Colm Tóibín: Nora Webster

 

Kesällä 2023 matkustin kaupunkilomalle Dubliniin. Sää oli kehnohko, kolea ja välillä sateinen, mutta Dublin ja dublinilaiset tekivät kertakaikkisen positiivisen vaikutelman. Ihmiset olivat ystävällisiä ja avuliaita. Kaikki halusivat tietää, mistä olimme tulleet, ja pahoittelivat kovasti huonoa kesäsäätä. Kaikki tuntuivat olevan miellyttävällä tavalla ylpeitä kotikaupungistaan ja -maastaan. Uberkuljettajatkin jakoivat innokkaasti vinkkejä kohteista, joita turistin ei missään tapauksessa kannattaisi missata.

Matkaseuralaiseni olivat valinneet huolella kohteet, joihin tutustuimme. Trinity Collegen kuuluisassa kirjastossa The Long Roomissa oli tietysti käytävä. Se valitettavasti oli aavistuksen pettymys, koska lähes kaikki tuhannet kirjat oli viety pois restaurointia varten. Tila on kuitenkin kaunis ja vaikuttava tyhjänäkin.

Vaikutuksen teki myös hieno irlantilaisen kirjallisuuden museo Museum of Literature Ireland eli MoLi. Irlannilla on pitkä ja korkeatasoinen kirjallinen historia, eikä nykykirjailijoissakaan ole moittimista. Hieno museo teki upeasti kunniaa kulttuuriperinnölle, joka edelleen kasvaa ja kehittyy.

Myös Irlannin ja irlantilaisten historia teki vaikutuksen. Suosittelen vierailukohteeksi ainakin siirtolaisuuden historiaan keskittyvää The Irish Emigration Museumia (EPIC), joka avaa taustoja sille, miksi niin monet ovat jättäneet kotimaansa. Kävimme myös päiväretkellä Belfastissa, jonka teemaksi muodostui Titanic. Titanic Belfast -museota ei kannata ohittaa! Kaupungintalon puutarhan muistomerkki menehtyneiden nimineen on myös vaikuttava.

Tällä pikaisella matkakertomuksella pohjustan juttuani Colm Tóibínin romaanista Nora Webster. Huomasin nimittäin matkallamme, että olen vuosikymmenten varrella lukenut varsin vähän irlantilaista kirjallisuutta. Halusin pikimmiten korjata tämän hyvin ilmeisen puutteen kirjallisessa yleissivistyksessäni. Harmillisesti projekti jäi sitten muiden kirjallisten harrastusten jalkoihin, mutta en silti unohtanut sitä enkä missään nimessä halunnut luopua siitä.

Niinpä viime vuoden loppupuolella, kun kummassakin lukupiirissäni mietittiin vuoden 2026 ensimmäistä lukupiirikirjaa tai -kirjailijaa, ehdotin Tóibínin Nora Websteriä. Valinta oli umpimähkäinen, sillä kyseinen painettu Tammen Keltaisen kirjaston romaani sattui löytymään omasta hyllystäni. Kun molemmat lukupiirit hyväksyivät valinnan sen kummemmitta mukinoitta, sain lyötyä monta kärpästä yhdellä iskulla: kahden lukupiirikerran kirjat, sitkeän hyllynlämmittäjän lukeminen, uuteen mielenkiintoiseen tekijään tutustuminen ja vielä irlantilaisen kirjallisuuden lukuprojektikin samalla kertaa alkuun. Erinomaista siis.

Lähdin lukemaan Nora Websteriä niin kylmiltään kuin suinkin, eli en etsinyt kirjailijasta tietoa tai kirjasta arvioita lukemiseni pohjaksi. Takakansi toki paljastaa, miltä kirjailija on näyttänyt kuvanottohetkellä (tuimalta keski-ikäiseltä mieshenkilöltä). Sen sijaan edes sitä en huomannut ennen aloittamista, että Nora Webster on myös filmattu. Elokuvaa en ole nähnyt, mutta jos kohdalle sattuu, aion katsoa.

Lähestymistapa aiheutti melko pitkälle jatkuvaa orientointiongelmaa. En oikein tahtonut päästä kärryille romaanista ja sen päähenkilöstä. Tähän vaikuttivat näin jälkeen päin mietittynä myös Tóibínin kirjoitustyyli sekä teoksen rakenne.

Romaanin nimihenkilö Nora Webster ei ole minäkertoja vaan tapahtumat kerrotaan ulkopuolisen hänkertojan avulla. Teos käynnistyy keskeltä tapahtumia tai oikeammin Noran elämää ilman mitään pohjustusta. Lukijan tehtävänä on alkaa koota annetuista palasista kokonaiskuvaa. Toki nopeasti ymmärtää, että pienehkössä irlantilaiskaupungissa (todennäköisesti Enniscorthyssa) asuva Nora on ihan hiljattain jäänyt leskeksi. Noran kovasti rakastama aviomies Maurice on menehtynyt suhteellisen nuorena (arvioisin pariskunnan olleen nelikymppisiä miehen kuollessa).

Noralla ja Mauricella on neljä lasta. Tytöt Fiona ja Aine ovat jo nuoria naisia ja muuttaneet pois kotoa opiskelemaan. Pojat Donal ja Conor ovat nuorempia, vanhempi Donal jo murrosiässä ja Conor sen kynnyksellä. Maurice on ollut pidetty opettaja, ja Nora on hoitanut kotia ja lapsia koko heidän avioliittonsa ajan.

Miehen kuolema on Noralle suuri järkytys. Jossakin vaiheessa kerrotaan myös, että Mauricen sairaus, ymmärtääkseni syöpä, oli edennyt nopeasti ja loppuaika sairaalassa oli ollut tuskallinen. Nora on lähettänyt pojat pois kotoa sukulaisten hoiviin voidakseen keskittyä miehen hoitamiseen.

Romaanin alun nykyhetkessä Nora ja pojat yrittävät parhaansa mukaan aloittaa uutta arkea. Koska eletään 1960-luvun loppua, tilanne ei ole aivan helppo. Nora saa kyllä jonkinlaista leskeneläkettä, mutta toimeentulo ei ole sillä turvattu. Onneksi hänen entinen työnantajansa lähettää sanan, että hän voi halutessaan palata sihteerintyöhönsä paikalliselle tehtaalle. Ihan helppoa paluu ei ole, sillä toimistoa johtaa nyt rautaisella otteella hänen entinen työtoverinsa, jota Nora ystävineen kohteli aikanaan, kaksikymmentä vuotta sitten, hyvin ikävästi. Myös omistajaperheen tytär aiheuttaa toimistolla erilaisia sotkuja. Lisäksi Noralla on poikien hoidon järjestämisessä lähes ylikäymättömiä vaikeuksia.

Romaani kattaa kaikkiaan noin kolmen vuoden mittaisen ajanjakson Noran ja hänen perheensä elämässä. Jossakin puolen välin paikkeilla aloin oivaltaa, että vähäeleinen ja ulkoisiin arkisiin yksityiskohtiin ja tavalliseen elämänmenoon painottuva tarina kuvaa Noran hidasta toipumista surun aiheuttamasta shokista ja lamaannuksesta, jopa traumasta. Takertumalla ja keskittymällä tiukasti konkreettisiin asioihin, kuten poikien hoitamiseen ja kasvattamiseen sekä työntekoon, Nora pitää itseään järjissään. Koko hänen elämältään katosi pohja, kun Maurice kuoli. On opeteltava elämään ilman aviomiestä ja lasten isää. On opeteltava ylipäätään elämään uudenlaista elämää.

Samaan aikaan kun oivalsin tämän, huomasin olevani täysin koukussa Noran tarinaan. Kun jouduin tekemään jotain muuta, kaipasin Noran pariin. Oli päästävä tarkistamaan, mitä Noralle kuului ja mitä hän puuhasi.

Mikään helppo tyyppi Nora ei ole. Kun ihmiset tarinan alussa tulevat toinen toisensa jälkeen hyvää tarkoittaen tervehtimään ja esittämään surunvalittelujaan, Nora joutuu hillitsemään itseään pysyäkseen kohteliaana. Hän haluaisi vain olla rauhassa! Miksi ihmiset eivät voi ymmärtää sitä? Rahankäyttö on hänelle hankalaa. Varsinaiset rahahuolet hän onnistuu välttämään. Vaikka rahaa onkin, sen käyttäminen on Noralle vaikeaa. Kaikkia hankintoja ja ostoksia pitää harkita pitkään ja huolella. Nora miettii myös paljon sitä, mitä muut ihmiset, naapurit, sukulaiset ja ystävät, ajattelevat hänestä, jos hän ostaa vaikka uuden mekon tai kun hän värjäyttää hiuksensa.

Sekä Nora että pojat löytävät kukin itselleen tärkeän harrastuksen, jolle he omistautuvat lähes pakkomielteisesti. Murrosikäinen änkytyksestä kovasti kärsivä Donal innostuu valokuvauksesta, josta tulee hänelle pakopaikka ja elämän sisältö. Vastaava tapahtuu myöhemmin Noralle, kun hän aloittaa uudelleen laulamisen ja alkaa myös kuunnella musiikkia.

Kolmeen vuoteen mahtuu monenlaisia tapahtumia. Nora, hänen perheensä ja Irlantikin muuttuvat vuosien mittaan. Mitään suurta käännettä tai ratkaisua ei tapahdu, mutta kolme vuotta myöhemmin elämä on alkanut vähitellen asettua uomiinsa ja Norakin alkaa varovasti nähdä tulevaisuutta edessään.

Ajattelin siis, että olisi mielenkiintoista lukea irlantilaista kirjallisuutta ja yrittää sitä kautta päästä vähän sisälle Irlantiin ja irlantilaisuuteen. Tähän tarkoitukseen Nora Webster sopi hienosti. Tóibín ei selitä, mitä Irlannissa tapahtui 1960-luvun taitteessa tai millaista tavallisten irlantilaisten elämä oli. Hän näyttää sen Noran kautta. Ihan kaikkea en väitä ymmärtäneeni ja joitakin asioita guuglasinkin lukemisen lomassa, esimerkiksi ajan poliittisiin kiemuroihin liittyviä asioita, joita teoksessa sivutaan. Ihmiset elävät arkeaan, vaikka aika on levoton ja paikoin ilmapiiri hyvinkin jännittynyt.

Kiskon lukupiiriläiset olivat lukeneet muitakin Tóibínin teoksia. Keskustelussa kävi ilmi, että Nora Webster ja romaanit Brooklyn ja Long Island liittyvät yhteen. Kaksi viimeksi mainittua ovat osa sarjaa (johon on tulossa vielä kolmaskin romaani?), mutta Nora Webster on itsenäinen teos. Teoksia yhdistää Enniscorthy ja muutamat henkilöt, jotka vilahtelevat kirjoissa. Tarkka lukija siis voi bongata tuttuja henkilöitä.

Tutkimme vähän Colm Tóibínin biografiaa. Kirjailija on kirjoittanut Nora Websteriä useita vuosia, ja siinä on koko joukko asioita, joita on tapahtunut myös hänelle itselleen ja hänen perheelleen. Tóibín on monipuolinen kirjailija, hänellä on laaja tuotanto. Toistaiseksi teoksista on suomennettu edellä mainitut romaanit sekä novellikokoelma Äitejä ja poikia. Luku- ja ostoslista siis vain venyy.

Colm Tóibín: Nora Webster (Nora Webster)
Suom. Kaijamari Sivill.
Tammi 2016.

Ostettu.

Italo Calvino: Paroni puussa

 

Kirjojen säilytystilaksi Cosimo rakensi useampaan otteeseen eräänlaisia riippuvia kirjastoja, jotka hän mahdollisuuksien mukaan suojasi sateelta ja jyrsijöiltä, mutta hän vaihtoi niiden paikkaa koko ajan, opintojen ja hetken maun mukaan, sillä hän piti kirjoja ikään kuin lintuina eikä halunnut nähdä niitä paikoillaan tai koloon teljettyinä, ne muka tulisivat surullisiksi. Tukevimmille ilmahyllyilleen hän sijoitti Diderotin ja d’Alembertin ensyklopedian sitä mukaa kun osat tulivat hänelle kirjakauppiaalta Livornosta.

 

Pentti Saarikosken suomentaman Italo Calvinon Paroni puussa -romaanin toinen painos (1. ilmestyi v. 1960, tämä 2. on vuodelta 1981) on nököttänyt hyllyssäni (kansipaperittomana, valitettavasti) jo vuosia, mahdollisesti vuosikymmeniä. Muistikuvani on, että olen saanut äidinäidin hyllystä, mutta milloin, on epäselvempää. Lukenut en sitä kuitenkaan ole aiemmin.

En olisi lukenut nytkään, mutta lukupiirini valitsi tammikuun kirjailijaksi Italo Calvinon, joten kun Paroni puussa löytyi omasta hyllystäni, päätin sitten tarttua siihen. Kirja on jäänyt odottelemaan parempia aikoja, koska olen sen nimestä päätellyt, että kyseessä on vaikea ja korkealentoinen filosofinen teos, joka hitaasti ja pitkäveteisesti kertoo puussa mietiskelevästä vanhemmasta Simon Pylväspyhimystä muistuttavasta miehestä.

Ihan ei teos vastannut ennakkokäsityksiäni! Paroni puussa luokitellaan fantasiaksi, mitä se onkin, vaikka mistään velho- ja taikasauvafantasiasta ei olekaan kyse, vaan lähinnä hillittömästä mielikuvituksen lennosta realismin vastakohtana.

Romaanin kertoja on Biagio Piovasco di Rondó, puissa asuvan päähenkilön paroni Cosimo Piovasco di Rondón neljä vuotta nuorempi veli. Biagio kertoo tarinan muistelumuodossa ja sanoo aina välillä vain merkinneensä tapahtumat muistiin kuten Cosimo ne aikanaan kertoi. Hän ei siis ota vastuuta siitä, mitä oikeasti tapahtui.

”Kesäkuun 15. päivänä 1767 istui veljeni Cosimo Piovasco di Rondó keskuudessamme viimeisen kerran”, alkaa romaani ja etenee siitä varsin vauhdikkaasti. Cosimo on 12-vuotias, ja pojat on siirretty syömään päivällistä aikuisten kanssa samassa ruokapöydässä. Biagio kuvaa päivälliselle osallistuvan perheen värikkäästi ja hauskasti.

Kohtalokas päivällinen kuitenkin päättyy kohtaukseen, jossa Cosimo suuttuneena isäänsä ja tarjolla oleviin etanoihin karkaa ruokapöydästä ja kiipeää ikkunan ulkopuolella puutarhassa kasvavaan vanhaan rautatammeen. Suivaantunut poika päättää, ettei enää koskaan astu maankamaralle.

Cosimo ei kuitenkaan nökötä koko loppuromaania ja -elämäänsä kotipuutarhan tietyssä rautatammessa, vaan hän kulkee laajalti Ombrosan laaksossa, sen puutarhoissa ja metsissä siirtymällä puusta puuhun. Biagio kuvaa kotilaaksoaan romaanin alussa paratiisimaisen vehreäksi. Vasta Napoleonin johtamat sotajoukot hävittivät laaksoa peittävät metsät ja puistot, jotka eivät koskaan enää palanneet, kuten hän surullisena toteaa. Parhaimmillaan Cosimo onnistui vaeltamaan puusta toiseen usean päivämatkan päähän kotoaan.

Pikkupojan päätös herättää tietysti ensin ärsyyntymistä ja huvittuneisuutta aikuisissa ja veljessäkin, mutta kun Cosimo ei horju päätöksessään vaan alkaa päättäväisesti rakentaa oloaan mukavaksi puissa, alkavat muut vähitellen huolestumisen ja kiukun jälkeen hyväksyä tilanteen. Cosimo ei suinkaan eristäydy ja erakoidu, vaikka hänen elintapansa onkin äärimmäisen originelli. Hän kohtaa erilaisia ihmisiä, kuten Napoleonin, ja johtaa aikanaan useampaakin yhteisöllistä projektia puusta käsin.

Yksi hulvattomimmista episodeista on tapahtumaketju, jossa Cosimo kohtaa paikkakuntaa riivanneen salaperäisen rosvopäällikkö Gian dei Brughin. Cosimon esimerkkiä seuraten kuuluisa roisto alkaa ahmia romaaneja, menettää mielenkiintonsa rosvoiluun ja ajautuu lopulta pahoihin vaikeuksiin pidäkkeettömän lukuhimonsa takia. Kirjojen lukeminen ei suinkaan ole täysin ongelmaton ajanviete!

Puiden latvoissa viettäminään vuosikymmeninä paroni Cosimo Piovasco di Rondó kehittelee muun muassa ihannevaltiota ja sen lainsäädäntöä. Hänen filosofiansa mukaan kaikki ovat tasa-arvoisia, eivätkä pelkästään ihmiset keskenään vaan kaikki elolliset. Ajatukset ovat niin vallankumouksellisia, etteivät ne herätä ajan ihmisissä juurikaan vastakaikua. Puusta katsoen maailma kuitenkin näyttää toisenlaiselta, mikä vaikuttaa positiivisesti ajatteluun.

Wikipedian mukaan Paroni puussa -romaani muistuttaa joitakin Franz Kafkan novelleja tämän ylösalaisin käännetyn tarkastelukulman takia. Itselleni Cosimosta tuli mieleen Robinson Crusoe, minkä huomion tekee yksi romaanin henkilöistäkin. Tarinan humoristinen absurdius ja liioittelu muistuttavat mielestäni myös François Rabelais'n Pantagruelia ja Gargantuaa. Calvino siis tuntuu sijoittavan tarinansa sujuvasti maailmankirjallisuuden jatkumoon.

Lukukokemuksena Paroni puussa oli siis ehdottoman positiivinen ja jälleen kerran kiitän lukupiirikonseptia siitä, että tulee luettua myös tällaisia kirjoja, joihin ei muuten tulisi ehkä koskaan tarttuneeksi. Pidin erityisesti tarinan hulvattomasta huumorista.

Calvinolta on suomennettu toistakymmentä romaania, joista nimeltä tuttuja on muutama, kuten Halkaistu varakreivi, Kosmokomiikka ja Jos talviyönä matkamies. En nyt kuitenkaan lähde lupailemaan, että niitä lähtisin kirjaston syövereistä kaivamaan lukuun. Nähdäkseni ainakaan toistaiseksi Calvinoa ei ole saatavana suomenkielisinä äänikirjoina. Ainakin Paroni puussa varmasti toimisi hyvin kuunneltunakin.

Vielä loppuun lainaus ihan romaanin lopusta, jossa Cosimo kohtaan metsänsä jäänteissä venäläistä sotajoukkoa johtavan ruhtinas Andreijn. Tämä toteaa: ”Katsokaas… Sota… Minä olen nyt useamman vuoden ajan yrittänyt tehdä hirvittävän asian niin hyvin kuin olen osannut: sota… ja kaikki sellaisten ihanteiden takia joita minä en oikein osaa selittää itsellenikään…” Voisiko ajankohtaisempaa huomiota olla?

Italo Calvino: Paroni puussa (Il parone rambante)
Suomentanut Pentti Saarikoski.
Tammi 1960. Keltainen kirjasto nro 165.
247 s.

Oma hylly.

Amos Oz: Tarina rakkaudesta ja pimeydestä

Heinäkuuksi suunnittelemani paksujen kirjojen lukuteema ja kymmenpäiväinen Keski-Eurooppaan suuntautunut matka johtivat siihen, että luettavaksi päätyi jo muutaman vuoden omaa hyllyäni lämmittänyt Amos Ozin muistelmateos Tarina rakkaudesta ja pimeydestä pokkariversiona. Valinta osoittautui lopulta oikein hyväksi, mutta pientä moitittavaakin löytyi, mutta lähinnä ulkokirjallisista ominaisuuksista.

Tarina rakkaudesta ja pimeydestä oli ensikosketukseni Amos Ozin mittavaan tuotantoon. Kirjailijan nimi on toki ollut tuttu, mutta en esimerkiksi muista, milloin ja mistä olen hyllyyni päätyneen Keltaisen kirjaston pokkarin hankkinut. Hankinta on kuitenkin merkki siitä, että minulla on ollut hyviä aikeita tutustua Ozin tuotantoon. Oli ehkä vähän nurinkurista lähteä alkuun juuri tästä teoksesta, jossa hän ruotii myös omaa tuotantoaan ja kertoo, miten eri teemat, henkilöt ja jopa jotkut kohtaukset ovat niihin päätyneet. Toisaalta kirja kyllä houkuttelee tarttumaan Ozin tuotantoon ja lukemaan itse. Ainakin Mieheni Mikael meni lukulistalleni. Mitä muuta suosittelisitte?

Matkamme suuntautui Etelä-Saksaan ja pääkohteemme oli Hitlerin Kotkanpesä. Emme olleet liikkeellä missään nimessä fanitusmielessä vaan kohde valikoitui maisemien, erikoisuuden ja mielenkiintoisten rakennusteknisten seikkojen perusteella. Tutustuimme vastapainoksi myös Dachaun keskitysleiriin. Tämä osoittautui aivan loistavaksi taustaksi luvun alla olevalle teokselle, sillä Oz kertoo paljonkin sekä isän että äidin puoleisten sukulaistensa ja näiden ystävien ja tuttavien kohtaloista natsien käsissä ja jo aiemmista juutalaisiin kohdistuneista vainoista. Erityisen rankasti Ozin perheeseen vaikuttivat isän veljen perheen kohtalo keskitysleirillä sekä äidin kotikaupungin Rovnon koko juutalaisväestön joukkomurha.

Paksuuden vaatimuksen Tarina rakkaudesta ja pimeydestä täyttää erinomaisesti. Kirjassa on 649 sivua. Oz käy läpi lapsuus- ja nuoruusajan muistojaan perusteellisesti ja osin toisteisesti. Joihinkin keskeisiin tapahtumiin, kuten äitinsä itsemurhaan, hän palaa kerta toisensa jälkeen. Kaksitoista ja puolivuotiaalle pojalle äidin itsemurha oli musertava kokemus, ja tuntuu, että sen auki kirjoittaminen on ollut yli viisikymmentä vuotta myöhemminkin miltei mahdoton tehtävä. Tapahtuman traumaattisuutta ei suinkaan liene vähentänyt, että isä ei koskaan suostunut puhumaan aiheesta Ozin kanssa. Lisäksi isän ja äidin sukulaiset riitautuivat lopullisesti tapahtuman seurauksena.

Paitsi omia muistojaan Oz avaa myös sukulaistensa tarinoita kirjassaan. Näin aikajänne ulottuu hyvinkin 1800-luvun puolelle ja vähän kauemmaskin. Kummankin vanhemman vanhemmat asuivat myös Jerusalemissa muutettuaan sinne 1930-luvulla ja he kaikki olivat läsnä pienen pojan arjessa ja erityisesti sapateissa. Jokainen sukulainen, naapuri, ystävä ja tuttava tuntuu olleen myös mieleenpainuva persoonallisuus, joiden kuvaamiseen Oz on paneutunut huolella.

Oman ja sukunsa tarinoiden kautta Oz kirjoittaa auki Israelin valtion syntyvaiheita, siihen liittynyttä sisä- ja maailmanpolitiikkaa, sotia ja terroria. Myös Jerusalemin kaupunki on keskeinen osa teosta. Kaupunki ja maa avautuvat lukijalle vähitellen, kun pienen Amos-pojan maailmakin avartuu omalta keskentekoiselta kotikadulta ja rutikuivalta ja kivikovalta takapihalta nuorukaisen uuteen kotiin Huldan kibbutsiin.

Kirjaihmiselle Tarina rakkaudesta ja pimeydestä on vallan mahtava lukukokemus, sillä siinä totisesti luetaan ja kirjoitetaan – paljon! Nobelisti ja kirjallisuuden professori Josef Klausner oli Amos Ozin isänisän veli. Tämän uskomaton kotikirjasto herätti kunnioitusta pikkupojassakin. Oz seurasi likeltä oman isänsä osin tyhjiin valuvia ponnistuksia luoda oma akateeminen ura setänsä vanavedessä. Elämän ironiaa on, että Oz itse päätyi lopulta asemaan, joka hänen isältään jäi saavuttamatta, vaikka hänellä ei ainakaan omien sanojensa mukaan ollut lainkaan samantasoisia akateemisia edellytyksiä professuuriin kuin tällä.

Myös Ozin äiti luki jatkuvasti, suorastaan vimmaisesti jossakin vaiheessa. Koti oli siis hyvin kirjallinen kaikin tavoin. Kirjoja oli kaikkialla, niitä luettiin ja niitä kirjoitettiin Ozin ympärillä aina. Lapsena Oz jopa halusi olla aikuisena kirja! Kun hän murrosikäisenä teki pesäeron perheeseensä ja sukuunsa, hän halusi jättää kokonaan taakseen myös kirjalliset harrastuksensa, lukemisen ja kirjoittamisen. Se ei sentään onnistunut. Yllätyksekseen hän huomasi, että kibbutsin ruskettuneet atleetitkin lukivat ja keskustelivat kirjallisuudesta taukoamatta!

Lomaluettavaksi Tarina rakkaudesta ja pimeydestä ei ollut aivan optimaalinen, sillä tarina on paikoin raskaslukuinen, kuten esimerkiksi Ozin paneutuessa syntymässä olevan valtion sisäpolitiikkaan ja perheen lähipiirissä sitä koskeviin pitkiin ja rönsyäviin filosofointiin taipuviin keskusteluihin. Pienen pojan silmin kuvatut sotakokemuksetkaan eivät oikein lomatunnelmaa nostattaneet, kuten ei toistuvasti esiin nouseva äidin kuolemakaan. Mutta samalla kirja veti oudosti puoleensa. Sukeltaminen itselle täysin vieraaseen, kiehtovaan maailmaan onnistui sen sivujen kautta kerta toisensa jälkeen. Siis juuri niin kuin lukiessa parhaimmillaan tapahtuu.

Entäpä ne moitteet sitten? Ne koskevat pokkaripainosta ja sen pikkiriikkistä kirjasinkokoa. Päätin, että omalta osaltani pokkareiden hankkiminen omaan hyllyyn on nyt loppu. En yksinkertaisesti pysty niitä lukemaan, koska teksti on niin pientä. Silmät vettä valuen ja päänsärkyä potien on melkoisen raskasta urakoida tällaista järkälettä. Osin tekstin pienuuden takia lukeminen kestikin pari viikkoa, eli luin kirjan loppuun vasta kotona kunnon lukulampun alla ja parvekkeella auringonvalossa.

Pokkaripainoksessani on niin sanottu elokuvakansi. Elokuvakin kiinnostaisi katsoa ja tehdä vertailuja kirjan sisällön ja elokuvatoteutuksen välillä.

Amos Oz: Tarina rakkaudesta ja pimeydestä (A Tale of Love and Darkness)
Suom. Kristiina Lampola ja Pirkko Talvio-Jaatinen.
Tammi 2007. 649 s.

Ostettu.

Hanya Yanagihara: Pieni elämä

”Järkyttävä, hauska ja liikuttava kuvaus ystävyydestä, tummasävyinen tutkielma muistin tyranniasta ja inhimillisen sietokyvyn rajoista.”

Näillä sanoilla kuvataan Hanya Yanagiharan romaania Pieni elämä suomenkielisen Tammen Keltaiseen kirjastoon kuuluvan laitoksen niukassa takakansitekstissä. Järkälemäisen, yli yhdeksänsataasivuisen romaanin luettuani allekirjoitan kyllä yhtä sanaa lukuun ottamatta. En nimittäin mitenkään, vaikka kuinka pinnistelen, voi kuvata kirjan tarinaa hauskaksi. Kertaakaan ei naurattanut. Jos hymyilytti, silloinkin korkeintaan surumielisesti kyynelten läpi.

Tuskailin kirjan äärellä pitkään ja hartaasti. Sen lukeminen kesti poikkeuksellisen pitkään, lähes kolme viikkoa, ja se on osasyyllinen huhtikuun lukusaldoni pienuuteen teosten lukumäärää kun katsotaan. Tunnustan, että olin useaan otteeseen valmis jopa jättämään kirjan kesken, vielä siinäkin vaiheessa, kun mammutista oli kaksi kolmannesta jo luettuna. Mutta jokin pakotti kuitenkin jatkamaan. Tarina ei päästänyt kynsistään, kun sen ulottuville oli kerran antautunut.

Lukeminen oli työlästä monestakin syystä. Ensinnäkin Yanagiharan tyyli on verrattoman rönsyilevää ja perusteellisuudessaan paikoin uuvuttavaa. Virkkeet ovat pitkiä ja monipolvisia, samoin kappaleet, joita pahimmillaan mahtuu kolme neljä aukeamaa kohti. Tekstimassa tuntuu paikoin tukehduttavan lukijan. Toisaalta dialogi kulkee luistavasti ja rakenne pitää jännitteen yllä.

Toiseksi itse tarina on harvinaisen kauhea ja lohduton. Päähenkilö Judelle tapahtuu puistattavan kammottavia asioita toisensa perään, eikä edes lopussa ole nähtävillä toivonpilkahdusta. Toki matkan varrella on kauneuttakin, kuten uskollista, vankkumatonta ystävyyttä ja aitoa, pyyteetöntä rakkautta, jota Jude ei kuitenkaan perinpohjaisen rikkinäisyytensä takia osaa ottaa kunnolla vastaan.

Yanagiharan perinpohjaisuus ulottuu tarinan ytimeen saakka. Juden elämäntarina on varmasti onnettomin ja karmein, mitä kuvitella saattaa. Valoa alkaa varovasti pilkahdella pojan elämään vasta teini-iän viimeisinä vuosina, kun kaikesta kokemastaan kaltoinkohtelusta huolimatta älykäs ja lahjakas Jude pääsee opiskelemaan collegeen ja tutustuu kolmeen toiseen poikaan eli Willemiin, JB:hen ja Malcolmiin. Näiden neljän miehen poikkeuksellinen ystävyys on keskeinen osa romaanin runkoa, mutta varsinaisesti keskitytään kuitenkin Judeen ja Willemiin.

Kronologia on rikottu, ja alkuun lähdetään keskivaiheilta, kun opintojen jälkeen Jude ja Willem vuokraavat yhteisen kurjan asunnon turvapaikakseen. Jude aloittelee lakimiehen uraansa, ja Willem sinnittelee tarjoilijana odotellessaan läpimurtoa näyttelijänä. Rahat riittävät juuri ja juuri, mutta riittävät kuitenkin. Juden terveys reistailee, mutta hän koettaa salata tilanteen vakavuuden ystäviltään, myös Willemiltä.

Vähitellen lukijalle avautuu Juden tarina kuvottavine vaiheineen. Yanagihara käyttää taiten ennakointia ja ripottelee tarinaansa vihjeitä, joiden avulla lukija koettaa paikata kertomuksen ammottavia aukkoja. Menetelmä on kiehtova mutta tässä tapauksessa myös karmiva, sillä nopeasti lukija tajuaa, että kaikki paljastuva on aina entistä kauheampaa. Vuosien mittaan Juden ja Willemin välit muodostuvat yhä luottamuksellisemmiksi, mutta oman menneisyytensä muisteleminen ja siitä kertominen on hänelle lähes ylivoimaisen tuskallista. Tuskaa siitä lukeminenkin on, eikä tilannetta helpota, että Juden elämässä tapahtuu teoksen nykyhetkessäkin yhä uusia kauheita asioita. Kuten sanottu, toivoa Yanagiharan henkilöiden elämässä ei juuri ole.

Jos Pieni elämä olisi miehen kirjoittama romaani, sitä varmasti syytettäisiin mieskeskeisyydestä. Jude ja Willem ovat miehiä, samoin JB ja Malcolm, nelikon täydentäjät. Muut tärkeät ihmiset Juden elämässä ovat lääkäri Andy ja opettaja, isähahmo Harold. Ainoa vähänkään merkittävä nainen romaanissa on Haroldin vaimo Julia, mutta hänen osuutensa jää todella vaatimattomaksi. Miesten kuvaajana Yanagihara on mielestäni taitava ja saa henkilöt elämään kirjan sivuilla. Lopussa itkin vuolaasti heidän takiaan, mikä tästä olkoon todisteena.

Teosta on moitittu yltiöamerikkalaisuudesta, ja senkin ymmärrän. Nelikko luo kukin oman amerikkalaisen unelmansa, ja kaikki vähänkin tärkeä käydään siis kirjassa perusteellisesti läpi, kuin rautalankamallia vääntäen. On selvää, ettei tämä kaikkia lukijoita viehätä.

Lukeminen oli siis raskasta ja tunnelma pääosin lohduton, mutta jostain kummallisesta syystä urakka oli kuitenkin palkitseva. En kadu, että luin. Minuun Pieni elämä taisi jättää jäljen.

Hanya Yanagihara: Pieni elämä (A Little Life)
Suomentanut Arto Schroderus.
Tammi 2017. 939 s.

Ostettu.

P.S. Valaiskaa toki, mikä tässä romaanissa on hauskaa. Jostain syystä en sitä nähnyt. Olisiko pitänyt?

Kirjahyllyjeni kätköistä V: E-hylly

Tuhdilta E-hyllyltä erottuu kaksi teosta kuluneiden selkämystensä ansiosta: Umberto Econ Ruusun nimi ja Kerstin Ekmanin Tapahtui veden äärellä. Kuluneisuus ei ole hämäystä, vaan kummankin kirjan olen itse lukenut useampaan kertaan ja vielä lainannut kavereillekin. Aitoja lempikirjoja molemmat.

Ruusun nimen luin ensimmäisen kerran melko tuoreeltaan suomennoksen ilmestyttyä eli suurin piirtein lukioikäisenä, kiitos äitini, joka jo silloin hankki ahkerasti kirjoja kotihyllyyn. Tuohon aikaan ahmin paksuja historiallisia romaaneja ja dekkareita, joten Econ hieno romaani tuntui vastaavan kaikkiin toiveisiini. En väitä, että olisin suinkaan kaikkia teoksen hienoja tasoja tuolloin tavoittanut (tuskin myöhemminkään), mutta tempauduin täysin teoksen musteentuoksuiseen maailmaan. Omaan hyllyyni on päätynyt vuonna 1997 painettu pokkaripainos (neljästoista painos!), ja kuten näkyy, sitä on myös ahkerasti luettu. Tarinaan olen heittäytynyt vuosien varrella myös elokuvan ja kuunnelman muodossa. Suosittelen Ruusun nimeä lämpimästi, vaikka tiedän, että se jakaa kansaa jyrkästi.

Samantapainen tausta on suhteellani Kerstin Ekmanin tuotantoon, eli alkusysäys tuli äidin suositeltua kirjakerhosta hankkimaansa jännittävää Tapahtui veden äärellä. Omankin kappaleeni olen näemmä kirjakerhosta hankkinut. Teos on edelleen minusta yksi parhaista koskaan lukemistani kirjoista ja ehdotonta dekkarieliittiä. Econ tuotannosta ole koettanut lukea muutakin Ruusun nimen jälkeen, mutta yritykset ovat karahtaneet kiville liian korkealentoisuuden takia (Foucaultin heilurin sentään taisin sinnitellä loppuun), mutta

Ekmanilta olen lukenut myös romaanin Herätä minut eloon (Tammi 1998), josta vaikutuin, vaikka se olikin huomattavasti TVÄ:tä raskaslukuisempi. Kirjahyllyyni olen koonnut vankan nipun Keltaisen kirjaston julkaisemaa Ekmanin tuotantoa odottelemaan sitä surullisen kuuluisaa parempaa lukuaikaa. Sormet tosin alkoivat jälleen syyhytä TVÄ:tä selaillessani. Se pitäisi lukea taas… Vahva suositus Ekmanille.

Lukumääräisesti runsain E-hyllyläinen on turkulainen kirjailija Kirsti Ellilä, jonka tuotantoon tutustuin kunnolla blogini alkuvaiheessa. Osan hänen kirjoistaan lainasin tuolloin kirjastosta, joitakin sain arvostelukappaleina ja osan olen hankkinut kaupoista sarjaa täydentämään. Ns. Kirkkotrilogia eli Pappia kyydissä, Pelastusrenkaita ja  Ristiaallokkoa on edelleen ajankohtainen sarja uskonnosta ja sukupuolten välisestä tasa-arvosta perhe- ja työelämän pyörteissä. Ellilän virkistävän humoristinen kertojanote kantaa romaaneja Miehen tuoksu ja Nainen joka kirjoitti rakkausromaanin. Ellilän teoksissa on tiettyä ajattomuutta, joten niihin kannattaa ehdottomasti tarttua. Olen lukenut (ja blogissanikin esitellyt) myös joukon Ellilän nuortenromaaneja, ja niitä suosittelen myös lämpimästi.

E-hyllyni sisältö tällä hetkellä (24.4.2016):

Kim Echlin: Kadonneet (Tammi 2009), ostettu kirjaston poistomyynnistä, lukematta

Umberto Eco: Ruusun nimi (WSOY, 1983), ostettu, luettu useaan kertaan

Jennifer Egan: Aika suuri hämäys (Tammi, 2012), ostettu, lukematta

Jennifer Egan: Sydäntorni (Tammi, 2013), ostettu, lukematta

Torgrim Eggen: Pärstäkerroin (Gummerus, 2006), ostettu, lukematta

Torgrim Eggen: Sisustaja (Gummerus, 2005), saatu lahjaksi, lukematta

Kerstin Ekman: Huijareiden paraati (Tammi, 2014), ostettu, lukematta

Kerstin Ekman: Herran armo (Tammi, 2002), ostettu, lukematta

Kerstin Ekman: Viimeinen uitto (Tammi, 2004), ostettu, lukematta

Kerstin Ekman: Raaputusarvat (Tammi, 2005), ostettu, lukematta

Kerstin Ekman: Tapahtui veden äärellä (Otava, 1994), ostettu, luettu useaan kertaan

Kirsti Ellilä: Pappia kyydissä (Karisto, 2009), ostettu, luettu poistettu 9.5.2017

Kirsti Ellilä:Pelastusrenkaita (Karisto, 2010), ostettu, luettu  poistettu 9.5.2017

Kirsti Ellilä:Ristiaallokkoa (Karisto, 2011), arvostelukappale, luettu  poistettu 9.5.2017

Kirsti Ellilä: Miehen tuoksu (Karisto, 2007), ostettu, luettu poistettu 9.5.2017

Kirsti Ellilä: Nainen joka kirjoitti rakkausromaanin (Karisto, 2005), ostettu, luettu poistettu 9.5.2017

Kirsti Ellilä: Tuntemattomat (Karisto, 2015), arvostelukappale, luettu poistettu 9.5.2017

Rakas - 7 rakkaustarinaa (Karisto, 2014), eri tekijöitä, ostettu, lukematta

Anne Enright: Unohdettu valssi (Otava, 2012), ostettu, lukematta

Jeffrey Eugenides: Naimapuuhia (Otava, 2012), muistaakseni blogiarvonnassa voitettu, lukematta

Lukematta on siis suuri osa E-hyllyn kirjoista. Kirjojen haaliminen lienee turhuutta, mutta minua täysi hylly lukemattomia ja hyviksi tietämiäni kirjoja kummallisella tavalla rauhoittaa. Tunnen toki välillä myös syyllisyyttä näiden mestariteosten lukemattomuudesta.

Mitä ajatuksia kokoelmani tämä osuus herättää Sinussa? Mitä tuttuja kirjoja löysit listasta? Mitä olennaista näyttäisi puuttuvan? Mikä lukemattomista ehdottomasti pitäisi ottaa pian lukuun? 

Kirjahyllyjeni kätköistä -sarja:

A-hylly
B-hylly

C-hylly

D-hylly

Kirjahyllyjeni kätköistä IV: D-hylly

Kirjahyllyni D-osasto näyttääkin olevan todellisten tiiliskivien ja perusklassikoiden majapaikka!

Danten Jumalainen näytelmä on päätynyt hyllyyni, koska vieläkin kaihertaa pian kolmekymmentä vuotta sitten kuultu huomautus omasta kirjallisen sivistykseni vajauksesta. Pidin nimittäin opettajaopintojen auskultointijaksolla harjoitustuntia lukiolaisille. Aiheena oli kirjallisuushistoria, ja Danten merkkiteosta tunnilla myös nopeasti sivuttiin. En enää muista sitä, miten asia tuli ilmi, mutta tunnin jälkeen ohjaava opettaja totesi, että en ole tainnut Jumalaista näytelmää lukea. Pakkohan oli myöntää, että 24-vuotias opiskelijatar oli kehdannut vetää tunnin harjoittelukoulussa niin keveästi valmistautuneena. Kun kirja sitten oli kirjakaupassa tarjolla joskus myöhemmin, ostin sen epäröimättä. Mutta vielä on kirja lukematta. Tarina muistuttaa minua itseäni siitä, miten pienet asiat jäävät opiskelijoiden mieleen. Meillekin ohjaavat opettajat puhuivat varmasti paljon ja hyvää tarkoittaen, mutta tämä vain jäi kaikesta mieleen.

Robinson Crusoen luin ensimmäisen kerran jo alakoululaisena, mutta en suinkaan tuota hyllyssä nököttävää tiiliskiveä, vaan jonkin lapsille suunnatun lyhennetyn version. Klassikostahan on olemassa lukuisia eri käännöksiä ja versioita. Kovakantinen Otavan Seitsentähdet-sarjan laitos on painettu vuonna 2000 ja sen on suomentanut Juhani Lindholm. Tätäkään laitosta en ole kokonaan lukenut, mutta tehdessäni lehtiesittelyä vuonna 2007 julkaistusta WSOY:n äänikirjasta luin vielä ihan kiinnostuksen vuoksi kirjasta ne osat, jotka äänikirjaversiosta puuttuivat. Äänikirjan pohjana olevan version on suomentanut Väinö Hämeen-Anttila ja sen lukee Lars Svedberg.

Sivumäärältään D-hyllyn muhkein on Tammen Keltaisen kirjaston julkaisema Joël Dickerin dekkari Totuus Harry Quebertin tapauksesta, jonka luin toissavuonna viettäessäni Paksu heinäkuu -teemakuukautta (jonka aion totisesti uusia ensi vuonna!). Lukukokemus oli hyvin ristiriitainen, ja nide on saanut jäädä hyllyyni ainakin toistaiseksi, koska se kuuluu Keltaiseen kirjastoon. Oikeastaanhan se pitäisi siirtää dekkarihyllyyn, eikä mikään toisaalta estäisi sen laittamista jo kiertoon, sillä en enää sitä lue uudelleen.

Vuosikymmenien mittaisista hyvistä aikomuksista kertoo Rikoksen ja rangaistuksen majailu hyllyssäni. On pitänyt ja pitänyt, mutta aina vain jäänyt.

Viimeisenä D-hyllyläisenä nököttää kirjakerhopainos vuodelta 1973 yhdestä kaikkien aikojen lemppariteoksestani: Gerald Durrelin Eläimet ja muu kotiväkeni. Olen näemmä ostanut kirjan käytettynä joskus 1980-luvun puolivälin jälkeen 15 markan hintaan. Lukenut olen sen jo vuosia aiemmin yläkouluikäisenä luokkakaverini (pojan!) suosituksesta. Ihastuin kerralla ja hain kirjastosta myös muita Durrelin teoksia käsiini. Muistelisin lukeneeni ainakin tämän kirjan moneen kertaan, ja alkoipa taas tehdä mieli aloittaa!

Kyseessä ovat lämminhenkiset muistelmat nelilapsisen brittiperheen kuopuspojan aurinkoisista vuosista Korfun saarella 1930-luvulla. Durrel rakasti jo lapsena kaikenlaisia eläimiä ja piti kotonaan laajaa lemmikkieläimistöä perheensä kauhuksi, harmiksi ja iloksi. Minua viehätti kerronnassa perheen elämän leppoisa huolettomuus ja lievä boheemisuuskin, mutta toki intohimo eläimiinkin oli omalla tavallaan kiehtovaa. Itse en haluaisi suin surminkaan skorpionia tulitikkuaskissa huonekaverikseni, mutta kivaa siitä oli lukea!

Näitä kirjamuistoja ja -ajatuksia heräsi omassa mielessäni D-hyllyn parissa. Entä Sinulle? Mitä yhteistä omistamme? Mitä olennaista näyttäisi minulta puuttuvan? Entä kannattaako kaikki kuvassa näkyvät lukea? Suurin osa D-hyllyn täyttävästä kirjallisuudesta kun on edelleen omistajalla lukematta...

D-hyllyni sisältö 17.4.2016:

Dante Alighieri: Jumalainen näytelmä (WSOY, 1924), ostettu, lukematta
Daniel Defoe: Robinson Crusoe (Otava, 2000), ostettu, luettu
Sahar Delijani: Jakarandapuun lapset (WSOY, 2013), lukematta
Kiran Desai: Menetyksen perintö (Otava, 2007), ostettu, lukematta
Kiran Desai: Hulabaloo hedelmätarhassa (Otava, 1999), ostettu, lukematta
Junot Diaz: Oscar Wayon lyhyt ja merkillinen elämä (Like, 2008), ostettu, lukematta
Joël Dicker: Totuus Harry Quebertin tapauksesta (Tammi, 2014), lahja, ostettu
Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe (WSOY, 2015), ostettu, luettu, poistettu 2.1.2018
F. M. Dostojevski: Rikos ja rangaistus (WSOY, 1985, 12. p.), ostettu, lukematta
György Dragomán: Valkoinen kuningas (Otava, 2008), ostettu, lukematta
Gerald Durrell: Eläimet ja muu kotiväkeni (Otava, 1972), ostettu, luettu

Kirjahyllyjeni kätköistä -sarja:

A-hylly
B-hylly

C-hylly

Kirjahyllyjeni kätköistä III: C-hylly

Kirjahyllyni C-osasto ei ole koolla pilattu, mutta sisältö on sitäkin laadukkaampi. Tutulla kaavalla mennään taas, eli joukossa on sekä luettuja että toistaiseksi lukemattomia klassikoita, hyviksi havaittuja luettuja ja suositusten sekä omien kokemusten perusteella hankittuja lukemattomia. Osa on majaillut hyllyssäni jo vuosikausia ja tulee siellä myös pysymään.

Italo Calvinon kansipaperiton Keltaisen kirjaston klassikko Paroni puussa on perintökirja äidinäidin hyllystä ja siten rakas muisto jo pois menneestä läheisestä. Kirjaa en ole vielä tullut lukeneeksi, mutta aika varmasti sillekin vielä tulee. Toinen Keltaisen kirjaston klassikko eli Capoten Aamiainen Tiffanylla sen sijaan on luettu heti uutena (kyseessä on neljäs painos). Sekin sietäisi lukea uudelleen, sillä en enää muista käytännössä mitään kirjasta.

Joseph Conradin Pimeyden sydän on tullut hankituksi, koska hänen toinen teoksensa Anarkistit teki aikanaan vaikutuksen ja luin jostakin, että Pimeyden sydän on hänen pääteoksensa. Olen lehtiarviossani vuonna 2004 kirjoittanut Anarkisteista muun muassa näin:

Conrad kuvaa 1800-luvun lopun Lontoota ja sen asukkaita kriittisen tarkasti, jopa julmasti. Englantilainen yhteiskunta näyttää kirjassa melko hymyttömät kasvonsa. Omien sanojensa mukaan Conrad on käyttänyt ironiaa kertoessaan kuolemaa kylvävistä terroristeista. Aikalaiset eivät oikein tätä ymmärtäneet, mutta nykylukijan on helpompi huomata Conradin säälimätön ote. Anarkistien vaikuttimet eivät todellakaan ole kovin yleviä tai aatteiden kultaamia, eivätkä terroristit sankareita.

Pelottavan ajankohtainen teos siis.

Norjalaisen Lars Saabye Christensenin Velipuoli on päätynyt hyllyyni kirjaston poistomyynnistä siksi, että ihastuin Christensenin tyyliin lukiessani häneltä suomennettua romaania Malli (Otava 2006). Siitä olen kirjoittanut itselleni muistiin näin:

”Päähenkilö on norjalainen taidemaalari Peter Wihl, joka on aikanaan herättänyt suurta huomiota taidepiireissä debyyttinäyttelyllään Amputaatioita. Nyt Peterin loiste on jo hiipumassa, eikä uuden näyttelyn tekeminen ota sujuakseen. Sitten Peter saa yllättäen kohtauksen, jonka aikana hän menettää tajuntansa ja näkönsä. Sokeutuminen olisi pahinta, mitä hänelle voisi tapahtua. Säilyttääkseen näkönsä Peter turvautuu äärimmäisiin keinoihin.

Romaani alkaa kohtauksella, jossa Peter antaa haastattelua uusimman näyttelynsä avajaisten aikaan. Kohtaus päättyy pahaenteisen arvoituksellisesti. Koko romaanin ajan lukija saa vihjeitä siitä, että kaikki ei pääty hyvin. Vasta loppuneljänneksessä kuitenkin vasta paljastuu, miksi.”

Ei siis ihme, että Christensen on päätynyt Otavan ’Siniseen kirjastoon’. Velipuoli kuitenkin vielä odottelee lukuaikaansa sekin.

C-hyllyni todellinen kulmakivi on kuitenkin Minna Canth. Tämä suomalaisen kirjallisuuden vankkumaton matroona on ollut idolini opiskeluajoista lähtien, jolloin osallistuin kotimaisen kirjallisuuden opintoihin kuuluneelle Minna Canth -kurssille. Opettajamme valmisteli kurssin aikana muistaakseni lisensiaattityötään Canthista ja oli valtavan innostunut ja perehtynyt aiheestaan ja tutkimuskohteestaan. Poikkeuksellisesti hän käytti tuttavallisesti kirjailijasta puhuessaan etunimeä, mikä hieman ensin hätkähdytti mutta alkoi lopulta tuntua hyvin lämminhenkiseltä. Kurssin aikana ja sen jälkeen luin lähes kaiken painetun tuotannon Canthilta, ja osan olen lukenut useaan kertaan. 

Anna-Liisa ja muita teoksia on WSOY:n Laatukirjat-sarjan pokkaripainos vuodelta 1994, ja olen sen kyseisenä vuonna myös itselleni hankkinut. ’Muita teoksia’ kirjassa on kuusi: Murtovarkaus, Työmiehen vaimo, Köyhää kansaa, Hanna, Kauppa-Lopo ja Papin perhe, joten tällä yhdellä niteellä saa haltuunsa tärkeimmät Canthin tuotannon huiput. Työmiehen vaimo on hyllyssäni myös erillisenä näköispainoksena (ohut kirja, jossa ei ole tekstiä selkämyksessä). Kyseinen opus päätyi haltuuni muistaakseni jollakin opintoihin liittyneellä Helsingin-reissulla SKS:n kirjamyymälästä, mutta ihan varma tästä en ole. Jos muistikuvani on oikea, se on tapahtunut siis 1980-luvun loppupuolella.

Tällaisia ajatuksia siis heräsi itselleni C-hyllyni äärellä. Millainen on Sinun kirjahyllysi C-osasto? Mitä olennaista minulta puuttuu, entä Sinulta?

C-hyllyni kirjat 10.4.2016:

Italo Calvino: Paroni puussa (Tammi, 1981, 2.painos), lahja, lukematta
Albert Camus: Sivullinen (Otava, 1947), ostettu, luettu
Minna Canth: Anna-Liisa ja muita teoksia (WSOY, 1994), ostettu, luettu
Minna Canth: Salakari (SKS, 1887), ostettu, lukematta, poistettu 17.1.2018
Minna Canth: Työmiehen vaimo (WSOY, 1885), ostettu, luettu
Minna Canth: Työmiehen vaimo (WSOY:n juhlapainos 2017), a-kpl
Truman Capote: Aamiainen Tiffanylla (Tammi, 1967), ostettu, luettu
Eleanor Catton: Valontuojat (Siltala, 2014), ostettu, lukematta
Tracy Chevalier: Tyttö ja helmikorvakoru (Otava, 2001), ostettu, luettu, poistettu 28.6.2016
Laura Gustafsson & al: Toinen tuntematon (WSOY, 2017), a-kpl, luettu
Lars Saabye Christensen: Velipuoli (Otava, 2003), ostettu kirj. poistom., lukematta
Chris Cleeve: Little Been tarina (Gummerus, 2011), ostettu, lukematta
Chirs Cleeve: Sodassa ja rakkaudessa (Gummerus, 2016), a-kpl, lukematta
J. M. Coetzee: Hämärän maat (Otava, 2007), ostettu, lukematta
Joseph Conrad: Pimeyden sydän (Otava, 1968), ostettu, lukematta

Gil Courtemanche: Kigalin sunnuntait (Like, 2003), lainassa äidiltä, lukematta

Kirjahyllyjeni kätköistä:
A-hylly
B-hylly

Haruki Murakami: Värittömän miehen vaellusvuodet

Olen aikaisemmin lukenut vain yhden Haruki Murakamin teoksen eli Norwegian Woodin. Teosta suositeltiin Murakamiin tutustumista harkitsevalle, vaikka sitä ei pidetty ihan tyypillisenä Murakamin teoksena. Tosin sen vaikutelman olen saanut, että ei oikeastaan ole olemassakaan mitään tyypillistä Murakamin teosta. Pidin romaanista ja sen tunnelmasta, mutta en mitenkään hullaantunut. Vakaa aikomus on ollut lukea lisääkin tätä kulttikirjailijaa, mutta aie toteutui vasta, kun kirjaston uutuusvalikoimasta löytyi Värittömän miehen vaellusvuodet äänikirjana.

VMV on esitelty ja arvioitu varmasti kymmenissä kirjablogeissa ja merkittävimmissä lehdissäkin. Silti en ennestään tiennyt siitä oikeastaan muuta kuin että jotenkin tarinassa jossain vaiheessa tullaan Suomeen ja Hämeenlinnaan.

Ryhdyin siis kuuntelemaan avoimin mielin, ja viihdyinkin tämän verkkaisen tarinan parissa oikein hyvin. Loppuun päästyäni ja tätä tekstiä suunnitellessani luin, mitä olin Norwegian Woodista kirjoittanut ja hämmästyin teosten periaatteellista samankaltaisuutta. VMV:n päähenkilö Tsukuru Tazaki on 36-vuotias, väritöntä ja tasaista elämää viettävä rakennusinsinööri, jonka erikoisalaa on rautatieasemien suunnittelu. Tsukuru on poikamies, koska sopivaa vaimoehdokasta ei ole osunut kohdalle. Sitten hänelle esitellään Sara, kaksi vuotta vanhempi nainen, johon hän huomaa vähitellen rakastuvansa.

Suhde Saran kanssa ei kuitenkaan etene, koska Tsukurua painaa nuoruudessa tapahtunut traumaattinen kokemus. Lukioaikana Tsukuru kuului viisihenkiseen poikkeuksellisen tiiviiseen kaveriporukkaan, jossa oli hänen lisäkseen kaksi tyttöä ja kaksi poikaa. Neljä muuta jäivät opiskelemaan kotikaupungin yliopistoihin, mutta Tsukuru päätti toteuttaa unelmansa ja lähteä Tokioon opiskelemaan rautatieasemien suunnittelua.

Toisen opiskeluvuoden keväällä entiset ystävät katkaisivat välit Tsukuruun täysin ennalta varoittamatta ja kokonaan. Tsukurun elämältä temmattiin pohja, ja hän masentui vakavasti. Puolen vuoden aikana hän ajatteli vain kuolemaa, laihtui ja muuttui toiseksi ihmiseksi. Vähitellen Tsukuru kuitenkin kokosi elämänsä palaset kokoon. Suureksi avuksi oli uusi ystävä Haida.

Kirjan alkupuolella Tsukuru käy huolellisesti läpi ystäviinsä liittyviä muistoja ja sitä, miten hänet erotettiin raa’asti porukasta sekä toipumisprosessiaan. Sara suostuttelee kutienkin Tsukurun lopultakin selvittämään välinsä nelikon kanssa, koska mennyttä ei voi vain sulkea kannen alle ja olla kuin sitä ei olisi tapahtunutkaan. Tsukurukin vihdoin myöntää tämän ja etsii ystävät käsiinsä kuudentoista vuoden jälkeen. Yksi heistä on muuttanut Suomeen ja Hämeenlinnaan, joten se selittää, miksi kirjassa vieraillaan myös suomalaisessa maisemassa.

Päällisin puolin kirjassa ei siis kovin paljoa tapahdu. Enemmästä ei kuitenkaan ole niin väliäkään, sillä Tsukuru on omalla tavallaan hyvin sympaattinen henkilö, ja ainakin minä aloin ihan oikeasti jännittää, mikä syy lopulta paljastuisi menneisyyden kaltoinkohteluun. Kun syy paljastui, aloin toivoa, että välit ystäviin korjaantuisivat tavalla tai toisella. Entä miten kävisi Tsukurun ja Saran suhteen?

VMV tuntuu hyvin japanilaiselta, hienostuneen vähäeleiseltä romaanilta. Oli myös mukavaa kuunnella, millaiselta kesäinen Helsinki ja Suomi näyttivät Tsukurun silmin (ei hullummalta). Olen kiinnittänyt NW:a lukiessani huomiota seksin ja seksuaalisuuden osuuteen, ja sillä on keskeinen rooli myös Tsukurun elämässä ja tarinassa. Murakamin kuvaamana se ei ole millään tavoin kiusallista, oikeastaan päinvastoin. Japanilaisuutta lienee, että Tsukurun ja Saran ikäeroa korostetaan useaan otteeseen, Sara kun on peräti kaksi vuotta Tsukurua vanhempi. Monet toteavat, että vanhemmat naiset sopivat Tsukurulle. Musiikilla on keskeinen sija tarinassa. Olisi hienoa yhdistää musiikki ja kirja jollakin tavoin, ja mieli tekikin etsiä käsiini tekstissä toistuvia klassisia kappaleita, jotka pelkkinä niminä eivät sanoneet minulle mitään.

Murakamiin monesti yhdistettyä maagista elementtiä ei löydy tästäkään romaanista, joten pitänee vielä jatkaa miehen tuotantoon perehtymistä. Miten olisi, saisiko Murakamin tuotantoa lisää äänikirjamuotoon?

Haruki Murakami: Värittömän miehen vaellusvuodet (Shikisai o motanai Tazaki Tsukuru to, kare no junrei no tosh)

Suom. Raisa Porrasmaa. BTJ:n äänikirjan lukija Toni Kamula, kesto 9 h 10 min (9 cd-levyä).

Lainattu kirjastosta.

Toni Morrison: Koti

Olen lahjomattomien muistiinpanojeni mukaan lukenut ensimmäisen Toni Morrisonin teoksen vuonna 1993, Nobel-palkinnon innostamana todennäköisesti. Kirja oli Minun kansani, minun rakkaani, joka ilmestyi suomeksi jo vuonna 1988 Kaarina Sonckin kääntämänä. Valitettavasti minulla ei ole tuolta ajalta sen kummempia muistiinmerkintöjä lukukokemuksesta, mutta vaikutuksen Morrison on tehnyt, koska sittemmin olen useimmat suomennokset lukenut ja monet niistä hankkinut omaan hyllyynikin.

Iäkäs Nobel-kirjailija julkaisee tätä nykyä ymmärrettävästi harvakseltaan, ja edellinen suomennos Armolahja on vuodelta 2009. Sitä en ole tainnut lukeakaan, vaan viimeksi olen lukenut vuonna 2004 suomennetun romaanin Rakkaus. Nyt kuitenkin nappasin kirjaston äänikirjahyllystä lähes uunituoreen pienoisromaanin Koti.

Tähän kirjaan tiivistyy loistavasti kaikki, mistä olen Morrisonin teoksissa pitänyt. Morrison kuvaa äärimmäisen rankkoja asioita saarnaamatta hiukkaakaan. Lukija saa itse vetää johtopäätökset tarinasta. Kerronnassa on aina jokin koukku, joka tekee romaanin lukemisesta ripauksen tavanomaista kimurantimpaa. Lukija saa ratkottavakseen arvoituksen, vaikka mistään dekkarista ei tosiaankaan ole kyse. Lukijan tehtäväksi jää koota hänelle annetuista palasista kokonaiskuva. Silti Morrison ei kikkaile, vaan tekee tämän taiturimaisesti.

Morrison näyttää toisenlaisen Amerikan mustien näkökulmasta. Yleensä hänen teostensa päähenkilöt ovat naisia, mutta Kodissa kertoja on nuori Korean sodan veteraani Frank ’Smart’ Money. Frank kertoo tarinaansa näkymättömälle muistiinmerkitsijälle, mutta minäkerrontaa kirjassa on vain muutamina välähdyksinä. Frankin kautta tarinaan tulevat myös naiset, kuten sisko Isidra ja tyttöystävä Lucy, ja kertoja paljastaa myös heidän tarinansa lukijalle. Erityisesti Isidran kohtalo on riipaiseva.

Frank kertoo omaa tarinaansa epäkronologisesti, vaikka aloittaakin varhaisesta mutta karmivasta lapsuusmuistosta. Tähän episodiin kirja myös päättyy, kun muiston pintaan pulpahtaminen saa Frankin selvittämään, mitä oikein tapahtui. Mutta se on vain pieni sivujuoni tarinassa. Vähitellen kirjan edetessä lukijalle avautuu, miksi Frank kiertelee levottomasti paikasta toiseen. Kammottavat sotakokemukset ovat nujertaa miehen, eikä hän kykene asettumaan paikoilleen tai olemaan selvin päin. Ystävien kuolema rintamalla sekä omat teot eivät anna rauhaa. Mutta kotona Isidra tarvitsisi kipeästi veljensä apua, muita ei perheestä enää ole jäljellä. Kotiin palaaminen vain tuntuu ylivoimaisen vaikealta niin fyysisesti kuin henkisestikin. Koti on ollut ahtaassa ja ahdistavassa pikkukaupungissa, jossa pahin kyttääjä ja latistaja on Frankin ja Isidran oma isoäiti.

Kirja on pieni mutta armottoman rankka. Morrison ei pilaa tarinaa turhalla selittelyllä, vaan mukana on vain kaikkein tärkein. Silti lukija tuntee saavansa tarinalta paljon. Morrison onnistuu koskettamaan ainakin minun sisintäni.

Toni Morrison: Koti (Home)

Suomennos Seppo Loponen. Tammi 2014. Äänikirjan lukija Erja Manto. Laajuus 4 cd:tä, kesto 4 h 4 min.

Lainattu kirjastosta.

John Irving: Minä olen monta (Paksu heinäkuu 2014)

Tietyt ihmiset katsovat oikeudekseen kertoa kirjailijoille mitä sanoja heidän pitäisi käyttää. Kun kuulen samojen tyyppien käyttävän sanaa ’tahtotila’ mieleni tekisi oksentaa!

Paksun heinäkuun toinen paksu kirjani oli, lopultakin, John Irvingin viime keväänä suomeksi ilmestynyt romaani Minä olen monta. Olen erittäin tyytyväinen, että lopultakin poimin kirjan hyllystäni luettavaksi, sillä se on kaikin puolin hyvin Irvingmäinen. Irving on ollut suosikkejani jo vuosikymmeniä ja olen ostanut monet hänen kirjansa omaankin hyllyyni, vaikka jo lapsuudenkodissani luin niitä äidin hyllystä. Ikisuosikkini on ollut Kaikki isäni hotellit, josta onnistuin näkemään myös suomalaisten teatteriversion joitakin vuosia sitten. Erinomainen muuten! Siskoni piti enemmän Oman elämänsä sankarista, joka on auennut minulle vasta myöhemmin.

Jossain vaiheessa alkoi pahasti vaikuttaa siltä, että kirjailija oli väsähtämässä ja kirjat olivat mitäänsanomattomia, jopa pitkäveteisiä. Olin jo luopumassa Irvingistä, mutta sitten jotain tapahtui, ja mestarin kynä on ollut viime kirjoissa taas kunnon vedossa. Leski vuoden verran ja Neljäs käsi ovat minun mielestäni ihan luettavia teoksia, mutta eivät tosiaankaan parasta Irvingiä. Sirkuksen poika ei oikein avautunut. Kunnes löydän sinut oli jo lupaava, ja Viimeinen yö Twisted Riverillä palautti Irvingin aseman sydämessäni. Jälkimmäisen lukemisestakin on jo kuitenkin niin paljon aikaa, ettei sitä vielä ole esitelty blogissani. On siis jo aika saada Irving tuohon sivupalkin kirjailijalistaan.

Pitkän tien Irvingin seurassa kulkeneelle lukijalle Minä olen monta oli riemastuttava lukukokemus. Irvingin persoonallinen, rönsyilevä kerronta on entisellään, kenties vielä entistäkin pidemmälle vietyä ja erittäin tunnistettavaa. Aiemmasta tuotannosta tutut motiivit toistuvat jälleen painia, Wieniä ja jopa ironisesti karhuja myöden. Myös seksuaalisuuden teema on aiemmasta tuotannosta tuttua, joskin vielä entistä rohkeammin käsiteltynä. Kirja oli viihdyttävä ja samalla koskettava lukukokemus. Lukiessani myös moneen kertaan mietin kirjailijan käsittämätöntä uskallusta kirjoittaa aiheista, jotka monissa amerikkalaisissa piireissä ja muuallakin herättävät varmasti suoranaista raivoa.

Minä olen monta -romaanin minäkertoja William Abbott on seitsemääkymmentä lähenevä biseksuaali kirjailija, joka kirjoittaa omaelämäkerrallista romaania. Vermontilaisessa pikkukaupungissa ja sen poikakoulussa varttunut William on nuoresta asti tiennyt omasta erikoisesta seksuaalisesta identiteetistään, mutta helppoa ei ole ollut. Koko hänen elämäntarinansa on erikoinen. Äiti kasvatti hänet yksin, koska isä katosi omille teilleen hyvin varhain eikä William tai oikeammin Billy muista isästään juuri mitään. Jotain tarinanpalasia hän saa vuosien mittaan kokokoon erikoiseksi osoittautuvasta isästään.

Billyn ensimmäinen suuri rakkaus on hänen isäpuolensa Richard Abbott, paikallisen poikakoulun englanninopettaja ja teatterikerhon vetäjä. Teatteriharrastus liittyy tiiviisti Billyn perheeseen muutenkin, sillä First Sisterin pikkukaupungissa toimii virkeä harrastajateatteri, jossa hänen äitinsä toimii vakituisena kuiskaajana. Täti Muriel ja isoisä Harry ovat teatterin vakituisia näyttelijöitä, ja Harry on erikoistunut naisten roolien esittämiseen. Arkena tukkilaisen asussa nähtävä Harry on naisena uskottava. Sukupuolten sekoittuminen ja niiden rajojen hämärtyminen toistuu siis monella tapaa jo Billyn lapsuudessa.

Toinen suuri rakkaus nuoren Williamin elämässä on pienen kaupunginkirjastonhoitaja neiti First, isokokoinen mutta ihastuttavan pienirintainen nainen. Kolmas rakkaus on Billyn ikätoveri, poikakoulun opettajapariskunnan tytär Elaine. Myös Elainen puheopetusta antava äiti kiehtoo Billyn eroottista mielikuvitusta. Jo hyvin nuorena käy siis selväksi, että Billy pitää sekä naisista että miehistä.

Billyn isä on ollut nuori amerikkalainen sotilas toisessa maailmansodassa, ja Billyn koulu- ja nuoruusvuotensa ajoittuvat 1950- ja 1960-luvuille. Poikakoulun ilmapiiri sekä näytelmäkerhot ovat keskeisiä Billyn nuoruudessa. Perheessä vallitsee tiukka puhumattomuuden kulttuuri. Kaikesta tärkeästä mieluiten vaietaan. Koulu kuitenkin liittyy hyvin tiukasti myös perheeseen, onhan isäpuoli Richard koulun opettaja ja perhe asuu opettajien asuntolassa.

William Abbott avaa vähitellen elämäntarinaansa, josta ei yllätyksiä ja dramaattisia käänteitä puutu. Seksi ja seksuaalisuus ovat keskeisessä asemassa tarinassa ja kerronnassa, joka paikoin on varsin suorasukaista ja säästelemätöntäkin. Mieleen tulee, että Irving provosoi tarkoituksella, ja varmaan provosoikin. Irving viljelee myös runsaasti ennakointeja, jotka pitävät lukijan mielenkiinnon yllä. Jossain vaiheessa kirjaa alkaa käydä selväksi, että alun onnelliset jaksot, vaikka ongelmien värittämät, ovat vain leppeää alkusoittoa tuleville synkille ajoille. Kun tarinassa päästään 1980-luvun alkuun, on selvää, ettei AIDS-epidemialta vältytä. Loppu onkin riipaisevaa kuvausta kuolevista ystävistä.

Väkisinkin tulin mielessäni vertailleeksi näitä kahta peräkkäin lukemaani Keltaisen kirjaston järkälettä toisiinsa. Tarkoitan siis Totuus Harry Quebertin tapauksesta -teosta ja tätä Minä olen monta -kirjaa. Edellinen osoittautui varsin raskaaksi pettymykseksi, kun taas jälkimmäinen ylitti odotukset. Asetelma ei tietenkään ole aivan reilu. Joël Dicker on esikoiskirjailija, kun taas John Irving on pitkän ja loistavan kirjailijanuran tehnyt arvostettu tekijä. Silti minun mielessäni kirjat asettuivat vertailtaviksi.

Dickerin kirjassa pettymys oli ainakin sen kuvainnollinen ohuus. Irvingin teos taas on hämmästyttävän moniulotteinen ja -kerroksinen. Henkilökuvauksessa Irving on mestari, kun taas Dickerin henkilöt jäävät yksiulotteisiksi ja mielenkiinnottomiksi. Irving onnistuu tekemään sivuhenkilöistäkin verta ja lihaa, ja lukija haluaa tietää heistä lisää. Tästä pidän kovasti. Tarinan kaari myös kantaa loistavasti ilman sen kummempaa cliffhanger-kikkailua. Arvostan.

Dickerin kirjaa myös markkinoidaan ’kirjallisena’ romaanina. Kyllähän kirjassa kovasti kirjoitetaan romaaneja ja kerrotaan niiden tekemisestä, mutta jotenkin pinnalliseksi jää. Silmään pistää Irvingiin verrattaessa, että Dickerillä ei tunnu olevan yhtäkään oikeaa kirjallista viittausta massiivisessa teoksessaan (ainakaan minä en niitä muista tai tunnistanut, kirja on nyt annettu eteenpäin lainaan, joten en voi tarkistaa).

Irving taas suorastaan ilottelee kirjallisilla viittauksilla ja lainauksilla. Richard Abbot rakastaa Shakespearen näytelmiä ja niitä harjoitellaan ja esitetään joukoittain kirjan mittaan. Näytelmistä myös puhutaan kirjassa paljon, ja ne kuuluvat kirjan henkilöiden elämään. Neiti First alkaa määrätietoisesti tehdä Billystä lukijaa, ja Billy taas jo varhain päättää haluta kirjailijaksi. Kaupunkilaisten harrastajateatterin ohjaaja on Ibsenin ihailija, ja Ibsenin naishahmoista on runsaasti puhetta. Rouva Bovarylla on asemansa niin Billyn kuin hänen isänsäkin elämässä ja niin edelleen. Näin sen pitää mennä! Ei tunnu yhtään kikkailulta tai brassailulta, vaan saa taas lukuhimon heräämään. Klassikoitten lukemisesta kun on livahtanut jo joitakin vuosikymmeniä!

John Irving: Minä olen monta (In One Person)

Suom. Kristiina Rikman. Tammi 2013. 615 s.

Ostettu itselle.

”Naiset taitavat lukea romaaneja miehiä enemmän.”

Paksu heinäkuu jatkuu seuraavaksi oikealla järkäleitten äidillä eli Donna Tarttin Tiklillä, joka vähän mutkikkaiden käänteiden jälkeen lopulta päätyi pöydälleni. Odotukset ovat hieman ristiriitaiset, sillä Jumalat juhlivat öisin on yksi ikisuosikeistani. Miten mahtaa Tikli asettua jatkumoon? Hieman helpottaa, että Pieni ystävä oli pieni pettymys, mutta luettava kuitenkin. Tunnelmistani sitten lisää, kunhan 895 sivua on luettu!