Eeva Kiviniemi: Ahne

 

”Oikein lukukelpoista ja vailla suurta raakuutta toimivaa jännitystä”, toteaa Ruumiin kulttuurin (1/2021) kriitikko Pirjo Ylöstalo Eeva Kiviniemen ja Taina Pietikäisen esikoisdekkarista Joki. Kyse on Turkuun sijoittuvasta kevytdekkarista, joka aloitti Kati Berg tutkii -nimisen sarjan. Kirjailijakaksikko kertoi blogissaan etsineensä pitkään mutta turhaan dekkarilleen kustantajaa ja päättäneensä lopulta julkaista sen omakustanteena.

Avausosa Joki ilmestyi siis vuonna 2020, ja nyt Kati Bergin tutkimukset jatkuvat dekkarissa Ahne. Kirjailijakaksikosta on tullut -yksikkö, sillä teos ilmestyi pelkästään Eeva Kiviniemen nimissä. Sen sijaan muutosta ei ole tapahtunut kustantamoasiassa, vaan Ahnekin on omakustanne. Sitä en tiedä, kuinka aktiivisesti Kiviniemi on edes etsinyt kirjoille ulkopuolista kustantajaa. Sen sijaan sen tiedän, että Saga Egmont -kustantamo on tehnyt tai tekemässä kummastakin kirjasta äänikirjaversiota.

Olisin kyllä toivonut, että Kati Berg tutkii -sarjalle olisi jo kustantaja löytynyt. Sekä Joki että Ahne ovat omassa alagenressään oikein hyviä, mutta ainakin Ahneessa olisi ollut vielä lisäpotentiaalia enempäänkin kuin mitä siinä lopulta on. Rivakkaotteinen kustannustoimittaja olisi voinut karsia rönsyjä ja jäntevöittää lopputulosta. Tämä on siis puhdasta mutua, sillä en tiedä, millaisen myllyn läpi kirja on oikeasti kulkenut. Mutta omaan makuuni Ahneessa olisi ollut karsimisen varaa muun kuin varsinaisen dekkarijuonen osalta. Lisäksi Kiviniemi vielä paljastaa Joen juonen ja loppuratkaisun ilman sen kummempia varoituksia! Kirjat siis kannattaa lukea ilmestymisjärjestyksessä.

Sarjan nimihenkilö Kati Berg on keski-ikäinen työtön historioitsija, joka ei koskaan saanut valmiiksi väitöskirjaansa kuningatar Kristiinasta, koska hänen kontolleen jäi lasten- ja kodinhoito biologimiehen tehdessä uraa ja tutkimusta pitkillä ulkomaankomennuksilla. Pitkä avioliitto on nyt kriisissä. Työmatkalta palannut aviomies löysi kodistaan tuntemattomat vuokralaiset ja vaimonsa kommuunista istumassa vieraan miehen sylissä.

Kati ei halua muuttaa takaisin kotiin, ja mies murjottaa. Samaan aikaan Kati huomaa pitävänsä yhä enemmän työllisyyskurssilla tapaamastaan Nallesta. Veri alkaa kiertää suonissa aivan kuten joskus ammoin nuoruudessa! Eniten tilanne tuntuu kaivelevan Millaa, Katin ja Pertin aikuista poliisiharjoittelijatytärtä, joka purkaa estoitta tunteitaan aiheuttaen kiusallisia tilanteita ja mielipahaa.

Katin tunne- ja perhekuvioita käsitellään Ahneessa paljon, kuten leppoisan cosy mystery -tyyppisen dekkarin tyyliin kuuluukin. Mutta kyllä siinä tapahtuu myös murha (itse asiassa parikin!) ja koko joukko muita rikoksia, jotka lopulta kietoutuvat siististi yhteen. Kirja alkaakin hyytävällä kohtauksella, jossa kaksi aamulenkkeilijää löytää nuoren naisen kuoliaaksi puukotetun ruumiin Kuuvuoren kuntoportailta.

Milla päätyy harjoittelussaan mukaan Kuuvuoren tapauksen tutkintaan, vaikka hänet sen lisäksi sysätään avustamaan Turkuun liittyvän vakuutuspetossarjan selvittelyssä. Milla osoittautuu jälleen hoksaavaiseksi poliisiksi, mutta Katinkin tutkijantaitoja tarvitaan loppuratkaisuun pääsemiseksi.

Kati törmää kummallisiin arvoesineiden katoamisiin, kun hän aloittaa vapaaehtoistyöt vanhusten palveluasunnoissa. Hukkaavatko huonomuistiset vanhukset itse tavaroitaan, joita hoitohenkilökunta ei ehdi pitää silmällä, vai liittyykö viattomilta vaikuttaviin tapauksiin sittenkin joku ulkopuolinen? Palvelutaloissa kun tuntuu erilaista väkeä lappavan kuin parhaassakin hollituvassa. Tämäkin juonilinjan yhdistyy lopulta Kuuvuoren puukotukseen, jonka ratkaisemiseen antaa korvaamattoman apunsa myös sympaattinen Kullannuppu-suomenhevonen.

Ehdottomia vahvuuksia Ahneessa (ja Joessa) ovat kauniisti kuvatut Turun maisemat, kadut ja rakennukset. Kun paikat ovat edes hitusen tuttuja, pystyy mielikuvissaan liikkumaan henkilöiden kantapäillä keskellä upeaa kaupunkia. Pidän kovasti myös siitä, että dekkarisarjan päähenkilö on mitä epätodennäköisin eli yli viisikymppinen työtön nainen. Ja kuten sanottu, rikosjuonetkin on punottu oikein näppärästi.

Kati on kuten kuka tahansa ihminen, eli hänessä on myös ärsyttäviä piirteitä. Itse väsyin hänen hanakkuuteensa kommentoida kaikissa mahdollisissa yhteyksissä ympäristönäkökulmaa. Onko pakko joka suupalasta kertoa, että se on vegaaninen tai miksi se ei nyt tällä kertaa ole mutta ensi kerralla kyllä taas varmasti?

Tunnustan harpponeeni yli lähes koko luvun, jossa Kati ja muutama muu henkilö piipahti Helsingissä mielenosoituksessa. En siedä tunnetta, että minua aletaan sormi pystyssä opettaa. Sellainen olo tässä kohdassa valitettavasti tuli, ja tähän olisin kustannustoimitusta kaipaillut. (Enkä nyt suinkaan tarkoita, etteivätkö ympäristökysymykset ja ilmastonmuutos olisi kiinnostavia ja tärkeitä aiheita.)

Mutta näistä kitinöistäni huolimatta kokonaisuutena Ahne toimii oikein hyvin. Mielihyvin palaan Katin ja Millan matkassa Turkuun, jos sellainen mahdollisuus tulee.

Eeva Kiviniemi: Ahne
Omakustanne, BoD, 2021. 268 s.

Arvostelukappale.

Juoneen liittyy myös omintakeinen jo aikaa sitten edesmennyt taiteilija Sally Schnitt tai ainakin hänen maalaamansa taulut. Taiteilija on fiktiivinen, mutta hänen tarinansa perustuu osittain taiteilija Meri Genetzin elämään. Tämä on erittäin mielenkiintoista, sillä luettuani Sanna Ryynäsen kirjoittaman Meri Genetz - Levoton sielu -elämäkerran, sain tietää, että olen (erittäin) kaukaista sukua Genetzille!

Eeva Kiviniemi ja Taina Pietikäinen: Joki

 

Englanninkielinen termi ’Cozy Crime’ kääntyy huonosti suomeksi. Kirjabloggaajakollegani Tuija käytti versiota ’kevytjännitys’ kuvatessaan Eeva Kiviniemen ja Taina Pietikäisen esikoisdekkaria Joki. Ei se huono käännös olekaan. Joki on jännitysromaani, dekkarikin, jossa tapetaan ja yritetään tappaa useita ihmisiä, mutta väkivallalla ei mässäillä. Päähenkilökin on keski-ikäinen työtön historioitsija ja puiden halaamista harrastava Kati Berg, joka on juuri muuttanut kommuuniin pakoon yksinäisyyttään.

Joen joki on Aurajoki, joten Turussa ollaan. Kati on jäänyt työttömäksi yliopistolta. Biologimies on jälleen pitkällä tutkimusmatkalla Amazonilla, poika Mikael opiskelee musiikkia Tanskassa ja tytär Milla on tekemässä ensimmäistä harjoitteluaan Turun poliisilaitoksella. Iso omakotitalo on kallis ja työläs ylläpidettävä, joten Kati on vuokrannut talon pois ja muuttanut ennakkoluulottomasti keskustaan kommuuniin. TE-keskus lähettää hänet työllisyyskurssille, jossa hän tapaa joukon ihan mukavia tyyppejä, kuten karhumaisen Nallen.

Alkukesän iltana Kati asuintoveri Iisa tyrkätään Aurajokeen. Kati on varma, että joku lisäsi jotain Iisan viinilasiin tämän istuessa rantaravintolassa ja tyrkkäsi sitten tytön veteen. Iisa onneksi pelastui neuvokkaiden nuorukaisten avulla. Poliisille hän ei kuitenkaan suostu päällekarkaajasta ilmoittamaan, koska ei halua kiinnittää itseensä ja sitä kautta kansanedustajaäitiinsä ikävää huomiota.

Sitten nuori tubettajatähti Niko putoaa jokeen keskellä kirkasta päivää, lyö päänsä ja hukkuu. Yksi silminnäkijöistä arvelee nähneensä, ettei Niko ollut rantapenkereellä yksin. Työnsikö joku hänet jokeen? Kuka ja miksi?

Kati on pannut merkille, että joku on viillellyt vuosien varrella jokirannan puihin merkkejä, jotka soittavat etäisesti jotain kelloa hänen mielensä perukoilla. Kuka vandalisoi puistoja tällä tavalla? Ovatko merkit jokin viesti? Entä onko merkeillä jokin yhteys jokeen pudonneisiin ihmisiin? Vuosien varrella Aurajokeen on pudonnut ja hukkunutkin lukuisia ihmisiä.

Nikon tapaus jää pyörimään poliisiharjoitteluaan tekevän Millan päähän. Näkikö silminnäkijä jotain vai ei? Mikä motiivi voisi Nikoa mahdollisesti tönäisseellä henkilöllä olla? Vai hyppäsikö Niko sittenkin tahallaan jokeen? Milla penkoo tapausta niin paljon kuin pystyy muiden työkiireiden ohella. Samaan aikaan Katia askarruttavat puihin viilletyt merkit. Historiantutkijan sitkeydellä ja tutkimusmenetelmiä soveltamalla tulostakin alkaa hitaasti syntyä. Mutta uskooko kukaan hänen villiä teoriaansa?

Samaan aikaan kun tutkimukset eri suunnilla etenevät, lukija tietää, että joku tosiaan työntää uhreja Aurajokeen. Iisa pelastui, mutta murhaaja ei ole luovuttanut…

Joki on Eeva Kiviniemen ja Taina Pietikäisen omakustanne. Se aloittaa Kati Berg tutkii -dekkarisarjan. En kovinkaan usein tule tarttuneeksi omakustanteisiin, joita minulle silloin tällöin tarjotaan luettavaksi. Turkuun sijoittuva leppoisa dekkari, jonka päähenkilö on ikäiseni työtön historioitsija, oli niin kiinnostava konsepti, että päätin tarttua tilaisuuteen. Varoitin tekijöitä kuitenkin, että en ehkä ehtisi heidän kirjaansa tarttua.

Mutta kun Joki sitten tupsahti postilaatikkooni, sen malttanut olla tarttumatta siihen oitis. Ja luinkin sen sitten melkein yhtä kyytiä. Ihan aidosti hämmästelen, että Kiviniemi ja Pietikäinen ovat saaneet käsikirjoitusta tarjotessaan kustantamoilta pelkkiä hylsyjä. Kyllä Kati Berg on ainakin Ellen Lähteen veroinen dekkarisankari. Mielenkiintoisempi jopa. Romaanista ei mistään huomaa, että sitä on kirjoittanut kaksi tekijää. Lopputulos on saumaton ja viimeistelty.

Kevytjännitykseen ei siis kuulu väkivallalla ja inhottavuuksilla mässäily, mutta Kiviniemi ja Pietikäinen onnistuvat lataamaan dekkariinsa samaan aikaan sekä leppoisan että hyytävän tunnelman. Murhat ovat pirullisia ja murhaaja pimennossa vaaniva kasvoton uhka. Kuka uskoisi, että aurinkoisen kaupungin upeassa jokimaisemassa vaanii vaara? Kati ja Millakin ovat välillä epäilevällä kannalla.

Mielenkiintoinen yksityiskohta on, että loppuratkaisuun liittyy roastaaminen. En ollut ilmiöstä ennen kuullutkaan, mutta sattumalta törmäsin pari viikkoa sitten kirjastossa Antto Terraksen teokseen Roast – Suomen starat kaikilla mausteilla. Lukaisin kirjan pari ensimmäistä lukua ihan mielenkiinnosta ja itseäni sivistääkseni, ja kas vain, siitäpä olikin yllättävää iloa Joen parissa.

Jään innolla odottelemaan seuraavaa Kati Berg tutkii -dekkaria!

Eeva Kiviniemi ja Taina Pietikäinen: Joki
BoD-omakustanne 2020. 257 s.

Arvostelukappale.

Lisätietoa tekijöistä ja Kati Berg tutkii -sarjasta löytyy sarjan kotisivuilta ja Eeva Kiviniemen blogista.