Anna Kortelainen: Tulirinta

 

Kun sain tietää, että Anna Kortelaiselta oli ilmestymässä elämäkerrallinen romaani Erik Edelfeltistä, tiesin Tulirinnan kuuluvan ehdottomasti lukulistalleni. Kirjan ilmestyttyä hankinkin sen oitis, mutta tuttuun tapaan lukeminen lykkääntyi muiden lukukiireiden takia. Virtuaalisilla Helsingin kirjamessuilla lokakuun lopulla Kortelaista haastateltiin Tulirinnan tiimoilta. Sen seurauksena nostin kirjaa ylemmäs luettavien pinossa. Mutta lopulta tartuin Tulirintaan vasta joulun välipäivinä.

Kuuntelin alkuvuodesta 2019 putkeen Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjan kuusi ensimmäistä osaa ja hurahdin selvittämään suomalaisten taiteilijoiden, erityisesti Albert Edelfeltin, elämää ja teoksia. Suomen värikkäästä kansallismaalarista on kirjoitettu paljon sekä faktaa että fiktiota. Mitä enemmän aiheeseen paneuduin, sitä kiehtovammalta 1800-luvun lopun suomalainen ja eurooppalainen taidemaailma ja Edelfelt lähipiireineen alkoi tuntua. Lisää luettavaa vaikuttaa löytyvän ja myös ilmestyvän edelleen, eli aihepiiri kiinnostaa ilahduttavasti myös kirjailijoita ja tutkijoita.

Albert Edelfeltin naissuhteista on huhuttu ja kirjoitettu paljon, ja niihin liittyy myös Enni Mustosen romaani Emännöitsijä, josta oma innostukseni aihepiiriin sai alkunsa. Mustosen päähenkilö Ida on Edelfeltin Elisabetinkadun ateljeen emännöitsijänä aikana, jolloin Edelfelt oli naimisissa Ellan de la Chapellen kanssa. Pariskunnan poika Erik vilahtelee romaanissa myös.

Vaikka luin Emännöitsijän jälkeen melkoisen pinon Edelfeltiin liittyvää kirjallisuutta, Erikistä en saanut juuri enempää irti kuin mitä Mustonen tämän pikkupoikavuosista fiktiivisessä romaanissaan väläyttää. Vähän yllätyin, kun luin ja kuulin Anna Kortelaisen haastatteluista, ettei hänkään onnistunut löytämään juuri mitään tietoa Suomen tunnetuimman taidemaalarin ja ylistetyn seurapiirikaunottaren ainoasta jälkeläisestä. Se toki oli minunkin tiedossani, että Erik Edelfelt sairasteli paljon ja kuoli hyvin nuorena, vain 21-vuotiaana, tuberkuloosiin vuonna 1910.

Erik Edelfelt on kutkuttanut niin vahvasti tutkija Kortelaisen mieltä, että tuloksena on fiktiivinen elämäkertaromaani nuoresta miehestä. Kun faktoja on saatavana äärimmäisen vähän, jää kirjailijan mielikuvitukselle tilaa. Tämän tila täyttämisessä Kortelainen onnistuukin vähintään kohtalaisesti, paikoin oikein hyvin.

Se tiedetään, että Erik opiskeli Helsingissä Aleksanterin yliopistossa, mutta erosi kesken opintojen. Vuonna 1908 hän aloitti kokeellisen sielutieteen opinnot Montpellierin yliopistossa Etelä-Ranskassa. Kortelaisen Erik Edelfelt haluaa irtautua ylisuojelevasta äidistään ja tunnetun isänsä raskaasta varjosta. Ulkomaille lähdön takana on myös jotakin, josta Kortelainen vain vihjailee. Erik on jo lyseolaisena ollut innokas osallistumaan radikaaliin poliittiseen toimintaan, joka ei kestä päivänvaloa. Mikä hänen synkkä salaisuutensa on?

Sairaus ei kuitenkaan hellitä otettaan, vaikka opinnot alkukangertelun jälkeen lähtevätkin lupaavasti etenemään. Erik tutustuu nuoreen viininviljelijäperheen poikaan Luc Vidaliin, joka opiskelee maatalouskoulussa insinööriksi tähtäimenään viininviljelyä uhkaavan viinikirvan nitistäminen. Viinikirvan aiheuttamat katastrofaaliset tuhot olivat hävittää koko eurooppalaisen viininviljelyn vuosisadan vaihteessa. Viiniköynnösten kärsimykset ja taudin torjumiseksi kehitetyt menetelmät vertautuvat romaanissa keuhkotautiin ehkä vähän osoitellen mutta kiinnostavasti.

Koska ihmisellä on vain tämä yksi todellisuus, on vaikea sanoa, miten Tulirinta avautuu lukijalle, joka ei ole kaivautunut kohtalaisen syvälle Edelfeltien tarinaan. Olettaisin kuitenkin, ettei se ole millään tavalla välttämätöntä. Itse pidin kirjasta kovasti, mutta myönnän, että keskivahvalla kiinnostuksellani aihepiiriin saattaa olla myös oma vaikutuksensa.

Kirjoitin edellisessä blogijutussani Pirkko Soinisen Valosta rakentuvat huoneet -romaanin yhteydessä elämäkerrallisten romaanien ’ongelmista’. Kortelainen on ollut Soinista kovaotteisempi ja ravistellut rikki myös kronologian. Romaani alkaa kohtauksesta, jossa Erik astuu junasta Montpellierin asemalle. Sen jälkeen palataan useaan otteeseen eri kohtiin menneisyydessä ja rakennetaan kuvaa siitä, miten Erik päätyi Ranskaan opiskelemaan.

Lukijalle romaanin loppu on tiedossa jo ennen kansien avaamista, mikä ei liene aivan helppo asetelma kirjoittajalle. Kortelainen ja Soininen ovat lähteneet hyvin erilaisista asetelmista liikkeelle, koska Wivi Lönn eli pitkän elämän ja hänen tuotantonsa on tunnettua. Kortelaisen päähenkilön elämä oli lyhyt, oletettavasti kiihkeä ja pääosin dokumentoimaton.

Soinisella lienee paikoin ollut runsaudenpulaa, kun taas Kortelaisella faktoihin perustuvia rakennusaineita on ollut todella niukasti. Siksi siis Tulirinnassa korostuu romaanius ja Valosta rakentuvissa huoneissa elämäkerrallisuus, vaikka molemmat ovat elämäkerrallisia romaaneja. Eroa edelleen korostaa Valosta rakentuvien huoneiden lopussa oleva mittava lähdeluettelo, jota ei Tulirinnan takaa löydy.

Anna Kortelainen: Tulirinta. Romaani Erik Edelfeltistä
Tammi 2020. 306 s.

Ostettu.

Romaanista on julkaistu myös e- ja äänikirjaversiot. Äänikirjan lukija Simo Häkli, kesto 9 h 48 min.

Linkki- ja kirjalista Albert Edelfeltistä kiinnostuneille:

Marina Catani: Pariisi, kevään ja elämän tuoksu - Albert Edelfeltin elämäkerta. Ajatus-kirjat, 2004.
Anna Kortelainen: Virginie! Tammi, 2002.
Pentti Savolainen: Rakkautta Pariisin taivaan alla - Aino Acktén ja Albert Edelfeltin tarina. Ajatus-kirjat,2004.
Anna Kortelainen: Puolivilli puutarha - Albert Edelfeltin Haikko. Otava, 2004.
Eija Kämäräinen: Albert Edelfelt - Kultainen häkki. WSOY, 1992.
Venla Hiidensalo: Sinun tähtesi. WSOY, 2017.
Raija Oranen: Ackté! Teos, 2016.
Glory Leppänen: Arkkipiispan perhe ja Aino Ackté Otava,1966.
Maria Vainio-Kurtakko: Sovelias liitto - Kohtauksia Ellan de la Chapellen ja Albert Edelfeltin avioliitosta. Teos, 2022.

Huhtikuussa 2021 ilmestyy Hanna-Reetta Schreckin tietoteos Säkenöivät ja oikukkaat. Suomen kultakauden naisia (Like), jossa yksi keskeisistä naisista on Ellan Edelfelt. Ehdottomasti lukulistallani!

Venla Hiidensalo: Sinun tähtesi

Olen viimeiset neljä vuotta lukenut enemmän tai vähemmän ohjelmallisesti ja aikataulutetusti. Vuodet 2015 ja 2016 kuluivat tiukasti kotimaisten uutuusdekkarien merkeissä, kun sain olla mukana Johtolanka-raadissa. Vuosina 2017 ja 2018 olin mukana Botnia-palkintoraadissa, joten luin pinoittain pohjoispohjalaista kirjallisuutta. Lisäksi viime vuonna hurahdin vielä lukemaan läpi uutta kotimaista nuortenkirjallisuuttakin.

Kummatkin raatipestit ja tuo oma projektini olivat monin tavoin antoisia, mielenkiintoisia ja avartavia. Niiden ansiosta tutustuin moniin ihaniin ihmisiin ja pääsin paikkoihin, joihin en muuten olisi varmasti koskaan päätynyt. Mutta samalla ne olivat sitovia ja työläitäkin. En voinut vapaasti ajelehtia kirjallisuuden virrassa ja tarttua niihin kirjoihin, joihin ehkä olisin halunnut, vaan oli luettava sitä, mitä oli luvannut lukea. Kaikella on siis puolensa.

Viime vuoden lähestyessä loppuaan teinkin päätöksen, että tänä vuonna opettelen sanomaan paremmin ei. En ryhdy tekemään yltiöpäisiä lukusuunnitelmia enkä lähde mukaan palkintoraateihin (ei ole kyllä kysyttykään!). Pyydän arvostelukappaleita erittäin harkiten ja vastaan arvostelukappaleita tarjoaville kirjailijoille pääsääntöisesti ei kiitos. Kohtalaisen hyvin olen onnistunut arvostelukappalelinjani pitämään, vaikka aina kirpaiseekin kirjailijalle vastata kieltävästi.

On myönnettävä, että paluu villiksi ja velvoitteista vapaaksi kirjabloggaajaksi on tuntunut vaihteeksi erittäin mukavalta! Luettavasta materiaalista ei ole pulaa edelleenkään. Lukemattomia kirjoja on kertynyt hyllymetreittäin ja pinoittain, ja hyllyjä ja pinoja on ollut mukavaa pöllyttää ja kaivella esiin löytöjä. Muistikirjaani on kertynyt sivukaupalla luettavien ja hankittavien kirjojen tietoja. Olen tehnyt kirjahankintoja alennusmyynneistä ja mikä parasta, olen jälleen alkanut asioida kirjastoissa. Tätä tekstiä naputellessani puhelimeeni tuli viestit kahdesta noudettavasta kirjasta.

Viime viikolla kerroin, miten hurahdin ja kuuntelin yhteen menoon kaikkiaan kuusi lähihistoriallista romaania eli koko tähän mennessä ilmestyneen Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjan. Erityisesti sen kolmas osa Emännöitsijä sai sormeni suorastaan syyhyämään. Oli saatava tietää lisää taidemaalari Albert Edelfeltistä, hänen elämästään ja ennen kaikkea tauluistaan.

Jotakin toki tiesin jo entuudestaan. Muistelen käyneeni ainakin kahdessa Edelfeltin maalauksista kootussa näyttelyssä (Ateneumissa 2005 ja Retretissä 2009). Olen jo vuonna 2017 toukokuussa pohdiskellut luettuani Eppu Nuotion ja Pirkko Soinisen taidedekkarin Nainen parvekkeella, joko pitäisi vihdoinkin lukea Anna Kortelaisen Virginie! ja Venla Hiidensalon silloin aivan tuore Sinun tähtesikin on kiinnostanut. Aikeeksi jäi silloin, mutta nytpä olen lukenut nuo molemmat ja pari muuta kirjaa vielä kaupan päälle!

Albert Edelfeltiä ja hänen teoksiaan käsitteleviä kirjoja on siis julkaistu ihan mukavasti. Lähdin liikkeelle vähän umpimähkään ja aloitin lukaisemalla Edelfeltin juhlavuoden kunniaksi julkaistun elämäkerran eli tutkija Marina Catanin teoksen Pariisi, kevään ja elämän tuoksu - Albert Edelfeltin elämäkerta (Ajatus-kirjat, 2004). Nopealukuinen kirja osoittautui lopulta pettymykseksi, sillä se keskittyy vain Edelfeltin Pariisin-aikoihin ja niihinkin hyvin pintapuolisesti. Mukana on kaksi mustavalkoista kuvaliitettä, jossa on valokuvia kirjassa mainituista henkilöistä sekä muutamasta keskeisestä Pariisissa syntyneestä taulusta. Lopussa on joukko sanallisia teosesittelyjä myös sellaisista teoksista, joista ei ole kirjassa kuvaa.

Seuraavaksi lainasin Anna Kortelaisen Virginie!-teoksen (2002, Tammi). Eri kirjastoissa se oli luokiteltu eri tavoin, joko tieto- tai kaunokirjallisuudeksi. Nautin tästä kirjasta lopulta kovasti, joten kaunokirjallisuusluokitus puoltaa myös paikkaansa. Kortelainen kertoo lukujen alussa omasta elämäntilanteestaan kirjan materiaalin keruun ajoilta. Kortelainen matkusti Ranskassa ja Sveitsissä Edelfeltin legendaarisen Virginie-mallin mahdollisilla jalanjäljillä. Mitä lopulta jäi kaikesta tutkitusta käteen, on sivuseikka. Tutkimusmatka on tärkeämpi.

Virginien tarinan perään hotkaisin Pentti Savolaisen teoksen Rakkautta Pariisin taivaan alla - Aino Acktén ja Albert Edelfeltin tarina (2004, Ajatus-kirjat). Savolaisen tavoitteena on ollut löytää ’totuus’ Edelfeltin ja Acktén suhteesta, josta juoruttiin antaumuksella Helsingissä 1900-luvun taitteessa. Ihan kokonaiseksi kirjaksi tästä ei riitä kirjoitettavaa, mutta Savolainen on laajentanut aihetta kummankin päähenkilön elämäkertatiedoilla. Tätä lukiessani muistin, että hyllyssäni odottaa lukuvuoroaan Raija Orasen romaani Ackté!

Mutta ne Edelfeltin taulut, joita Emännöitsijässä maalataan ja joita Ida käy Ateneumissa katsomassa. Niistä ei vieläkään ollut tullut kunnolla selkoa. Onneksi kirjastosta löytyi lopulta kaksi mainiota teosta tähänkin hätään. Ilmeisesti WSOY:lla on ollut 1990-luvulla tuotannossa taidekirjasarja Galleria, jossa on vuonna 1992 ilmestynyt Albert Edelfeltin tuotantoa esittelevä teos Kultainen häkki. Siihen on tekstit kirjoittanut ja kuvat valinnut Eija Kämäräinen. Tämä oli juuri toivomani kaltainen tietoteos: hyvät kuvat tauluista ja vieressä tiivis teosesittely taustoineen. Taulut on järjestetty kronologisesti ja esittelyt ovat paikoin kriittisiä, eli ei pelkkää hymistelyä. Töitä mahtuu kirjaan viitisenkymmentä, eli mukana on vähän tuntemattomampiakin (ainakin minulle).

Toistakymmentä vuotta tuoreempi on Anna Kortelaisen kaunis ja mielenkiintoinen taidekirja Puolivilli puutarha – Albert Edelfeltin Haikko (Otava, 2004). Nimensä mukaisesti kirjaan on koottu tauluja, jotka kuvaavat Haikkoa ja sen maisemia tai ovat tiettävästi syntyneet Haikossa. Edelfelt vietti uskollisesti kesiään perheen kesähuvilalla Haikon kartanon tuntumassa, ja paikka oli taiteilijalle rakas. Hän rakennutti sinne pienen ateljeenkin, joka edelleen seisoo paikallaan. Kortelainen on perehtynyt Edelfeltin tuotantoon, hänen ja lähipiirin elämään sekä ajan kulttuurihistoriaan, joten teos on nautinnollista luettavaa ja katsottavaa.

***

Näillä tiedoin varustettuna olikin helppo tarttua Venla Hiidensalon romaaniin Sinun tähtesi, jonka lopusta löytyvästä lähdeluettelosta kaikki edellä esittelemäni tuota Kämäräisen teosta lukuun ottamatta löytyvät. Katkelmallisen romaanin juoksu noudattelee pitkälti niitä faktoja, joita lähteistä on löytynyt, mutta se on silti selvästi fiktiivinen teos. Näkökulmat vuorottelevat taiteilijan itsensä ja tämän nuorimman Berta-sisaren välillä. Kolmantena ja neljäntenä äänenä ovat vielä nuorena Edelfeltin mallina Kristus ja Mataleena -taulua varten istunut Ansa ja tämän Aarne-poika.

Hiidensalon Edelfelt on kaikkea muuta kuin itsevarma maailmanmies ja taitelija. Mies etsii loputtomasti lohtua, hyväksyntää ja innoitusta naisten sylistä eikä häikäile käyttää heitä omien tarpeidensa tyydyttämiseen. Saman kohtalon kuin Virginie kokee myös Ansa. Lehtolapsensa saavat naiset hoitaa kuten parhaiten taitavat.

Epävarmuus jäytää taiteilijaa jatkuvasti, eivätkä menestykset tuo kuin hetkeksi kaivattua varmuutta omasta osaamisesta ja kelpaamisesta. Kodittomuus riivaa miestä myös. Pariisi on hänen henkinen kotinsa mutta lepoa ja rauhaa on edes hetkeksi tarjolla vain Suomessa Haikossa. Se ei kuitenkaan ole hänen kotinsa. Edelfelt ei tunnu kelpaavan itselleen sen paremmin kuin maanmiehilleenkään. Maailmalla saavutettu menestys ei kotimaassa vakuuta oikein ketään.

Rahavaikeudet jatkuvat melkein läpi elämän, eikä tehty työ tunnu koskaan riittävän. Äidin mieliksi solmittu sovinnainen avioliitto osoittautuu karvaaksi pettymykseksi. Surukseen Edelfelt huomaa olevansa täysin vieras pojalleen, aivan samoin kuin oma isä oli aikanaan hänelle.

Bertan elämä valuu osin hukkaan taiteilijaveljen varjossa. Omia haaveita hänellä on, mutta ne eivät koskaan saa kunnolla täyttymystään. Naisella on niin vähän mahdollisuuksia verrattuna mieheen. Kun veljen elämä alkaa jo hiutua, Berta näkee tilaisuutensa: hän toimittaisi veljensä kirjeenvaihdosta kirjan.

Pidin Sinun tähtesi -romaanista kovasti ja suorastaan ahmin sen. Hiidensalon henkilöt ovat aitoja, lihaa ja verta niin hyvässä kuin pahassakin, ja unohdin välillä, että pääosin kyse on oikeista historiallisista henkilöistä. Fakta ja fiktio lomittuvat ja muodostavat aivan uuden kokonaisuuden. Fiktiivisimmät näkökulmahenkilöistä lienevät Ansa ja Aarne. Puolivillissä puutarhassa Anna Kortelainen kertoo, että Mataleenan mallina toimi Fio Salenius, Haikkoa lähellä sijainneen torpan tytär, joka oli jo pikkutytöstä asti ollut Edelfeltin mallina, samoin kuin monet hänen perheenjäsenensä.

Romaanissa Ansa siis tulee raskaaksi ja synnyttää aikanaan kaksospojat Aarnen ja Toivon. Ansa saa teoksesta vain pienen siivun, mutta se on sitäkin raadollisempi. Aarne pääsee esiin vasta lopussa, kun Helsingissä käydään sisällissotaa keväällä 1918. Mietin, miksi Hiidensalo on halunnut tämän loppunäytöksen tarinaansa. Mielestäni teos olisi ollut ehjempi ilman sitä. Kenties Ansan osuudenkin olisi voinut häivyttää samalla tavalla kuin Virginienkin.

Venla Hiidensalo: Sinun tähtesi
Otava 2017. 479 s.

Ostettu.

Tutkimusretkeni suomalaisen taiteen parissa siis jatkuvat. Seuraavana tai oikeastaan jo menossa on Aino Acktén elämä ja siihen paneutuminen, mutta tarkoitus on lukea lisää erityisesti suomalaisten kirjailijoiden ja kuvataiteiljoiden elämästä. Mitä muita fiktiivisiä teoksia ehdottaisit lukulistalleni? Tai mitä mainioita elämäkertoja en saisi ohittaa?