Juhani Karila: Pienen hauen pyydystys #lempikirjahaaste

”Tiiäkkö että sulla on peijooni takapenkillä?”
”Tiedän.”
”Ei sitte mittään.”

Poliisi Janatuinen saa peijoonin kaksikymmentä vuotta vanhan virka-autonsa Toyota Corollan takapenkille kauppias Keijolta Vuopion kylässä. Peijooni kiintyy Janatuiseen, joka pelasti sen jokiraukkojen kynsistä kaksikon onkireissulla, eikä suostu jättämään tätä vaan seuraa poliisinaista kuin uskollinen koira. Jonkinlaiselta ison karvaisen koiran ja ihmisapinan sekoitukselta peijooni vaikuttaakin. Janatuisen peijoonin nimi on Musti.

Janatuinen on saanut komennuksen Lapin-keikalle parinsa Gunnarssonin kanssa. Kaksikon on tarkoitus etsiä käsiinsä Elina Ylijaako, jota epäillään silminnäkijän todistuksen perusteella murhasta. Lappi vain on sen verran pelottava paikka, että Gunnarsson mieluummin ampui itseään jalkaan Oulussa kuin ylitti vaarallisen rajan. Janatuinen saa siis aika nopeasti huomata, että Gunnarssonin valinnalla on perustetta.

Elina Ylijaako on juhannuksen alla palannut jokavuotiselle vierailulleen kotitaloonsa Vuopiolle. Hänen on pyydystettävä eräs tietty hauki keskellä suota sijaitsevasta Seiväslammesta. Hauki päätyy lampeen jokakeväisen tulvan mukana, ja ennen juhannusta se katoaa. Jos Elina ei saa haukea sitä ennen pyydystettyä, hänet hukka perii. Pelissä on siis paljon joka vuosi. Jo viitenä vuotena homma on hoitunut helposti ja siististi. Mutta nyt kaikki menee pieleen. Ei riitä, että hauki pääsee Elinalta karkuun. Sen lisäksi lammen rannalle ilmestyy v-mäinen Näkki ilkkumaan naista.

Aikaa hauen pyydystämiseen on vain neljä päivää. Näkin päihittämiseen tarvittaisiin Moukku-Ollin apua. Kaveri vain on ollut jo vuosikymmeniä kuolleena, mutta ehkä hänen zombin ja entin sekoitukselta vaikuttava ruumiillinen hahmonsa voisi auttaa. Moukku-Olli kuitenkin haluaa palkakseen raitajalan kärsän. Sen hankkiminen taas onkin kimurantimpi juttu, sillä jättiläissääsket ovat tiettävästi kadonneet seudulta lopullisesti. Mutta ehkä hattara voisi kelvata tilalle? Se tosin pitää ensin saada pois kunnanjohtajasta!

Nautin aivan valtavasti Juhani Karilan romaanista Pienen hauen pyydystys. Se pääsi yllättämään minut aivan totaalisesti, ja yllätys oli siis mitä positiivisin. Olen lukenut Karilan esikoisteoksen eli novellikokoelman Gorilla. En pitänyt siitä yhtään, kuten jutustani voi lukea. Pienen hauen pyydystyskään ei sen vuoksi ollut millään tavalla edes lukuharkinnassa. Intouduin kuitenkin pahaa aavistamatta Twitterissä ehdottamaan, että voisin jonkun kanssa toteuttaa Bibbidi Bobbidi Book-kirjablogin pitäjien Laura Kuivalahden ja Minna Koivulan idean vuosittain lukea toistensa vuoden lempikirjat. Kiitos Lauralle ja Minnalle kivasta ideasta!

Muutama tuttu kirjabloggaaja tarttui oitis syöttiini (kiitos!!), mutta ensimmäiseksi ehti ilmoittautua Hannu Sinisalo vaihtotarjouksineen. Sovimme, että muut neljä ilmoittautunutta vaihtavat kirjasuosituksia keskenään, jotta lukuprojekti ei paisuisi ja venyisi turhan pitkäksi. Myönnän, että tyrmistyin, kun Hannu poimi viime vuoden parhaista lukukokemuksistaan minulle juuri Karilan romaanin luettavaksi.

Mutta rohkea rokan syö, ja itsehän olin soppani keitellyt. Siispä tutkimaan kirjastojen varauslistoja. Pienen hauen pyydystys on vielä niin uusi kirja, että sillä on ilahduttavan pitkät varausjonot sekä Vaski- että Lukki-kirjastoissa. Oli siis marssittava Salon Suomalaiseen kirjakauppaan, jossa kirja ilokseni olikin heti hyllystä ostettavissa. Hinta tosin hieman karvasteli, varsinkin kun nyt huomasin, että olisin voinut tilata sen Siltalan verkkokaupasta puoleen hintaan. Mutta olkoon. Ostan kuitenkin täysihintaisia uutuuskirjoja sen verran maltillisesti, että tähän oli varaa.

Pääsin kuin varkain kirjan kanssa alkuun, kun jouduin tappamaan aikaa kirjastossa ensimmäisenä talvilomapäivänäni muutaman tunnin. Hotkaisin kuin huomaamatta ensimmäiset sata sivua, ja olin totaalisen myyty! Karilan teksti on kertakaikkisen hurmaavaa. Lappilaisten repliikit on kirjoitettu murteella, mikä jo tuo mukavan säväyksen. Miljöön kuvaus on myös värikästä ja kipakan rehellistä. Helle riivaa pohjoista Suomea, eikä se ole lainkaan mukavaa. Verenhimoiset sääskiparvet ja paarmat vainoavat saalista herkeämättä ja turvemöröt vartovat, milloin suolla kulkijan huomio herpaantuu ja ne pääsevät imaisemaan pahaa aavistamattoman uhrinsa suon uumeniin.

Olen innokas maagisen realismin tai uuskumman tms. kirjallisuuden lukijafani, ja Pienen hauen pyydystys on tämän tyylilajin kertakaikkisen hieno edustaja. Karila hyödyntää suomalaista mytologiaa hykerryttävällä tavalla ja tuo maagiset elementit tarinaan aivan luontevina juttuina. Kukaan vuopiolainen ei hätkähdä, että riivaajahenki-hattara istuu puun oksalla ja sujahtaa kunnanjohtajan nahkoihin. Yhteistuumin kunnanjohtaja pistetään köysiin ja kannetaan pankin holviin odottelemaan, että keksitään keino houkutella hattara ansaan.

Kukaan täysijärkinen vuopiolainen ei myöskään lähde ulos ukkosmyrskyä seuraavana väkiyönä, koska se olisi hengenvaarallista. Janatuinenkin onneksi uskoo tämän viimeistään silloin, kun katselee väkiyön kulkuetta majapaikkansa ikkunasta.

Pienen hauen pyydystyksestä on hankala kertoa, koska tuntuu, että se lipeää jotenkin otteesta. Parasta onkin itse lukea kirja ja antaa mahtavan tarinan viedä mennessään. Kaikki arvoitukset saavat kyllä kiehtovan ’loogisen’ selityksensä.

Isot kiitokset Hannulle, että ehdotit tätä kirjaa minulle! Lue Hannun arvio Pienen hauen pyydystyksestä täältä.

Juhani Karila: Pienen hauen pyydystys
Siltala 2019. 280 s.

Ostettu.

Hannu Sinisalo kirjoittaa kirja-arvioita Kirjavinkit-sivustolle. Ehdotin hänelle luettavaksi omista viime vuoden suosikeistani Elina Kilkun teatteriaiheista romaania Täydellinen näytelmä. Koska kirjasta oli aikaisemmin ilmestynyt toisen arvioitsijan juttu, ei Hannu enää voinut siitä sinne kirjoittaa. Sen sijaan hän julkaisi oman arvionsa Täydellisestä näytelmästä Goodreadissa:

Alina on kahden pienen lapsen varaton yksinhuoltaja, joka yrittää epätoivon vimmalla saada töitä teatteriohjaajana. Arki on helvetillistä pyöritystä, josta oikotietä onneen ei ole. Oman surkeutensa keskellä Alina on kateellinen töitä toisensa perään saaville kollegoille, etenkin jatkuvaa lööppijulkisuutta saavalle Matias Raatteentielle.

Elina Kilkun romaanin tyylilaji on koominen chick lit, ja tuntuukin, että en oikein kuulunut kirjan kohderyhmään. Jos suurin osa hauskaksi tarkoitetusta aineksesta ei huvita, on kirja vaikeuksissa. Alinan arki on vedetty niin absurdin överiksi, että se tuntuu vähän vaivaannuttavalta. Onnellisen lopun toki arvasi jo hyvissä ajoin, ja itse asiassa viimeiset 30–40 sivua kirjasta olivatkin sen parhaat.

Kirjassa oli paljon pohdintaa teatterityön tai muun taiteilijuuden olemuksesta sekä kipakan ironisia yhteiskunnallisia kannanottoja. Sanottava jäi kuitenkin viihteellisyyden jalkoihin.

Luin kirjan haasteena, jossa vinkkasin yhtä omaa suosikkiani toiselle kirjavinkkarille, jolta sain tämän kirjan luettavakseni. Valitettavasti tämä ei omaan makuuni kovin hyvin istunut, mutta kiitän toki haastajaa kurkistuksesta oman lukukuplani ulkopuolelle.

Elina Kilkku: Täydellinen näytelmä

Alina sai rattaat, lapset ja kauppakassit kynnyksensä yli vain karmean, rappukäytävässä kaikuvan karjahduksen saattelemana. Hän ei välittänyt. Vihdoinkin kiukuttelevat lapset, nollan molemmilla puolilla sahaavan elohopean kuraamat rattaat sekä surkealla viikkobudjetilla saalistetut ravinneköyhät alennuselintarvikkeet oli saatu kotiin. 

Alina Varjosen elämä on täydellinen katastrofi. Hän on kaksivuotiaan Lyytin ja nelivuotiaan Leevin yksinhuoltaja, jolla ei ole lainkaan tukiverkostoa. Lasten isä ja Alinan suuri rakkaus Jouni rakastui ranskalaiseen joogaohjaajaansa ja muutti tämän perässä Pariisiin jo ennen Lyytin syntymää. Pariisiin ovat muuttaneet myös Alinan eronneet vanhemmat, äiti huvittelemaan nuorten rakastajien kanssa ja isä muuten vain, koska ex-vaimokin niin on tehnyt. Paras ystävätär unohtaa toistuvasti, että Alinalla on lapsia.

Arki on kaoottista, ja Alina lohduttautuu syömällä lapsilta salaa näille ostamiaan vanukkaita. Ainoat jalkaan mahtuvat housut ovat äitiyshousut, ja nekin kiristävät. Kaiken ankeuden kruunaa Alinan ammatti. Hän on freelance-teatteriohjaaja, jolla on takanaan olematon kokemus. Visioita hienoista produktioista Alinalla kyllä on, mutta ei rahoitusta eikä teatteria, jossa niitä toteuttaisi. Kielteiset apurahapäätökset ovat murskata Alinan kerta toisensa jälkeen.

Ammatillisesti Alinalta ei onnistu mikään. Hän ei pääse ohjaamaan, koska hänellä on pienet lapset. Heidät pitäisi saada hoitoon, jotta pääsisi töihin. Mutta hoitopaikkaa ei saa, jollei ole töitä. Jos Alina saa koottua rohkeutensa ja hiljennettyä Leevin ja Lyytin edes hetkeksi soittaakseen jollekin teatterinjohtajalle, lopputulos on joka kerralla yhtä masentava. Alinasta ja hänen ehdotuksistaan ei haluta edes kuulla.

Mutta joillakin ohjaajilla Suomessa onnistuu kaikki. Ainakin yhdellä, nimittäin Matias Raatteentiellä. Kaikki, mihin jeesuskasvoinen Raatteentie koskee, muuttuu kullaksi. Kriitikot ylistävät, yleisö rakastaa. Apurahojen jakelijat eivät malta edes odottaa Raatteentien hakemuksia, vaan suorastaan syytävät rahaa tämän kaikkiin hankkeisiin tai jo niiden valmisteluun. Ainoa, joka vihaa Matias Raatteentietä, tuntuu olevan Alina. Valitettavasti hän ei ihan onnistu pitämään vihasuhdettaan täysin platonisena, vaan pimeinä yön tunteina jotkut ikävät ideat saavat myös toteutuksensa.

Täydellinen näytelmä on Elina Kilkun romaani, joka kustantamon tietojen mukaan on Alina Varjosesta kertovan romaanitrilogian aloitusosa. Teatterimaailma on Kilkulle perin juurin tuttu, sillä hän on itsekin teatteriohjaaja, näytelmäkirjailija sekä teatterinopettaja. Täydellinen näytelmä on tyylilajiltaan tragikomedia, joka paikoin lipsahtaa melkoiseksi farssiksi. Kilkku liioittelee ja kärjistää reippain vedoin, mutta lukijaa kylmää, miten lähellä totuutta silti monessa kohdin liikutaan.

Alina rämpii nolosta kommelluksesta toiseen, eikä valoa tunnut edes vilahtavan tunnelin päässä, ellei sitten vastaantulevan junan ajovalo. Kun tilanne on pahimmillaan, mitä se usein on, Alinan päässä alkaa syntyä uusien teatteriproduktioiden aihioita. Ne ovat toinen toistaan villimpiä ja absurdimpia, aivan hulvattomia, ja nautin niiden lukemisesta ehkä eniten. Kun työtilanne on mikä on, joutuu Alina ottamaan vastaan ohjaustyön, joka ei ole kelvannut kenellekään. Luonnollisesti seuraa lisää kaaosta ja katastrofia.

Kenen kannattaisi Täydelliseen näytelmään tarttua? Tätä mietin lukiessani useaan otteeseen. Teatteri- ja taidemaailmaan jo sukeltaneille se lienee oivallista terapiaa ja tarjoaa naurunkyynelien ohella vertaistukea. Alaa harkitseville se toiminee varoituksena. Jos vielä tämän jälkeen pyrkii teatterikorkeaan, ei ainakaan voi vedota siihen, ettei olisi varoitettu. Samoin pienten lasten vanhemmille tämä tarjonnee sekä naurua että itkua. Mutta jos vielä harkitsee perheen perustamista, tämä saattaa toimia hyvinkin aietta ehkäisevästi.

Kun omat lapset ovat jo pyrähtäneet maailmalle ja pikkulapsiaika on vain kultainen muisto (ja tukiverkko ja vakituinen työpaikka olivat huomattavasti helpottamassa arkea), eivät yksinhuoltajahelvetin syöverit aivan iskeneet. Työelämäkuvauksen laita on hieman samoin. Aavistan kyllä, että Kilkku osuu aivan ytimeen monessa kohdassa eikä hänen huumoriin verhoamansa kritiikki jää huomaamatta ulkopuoliseltakaan, mutta aivan täysin se ei tainnut avautua. Mutta toki näistä aiheista lukeminen herätteli, mikä ei ole huono tai vähäpätöinen seikka ollenkaan.

Myönnän, että tieto tulossa olevista jatko-osista hieman yllätti, sillä tarina paketoidaan ehkä hieman liiankin siististi kasaan. Mutta taitava tekijä todennäköisesti on jo suunnitellut tyrmäävän yllättävän jatkon Alinan elämään!

Elina Kilkku: Täydellinen näytelmä
Bazar 2019. 253 s.

Kirjasto.