähäni, mutta jossa oltiin aika paljon syvemmällä ”vallan katakombeissa”.

Bodström on kyllä selvästi hyödyntänyt tietojaan ja kokemuksiaan juonta rakentaessaan. Henkilöitä on koko joukko, ja sen myötä näkökulmat vaihtelevat melko lailla. Boströmillä lienee ollut mielessä myös elokuva tai tv-sarja, sillä kohtaukset ovat hyvin lyhyitä, vain sivun tai korkeintaan kahden mittaisia. Nopeasti leikataan paikasta ja henkilöstä toiseen. Tämä on välillä ärsyttävää ja on osaltaan vaikuttamassa siihen, että henkilökuvaus jää hyvin ohueksi.

Romaani alkaa kosovonalbaanivangin murhalla tukholmalaisessa vankilassa. Murhaa ryhtyy tutkimaan lääninrikospoliisin päällikkö Christian Pedersen kumppaninaan entinen syyttäjä, nykyinen tutkija Susanne Dahlgren. Susanne on järkkymätön oikeudenmukaisuuden ja laillisuuden kannattaja, eikä hän hyväksy esimiehensä työtapoja, kun tämä yrittää saada syylliset kiinni ja tuomituksi hinnalla millä hyvänsä. Murhatun vangin serkku Miro saa samassa vankilassa tappouhkauksia, ja hän kiristää asianajajaansa järjestämään hänet elävänä ulos vankilasta.

Murha vaikuttaa myös oikeusministeri Gerd Lundiin (jota aluksi luulin mieheksi). Lund kuvataan täydelliseksi tolloksi, jonka ainoa tavoite ministerinä on sinnitellä kiinni tehtävässään seuraaviin vaaleihin asti. Ilman pätevää lehdistösihteeriä siitä ei tulisi mitään. Vankeinhoidon pääjohtaja ja ministeri inhoavat toisiaan ja yrittävät kaikin keinoin vahingoittaa toistensa uraa.

Sopassa on vielä paljon muitakin lusikoita ja panokset kovenevat loppua kohti. Romaani on yli 500 sivua pitkä, mikä on hieman liikaa. Jännittävät käänteet antavat odottaa itseään, ja loppuratkaisu on hieman liiankin ovela. Saa olla tarkkana, että tajuaa, kuka teki mitä ja miten. Vaikka pitääkin itseään kyynisenä realistina, ovat Bodströmin kuvaamat poliitikot ja virkamiehet melkoisia kärjistyksiä.