Kari Hotakainen: Kantaja

Kaunis kansi on Elina Warstan käsialaa!

Tee ajoissa se, mikä mielessäsi liikkuu, sillä kohta siellä ei liiku enää mikään.

Teoreettisen filosofian maisteri Timo Kallio on keski-ikäinen pätkätyöläinen. Kun oman alan töitä ei ole saanut, on Timo ottanut sitä, mitä on. Viimeisimpänä on ollut tarjolla seurakuntayhtymän määräaikaisen puistotyöntekijän toimi.

Pian käy ilmi, että työpaikka antaa liikaakin virikkeitä miehen mielelle. Puistotyöntekijää pyydetään välillä kantajaksi hautajaisiin, joissa ei ole riittävästi omaisia tehtävää suorittamassa. Kerran Timoa pyydetään kantajaksi hautajaisiin, joissa vainajalla ei ollut yhtään omaista tai ystävää saattamassa. Kyseessä oli alkoholisti, jonka elämä oli luisunut alamäkeä jo vuosikymmeniä. Tylyt viran puolesta toimitetut seremoniat jäävät vaivaamaan Timoa. Hän alkaa kirjoitella vainajille omia muistokirjoituksiaan ja keksiä näille elämiä.

Lopulta tilanne kehittyy niin hankalaksi, että Timo soittaa entiselle koulukaverilleen, joka on psykologi. Mies tulee esittäneeksi kysymyksen, joka sysää liikkeelle kohtalokkaan tapahtumasarjan. Timo alkaa jäljittää nuoruuden rakkauttaan Hannelea. On jo aika Timonkin herätä eloon. Kokemattomalle se vain on kivuliasta ja hidasta.

Kari Hotakaisen Kantaja on tämän vuoden ruusukirja, eli kirjan ja ruusun päivän kylkiäiskirja, jonka saa monista kirjakaupoista vähintään 15 euron kirjaoston kaupanpäällisenä. Olen hankkinut ja lukenut kaikki kolme aikaisempaakin ruusukirjaa, ja tuntuu, että niiden taso vähitellen nousee. Kenties kirjailija valitaan ja sopimus teoksesta solmitaan nykyään aikaisemmin? Tiedä häntä, mutta Kantaja vaikuttaa kertalukemisen perusteella kelpo pienoisromaanilta.

Hotakaisen lause on edelleen tunnistettava napakkuudessaan ja yllättävyydessään. Poimin lukiessani useita helmiä Twitteriinkin, kun oikein innostuin. Myös tarina ja päähenkilö ovat hotakaismaisia. Timo Kallio on mies, joka ei oikein osaa solahtaa menevään elämään ja ihmissuhteisiin, vaan tuntee itsensä ulkopuoliseksi ja asettuu tarkkailijan ja pohdiskelijan asemaan, osin tahtomattaan. Hyvät aikomukset ajavat usein karille ujouden tai sosiaalisen kömpelyyden takia.

Muun elämän kiireet taisivat aiheuttaa sen, että en ehtinyt kunnolla valmistautua kirjaihmisten keväisen juhlapäivän viettoon, vaan ryntäsin kirjakauppaan pikaisesti työpäivän raossa. Ajoitin käyntini niin, että sain nimikirjoituksen Johanna Tuomolan uusimpaan, juuri ilmestyneeseen dekkariin Vielä kerran (Myllylahti 2015). Sen olin saanut suoraan kustantajalta, joten vielä piti valita jotain ostettavaakin. Päätin sitten tarttua jo aikaisemmin jossain selailemaani Fingerporin ruokakirjaan (Arktinen banaani 2015), joten siitä tuli tämän päivän virallinen kirjahankintani vähän vahingossa. Ajatuksena on poiketa vielä toistekin huomenna tai lauantaina kaupoilla sen verran, että saan toisen Kantajan hankittua ystävälleni.

Kari Hotakainen: Kantaja

Kirjakauppaliitto 2015. 140 s.

Kaupanpäälliskirja.

Aiemmat ruusukirjat:

Tuomas Kyrö: Miniä

Jari Tervo: Jarrusukka  

Anna-Leena Härkönen: Takana puhumisen taito                

Joko olet oman ruusukirjasi tänä vuonna hankkinut vai onko hankinta lainkaan suunnitelmissa? Minkä kirjan ostit tai aiot ostaa? 

Anna-Leena Härkönen: Takana puhumisen taito

Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun Suomen kirjakauppaliitto meni vesittämään loistavan ideansa. Vuonna 2012 tarjottiin ensimmäistä kertaa ilmainen kylkiäiskirja kaikille, jotka ostivat kirjan ja ruusun päivänä (23.4.) kirjoja yli kymmenellä eurolla kirjakaupasta tai nettikaupasta. Ensimmäinen ruusukirjailija oli Tuomas Kyrö ja ruusukirja oli Mielensäpahoittajan spin off Miniä. Idea oli uusi ja hieman hämmentävä, ja monet jäivät nuolemaan näppejään, kirjaa kun sai vain tuona yhtenä päivänä. Esimerkiksi kirjastot jäivät ilman tätä mainiota ja pian tosi kysyttyä opusta.

Viime vuonna ruusukirjailijaksi oli kutsuttu Jari Tervo, varma myyntitykki hänkin. Jarrusukkaa osasivat jo monet kyttäillä ja ostoksia suunniteltiin etukäteen, jotta kirjan varmasti saisi. Vuosi sitten esitin toiveen, että kirjaa vastaisuudessakin saisi vain tuona yhtenä ja erityisenä päivänä. Juuri se tekee siitä ’sen jutun’. Eikö sitten tänä vuonna kirjaa saanutkin peräti kolmena päivänä… Vesittivät idean. Pöh.

Sen verran harmitutti, että vaikka kirjan ja ruusun päivänä olinkin juhlatuulella ja tein kirjahankinnan ja kotiutin Anna-Leena Härkösen ruusukirjan, en enää viitsinyt kiiruhtaa kirjaa oitis lukemaan saati hankkimaan sitä enempää kuin vain yhden kappaleen.

Takana puhumisen taito pääsikin sitten yllättämään todella positiivisesti. En ole mikään suuri Härkös-fanittaja, vaikka aika monia hänen teoksiaan olen lukenut. Häräntappoaseen olen työn vuoksi lukenut ehkä turhan monta kertaa ja perusteellisesti, joten sen suhteen mitta alkaa olla täynnä. Mutta olen pitänyt Härkösen julkaistuista kolumnikokoelmista, joissa kirjailijan tarkka silmä ja kyky asettaa itsensä likoon sekä sanan säilä pääsevät mukavasti oikeuksiinsa.

Tämän vuoden ruusukirja olisi hyvin voinut ilmestyä sellaisenaan muutenkin. Se ei anna hätäisesti sutaistun makua, vaikka taitto onkin väljä ja antaa muuten pienelle kirjalle tukevuutta. Kolumneissa, tai voisiko tekstejä ennemminkin luonnehtia pakinoiksi, puhuu kirjailijan äänellä kertoja, joka tekee hauskoja mutta teräviä huomioita maailmasta keski-ikäistyvän naisen näkökulmasta. Koska tämä lukija on lähestulkoon saman ikäinen naispuolinen kansalainen, voi monen tekstin äärellä vain naureskella ja nyökkäillä huvittuneena. Noinhan se juuri menee!

Härkönen kirjoittaa tarkoituksellisesti itsestään ja mainitsee julkkistuttaviaan ohimennen ihan nimeltä. Ei niin julkkistutuista puhutaan sitten hieman peitetymmin. Mukavinta on, ettei kirjailija tunnu lainkaan säästelevän itseään, vaan ruotii omaa ulkonäköään ja ulkonäköpaineitaan sekä käyttäytymistään varsin armottomasti, vaikkakin humoristisesti. Miehen ja naisen yhteiselon vaikeudesta irtoaa monia tekstejä. Miehet ovat hankalia otuksia, mutta eivät naiset sentään toiseksi jää!

Moni teksti alkaa paheksuvaan sävyyn. Esimerkiksi some-riippuvuus ja erityisesti Facebook saa kyytinsä. Tekstin lopussa on kuitenkin yleensä kappale tai loppulause, joka kääntää koko kuvion nurin niskoin.

Härkösen valinta ruusukirjailijaksi oli hyvä veto. Ensinnäkin oli jo naisen vuoro. Toiseksi hän oli panostanut kirjoittamiseen mukavasti. Kirja on hyvä. Mutta pahus soikoon, ensi vuonna ruusukirjan jako takaisin yksipäiväiseksi! Vaadin!

Anna-Leena Härkönen: Takana puhumisen taito

Kirjakauppaliitto 2014. 156 s.

P.S: Ostin muuten Pauliina Rauhalan Taivaslaulun saadakseni ruusukirjan. Omistan jo ko. teoksen, mutta se on jossakin (!) lainassa ja halusin Rauhalalta signeerauksen. Mitäpä ei kirjahullu tekisi? Mitä Sinä ostit ruusukirjan saadaksesi?

Jari Tervo: Jarrusukka

”Elämä, tuokio jarrusukkien välissä.”

Kukaan tuskin on voinut välttyä tiedolta, että tänään on vietetty kirjan ja ruusun päivää. Jo perinteeksi on muodostunut käytäntö, että Suomen Kirjakauppaliitto nimeää ns. ruusukirjailijan, jonka varta vasten päivää varten kirjoittamaa kirjaa jaetaan vain tänä yhtenä päivänä kylkiäisenä yli kymmenen euron ostoksesta kirjakaupassa. Perinne alkoi viime vuonna, jolloin kylkiäiskirjana jaettiin Tuomas Kyrön Miniää.

Hieman petyin, kun kuulin, että tänä vuonna ruusukirjailijana on Jari Tervo. Pidän kyllä monista Tervon kirjoista, joistakin kovastikin, mutta jotenkin pidin valintaa turhan itsestään selvänä. Minusta olisi voinut valita jonkun naisen. No, ehkä ensi vuonna. Ehdottaisin muuten Sinikka Nopolaa.

Omiin perinteisiini selvästikin kuuluu, että ruusukirja pitää lukaista mahdollisimman nopeasti, vähintään samana päivänä. Tavoitteessa pysyttiin, vaikka niukanlaisesti, työkiireet olivat sotkea koko kuvion. Jarrusukka on nyt siis luettu. Nopea lukeminen sopii minusta näille kirjoille, onhan ne kirjoitettukin suhteellisen nopeasti. Tervo kertoo käyttäneensä aikaa kolme kuukautta.

Mikään maailmoja mullistava lukukokemus ruusukirja ei tällä(kään) kertaa ollut. Tervo kirjoittaa jälleen hyvin tervomaisesti, tunnistettavasti. Kieli on sujuvaa ja nokkelaa, ja joukossa on monia kutkuttavia oivalluksia, jotka voi irrottaa tekstistä ja saada ihan toimivan ajatuksen, melkeinpä aforismin maailman kummallisesta menosta. Helsingin Sanomien tämän päivän haastattelussa Tervo avaa kirjan ideaa aika laittamattomasti: Ter­vol­la oli mie­les­sään tyyp­pi, jo­ka suh­tau­tuu maail­maan loo­gi­ses­ti ja ana­lyyt­ti­ses­ti – ta­val­la, jol­la maail­ma ei toi­mi. "Huu­mo­ri syn­tyy sii­tä, et­tä tä­män hen­ki­lö suh­tau­tuu va­ka­vas­ti te­ke­mi­siin­sä. Har­voin huu­mo­ri syn­tyy ko­hel­luk­ses­ta."

Päähenkilö, tuo looginen ja analyyttinen kaveri, on keski-ikäinen kulttuurihistorian dosentti, joka on saanut historian opettajan sijaisuuden yläkoulusta. Koska hän on sosiaalisesti täysi ummikko, syntyy tahattomia yhteentörmäyksiä niin työssä kuin kotona. Vaimo on komisario, lapset esipuberteetissa. Kolmas lapsi on menehtynyt pienokaisena. Lastensa lapsuudesta päähenkilö ei muista mitään, koska väsäsi silloin väitöskirjaa. Hän ei tiedä, mikä on suppo tai jarrusukka. Nyt miehelle alkaa vähitellen selvitä, että se on kenties ollut virhevalinta. Mitä hyötyä on tietää kaikki yläsavolaisten huutolaislasten kulttuurisesta erityisyydestä?

Kirjan alkupuoliskolla päähenkilöllä on missiona järjestää koulun joulujuhlaan seimikuvaelma. Vaikeuksia on kuitenkin projektissa enemmän kuin kyllin. Jeesus-lapsi saa kuumeen, itämaan tietäjät päättävät sairastua nuhaan, eikä netti-ilmoituksellakaan tunnu löytyvän neitsyttä rituaaliin. Ilmoituksesta kiinnostuvat aivan väärät tahot.

Joulujuhlan vääjäämättä lähestyessä tarina nyrjähtää aivan uuteen suuntaan. Farssin ja tragedian aineksia on ilmassa kosolti, ennen kuin kuvio ratkeaa yllättävien käänteiden jälkeen seesteiseen loppuunsa.

Kirjakauppaliiton ruusukirjaidea on minusta aika vekkuli. Ainakin viime vuonna pidettiin tiukasti kiinni siitä, että kirjan sai hankittua vain Kirjan ja ruusun päivänä, joten esimerkiksi monet kirjastot jäivät Miniää paitsi. Varma en ole yhtään, mutta muistelisin, että Miniää jaettiin kirjaostojen kylkiäisinä 30 000 kappaletta. Montakohan Jarrusukkaa lähti tänään koteihin? Hankitko Sinä omasi? Joko olet lukenut?

Jarrusukan kotiuttaakseni ostin muuten Seppo Jokisen uutuusdekkarin Vihan sukua, jonka olisin ostanut joka tapauksessa. Tunnustettakoon, että olin ahne ja tein toisenkin ostoksen, eli tilasin nettikirjakaupasta Katja Ketun Piippuhyllyn. Pian minulla siis on kaksi Jarrusukkaa, molempiin jalkoihin. Mitä Sinä hankit?

Jari Tervo: Jarrusukka

Suomen kirjakauppaliitto 2013. 117 s.

Tuomas Kyrö: Miniä

Mielensäpahoittaja vei viime vuonna sydämeni ja ihastuin myös Mielensäpahoittajaan ja ruskeaankastikkeeseen. Miniään suhtauduin aluksi epäillen, mutta sekin onnistui hivuttautumaan suosiooni. Ajattelin, että Miniä on jo hyvän idean ryöstöviljelyä. Ehkä se sitä onkin, mutta silti tykkäsin. Kyrö nyt vain osaa kirjoittaa sydämeenkäyvästi, samalla kertaa humoristisesti ja oivaltavasti, lämpimästi ja ymmärtäen.

                                                                                                    

Miniässä ääneen pääsee sysisuomalaisen appiukon, mielensäpahoittajan, pojan vaimo. Miniä joutuu myrskynsilmään, kun mies lähettää nilkkansa teloneen isänsä taksikyydillä Espooseen ja jää itse järjestelemään tämän asioita kotipuoleen. On käytettävä Eskortti huollossa ja syötettävä äitiä vuodeosastolla. Suur-Helsingissä elämänkatsomukset ja

-tavat törmäävät. Mokkamaasteria ei löydy mistään, kun kukaan ei enää juo tavallista kahvia. Perunatkin appi on tuonut mukanaan, kymmenen kiloa, että riittää.

Liisan hyvin suunniteltu viikonloppu ajautuu hallitsemattomaan kaaokseen, kun työpaikalta ilmoitetaan, että maanantaiksi odotetut venäläisasiakkaat ovatkin jo melkein lentokentällä. On improvisoitava, ja niin Liisa tekee, vaikka hirvittää. Nilkuttava appiukko esitellään paikallistuntevaksi asiantuntijaksi, joka konsultoi firmaa. Yllättäen venäläiset ihastuvat eivätkä vihastu.

Miniän ja apen välit ovat olleet huononlaiset aina, ainakin miniästä niin tuntuu. Mitään ei oikein ole koskaan osannut tehdä appivanhempien silmissä oikein. Ainakaan sitä ei ole myönnetty. Miellyttää silti haluaisi. Halauskampanjaakin miniä on jatkanut kohta parikymmentä vuotta. Melko laihoin tuloksin.

Mielensäpahoittajat lukeneelle kuviot ovat selvät, ja uskoisin, että Miniän voi mainiosti lukea ilman niitäkin. Perusajatus valkenee kyllä. Appi on syntynyt 1920-luvun lopulla, tehnyt melkein kaiken aina itse, elänyt tarkasti ja säästeliäästi. Niin pitää elää. Muu on haihattelua. Puhuminen ei kuulu kommunikointivälineistöön. Yrmyn kuoren alla on kuitenkin piilossa hellä sydän. Lopussa miniä kertoo vierailleen, miten upeasti appi käy syöttämässä vaimoaan kolmesti viikossa.

Appiukko nostaa anopin vilttiä ylemmäs, etsii radiosta sen kanavan jolta tulee hiihtoa ja syöttäessään puhuu hiihdosta poikani kanssa. Miten tänä talvena on suomalaisilla menny ja miksi norjalaisilla menee aina hyvin. Hän kokeilee luontevasti minkä lämpöinen on keitto, minkä kokoiset sinne jätetyt juurekset, pystyykö hampaaton suu syömään. Saisi monta rakkausromaania kirjoittaa, että sen hiihtokisa-syöttämishetken ylittäisi.

Tuomas Kyrön Miniä on ensimmäinen kirjan ja ruusun päivän kirja. Ideana on, että jokainen tänään Kirjakauppaliiton jäsenliikkeistä yli kymmenellä eurolla kirjoja ostanut asiakas on saanut tämän kirjan kaupanpäälle. Kirjaa ei ole ollut myynnissä erikseen, eikä sitä ole tarkoitus myydä tämän päivän jälkeen. Kytkykauppaa siis, mutta minusta ihan kiva idea, joka on tuonut kaivattua vipinää jo hieman kuivahtamassa olleeseen kirjan ja ruusun päivään. Se on myös siten tasapuolinen, että kirjoja on saanut myös tekemällä tämän päivän aikana tilauksia nettikaupasta. Ei ole ollut pakko lähteä Helsinkiin tai muualle suuriin taajamiin Kuka tahansa on siis voinut kirjan hankkia, ainakin noin ylipäätään. Kirjasta voi myös keskustella Facebookin Suomen suurin lukupiiri -sivulla. Toivottavasti tästä tulee perinne!

Tuomas Kyrö: Miniä   

Kirjakauppaliitto 2012. 122 s.

P.S. Kaikillehan tätä ei sitten riittänyt, onneksi ehdin omani saada!