Katja Kettu: Yöperhonen

Aina valoa kohti.

Ihastuin ikihyviksi Katja Ketun vimmaiseen kieleen ja tarinankerrontaan lukiessani romaania Kätilö. Ihastuin niin, että melko tuoreeltaan kuuntelin Kätilön vielä äänikirjanakin, ja kuuntelukokemus vain vahvisti ihastustani. Ketun tyyli on jäljittelemätöntä, rosoista ja elinvoimaista. Tarina on niin väkevä ja raastava, etten taida uskaltaa elokuvaversiota edes katsoa. Helposti tunnistettava persoonallinen kieli värikkään rehevine ilmauksineen ja tuttuine poljentoineen on tallessa myös uutuusromaanissa Yöperhonen. Samoin taitava rakenteen ja monipolvisen juonen hallinta on edelleen kohdillaan.

Katja Kettu Turun kirjamessuilla 4.10.2015.

Turun kirjamessuilla Kettu kertoi saaneensa alkuidean kirjaansa jo vuosia sitten opiskellessaan Turussa. Marilaisesta kulttuurista perillä ollut ystävä oli kertonut marilaisten käsityksestä sielusta ja sen kolmesta nimityksestä. Ört voi kuoleman jälkeen liikkua ruumiin lähellä yöperhosen muodossa.

Vuonna 2015 Verna Malinen löytää isänsä murhattuna Venäjän Marinmaalta Lavran kylästä. Henrik-isän suusta löytyy yöperhonen, ja varpaat on syöty ja raadeltu oudosti. Kuka murhasi Henrik Malisen ja miksi? Oliko hän oikeasti päässyt Vorkutan vankileirillä tapetun äitinsä Irga Malisen murhaajan jäljille? Verna Malinen on Yöperhosen toinen päähenkilö, nykyajassa Marinmaalle isäänsä etsimään saapunut suomalaisnainen, joka on kokenut kovia kotimaassa. Verna asettuu asumaan ikivanhan marilaismuori Elena Mihailovnan kotiin odotellessaan isänsä kokeman kohtalon ratkeamista. Kaikki ei ole kohdallaan kylässä, jossa ei toimi edes kännykkäverkko.

Tämä maa on sellainen: unen ja valveen rajamailla.

Romaanin toisen aikatason ja todellisuuden alussa, vuonna 1937 raskaana oleva viisitoistavuotias Irga Malinen hiihtää Petsamossa rajan yli Neuvostoliittoon. Edessä on Suuri Seikkailu, takana vihaiset kylänmiehet. Valkokenraalin tytär odottaa kommunistiagitaattorin ja loikkarin lasta. Irga on saamelaisäidiltään perinyt kykyjä, joita ei kaikilla ole. Tyttö on myös poikkeuksellisen sisukas. Vaikka isän kätyrit leikkasivat häneltä kielen, se ei estä Irgaa jatkamasta kohti päämääräänsä. Valitettavasti todellisuus Neuvostoliitossa on jotain vielä paljon pahempaa kuin kommunisteja verisesti vihaava isäkään on osannut kuvitella ja kuvata tyttärilleen.

Irgan matka Vorkutan ankaralle vankileirille alkaa, kun häntä syytetään vakoilusta. Ironisesti todisteina käytetään materiaalia, jonka Irga on tuonut rajan takaa lahjaksi rakastetulleen. Poliittisen vangin osa oli kaikkein julmin, eikä edes raskaus ollut syy välttyä kaivostyöltä. Ilman luottoystäväänsä marilaistyttö Elenaa Irga tuskin olisi selvinnyt edes tappavasta matkasta leirille.

Myöhemmin leirille tulee vielä mies, Aleksei Ignatenko, Irgan suuri rakkaus. Mutta kun kyse on lopulta eloonjäämisestä, kärsivät ystävyys, rakkaus ja jopa kaiken nielevä himo tappion.

Samaan aikaan kun Verna koettaa selvittää isänsä kohtaloa ja saada tolkkua marilaiskylän uhkaavan patotyömaan varjostamasta unenomaisesta elämänmenosta, päättää Venäjän hallitsija Vova lähteä helikopterillaan ottamaan selvää, kuka varasti lyijykynän hänen pöydältään. Epäilty liikkuu tiettävästi Lavran kylän suunnalla. Absurdilta kuulostava juonihaara yhdistyy toimintaelokuvaa muistuttavassa loppuhuipennuksessa miltei nerokkaasti kokonaisuuteen.

Tuollainen oli tämäkin hetki, ajallisesti vääristynyt. Mennyt, nykyinen ja tuleva lomittuvat ja poimuttuvat yhteen. Joskus päällekkäin osuvat sukupolvet tuhoavat toisensa.

Kettu ei päästä lukijaansa helpolla sen paremmin romaanin rakenteen kuin teemojenkaan puolesta. Tarinan juonilangat pysyvät tiukasti kertojan otteessa, vaikka lukijana tunsin välillä melkein pyörrytystä aikatasojen ja sukupolvien lomittuessa ja kaiken liittyessä lopulta kaikkeen. En myöskään osannut yhdistää Aleksei Ignatenkoa Kätilöön, niin runsaita ja monipolvisia ovat molemmat romaanit. Kettu itse viittasi tähän yhdistävään tekijään messuhaastattelussaan, ja se jäi kaihertamaan mieltäni. Mikä Aleksein osuus oli Kätilössä? Pitää vielä tarkistaa.

Lukijan haastavat Ketun hyödyntämät kansanperinteen uskomukset, jotka tuntuvat olevan voimissaan Venäjän puristuksessa elävien marilaisten keskuudessa. Jälkensä ihmisiin ja kylään on jättänyt myös Neuvostoliitto, ja suomalaisnainen tuntee olevansa keskellä maagisen absurdia todellisuutta. Mihin enää voi luottaa, kun aistit sotkee niin unia tuova tee kuin veriin menevä mieskin?

Ketun huikea mielikuvitus ja huolella tekemä taustatutkimus takaavat upean lukukokemuksen. Neuvostoliiton vankileirit ovat kammottava ja samalla kiehtova aihe, jota kirjailija on ryydittänyt henkilöiden väkevällä rakkaudenkaipuulla ja ikuisella vallanhimolla. Nämä kaksi tunnetta tuntuvat olevan historian käyttövoimia.

Ketun Kätilö ei päässyt aikanaan Finlandia-palkintoehdokkaaksi, vaikka onneksi saikin sittemmin useita muita palkintoja. Pidän edelleen teoksen silloista ohittamista omituisena. Mielenkiintoista on nähdä, miten Yöperhosen käy syksyn kirjapalkintomittelöissä. Veikkaan, että sen ohittaminen tulee olemaan mahdotonta.

Katja Kettu: Yöperhonen

WSOY. 325 s.

Arvostelukappale.

Aiemmat tekstit Katja Ketun tuotannosta:

Kätilö
Kätilö äänikirjana
Hitsaaja

Katja Kettu: Hitsaaja

Tutustuin Katja Ketun tuotantoon lukemalla ja sitten kuuntelemalla Kätilön. Vaikutuin. Kettu kirjoittaa kuin riivattu. Teksti lumoaa, hengästyttää ja houkuttaa mukaansa. Lukija tuntee olevansa kuin noiduttu ravistelevan kielen ja taidokkaan juonen kynsissä. On turha pyristellä irti, sillä Ketun teksti menee luihin ja ytimiin, veriin. Piippuhylly-novellikokoelmassa on samoja aineksia, mutta se vaikutti kuitenkin Kätilön jälkilöylyiltä, jonkinlaiselta välityöltä.

Vasta nyt tulin tarttuneeksi Ketun aiempaan tuotantoon. Kirjaston äänikirjahyllyyn oli ilmestynyt Hitsaaja, ja sehän lähti samoin tein kuunteluun. Vuonna 2008 julkaistun romaanin kuuntelu sattuikin sopivaan ajankohtaan, vaikka en sitä äänikirjaa lainatessani vielä tiennyt. En nimittäin tiennytkään, että Hitsaajassa olennainen osa juonenkäänteissä on Estonian uppoamisella, ja tuosta katastrofistahan tuli juuri kuluneeksi kaksikymmentä vuotta. Kettu on perehtynyt aiheeseen kunnioitettavan perinpohjaisesti.

Tapahtumat alkavat aamuyöllä 28.9.1994, kun tieto onnettomuudesta alkaa saavuttaa suomalaiset eri puolilla maata. Minäkertojia tarinassa on useita. Niila Kamsu on telakalla hitsaajana ja naimisissa Kaisun kanssa. Kaisulla ei ole paljoa tietoa Niilan menneisyydestä sen paremmin Lapissa kuin Saksan telakallakaan. Tieto Estonian uppoamisesta suistaa kummankin aviopuolison elämän raiteiltaan, mutta keskenään he eivät saa asiasta puhuttua. Nopeasti tilanne lähtee ajautumaan kohti uutta katastrofia.

Pohjoisessa Mirka kaipaa kaksosveljeään, joka on ollut tietymättömissä kuukausia. Veli on lapsena pudonnut järveen ja saanut suuhunsa suolavettä, mikä tietää kuolemaa merellä. Kun tieto Estoniasta tulee, Mirka vakuuttuu veljensä kohtalosta mutta alkaa vaatia Rovaniemen poliisilta tietoja varmistukseksi. Yksi kertojanääni onkin juuri poliisin, jolla on oma näkemyksensä Mirkan perheen vaiheista. Ei tule yllätyksenä, että Mirkan ja Niilan tarinat risteävät kohtalokkaalla tavalla niin menneisyydessä kuin vuoden 1994 syksylläkin.

Hitsaajassa ovat tunnistettavissa jo kaikki Kätilöstä tutut ainekset: monta kertojanääntä, arvoituksellisista palasista koostuva ja vähitellen hahmottuva juoni, yhteen kietoutuvat merkilliset kohtalon oikukkaat kuviot (kaikki liittyy kaikkeen), raadollinen ihmiskuvaus ja pohjoisen ihmisten yhteydessä käytetty ilmaisuvoimainen, omaperäisen väkevä kieli. Tarina on jännittävä, pelottavakin. Syy ja syyllinenkin Estonian keulaportin pettämiseen taitaa selvitä. Seuraukset ovat monin tavoin tuhoisat, ainakin yksilötasolla. Mikä on totta, mikä fiktiota, jää myös kutkuttavasti auki, aivan kuten seuraavassa romaanissa eli Kätilössäkin.

Minut Hitsaaja vei mennessään ja ihmettelen, että se on jäänyt kovin vähälle huomiolle. Toisaalta eipä Kätilökään oikein tunnu Runeberg-palkinnosta huolimatta kriitikoille kelvanneen. Sitä ei kelpuutettu Finlandia-ehdokkaaksi, eikä se ollut mukana Helsingin Sanomien 2000-luvun parhaitten romaanien kriitikkolistallakaan. Lukijat ovat onneksi sen ottaneet omakseen. Kovasti jo odottelen Ketun seuraavaa kirjaa, vaikka lukematta on vielä Surujenkerääjäkin.

Katja Kettu: Hitsaaja

WSOY 2008. BTJ:n äänikirja. Lukija Kirsti Valve. Laajuus 8 cd:tä, kesto 9 h 48 min. 

Lainattu kirjastosta.

Kätilö äänikirjana

Luin Katja Ketun Kätilön viime talvena äänestettyäni sitä ensin Blogistanian Finlandia -kisassa. Silloin säännöt vielä sallivat sen, että äänesti kirjaa, jota ei ollut itse lukenut. Tulevassa kisassa tätä kohtaa viilattaneen. Kuten silloisessa esittelyssäni jo kerron, sain käsiini ensin äänikirjaversion, jota en sitten kuitenkaan ehtinyt kuunnella. Nyt oli aika palata kirjan pariin uudelleen äänikirjan muodossa. Olen tyytyväinen järjestykseen, sillä lukeminen on kuitenkin usein intensiivisempää kuin kuunteleminen.

Äänikirjan lukee mahdottoman taitavasti Eija Ahvo. Hänen tummahko äänensä sopii tarinaan loistavasti, ja pohjoisen murre tuntuu luontevalta hänen lukemanaan. Kettu viljelee tekstissään myös runsaasti saksaa, joka sekin kuulostaa Ahvon lukemana aidolta. Kiitokset siis lukijavalinnasta.

Vaikka olin siis suhteellisen hiljattain lukenut kirjan, oli kuuntelukokemus varsin ravisteleva. Ensilukemalla kiinnitin aika paljon huomiota kirjan juoneen, mutta nyt pystyin keskittymään enemmän muuhun, kuten vaikkapa siihen kuuluisaan rehevän räävittömään kieleen.  Se teki edelleen suuren vaikutuksen. Koska paperikirjani on jossain maailmalla, en voi nyt tähän laittaa sitaattia muhevimmista kohdista. Tämä onkin yksi äänikirjojen heikkouksista: ei voi laittaa postitlappua tai taittaa hiirenkorvaa hyvän kohdan merkiksi.

Kirjan sisällön entuudestaan tunteminen ei kuitenkaan tehnyt kuuntelemisesta helppoa, oikeastaan päinvastoin. Koska tiesin etukäteen, mitä kauheuksia kirjassa vielä tulisi tapahtumaan ja tiesin joutuvani ne kohtaamaan, oikeastaan pelkäsin joidenkin pahimpien kohtauksien edellä, miten kestäisin ne. Pari kertaa keskeytinkin kuuntelemisen, jos sattui oikein paha kohta olemaan käsillä vaikka juuri ennen työpaikalle tuloa (kuuntelen siis äänikirjoja autossa).

Kätilön uudelleen lukeminen vain vahvisti käsitystäni siitä, että kyseessä on poikkeuksellisen hieno kirja. Sen arvoa ei yhtään vähennä, että se on keikkunut kuukausia Mitä Suomi lukee -listalla ja kirjastojen varatuimpien teosten listoilla, eli sitä ovat ostaneet ja lukeneet ihan tavalliset kirjoista pitävät ihmiset. Eikä sekään, että kirja tosiaan valittiin vuoden 2011 Blogistanian Finlandian voittajaksi. Tässä viittaan Tommi Melenderin kirjablogissa käytyyn keskusteluun Juha Seppälän uutuuskirjasta Mr.Smith.

Ketun kirja ei ole viihdyttävä teos. Se ravistelee lukijansa maailmankuvaa. Se herättää tunteita lukijassa, eikä pelkästään miellyttäviä, mitäänsanomattomia tunteita vaan inhoa, kauhua ja vastenmielisyyttäkin. Silti lukiessani ajattelin, että kirja on hyvä. Sen kieli on roisia ja rumaakin, mutta samalla hienoa. Lauseet eivät ole viimeisen päälle hiottuja helmiä, vaan enemmänkin alkuvoimaisia, jollakin tavalla primitiivisiä. Ravistelevia. Joukkoon on livahtanut muutamia liian moderneja sanoja ja rakenteitakin, mutta eivät ne silti himmennä kokonaisuutta.

Murentaako kirjan suosio kirjan arvoa? Onko kirjan lukemisesta saatu nautinto vähemmän arvokasta kuin jokin muu tunne?

Katja Kettu: Kätilö

WSOY:n äänikirja 2011. 9 cd:tä (kesto 10 h 20 min). Lukija Eija Ahvo.

Katja Kettu: Kätilö

Ja niin se on: Saatana saa vain harvoin tosi palkkansa tässä maailmassa tai ainakin saa pitää kemujaan aivan liian kauan. Liian kauan juuri siksi, että heikot ja sodasta huumaantuneet ihmiset eivät hoksaa ruveta vastahankaan. Kuten minä.

Katja Ketun Kätilö herätti kiinnostukseni jo aika varhain viime syksynä, kun blogeihin alkoi putkahdella vaikuttuneita esittelyjä poikkeuksellisen puhuttelevasta romaanista. Jotenkin tuntui, että ns. virallinen taho, ts. lehtien ym. kriitikot eivät teoksesta ihan niin kovaa meteliä pitäneet kuin kenties olisivat voineet. Mutta onpa Hesarissakin ilmestynyt näemmä jo lokakuun alussa Antti Majanderin arvio. Jonkinlaisesta informaatioähkystä tässä kai kärsii itse kukin huomaamattaan, sillä olen todennäköisesti ainakin silmäillyt tuonkin tekstin jo tuoreeltaan, mutta en muistanut sitä ennen tarkistusgooglailua.

Tunnustettakoon tässä nyt sekin, että luulin Kettua esikoiskirjailijaksi. Nimi oli näet täysin tuntematon ennen viime syksyä. Luulo oli kuitenkin väärä, sillä Kätilö on Ketun kolmas romaani. Esikoinen Surujenkerääjä ilmestyi jo vuonna 2005, ja Hitsaaja 2008. Luettavaa siis on vielä tälläkin suunnalla.

Kätilöstä on siis blogeissa kirjoitettu kiitettävän runsaasti, ja vuodenvaihteessa kirjablogistit äänestivät sen vuoden 2011 Blogistanian Finlandian voittajaksi. Itsekin annoin yhden ehdokkuuspaikan, koska sääntöjen mukaan kirjan lukeminen ei ollut edellytyksenä ehdokkuudelle. Sääntömuutos lienee jo päätetty tämän vuoden äänestystä silmällä pitäen? Ketulle muuten ojennetaan tuosta ansaitusta voitosta hieno kunniakirja Helsingin Akateemisessa kirjakaupassa keskiviikkona 16.2. klo 17. Samassa yhteydessä Salla Brunou haastattelee kirjailijaa. Menkää ihmeessä paikalle, ketkä lähistöllä olette!

Tarkoitukseni oli ensin kuunnella Kätilö äänikirjana, koska onnekkaasti sain sen lainaksi kirjaston uutuushyllystä. Kuuntelu kuitenkin lykkääntyi joulukiireiden takia, eikä lainaa saanut enää varausten vuoksi uusittua. Niinpä tuon BF-voiton ja siitä seuranneen virtuaalikeskustelun takia päädyin hankkimaan kirjan ihan perinteisenä versiona itselleni. Hyvä niin, sillä kirjan lukeminen vaatii kunnon keskittymistä. Olen myös enemmän lukemalla kuin kuuntelemalla oppiva. On myös hyvä päästä välillä selaamaan taaksepäin tarkistamaan yksityiskohtia. Voin kuvitella, että tunti kerrallaan kuunneltuna kirjan tarinan monet polveilut olisivat jääneet hämäriksi. Tarkkana sain olla näinkin, vaikka luin kirjan kahdessa päivässä. Mutta nyt kannattanee aika tuoreeltaan vielä kuunnellakin kirja, koska sen herkullinen kieli toiminee hyvin luettuna.

Olen viime aikoina lukenut useita uutuuskirjoja, jotka sijoittuvat jatkosodan aikaan. Jotenkin tuntuisi, että aihe on suomalaisessa kirjallisuudessa jo loppuun kaluttu. Niin ei ole. Olen myös opiskellut melko lailla Suomen historiaa ja sitä aikoinaan opettanutkin, mutta silti opin Kätilöstä taas aimo viipaleen uutta. Olin toki tiennyt, että Lapissa oli koko jatkosodan ajan parisataatuhatta saksalaissotilasta, mutta enpä oikein ole koskaan tullut ajatelleeksi, mitä he siellä vuosikaudet puuhasivat. Kovin pitkälle Neuvostoliiton puolellehan saksalaiset eivät pohjoisessa edenneet. Kätilö antaa tähän kysymykseen vastauksia, vaikka ei mikään sotahistorian oppikirja ole, todellakaan.

Kettu käyttää Kätilössä lähes kaikki kerrontatekniset menetelmät, jotka äkkipäätään tulevat mieleen. Ensinnäkin tarinalla on viitteellinen kehyskertomus esipuheen ja jälkisanojen muodossa. Ne on kummatkin kirjoitettu Sammatissa ja allekirjoittanut Helena Angelhurst vuonna 2011. Esipuheen päiväys on 8.5. ja jälkisanojen 20.10. Jo esipuheesta lukija saa tärkeän johtolangan evääkseen lukemiseen, sillä tarinan toinen päähenkilö on SS-upseeri Johann Angelhurst. Jokainen kirjan kuudesta osasta alkaa lyhyillä koodinimillä allekirjoitetuilla viesteillä ja vuonna 1944 kirjoitetuilla päiväkirjamerkinnöillä tai kirjeillä, jotka koodinimi Kuollut Mies on kirjoittanut tyttärelleen. Merkinnät ovat alkuun melko kryptisiä, mutta tarinan edetessä niihin alkaa tulla järkeä.

Varsinainen tarina kerrotaan kahdesta näkökulmasta. Osan luvuista kertoo minäkertoja, 35-vuotias nainen, kätilö, osassa taas käytetään ulkopuolista kertojaa ja näkökulma on pääasiassa Johannin eli Johanneksen, kuten häntä suomalaiset kutsuvat. Kronologia on rikottu, ja vuoroin ollaan loppusyksyllä 1944 Kuolleen miehen majalla Norjan rannikolla, vuoroin aiemmin keväällä ja kesällä Petsamossa ja rajan takana saksalaisten ylläpitämällä Titovkan leirillä. Kompassina lukijalle on annettu lukujen otsikot, joissa kerrotaan aika ja paikka. Pian oppii jo otsikon merkinnästä päättelemään, kuka milloinkin on äänessä. Mikään helppo kirja ei siis ainakaan rakenteensa puolesta ole. Faktan ja fiktion osuuttakin lukiessa tulee monesti miettineeksi. Kirjailija selvästi leikittelee tällä, vaikkapa juuri tuolla kehyskertomuksellaan. Lisäksi kirjan lopussa on luettelo lähdekirjallisuudesta, joka pitää sisällään - sekä faktaa että fiktiota. Pikantti yksityiskohta on kansilehtiin painettu Pohjoiskalotin viitteellinen kartta, josta oli moneen otteeseen lukiessa iloa.

Lisähaastetta tuo sitten kirjan varsinainen juoni. Kirjan ihmiskohtalot ovat täynnä merkillisiä sattumuksia ja yhteentörmäyksiä. Minäkertojan (jonka ristimänimi jäi minulle arvoitukseksi) elämänvaiheet purkautuvat kerältä vähitellen, ja niihin kietoutuvat myös hänen isänsä kohtalo ja teot. Samoin Johannin elämässä on ehtinyt tapahtua melkoisesti ennen kuin nämä kaksi kohtaloa törmäävät dramaattisin seurauksin. Oman mausteensa kaikkeen tuo sodan lisäksi pohjoisen karu ja ankara luonto, jossa selviytyäkseen ihmisen on oltava sitkeä, ovela ja häikäilemätön. Valtakuntien rajat eivät ole koskaan paljoakaan pohjoisessa merkinneet.

Sitten on vielä Ketun armoton sanankäyttö. Dialogi on pääosin murretta, jonka ”oikeellisuudesta” en voi sanoa mitään, koska se on mahdollisimman etäällä omasta äidinkielestäni. Minulle se tuo tarinaan väkevän eksoottisen mausteen ja menee täydestä. Murteen kirjoittaminen on todella vaikeaa, ja sen taitajat ovat herkkäkorvaisia. Mutta ulkopuolisena voin siis sanoa rehellisesti pitäneeni kielestä. Myös kerronta on monin paikoin murresävytteistä ainakin sanastoltaan, koska kerran minäkertojan ajatuksia tulkitaan. Kettu ei hienostele eikä säästele yhtään. Ruspamunat, hyppymulukut, pirunkuset, kulliharjat ja pirssihuorat ovat kirjassa normaalia sanastoa.

Tarinakin on raaka, alkuvoimaisen lihallinen ja raadollinen. Kirjassa tuntuu tapahtuvan kaikki mahdollinen kauhea, mitä kuvitella saattaa. Vastapainona on kuitenkin rakkaus, joka on väkevä voima vailla vertaa, kuolemaakin uhmaava. Mikään kaunis kapine rakkauskaan ei ole. Muistuttelematta kirja tuo mieleen Timo K. Mukan teosten pohjoisen ihmisen sielunmaiseman, kuten Majander arvostelussaan toteaa. Räväkkää kieltä käyttää samaten Rosa Liksom, pohjoisesta kotoisin hänkin. Mielleyhtymiä tuli myös, kenties kliseisesti, Valkoinen peura -elokuvaan. Äärimmäiset olosuhteet saavat ihmisetkin väkevämmin tunteviksi?

Kun ryhdyin kirjaa lukemaan, olivat ennakko-odotukset aikamoiset. Ketun persoonallinen oma ääni nappasi kuitenkin nopeasti matkaansa, eivätkä odotukset rasittaneet pitkään. Annoin vain kirjan viedä mennessään, kuten parhaimmillaan käy.

Kannattaa muuten tutustua Katja Ketun blogiin Sammatin kettu. Siellä kirjailija kertoo ajatuksistaan ja arjestaan kirjailijatalossa.

Katja Kettu: Kätilö

WSOY 2011. 348 s.


Tervetuloa kekustelemaan Kätilön juonesta Juonittelua-blogiin!