Kaj Korkea-aho ja Ted Forsström: Zoo! Sydänkohtauksia #nuortenkirjatorstai

Kaj Korkea-ahon ja Ted Forsströmin yhdessä kirjoittama Zoo! Viraalit nerot (Otava 2017) oli viime vuoden Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-ehdokkaana ja Tulenkantaja-ehdokkaana tänä vuonna. Vaikka en ole sitä lukenutkaan, tartuin rohkeasti sarjan kakkososaan Zoo! Sydänkohtauksia. Tarina jatkuu suoraan siitä, mihin ensimmäisessä osassa on päästy, mutta mainiosti pääsin tarinan imuun aiempia tapahtumia sen kummemmin tuntematta.

Kyseessä on nykyaikainen kirjeromaani, sillä minäkertoja Atlas kirjoittaa arkensa kommelluksista parhaalle ystävälleen Elliottille, joka on joutunut muuttamaan perheensä mukana maapallon toiselle puolelle Uuteen-Kaledoniaan. Atlaksen vastauksia lukijalle ei näytetä. Atlas rytmittää tekstejään runsailla sarjakuva- ja pilapiirrosmaisilla kuvilla (jotka ovat Pentti Otsamon käsialaa), mikä tekee kirjan taitosta ilmavan ja tuo oman kivan kierteensä sen huumoriin. Kirjan nimen Zoo! Tulee Atlaksen ja Elliottin aikanaan yhdessä piirtämästä kouluaiheisesta sarjakuvasta, jossa muun muassa koulun opettajat ovat olleet mukana erilaisina eläinhahmoina.

Atlas on kahdeksasluokkalainen nörttipoika, joka aiemmassa kirjassa on käynyt kiivaan vaalitaiston saadakseen oppilaskunnan kahdeksasluokkalaisten edustajan paikan. Vaalivoitto tuo kuitenkin mukanaan runsaammin ankaria velvoitteita kuin Atlaksen odottamia loistavia etuja. Sen poika saa katkerasti huomata muun muassa laatiessaan julkisen vetoomuksen paremman kouluruuan puolesta. Oppilaskunnan jäsenenä häneltä vaaditaan tekoja pelkän valittamisen sijaan. Miten selviytyä toiveruokaviikkohaasteesta voittajana, kun vastassa on keittiön julma Gunvor joukkoineen?

Ihan oma sotkunsa ovat Atlaksen naisasiat. Tunnettujen poliitikkojen tavoin Atlas huomaa vallan tuovan tullessaan myös naispuolisten oppilaiden kiinnostuksen. Kuuma Felicia alkaa yllättäen viestitellä Atlaksen kanssa, ja seiskaluokkalainen goottityttö kiertelee kummasti hänen kintereillään. Sarah-Li sen sijaan vaikuttaa edelleen vain tavallista paremmalta kaverilta. Vai miten asian laita lieneekään? Tilanne on lievästi sanoen hämmentävä, eikä kunnon kommelluksilta vältytä.

Korkea-ahon ja Forsströmin kirjallisina kummeina lienevät olleet ainakin Sue Townsendin Hadrianus Mole ja Anders Jacobssonin ja Sören Olssonin Bert. Teemoina ovat esimerkiksi seksuaalinen herääminen, sukupuoli-identiteetti, seurustelun kiemurat, erilaisuuden kokeminen ja kiusaaminen, mutta niitä kaikkia käsitellään lempeänkepeän humoristisesti ja nokkelasti. Koulu on nuoren silmissä enemmän ahdistava pakkolaitos kuin miellyttävä oppimisympäristö, mutta sielläkin selviytyy. Opettajat ovat noloja ja enemmän tai vähemmän kujalla nuorten maailmasta, mutta eivät onneksi ilkeitä ja tai pahansuovia.  

Zoo!-sarjan kohderyhmää ovat yläkouluikäiset lukijat (ja alakoulun ylimpien luokkienkin oppilaat), mutta minäkin viihdyin mainiosti tämän nopealukuisen teoksen parissa. Tosin myönnettäköön, että runsaat parikymmentä vuotta yläkoululaisten kanssa työskentely lienee muokannut huumorintajuani.

Jos vastassani olisi joukko yläkoululaisia (poikia), joiden lukuhalut olisivat reippaasti miinuksella, koettaisin tarjota heille Zoo!-sarjan kirjoja sen jälkeen, kun Jyri Paretskoin K15-kirjat ja Kalle Veirron Ohuet hauskat kirjat on ensin luettu.

Kaj Korkea-aho ja Ted Forsström: Zoo! Sydänkohtauksia
Suom. Laura Beck. Kuvitus Pentti Otsamo.
Otava 2018. 223 s.

Arvostelukappale.

#nuortenkirjatorstai-sarja:

Tatu Kokko: RobMacCool ja Krimin jalokivi
Tatu Kokko: Rob MacCool ja Kirottu metsä
Marja-Leena Tiainen: Viestejä Koomasta
Juuli Niemi: Et kävele yksin
Nemo Rossi: Viimeinen etruski

Iida Sammalisto: Tähtimosaiikki
Jukka Behm: Pehmolelutyttö
L. K. Valmu: Poika - Murha seitsemännellä luokalla

Elina Rouhiainen: Muistojenlukija

Sanna Heinonen: Noland

Kalle Veirto: Kyläkaukalon lupaus 
Laura Suomela: Silmänkääntötemppu
Nonna Wasiljeff: Loukkupoika 
Riina Mattila: Järistyksiä
Jukka-Pekka Palviainen: Virityksiä 

Jyri Paretskoi: Shell's Angles - Aivot narikkaan
Kalle Veirto: Sählymestarit - Ruotsin kuninkaat
Maria Autio: Lohikäärmekesä 
Kimmo Ohtonen: Ikimaa. Soturin tie 

Anniina Mikama: Taikuri ja taskuvaras

Mervi Heikkilä: Revonpuro 

Anders Vacklin ja Aki Parhamaa: Beta. Sensored Reality 1

Laura Lähteenmäki: Yksi kevät 

Veera Salmi: Saari 

Sini Helminen: Veden vallassa (ja Kaarnan kätkössä sekä Kiven sisässä)

Anne Leinonen: Kirjanoita ja Noitakirja 

Maija Haavisto: Perhonen vatsassa 

Nelli Hietala: Kenen joukoissa seisot, Miia Martikainen? 

Vilja-Tuulia Huotarinen ja Satu Koskimies: Emilia - Runotytön tarina jatkuu 

J. S. Meresmaa: Naakkamestari ja Hämäränsäteet

Jyri Paretskoi: K15 

Tittamari Marttinen: Aurinkoa, Linnea! 

Kalle Veirto: Ohut hauska kirja 1 ja 2

Mika Wickström: Meidän jengin Zlatan matkalla maineeseen
Magdalena Hai: Kolmas sisar 

Anna-Riikka Sairio: Milja - Suhdesolmuja ja suitsimista

Salla Simukka: Sytytä valot! - Sammuta valot! 

Essi Ihonen: Ainoa taivas 
Siiri Enoranta: Tuhatkuolevan kirous
Päivi Haanpää ja Marika Riikonen (toim.): Tusina - Novelleja

Tapani Bagge: Polttava rakkaus
Tuija Takala: Lauralle oikea
Marja-Leena Tiainen: Hiekalle jätetyt muistot 
Nemo Rossi: Salainen veljeskunta
Helena Waris: Linnunsitoja ja Vedenkehrääjä

Kaisa Happonen ja Karri Miettinen: Revi se 
Esko-Pekka Tiitinen: Pikkulinnunrata 

Kaj Korkea-aho ja Ted Forsström: Zoo! Sydänkohtauksia 

Tulossa:

Mervi Heikkilä: Tuulenkala 11.10.2018
L. K. Valmu: Lappilainen - Kuolema kahdeksannella luokalla 18.10.2018
Elina Rouhiainen: Aistienvartija 25.10.2018
Jasu Rinneoja: Autiotalon arvoitus 1.11.2018

Kaj Korkea-aho: Paha kirja

Oli sitä paitsi marraskuun alku, periodin vaihdos ja tenttikausi, ennätysjonot opiskelijaterveydenhuoltoon, raaka ilma, lumetonta ja ikuisuus kevääseen. Itsetuhoisten askareiden korkeasesonki sillä korkean riskin alueella, jonka nimi oli ironisesti Varsinais-Suomi.

Turku oli vaivalloinen kaupunki rakastettavaksi.

Ihastuin kolme vuotta sitten ikihyviksi Kaj Korkea-ahon kauhuromaaniin Tummempaa tuolla puolen. Helsingin Sanomien Suvi Ahola otti teoksen esille nuorten aikuisten kirjallisuutta käsitelleessä lauantaiesseessään. Ehkä Tummempaa tuolla puolen onkin ainakin jossain määrin YA-kirjallisuutta. Kaikki tuskin pitävät sitä varsinaisena kauhuromaaninakaan. Luokittelu on hankalaa - ja turhaa.

Ilahduin kovasti, kun huomasin Korkea-aholta tulevan tänä syksynä uuden kirjan, ja se päätyi oitis hankintalistalleni. Paha kirja vaikutti jo ennakkotietojen perusteella lupaavalta, enkä voi sanoa ainakaan pettyneeni. Kirjailija on kypsynyt, ja teos on edeltäjäänsä hallitumpi. Myös kauhuelementti on miltei jäänyt pois, ja vain pieni häive siitä on ehkä jäänyt jäljelle…Korkea-aho malttaa myös olla tällä kertaa selittelemättä mitenkään tuota maagista häivähdystä, ja kirjan loppukin on mukavan kutkuttava.

Kuten alkuun laittamistani sitaateista jo käy ilmi, tapahtumapaikkana on Turku ja -aikana lukuhetkeeni sopivasti marraskuu. Päähenkilöitä on kaksi: Åbo Akademin kirjallisuustieteen professori Mickel Backman ja saman yliopiston opiskelija Calle Hollender, jolla ei oikein ole suuntaa sen paremmin elämällään kuin opinnoillaankaan. Miehiä yhdistävä side on Mickelin opiskelija ja Callen paras ystävä Pasi Maars. Kirjallisuudentutkimus, opiskelijaelämä, akateeminen maailma ja kirjalliset piirit ovat kiinnostavaa materiaalia, ja vaikka omista opinnoistani viereisessä yliopistossa on vierähtänyt jo melkoinen tovi, oli mukava sujahtaa tutunoloiseen kirjantuoksuiseen maailmaan. Ja Turkuun. Korkea-aho tekee terävän ironisia huomioita eri ilmiöistä, ja naurahtelin moneen kertaan ääneen kirjaa lukiessani.

Tapahtumat lähtevät liikkeelle, kun Pasi haluaa itsepintaisesti kirjoittaa esseensä Mickelin seminaarissa Leander Granlundista. Mickel tuntee kylmän hien nousevan selkäänsä, kun hän kuulee tuon nimen. Eikä Pasi suostu luopumaan ideastaan, vaikka Mickel koettaa estellä. Granlundin teoksia ei ehditty julkaista eikä hänen tuotannostaan ole tehty tutkimusta. Ainakaan valmiiksi. Päästäkseen eroon tilanteesta Mickel kertoo koko ryhmälleen Leander Granlundin karmean tarinan, josta on tullut paikallinen legenda Kustavin ja Iniön seuduilla. Tarinaan liittyy onnetonta rakkautta ja epäilyttäviä kuolemantapauksia, ja on alettu myös uskoa, että Granlundin runokokoelma ’Elon murheisesta hämärästä’ saisi aikaan kohtalokasta epäonnea lukijoilleen. Ripaus goottihenkeä on siis mausteena tarinassa.

Calle sotkee pahemman kerran niin parisuhteensa kuin opintonsakin, ja ehtii tuskin olla omien murheittensa ohella huolissaan ystävästään Pasista, joka alkaa nopeasti käyttäytyä yhä oudommin. Granlundin runoista ja gradusta, joka tiettävästi on jossain vaiheessa ollut tekeillä hänen tuotannostaan, on tullut Pasille riivaava pakkomielle. Samaan aikaan Mickelin avioliitto alkaa natista liitoksissaan, kun menneisyyden tapahtumat alkavat nousta ikävällä tavalla pintaan. Vähitellen lukijalle selviävät Mickelin elämän arvoitukset ja Pasi penkoo esille Granlundin tapaukseen liittyviä salaisuuksia.

Oman kierteensä tarinaan tuovat Granlundin hypnoottisen maagiset runot, jotka tuntuvat tosiaankin saavan pahaa jälkeä aikaan lukijoissaan. Uhreja on kertynyt useilta vuosikymmeniltä eikä loppua näy! Kirjallisuus voi tosiaan olla vaarallista.

Korkea-ahon henkilöt ovat kaikki jotenkin reppanoita. Professori Mickel Backman on tyypillinen keskiluokkainen, hieman tärkeilevä ja hienosteleva kuivakka professori. Mutta hänelläkin on hurja menneisyytensä ja taakkanaan painava syyllisyys. Vaimo on suomenruotsalaisissa piireissä jonkin verran arvostettu runoilija, ja avioliitto on kankeahkon oloinen järjestely. Kun salaisuuksia aletaan penkoa, löytyy vaimoltakin yllättäen sellainen pommi, että professori saa nieleskellä pitkään.

Calle Hollender sotkee siis kaiken, ja lukija joutuu hammasta purren seuraamaan, miten nuorukainen ajautuu yhä pahempiin vaikeuksiin omaa saamattomuuttaan. Pasin tilanne on kuitenkin huolestuttavin. Pakkomielle yhdistettynä terävään älyyn ja huumeisiin saattaa olla liikaa. Naiset jäävät kirjassa selvästi sivuosiin, vaikka heillä tapahtumissa onkin oma osuutensa. Kirjan tunnelma on merkillisen synkkä ja aavistus uhasta leijuu jatkuvasti kaiken yllä, mutta kummallisesti Korkea-aho saa nivottua sekaan myös tyylikästä huumoria. Pidin kovasti!

Menneisyys oli öljylähde, katkeruus sirpale piikiveä ja vatvominen raapiva pala terästä.

Kaj Korkea-aho: Paha kirja (Onda boken)

Suom. Laura Beck. Otava 2015. 317 s.

Ostettu.

Kaj Korkea-aho: Tummempaa tuolla puolen

Hyvät kirjat osuvat luettaviksi usein sattumien kautta. Niin tälläkin kertaa. Kaj Korkea-aho oli minulle vallan tuntematon nimi ennen nuortenkirjateemaviikkoani ja sille osunutta Suvi Aholan keskustelua herättänyttä lauantaiesseetä. Siinä Ahola toteaa, että nuorten aikuisten kirjoja kirjoittavat lähinnä naiset ja mainitsee kotimaisista miehistä nimeltä vain Korkea-ahon. Hieman kiinnostuin ja painoin nimen muistiin. Kuinka ollakaan, seuraavalla kirjastoreissullani huomasin juuri Aholan esiin nostaman teoksen Tummempaa tuolla puolen tyrkyllä uutuushyllyssä. Nappasin kirjan matkaani, ja tässä ollaan.

Jotenkin olin luonut mielessäni kirjailijasta sellaisen mielikuvan, että hän olisi jo iäkkäämpikin mieshenkilö. Niin ei ole, vaan Korkea-aho on syntynyt vuonna 1983. Korkea-aho on opiskellut Turussa ja tehnyt opiskeluaikanaan sekä radio- että tv-töitä. Miehen esikoisromaani Katso minuun pienehen ilmestyi vuonna 2009 ja tämä toinen tänä vuonna.

Tummempaa tuolla puolen varmaankin on nuorten aikuisten kirjallisuutta. Se kuuluu myös suomikumman genreen. Päähenkilöt ovat kaikki nuoria aikuisia, pikkuisen vaille kolmikymppisiä ja juuri ammattiin valmistumassa tai valmistuneita suomenruotsalaisia pienestä Gränbyn kylästä Pietarsaaren läheltä. Mukana on myös vahva annos kansanperinteestä ammentavaa fantasiaa, sitä ”kummaa”.

Romaanin aloittavana päivänä tapahtuu kaksi asiaa. Nuori pappi Simon oikaisee kylän perinteisessä Järvijuoksussa, ja Sofie kuolee auto-onnettomuudessa. Irrallisilta vaikuttavat tapahtumat kietoutuvat lopulta yhteen ja ne myös laukaisevat tulevat tapahtumat. Sofie ja Simon ovat lapsina ja nuorina kuuluneet kaveriporukkaan, jonka jäseniä ovat lisäksi  Turussa opiskeleva Christoffer ja Helsingissä työskentelevä Sofien isoveli Loke sekä Sofien mies Benjamin.

Henkilöitä on siis varsin paljon, kun vielä jokaisen perhe sisaruksineen ja vanhempineenkin on mukana enemmän tai vähemmän. Minäkin menin alkuun sekaisin Simonin ja Benjaminin henkilöissä. Tarina kyllä vetää niin vahvasti, että tämä haitta häipyi varsin pian. Siltikin runsas henkilöjoukko hajottaa kerrontaa. Lisäksi mukaan tulee toinen aikaulottuvuus viidentoista vuoden takaa, jolloin kylässä tapahtui merkillinen ja järkyttävä kuolemantapaus. Seitsemänvuotias Sidrid Ask ensin katosi ja löytyi sitten kuolleeksi revittynä. Outo kuolintapa nostatti joukkohysterian, ja tekijäksi arveltiin pitkään tuntematonta eläintä tai kenties jotakin vieläkin oudompaa. Alettiin kuiskailla ja puhua myös ääneen Raamtista, pahuuden hieman ihmistä muistuttavasta mustasta tiivistymästä, joka kansanuskomusten mukaan saattaa näyttäytyä ihmisille ja suistaa heidät raiteiltaan. (En mahtanut mitään, mutta minulle tuli tästä Raamtista mieleen myös Muumien Mörkö.)

Turussa kansanrunoutta opiskeleva Christoffer pohtii gradunsa aihetta ja päättää valita Raamtin, kun nuoruudenaikaiset tapahtumat kotipitäjästä palautuvat mieleen. Kun tieto Sofien kuolemasta tulee, kaikki entiset ystävykset palaavat kylään hautajaisiin. Samalla on tarkoitus viettää Christofferin polttareita. Paluu herättää monenlaisia tunteita ja repii auki vanhoja haavoja. Menneisyys ja nykyisyyskin pitävät sisällään mustia salaisuuksia, perheväkivaltaa, kiusaamista, seksuaalisia viehtymyksiä, jotka eivät tunnu kestävän päivänvaloa. Kun jokainen vielä alkaa aistia Raamtin yhä vahvemman läsnäolon ja alkaa näyttää siltä, että se on voinut osaltaan aiheuttaa Sofien auto-onnettomuuden, alkaa olla aika asioiden perinpohjaiseen selvittelyyn.

Kirjasta on vaikea kertoa paljastamatta liikaa juonesta ja henkilöiden salaisuuksista. Pikkuinen Gränby on oikea idylli, jossa kaikki tuntevat toisensa. Tällä on kuitenkin julma kääntöpuolensa, sillä pienenkin kylän asukkaat ovat lopulta vain tavallisia ihmisiä heikkouksineen. Yliluonnollinen kaiken tämän seassa saattaa vaikuttaa teennäiseltä, mutta Korkea-aho onnistuu kirjoittamaan niin, ettei sellaista vaikutelmaa tule. Kansanperinteestä ammentaminen toimii jälleen. Lisäksi Korkea-aho kirjoittaa hyvin. On helppo eläytyä henkilöihin, joten henkilökuvaus on onnistunutta, ainakin pääosin. Homopariskunta vaikuttaa kiusallisenkin kliseiseltä, mutta esimerkiksi pahasta änkyttämisestä kärsivän Loken tuntoja on kuvattu uskottavasti. Henkilöt myös herättävät myötätuntoa, ja halusin tietää, miten heille käy. Toivoin parasta ja pelkäsin pahinta! Kummalliset tapahtumat saavat lopulta luonnollisen selityksensä, ainakin melkein, sillä taitavana tarinaniskijänä Korkea-aho ei latista liikaa.

Kaj Korkea-aho: Tummempaa tuolla puolen (Gräset är mörkare på andra sidan)

Suom. Laura Beck. Teos ja Schildts & Söderströms 2012. 436 s.

Hieman muuten korpeaa, että kirja on painettu Latviassa! Miksei Suomessa?!

p.s. Jenny Kajanuksen perusteellinen arvio ruotsinkielisessä Kiiltomadossa.