Seppo Jokinen: Viimeinen vääntö

 

Seppo Jokinen on kirjoittanut kolmekymmentä kirjaa tamperelaisesta komisario Sakari Koskisesta (yksi teoksista on novellikokoelma). Tämä taas on viidestoista Koskis-dekkarista kirjoittamani blogijuttu. Kirjat olen lukenut kaikki, monet useampaan kertaan. Suhteemme on siis ollut pitkä ja tiivis.

Onko siis ihme, että tunnelma on Viimeisen väännön kansien sulkemisen jälkeen haikea? Komisario Koskinen ratkaisee viimeisen juttunsa aivan virkauransa kalkkiviivoilla ja jää eläkkeelle. Se oli siis ainakin siltä osin siinä. Sattuman oikusta eläköitymisteema vielä koskettaa omaa lähipiiriänikin ihan lähiaikoina, joten tunnelataus oli melkoinen.

Viime syksynä Suomen dekkariseura vietti 40-vuotisjuhlia. Juhlan yhteydessä Seppo Jokinen palkittiin seuran hallituksen arvostetulla Hornanlinna-kunniakirjalla, joka myönnetään henkilölle tai taholle, joka on toiminnallaan pitkäaikaisesti ja määrätietoisesti vaikuttanut suomalaisen dekkarikulttuurin kehittymiseen. Kunniakirja on myönnetty ensimmäisen kerran v. 2005, jolloin sen sai Pirkko Arhippa. Jokinen on järjestyksessä seitsemäs Hornanlinna-palkittu.

Dekkariseuran hallituksen perustelut löytyvät täältä. Niihin on helppo yhtyä, ja kerrattuani nuo kaikki neljätoista itse kirjoittamaani juttua Jokisesta ja Koskisesta voin todeta, että olen kaikki perusteluissa mainitut asiat jossain muodossa sanonut itsekin, muutamat pariinkin kertaan. Seppo Jokinen on totisesti Hornanlinnan ansainnut. Onnittelut vielä kerran!

Viimeinen vääntö sijoittuu siis Koskisen viimeisiin työviikkoihin. Mies pitää kuitenkin ennen eläkkeelle siirtymistään kunnon rupeaman kesälomaa, eikä suostu kertomaan töissä kenellekään, mitä aikoo lomallaan tehdä. Hyvin poikkeuksellisesti Koskinen matkustaa ulkomaille, tosin tuttuihin maisemiin. Lomareissulla ei kuitenkaan rikoksia tapahdu, vaan ne keskittyvät tutusti Tampereelle.

Ensin katoaa nelikymppinen Moona Helahuovi kirjaimellisesti jäljettömiin. Nainen työskentelee miehensä kanssa media-alalla ja sen lisäksi hän on terapeutti. Aviomies on ilmoittanut vaimon katoamisesta. Johtolankoja on surkean vähän.

Toinen tapaus on myös vähän omituinen. Tuntematon mies tunkeutui asuntoon ja pahoinpiteli vaimon sairaalakuntoon sillä aikaa, kun aviomies oli suihkussa. Poliisien mielestä aviomies etsiskeli kummallisen kauan pyyhettään, mutta vaimon kuulemista hidastaa tämän terveydentila.

Kolmas rikossarja on kaikkein omituisin. Joku käy Tampereen ydinkeskustassa ihmisten kimppuun ja pudottaa tai ainakin yrittää pudottaa nämä koskeen. Ensimmäiset uhrit ovat kolme teinityttöä, jotka onneksi ehditään ajoissa pelastaa veden varasta. Päällekarkaajasta saadaan kuitenkin vain viitteelliset tuntomerkit, joten uusia tapauksia ehtii vielä sattua, ennen kuin poliisi pääse yhtään hajulle mahdollisesta tekijästä.

Käytännössä kaikki tapaukset polkevat enemmän tai vähemmän paikallaan Koskisen loman ajan ja saavat kunnolla vauhtia vasta hänen paluunsa jälkeen. Vyyhden viimeisen langanpään solminta menee tosiaan miltei viime minuuteille, mutta kaikki on lopulta valmista, kun vuorokausi vaihtuu ja Koskinen ihan virallisesti on eläkkeellä.

Viimeinen vääntö on vähän kaihoisan surumielinen ja nostalginen päätös Koskisen pitkälle ja vaiheikkaalle virkauralle ja Jokisen dekkarisarjalle. Komisarion yksityiselämän koukerotkin saadaan siinä siististi nippuun. Jos aikoo vasta nyt tutustua Koskiseen, ei ainakaan tästä osasta kannata aloittaa. Viimeinen vääntö on hellä hyvästijättö meille vanhoille uskollisille ystäville.

”Koskinen sulki silmänsä ja kuulosteli hetken itseään. Kyllä! Kyllä se niin oli. Hän tunsi olonsa vapautuneeksi.”

Aika velikulta.

Seppo Jokinen: Viimeinen vääntö
Kultosaari 2025. 343 s.
Äänikirja Storyside, lukija Jukka Pitkänen.

Painettu kirja arvostelukappale.
Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

 

Komisario Koskisesta kertovan sarjan kaikki kirjat:

Koskinen ja siimamies. Karisto, 1996. 
Koskinen ja raadonsyöjä. Karisto, 1997. 
Koskinen ja pudotuspeli. Karisto, 1998. 
Koskinen ja taikashow. Karisto, 1999. 
Koskinen ja kreikkalainen kolmio. Karisto, 2000.
Hukan enkelit. Karisto, 2001. Vuoden johtolanka -palkinto 2002.
Piripolkka. Karisto, 2002. 
Vilpittömässä mielessä. Karisto, 2003.
Suurta pahaa. Karisto, 2004. 
Sana sanaa vastaan. Karisto, 2005. 
Hiirileikki. Karisto, 2006. 
Viha on paha vieras. Karisto, 2007. 
Kuka sellaista tekisi. Karisto, 2008. 
Lyöty mies. Karisto, 2009. (Novellikokoelma.)
Räätälöity ratkaisu. Karisto, 2010. 
Ajomies. Crime Time, 2011. 
Hervantalainen. Crime Time, 2012.
Vihan sukua. Crime Time, 2013. 
Mustat sydämet. Crime Time, 2014. 
Kuolevaksi julistettu. Crime Time, 2015. 
Rahtari. Crime Time, 2016. 
Vakaasti harkiten. Crime Time, 2017. 
Lyödyn laki. Crime Time, 2018. 
Rottasankari. Crime Time, 2019. 
Pisara veressä. Crime Time, 2020. 
Siipirikkoiset. Crime Time, 2021.
Pahasti tehty. Crime Time, 2022.
Sen maksaa minkä tilaa. Crime Time, 2023.
Satuttamisten summa. Kultosaari, 2024.
Viimeinen vääntö. Kultosaari, 2025.

Seppo Jokinen: Satuttamisten summa #dekkariviikko

 

Melko tarkalleen vuosi sitten toukokuussa 2023 ruotsalainen Storytel kertoi hankkineensa oikeudet kaikkiin Seppo Jokisen jo ilmestyneisiin Komisario Koskinen -dekkareihin. Sopimus piti sisällään myös tulevat sarjan osat, jotka Jokinen tulisi siis kirjoittamaan Storytelin omistamalle Storyside-kustantamolle. Samainen Storyside alkaa Helsingin Sanomien (29.12.2023) mukaan myös julkaista Komisario Koskinen -sarjan teosten käännöksiä. Ensimmäiseksi on tulossa ruotsin- ja tanskankieliset versiot sarjan aloitusosasta Koskinen ja siimamies.

Helsingin Sanomien jutussa kerrotaan myös, että Jouni Tervo on perustanut Kultosaari-nimisen uuden kustantamon vain Seppo Jokisen tuotantoa varten. Kultosaari hoitaa jatkossa Jokisen painettujen suomenkielisten teosten kustantamisen ja toimii linkkinä Jokisen ja Storytelin välillä.

Kieltämättä uutinen hieman hätkähdytti jonkin verran kustannusmaailman menoa seuraavaa lukijaa. Järjestely vaikutti myös hieman sekavalta. Mutta toisaalta Jokinen on ennenkin vaihtanut kustantamoa. Viisitoista ensimmäistä Koskis-dekkaria ilmestyi Kariston kustantamina vuosina 1996–2010. Vuonna 2010 kaksitoista kirjailijaa perusti osuuskuntamuotoisen CrimeTime-kustantamon. Jokinen oli mukana perustamassa kustantamoa, ja sen puheenjohtajana toimi Jouni Tervo.

CrimeTime päätyi vuonna 2018 osaksi Docendo-kustantamoa, jonka taas WSOY osti vuonna 2020. Tällä tapahtumaketjulla saattaa olla oma osuutensa Jokisen ja Tervon tekemien ratkaisujen kanssa.

Storytel tunnetaan Suomessa lähinnä äänikirjojen kuunteluaikapalveluna, mutta sillä on laajempaakin kustannusalan toimintaa. Vuonna 2019 se osti vanhan suomalaisen Gummerus-kustantamon. Kun luin uutisen Jokisen siirtymisestä Storytelille, ajattelin, että Storytel samalla haluaisi yksinoikeuden Koskis-dekkareiden äänikirjaversioihin. Näin ei suinkaan käynyt, vaan äänikirjat ovat edelleen kuunneltavissa ainakin suurimmissa palveluissa.

Suurimman osan Koskisista on äänikirjaksi lukenut rakastettu Jukka Pitkänen, mutta seitsemän niistä on Ola Tuomisen lukemia ja kaksi Ville Tiihosen. Kaikki kolme ovat ykkösluokan lukijoita, joten äänikirjojen kuuntelijoita todella hemmotellaan. Erityisesti Ola Tuomisen loistava tamperelaisaksentti on ollut Koskis-dekkareissa mieleeni.

Kerrottakoon tässä nyt vielä sekin, että ilmeisesti pian ilmestyvät ruotsin- ja tanskankieliset versiot Jokisen teoksista eivät ole ihan ensimmäiset käännökset hänen tuotannostaan, sillä vuonna 2012 ilmestyi englanninkielinen versio Hukan enkelit -dekkarista (Karisto, 2001) nimellä Wolves and Angels. Sen kustansi Ice Cold Crime -niminen Jarkko ja Jouko Sipilän omistama kustantamo, jonka ideana oli (kenties on edelleen?) käännättää ja kustantaa suomalaista (rikos)kirjallisuutta Yhdysvalloissa. Hukan enkeleistä Jokinen sai Vuoden johtolanka -palkinnon.

Tämän kustannusalan katsauksen jälkeen lopulta itse asiaan eli huhtikuussa ilmestyneeseen 29:nteen Koskis-sarjan dekkariin Satuttamisten summa. Kustantamokoukerot eivät ole kirjailijan otetta saaneet vapisemaan, vaan tämäkin rikosromaani on tasavahvaa Jokis-laatua. Kaltaiseni uskolliset fanit ovat huokaisseet tyytyväisinä ympäri nettiä teoksen mediakappaleiden rantauduttua eri tahoille, painetun kirjan laskeuduttua kirjakauppojen myyntipöydille ja äänikirjan tultua palveluihin kuunneltavaksi.

Liikkeelle lähdetään räväkästi. Taksi törmää lähes autiolla öisellä kadulla auton eteen ryntäävään naiseen. Jälki on rumaa, ja taksin matkustajat häviävät kuin tuhka tuuleen tapahtumapaikalta kuljettajan jäädessä tuijottamaan kadulla makaavaa tyhjyyteen katsovaa naista.

Sitten hypätään Tampereen pääpoliisiaseman rikososaston väkivaltajaokseen, missä komisario Koskisen tutuksi käynyt tiimi työskentelee. Päivä alkaa synkissä tunnelmissa. Yöllä säilöön otettu 17-vuotias nuorukainen on menehtynyt. Ilmeisesti poika ei ollutkaan ollut vain humalassa.

Päivän katkaisee vielä toinen ikävä uutinen. Puoli vuotta aikaisemmin oikeuteen mennyt juttu on palannut bumerangina. Oikeuden mukaan ei ollut riittävää näyttöä siitä, että syytetty olisi ollut tapahtumapaikalla eli entisen naisystävänsä mökillä, josta nainen on löytynyt tapettuna. On ryhdyttävä uudelleen selvittämään jo ratkaistuna pidettyä juttua.

Pian tamperelaispoliisia työllistää myös omituisten pahoinpitelyjen sarja. Kolme nuorta miestä käy Tampereen kaduilla ihmisten kimppuun, ryöstää näiden omaisuutta ja pahoinpitelee sekä uhkailee uhreja. Onko Tampereelle muodostumassa suuren maailman tyylinen katujengi? Kun uhreja alkaa omituisesti yhdistää Koskisen tiimi, muuttuu tilanne entistä kummallisemmaksi. Kuka hautoo kostoa ja miksi?

Juonilangat tuntuvat pitkään erillisiltä. Jossain vaiheessa lukija alkaa aavistella mahdollisia kytköksiä, vaikka tamperelaispoliisit vielä hapuilevat jokseenkin pimeässä. Oikeaoppisesti Jokinen sitten kuitenkin käärii langat siististi kerälle, mutta kuitenkin niin, että myös asiaan kuuluva yllätysmomentti tarinan loppukäänteisiin liittyy.

Koskisen tiimin jäsenten yksityiselämää ei Satuttamisten summassa juurikaan käsitellä. Poikkeuksena on Koskinen itse. En enää ihan tarkkaan muista, miksi Koskinen päätyi avoeronsa jälkeen kodittomaksi, mutta edellisessä kirjassa mies majaili Poliisiammattikorkeakoulun opiskelija-asuntolassa ja maksoi vuokransa pitämällä luennon opiskelijoille.

Nyt asuntorintamalla on tapahtunut melkoinen harppaus parempaan suuntaan. Kollega on päätynyt ulkomaankomennukselle ja antanut Hervantajärven rannassa sijaitsevan mökkinsä Koskisen käyttöön. Vakinaista asuntoa miehellä ei sen sijaan tunnu olevan kiikarissakaan. Naisasioiden suhteen tapahtuu ihan lopussa pieni nytkähdys tiettyyn suuntaan, mutta nähtäväksi jää, mihin se lopulta johtaa. Jotenkin tuntuu, että Koskisella ei ole ainakaan juuri nyt oikein virtaa elämän kuntoon laittamiseen.

Mutta kuten sanottu, Jokisen kerronnassa on edelleen virtaa. Tampereen pääpoliisiaseman rikososaston poliisien pariin palaa kerta toisensa jälkeen kuin kotiinsa, ystävien pariin.

Seppo Jokinen: Satuttamisten summa
Kultosaari 2024. 303 s.

Arvostelukappale.

Kesäkuun toinen viikko eli tällä kertaa 10.6.-16.6.2024 on perinteisesti kirjablogeissa dekkariviikko. Tänään alkava sometempaus on jo kymmenes perättäinen #dekkariviikko. Kirsin kirjanurkka toimii tänä vuonna tempausviikon koordinoijana, ja tämä Seppo Jokisen Satuttamisten summa -dekkarin esittelybloggaus oman dekkariviikkoni avausjuttuna. Julkaisen ensi viikon tiistaina eli 18.6.2024 koostejutun viikon mittaan mukana olevissa blogeissa julkaistuista dekkarijutuista. Mukana olevat kirjablogit löydät kutsu-ja ilmoittautumisjutun lopusta. Tervetuloa seuraamaan!

 

Kuuluthan jo Suomen dekkariseuraan? Dekkariseura on vuonna 1984 perustettu rekisteröity yhdistys, joka toimii rikoskirjallisuuden ja dekkarikulttuurin harrastajien yhdyssiteenä. Seura julkaisee neljästi vuodessa ilmestyvää Ruumiin kulttuuri -lehteä, myöntää vuosittain Vuoden johtolanka -palkinnon edellisvuoden parhaasta dekkarista sekä järjestää erilaisia aiheeseen liittyviä tapahtumia. Seuran toimintaan voi tutustua ja jäseneksi (ja samalla mainion Ruumiin kulttuuri -lehden tilaajaksi) voi liittyä täältä.

5 + 1 suosikkidekkarisarjan jatko-osaa

 

Paljohkosti kotimaisia dekkareita lukevana kirjabloggaajana olen jo aikoja sitten törmännyt sarjojen jatko-osista kirjoittamisen vaikeuteen. Miten keksiä jotain raikasta sanottavaa ja uutta näkökulmaa sarjan 23. osasta, joka on paljolti samantasoinen kuin 22 edellistäkin osaa? Eivät riitä taidot tai jaksaminen, valitettavasti. Silti olisi mukavaa antaa omille suosikkisarjoille ja -tekijöille näkyvyyttä. Kyllä se 23. osakin yleensä sitä kaipaa.

Tarkoitukseni oli tänä vuonna antaa blogissa tilaa erityisesti kotimaisille esikoisdekkareille ja vanhojen tekijöiden uusien sarjojen avauksille. Jonkin verran sellaisia on luettavaksi tarjottukin, vaikka toki tiedän koko joukon jääneen sivuun. En ole erikseen pyytänyt kustantamoilta kyseisiä kirjoja, mutta jos niitä on tarjottu tai pyytämättä lähetetty, olen ottanut iloiten vastaan ja lukulistalle. Jos siis esikoisdekkarisi tai uuden dekkarisarjasi aloitusosaa ei vielä ole Kirsin kirjanurkassa näkynyt eikä sitä löydy myöskään tuolta saamieni kirjojen listalta (ylälaidasta välilehti Kirjat 2023), ota yhteyttä.

Olen pariin otteeseen aiemminkin tehnyt koostejuttuja nimenomaan dekkarisarjojen jatko-osista, vaikka muuten olen erilaisia nippujuttuja yrittänyt vältellä. Koska aion heinäkuun pitää blogitaukoa (#naistenviikko-haastetta lukuun ottamatta), päätin puhdistaa pöytääni kirjoittamalla alkukesän mittaan lukemistani dekkarisarjojen jatko-osista koosteen. Täältä siis pesee!

Koosteeseeni päätyi viisi + yksi kotimaista dekkaria. Kaikkien kirjoittajat ovat sattumalta miehiä. Pisin sarja on Seppo Jokisen Komisario Koskinen -sarja, jonka Sen maksaa minkä tilaa on sarjan 28. osa (!), mutta mukana on myös kaksi kirjaa, jotka ovat sarjojensa kakkososia eli Valtteri Mörttisen Ellei sade lakkaa ja Antti Vihisen Sininen enkeli.

Seppo Jokisen tamperelaisesta komisario Koskisesta ja hänen vähän vänkyrästä mutta tarpeen tullen hyvinkin kyvykkäästä tutkintaryhmästään on tullut jo melkoinen suomalaisen dekkarikentän ikoni. Ei kevättä ilman uutta Koskista. Lisäksi tv:ssä pyörinyt romaaneihin löyhästi mutta sentään tunnistettavasti perustuva sarja on edennyt jo kolmanteen tuotantokauteensa, joten Koskinen elää samalla tiettyä renessanssia.

Sen maksaa minkä tilaa on ällistyttävänkin hyvätasoinen Koskis-dekkari. Alkuun päästään kiitettävällä intensiteetiltä, kun keväiseltä järven jäältä löytyy vain boksereihin pukeutunut ruumis jääkaira vierellään, ja heti perään sattumalta poliisin haaviin jääneen henkilöauton takakontista kuollut nainen. Kirsikaksi kakun päälle Koskisen vanha armeijakaveri ottaa yhteyttä ja pyytää ystävänpalvelusta. Miehen isä on kuolinvuoteellaan paljastanut tehneensä aikanaan murhan. Voisiko Koskinen jotenkin vaivihkaa selvittää, onko kuolevan miehen puheissa ollut perää?

Rikoksia tutkitaan, Koskinen tuskailee paperi- ja esihenkilötehtävien kanssa (ne eivät edelleenkään ole hänen vahvimpia alueitaan) ja läppä lentää lämpimässä hengessä. Paljon huumoria revitään muun muassa siitä sattumuksesta, että Koskinen saapuu yhdelle rikospaikalle etujoukoissa – ratikalla.

Naisasiat ovat eläkeikää lähestyvällä komisariolla entisellä tolalla eli sievästi sotkussa. Tilanne on oikeasti sen verran paha, että mies on käytännössä asunnoton ja majailee väliaikaisesti Polamkin asuntolassa luentovuokralla. Avoliitto Ullan kanssa on päättynyt ja yhteinen talo myyty. Ex-vaimo Raijan kanssa aika kuluu aina vain rattoisammin.

Lopussa rikokset on ratkottu ja elämä Tampereella palailee entisiin uomiinsa. Lukija jää tyytyväisenä odottamaan 29. Koskista.

Seppo Jokinen: Sen maksaa minkä tilaa
CrimeTime 2023. 399 s.
Äänikirjan lukija Jukka Pitkänen.

Vinkki: Kirjat voi lukea haluamassaan järjestyksessä, mutta poliisien yksityiselämä etenee jonkin verran kirja kirjalta, joten ilmestymisjärjestyskin hyvä vaihtoehto.

Arvostelukappale, äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

 

Marko Kilven omintakeinen Undertaker-sarja on edennyt kuudenteen osaansa Kuolemankauppiaiden ilmestymisen myötä. Hautausurakoitsijana toimiva suurrikollinen Jarmo Kivi on kuin ihmeen kautta selvinnyt hengissä Senaatintorilla tapahtuneesta ydinräjähdyksestä (joka tapahtuu sarjan neljännen osan Kuoleman kosketus lopussa), vaikka silminnäkijät todistavat hänen menneen sisään tuomikirkon ovesta vain vähän ennen apokalypsia.

Viranomaiset ovat yhä lähempänä Kiven kannoilla, mutta se on oikeastaan hänen ongelmistaan pienimpiä. Hän on saanut kannoilleen omat koirat, tahon, jonka tiliin hän on itse aiemmin tekojaan tehnyt. Liikkeellä ovat suuret voimat, joiden tavoitteena on, ei enempää eikä vähempää, romahduttaa vallitsevat yhteiskunta- ja maailmanjärjestys. Keinot ovat pelottavan tuttuja: pandemiat, talouskriisit, pakolaistulvat, epämääräiset sodat, salaliittoteoriat, populismi ja ääriliikkeet. Kuka kaiken takana oikein on? Voiko edes Kivi enää pelastaa itseään tältä kasvottomalta viholliselta?

Tämän kirjan lukeminen oli pelottava ja ahdistava kokemus, sillä se tuntuu liian tarkasti kuvaavan maailmaa ympärillämme. Ei voi lohduttaa itseään vetoamalla tarinan fiktiivisyyteen, sillä monet Kilven kuvaamat asiat ovat jo totisinta totta, ja valitettavasti aika monen vielä (tietääkseni) toteutumattoman kohdallakin tuntuu, että ne ovat hyvinkin mahdollisia. Paikoin Kilpi innostuu vähän liikaakin julistamaan tässä kuudennessa osassa, mikä vähän syö tehoa jännitteeltä viedessään tilaa tiukkatahtiselta toiminnalta, joka on ollut sarjan tavaramerkki.

Sarjan edellisen osan Kuolemanpelko juuri ilmestyttyä syksyllä 2021 Kilpi osallistui vetämääni dekkaripaneeliin Turun kirjamessuilla. Siellä hän kertoi, että viides osa oli venahtamassa niin massiiviseksi opukseksi, että kustantajan kanssa tehtiin päätös sen julkaisemisesta tavallaan kahdessa osassa. Alun perin muistelen Kilven kertoneen, että sarjasta olisi tulossa vähintään yhdeksänosainen. Nähtäväksi jää, miten niiden suunnitelmien toteutumisen kanssa sitten käy.

Kävi miten kävi, Undertaker-sarja on kasvanut melkoisiin mittoihin jo nyt, eikä se sovi enää oikein mihinkään genreluokitteluihin. Apokalyptinen dystopia yhdistettynä tiivistahtiseen toimintajännitykseen, jossa on vahvasti mukana yhteiskunnallista ja maailmanpoliittistakin kannanottoa?

Pitkään haudottu ajatus televisiosarjasta on kuitenkin viimein tänä keväänä ottanut tuulta alleen. Sitäkin jään kauhunsekaisin tuntein odottelemaan.

Marko Kilpi: Undertaker – Kuolemankauppiaat
CrimeTime 2023. 511 s.
Äänikirjan lukija Aku Laitinen.

Arvostelukappale, äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Vinkki: Lue ehdottomasti järjestyksessä! Ensimmäiset kolme teosta muodostavat jonkinlaisen kokonaisuuden, joten nelososasta aloittaminenkin saattaa onnistua. Parhaiten tämän sarjan saa haltuun lukemalla sen alusta loppuun kerralla.

 

Kilven sarjassa ei huumorilla juuri ole sijaa, tai se ainakin niin sysimustaa, että en sille pysty nauramaan, en edes vinosti hymyilemään. Valtteri Mörttisen tyyli taas on vahvan parodisironinen. Esikoisdekkari Mutta suurin niistä on raha esitteli railakkaan anarkistisen dekkarisankarin rikosylikonstaapeli Ailon Rajakarin.

Toisessa Rajakari-dekkarissa Ellei sade lakkaa Rajakari on sysätty Helsingin väkivaltarikosyksikköön rikoskomisario Hautajoen riesaksi. Mitä Rajakari yksikössä tekee, on epäselvää kaikille osapuolille. Kun Suojelupoliisi pyytää Hautajoelta apua vasemmistopoliitikon puolen vuoden takaisen yliannostuskuoleman tutkintaan, sysää Hautajoki Supolle Rajakarin. Supon puolelta tapausta tutkii etsivä Oiva Touhonen, joka ei suostu uskomaan, että kansanedustaja Ville Vilonen olisi kuollut tapaturmaisesti ja osin itseaiheutetusti. Joku toteaa kyynisesti, että Vilosen tapausta tutkivat narkkari rikostutkija ja Supon ainoa kommunisti. Mainio, joskin vastentahtoisesti yhdessä työskentelevä pari siis.

Mörttisen romaani on sekin pelottavan ajankohtainen, sillä käy ilmi, että kansanedustajan kuolemaan liittyy sittenkin jotain epäselvää. Sinnikäs totuuden etsijä on päässyt ilmeisesti jonkin vaarallisen jäljille. Onko Rajakarin ja Touhosenkaan ihan turvallista penkoa asiaa? Ehkä ei, mutta sehän ei tätä kaksikkoa estä, ei edes hidasta. Mukana pyörii myös virkaheitto roskalehden freelance-toimittaja Manne Särki, joka on kirjoittanut vetäväotsikkoisen jutun sittemmin kuolleesta vasemmistokansanedustajasta Hämy-lehden erikoisnumeroon.

Kun jäljet alkavat kummasti johtaa äärioikeistolaisen Suomen Puolueen ydinryhmään, alkaa lukijaakin kylmätä. Mörttinen ei sanansäiläänsä säästele, mutta aiheen ajankohtaisuus tuntuu pelottavalta (kirjoitin tämän jutun valmiiksi perjantaina 30.6. iltapäivällä!). Populismin mekanismit ovat liiankin tuttuja. Tarinan vauhti kiihtyy loppua kohti melkoiseksi rymistelyksi, ja viimeiset rivit suorastaan tyrmistyttävät. Mielenkiintoinen sarja, ja ainakin minuun Mörttisen satiiri puree kuin kesäpaarma pahimmillaan. Vieläkö tähän tulee jatkoa?

Valtteri Mörttinen: Ellei sade lakkaa
CrimeTime 2023. 416 s.
Äänikirjan lukija Petri Hanttu.

Vinkki: Kirjat voi lukea haluamassaan järjestyksessä, ei mainittavia juonipaljastuksia.

Arvostelukappale, äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

 

Ari Wahlstenin charmantin yksityisetsivä Kit Karisman tutkimuksista kertova sarja on edennyt seitsemänteen osaansa. Langenneessa kaupungissa Kit saa toimeksiannon hoivakodissa asuvalta paronitar Elsa von Baumgartenilta, jonka pää toimii edelleen kirkkaasti. Paronitar haluaa järjestellä perintöasiat kuntoon, mutta lurjusmainen poika Hugo juonittelee oman poikansa Robertin eduksi. Tytär Alma on vaarassa jäädä perinnöttömäksi, jollei paronitar saa varoitettua häntä ajoissa. Kitin tehtävä on tuoda Alma tapaamaan isoäitiään.

Helpolta vaikuttava keissi, vaan eipä huolta, ongelmia alkaa kasautua pikavauhtia. Pian Kit on sotkeutunut huippuvaaralliseen rikosvyyhtiin, jossa hääriville rikollisille mustan yksityisetsivän henki ei ole minkään arvoinen. Nokkeluutta, tuuria ja hyvää turpavärkkiä kaivataan jälleen kerran useaan otteeseen, ennen kuin asiat on taas saatu oikeille raiteilleen. Kitillä on taipumusta päätyä kiperänkuumiin paikkoihin, mutta tällä kerralla päädytään suorastaan jäätäviin tunnelmiin.

Olen Kit-fani, tunnustan. Tykkään Wahlstenin omintakeisen letkeästä kerronnasta, jossa on mukavasti oikeasti nokkelaa kielellistä huumoria. Ritarillinen ja oikeudentuntoinen Kit on mainio hahmo suomalaisessa dekkarikentässä, kannattaa ehdottomasti tutustua!

Ari Wahlsten: Langennut kaupunki
CrimeTime 2023. 255 s.
Äänikirjan lukija Pertti Koivula.

Vinkki: Sarjan kirjat voi huoleti lukea sekalaisessa järjestyksessä, sillä Kitin yksityiselämää kuvataan niukasti tai ei lainkaan.

Arvostelukappale, äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

 

Pari vuotta sitten ilmestynyt Antti Vihisen esikoisdekkari Punainen prinsessa aloitti (ilmeisesti trilogiaksi suunnitellun?) Vaaran värit -sarjan ja löi pöytään melkoiset odotukset jatko-osien suhteen. Vihinen yhdisteli vallan mainiosti suomalaista tamperelaisdekkaria runsaalla fiktiolla höystettyyn lähihistorian eurooppalaiseen terrorismiin.

Kakkososa Sininen enkeli on oivallinen sekin, mutta ei ihan lunasta sille asettamiani odotuksia. Jos tämä olisi ollut ensimmäinen Vihiseltä lukemani kirja, olisin perin tyytyväinen, mutta nyt jäi pikkuisen ja kieltämättä vähän epäreilustikin sellainen olo, että ihan parhaimpaansa tekijä ei valitettavasti nyt yltänyt.

Tällä kertaa Tampereen krp:n komisariot Berglund ja Ruokosalmi tutkivat rikosvyyhtiä, jonka lukija alusta asti tietää jotenkin kytkeytyvän Yhdysvaltojen surullisenkuuluisiin syyskuun yhdennentoista päivän terrori-iskuihin.

Paikallinen entinen rokkitähti Miki Davidson löytyy kotoaan siniseksi maalattuna ja perin kuolleena, puoli päätä seinälle ammuttuna. Samasta asunnosta löytyy tajuttomana ylikonstaapeli Topparin naisystävä. Onko hän epäilty vai todistaja?

Uhri on siis tamperelaisittain erittäin tunnettu henkilö. Davidsonit ovat menestyvää bisnessukua, ja perheyritys on aikoinaan liittynyt osaksi kansainvälistä suuryritystä. Miki on perheen mustalammas, kuten arvata saattaa. Perheen menneisyyteen liittyy tragedia, jota on tarkoin varjeltu julkisuudelta. Mutta liittyykö itse liiketoimiinkin jotain hämärää?

Kuka kukin lopulta on ja miten mikäkin mihinkin liittyy, selviää aikanaan, mutta kiperä vyyhti on jälleen viranomaisten selvitettävänä. Saksan kontaktejakin joudutaan hyödyntämään, ennen kuin asiat ovat jälleen järjestyksessä.

Kuten sanottu, Sininen enkeli ei ihan vedä vertoja Punaiselle prinsessalle. 1970-luvun verityöt olivat kieltämättä kiehtovampi tausta tamperelaismurhalle kuin New Yorkin kaksoistorneihin tehdyt iskut. Tosin tunnustan mielelläni, että Vihinen on onnistunut kuvaamaan tilanteen pilvenpiirtäjässä iskun aikaan todella kylmäävästi! Lämpötilan nousun ja paniikin aistii tekstin kautta vähän turhankin elävästi.

Antti Vihinen: Sininen enkeli
Into 2023. 350 s.
Äänikirjan lukija Jukka Pitkänen.

Vinkki: Kirjat voi lukea haluamassaan järjestyksessä, ei mainittavia juonipaljastuksia ykkösosasta.

Arvostelukappale, äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

 

 

Lupaamani bonusdekkari on Arttu Tuomisen Delta-sarjan viides osa Häväistyt. En pääsääntöisesti kirjoita blogiin juttuja kirjoista, jotka olen ostanut. Olisin todennäköisesti Häväistyistäkin saanut kustantajalta arvostelukappaleen, jos olisin sitä pyytänyt, mutta kuten sanottu, en juurikaan enää pyytele luettavaa kuin aivan poikkeustapauksissa. Olemme kuitenkin tyttäreni kanssa kovia Tuomis-faneja, joten painettu kirja hankintaan aina luettavaksi.

Itsekin luin Häväistyt ihan painetussa muodossa lomamatkalla, mihin tarkoitukseen se sopikin mainiosti: helteisellä kelillä hyytävä luettava on poikaa. Sarjan edellinen osa Vaiettu oli kaikin tavoin superhyvä ja löi lukijasta ilmat pihalle, joten sen perään paluu ehkä sarjan normaalitasolle, mikä sekin on erinomainen, oli vähän armoton Häväistyille.

Pori on Tuomisen tuotannon myötä muuttunut melkoiseksi Suomen Ystadiksi, jossa ihmistä kuolee kuin meren mutaa. Sama meno jatkuu Häväistyissä, tietenkin. Joku sieppaa ja tappaa nuoria, 13-14-vuotiaita tyttöjä. Mitä enemmän asiaa tutkitaan, sitä karmeampia asioita alkaa hahmottua. Kuinka laajasta rikosvyyhdestä oikein on kyse? Miten murhaaja valikoi uhrinsa, miten houkuttelee heidät ansaan? Kuka ihan tavallisilta vaikuttavista miehistä on syyllinen?

Tuominen hallitsee oivallisesti kansainvälisen sarjamurhaajatrillerin rakenteen ja konventiot, ja ne yhdistettynä hänen oivallisiin kertojanlahjoihinsa tuottavat kelpo jännärin. Peruskuviossa vain ei ollut ihan riittävästi yllätyksellisyyttä, jotta se olisi sitä aivan timanttisinta kärkeä.

Sen sijaan nautin todella teoksen siitä puolesta, jossa pureudutaan Porin poliisin yksittäisen työntekijän siviilipuolen ongelmiin. Tällä kertaa fokuksessa on vanhempikonstaapeli Linda Toivonen, jolla on kovin hyvin netin syövereissä viihtyvä 13-vuotias Linnea-tytär… Linda on alkoholisti. Häväistyissä pureudutaan niihin tapahtumiin, jotka ovat juomisen aikanaan laukaisseet. Tutkinta nostaa pahoja asioita sielun syövereistä pintaan, ja juominen jatkuu yhä paheten. Lukuisien muiden alkoholistien tavoin Linda osaa taitavasti peitellä ongelmansa töissä, mutta yksityiselämän puolella homma alkaa lipsua pahasti. Tämän kaiken Tuominen kertoo taitavasti ja realistisesti.

Delta-sarjan seuraava osa Vapahtaja ilmestyy elokuussa.

Arttu Tuominen: Häväistyt
WSOY 2022. 396 s.
Äänikirjan lukija Ville Tiihonen.

Vinkki: Sarjan voi lukea haluamassaan järjestyksessä, joskin suosittelen ilmestymisjärjestystä. Muista myös Tuomisen aiempi Muistilabyrintti-sarja!

Ostettu.

Seppo Jokinen: Siipirikkoiset

 

Viime vuonna ilmestyi juhla-Koskinen eli Seppo Jokisen suositun dekkarisarjan 25. osa Pisara veressä. Siitä kirjoittamassani blogijutussa pohdiskelen enemmänkin, miksi sympaattinen tamperelaiskomisario vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen vetoaa meihin uskollisiin lukijoihin niin vahvasti, että keväällä ilmestyvä uusi Koskis-dekkari on aina kauden odotetuimpia uutuuksia.

Sarja on nyt päässyt tasoihin Päätalon Iijoki-sarjan kanssa ainakin teoslukumäärän puolesta, kun julki on 26. osa Siipirikkoiset. Kansanuutisten kriitikko Kai Hirvasnoro toteaa kritiikkinsä otsikossa, että ”Komisario Koskinen on ennallaan – kaikki hyvin siis”. Tähän toteamukseen on helppo yhtyä, kaikki todella on ennallaan ja lukija kirjan kannet suljettuaan voi olla tyytyväinen saatuaan juuri sitä, mitä toivoikin. Paitsi, jos oli odottanut jotain uutta ja mullistavaa, mikä siis on epätodennäköistä.

Rikosjuoni käynnistyy tällä kertaa sukkelasti, sillä heti alkusivuilla tehdään Iidesjärven rannassa murha, jota miltei päätyvät todistamaan läheisen lintutornin bongarit. Rantavedestä löytyy selkään ammutun miehen ruumis, jonka taskussa on paperilapulle kirjattuna komisario Koskisen nimi ja osoite. Koskinen asustaa tätä nykyä vain kivenheiton päässä murhapaikasta, joten löytö sähköistää Tampereen poliisin väkivaltayksikön tunnelman. Onko mies ollut matkalla Koskisen asunnolle pahat mielessään?

Jokinen kuljettaa tämän tutkinnan rinnalla paria muutakin juonilinjaa, joista toinen liittyy kansainväliseen rahanpesuun ja toiseen liittyvät tamperelaiset katoamistapaukset, jotka eivät jätä Koskisen avopuoliso-alaista Ulla Lundelinin vaistoja rauhaan. Nämä juonikuviot yhdistyvät todellisesta kohtalon oikusta, kun kaksi siipirikkoista nuorta törmää toisiinsa tamperelaispuistometsän siimeksessä. Muutenkin melko ohuilla eväillä mennään muutamin paikoin, mutta lopputulos tietysti ratkaisee.

Sekä rantaveteen tapettu mies että Tampereelle pakeneva rahanpesuparivaljakko ovat lukijalle tuttuja jo parin kirjan takaa, joten Jokinen solmii nyt muutamankin pidempään roikkuneen johtolanganpätkän kiinni. Mitään ei kuitenkaan haittaa, vaikka ei olisi aiempia osia lukenutkaan tai vaikka ei niistä kaikkia yksityiskohtia enää muistaisikaan (kuten minä).

Hirvasnoro toteaa kritiikissään, että tämänkertainen Koskis-dekkari on kaikesta huolimatta vähän tasapaksu. Siitäkin olen kyllä samaa mieltä. Ihan kärki-Koskinen Siipirikkoiset ei minunkaan mielestäni lukeudu. Yksityiselämän puolella Sakari Koskinen rimpuilee edelleen samojen tuttujen ongelmien parissa. Kun avopuoliso on samalla myös oma alainen, ongelmia seuraa Koskisellekin, minkä ei pitäisi olla hänelle mikään yllätys. Esimiestyö ei ole Koskisen vahvinta aluetta, enkä näe, että hänestä koskaan varsinaista mallipomoa ehtii sukeutuakaan. Mutta naisasioihin toivoisin pikapuoliin jotain kunnon ratkaisua.

Kepeämpää puolta dekkarissa tuovat paitsi Koskisen sydämenasiat myös työntekijöiden hurahdus suopotkupalloon sekä Koskisen vesikilpikonniin liittyvä episodi. Tällä kertaa nämä humoristisemmat osuudet eivät saaneet suupieltäni kuin korkeintaan vienosti värähtämään.

Seppo Jokinen: Siipirikkoiset
CrimeTime 2021. 373 s.

Arvostelukappale.

Komisario Koskisesta kertovan sarjan kaikki kirjat:

Koskinen ja siimamies. Karisto, 1996. 

Koskinen ja raadonsyöjä. Karisto, 1997. 

Koskinen ja pudotuspeli. Karisto, 1998. 

Koskinen ja taikashow. Karisto, 1999. 

Koskinen ja kreikkalainen kolmio. Karisto, 2000.

Hukan enkelit. Karisto, 2001. 

Piripolkka. Karisto, 2002. 

Vilpittömässä mielessä. Karisto, 2003.

Suurta pahaa. Karisto, 2004. 

Sana sanaa vastaan. Karisto, 2005. 

Hiirileikki. Karisto, 2006. 

Viha on paha vieras. Karisto, 2007. 

Kuka sellaista tekisi. Karisto, 2008. 

Lyöty mies. Karisto, 2009. 

Räätälöity ratkaisu. Karisto, 2010. 

Ajomies. Crime Time, 2011. 

Hervantalainen. Crime Time, 2012.

Vihan sukua. Crime Time, 2013. 

Mustat sydämet. Crime Time, 2014. 

Kuolevaksi julistettu. Crime Time, 2015. 

Rahtari. Crime Time, 2016. 

Vakaasti harkiten. Crime Time, 2017. 

Lyödyn laki. Crime Time, 2018. 

Rottasankari. Crime Time, 2019. 

Pisara veressä. Crime Time, 2020. 

Seppo Jokinen: Pisara veressä

Seppo Jokisen ensimmäinen tamperelaisesta rikospoliisi Sakari Koskisesta kertova dekkari Koskinen ja siimamies (Karisto) ilmestyi vuonna 1996. Siitä pitäen Jokinen on julkaissut uuden Koskis-dekkarin säntillisesti joka vuosi, joten nyt käsissä oleva uunituore Pisara veressä on jo 25. osa sarjaa. Vuonna 2009 ilmestynyt Lyöty mies (Karisto) on tosin novellikokoelma, mutta sekin liittyy saumattomasti sarjaan.

Muistiinpanojeni mukaan olen lukenut ensimmäisen Koskiseni vuonna 1999 ja aloittanut väärästä päästä eli silloin ilmestyneestä uunituoreesta Koskinen ja taikashow -dekkarista. Seuraavan vuoden aikana olen lukenut aiemmat osat ja uusimman eli Koskinen ja kreikkalainen kolmio (Karisto, 2000).

Olen uudelleen lukemisen jälkeenkin sitä mieltä, että sekä Taikashow että Kreikkalainen kolmio ovat Koskis-sarjan heikoimpia lenkkejä. Jotain Jokisen kerronnan lumovoimasta siis kertoo, että siitä huolimatta, että olen näistä aloittanut, olen jäänyt tukevasti koukkuun. Uusi Koskis-dekkari on joka vuosi tavalla tai toisella hankittu kotiimme ja myös luettu. Suurimman osan olen lisäksi kerrannut kuuntelemalla ne äänikirjoina.

Olen aiemmissakin jutuissani miettinyt, mikä Jokisen kirjoitustyylissä oikein kiehtoo. Enkä tosiaankaan ole ainoa fani, sillä Seppo Jokisen dekkarit ovat vuodesta toiseen kevään Mitä Suomi lukee -listan TOP10:ssä.

Jokisen kerrontatapa on konstailematon ja lämmin. Sakari Koskinen on mukava mies, jonka kanssa varmasti suurin osa lukijoista istuisi mielihyvin iltaa oluttuopin äärellä tamperelaisessa pubissa. Koskinen ei ole miesmallimaisen komea, mutta raamia on sen verran, että naiskollegat kuvailevat häntä karhumaiseksi, jopa nallemaiseksi turvalliseksi mieheksi.

Koskisella ei ole luurankoja kaapeissa eikä isoja henkilökohtaisia ongelmiakaan, jos ei nyt välillä pahaksi äityvää pyöräilyhimoa sellaiseksi voi laskea. Vähän hänessä on yllytyshullunkin vikaa, mistä todistaa taannoinen maratonjuoksureissu Australiaan. Mutta enää eivät päälle kuusikymppisen miehen polvet kestä maratoneja, joten on tyydyttävä pyöräilyyn.

Vuosikymmenten mittaan lukija on päässyt seuraamaan Sakari Koskisen perhe-elämän käänteitä, joihin on mahtunut niin avioero, avoleskeytyminen, ukkiutuminen kuin yhteen muutto pitkäaikaisen kollegan kanssa. Naisasioissa Koskinen on hellyttävän mutta paikoin myös raivostuttavan kömpelö. Mutta varmasti moni lukija tuntee minun tavallani sympatiaa tätä hyvin tavallisen oloista miestä kohtaan. Jokinen myös todistaa Koskisen avulla, että sydämen asiat ovat kiemuraisia vielä varttuneemmallakin iällä.

Vuosikymmenten mittaan Koskinen on myös edennyt urallaan rikoskomisarioksi. Se on ollut paperitöitä ja byrokratiaa kaihtavalle toiminnan miehelle osittain kova pala, eivätkä esimiehet aina ole olleet kovin ymmärtäväisiä, kun Koskinen on osallistunut ryhmänsä mukana kenttätutkimuksiin. Omien pitkäaikaisten työtoverien esimieheksi päätyminen on sekin ollut paikoin ongelmallista, varsinkin, kun Koskisen vuorovaikutustaidoissa olisi petraamisen varaa.

Toisaalta Koskisen tutkintaryhmä ei ole muutenkaan helpoimmasta päästä, mitä johdettavuuteen tulee. Asia korostuu tässä uusimmassa kirjassa, kun Koskisen ryhmään tulee kauan kaivattua vahvistusta kajaanilaisesta Karri Kurjenahosta. Uuden työntekijän ei ole kovin helppoa päästä sisään vanhojen konkarien, kuten Pekin, Kaation ja VP:n muodostamaan tiiviiseen yhteisöön. Koskisen on jälleen terästäydyttävä, jotta esimiestyö tulee edes jotenkuten säällisesti hoidettua.

Jokisen poliisit ovat perin tavallisia ihmisiä arkisine iloineen ja suruineen. Samalla ymmärtävällä lämmöllä hän kirjoittaa usein myös rikollisista. Inhottavienkin rikosten takaa löytyy usein rikki menneitä ihmisiä, joiden paha olo purkautuu väärinä tekoina.

Pisara veressä on Koskis-sarjan 25-vuotisjuhlaosa, ja kenties juuri juhlan kunniaksi palataan osin yli kolmenkymmenen vuoden taakse muistelemaan aikaa, jolloin Koskinen vielä palveli järjestyspoliisin konstaapelina. Koskinen törmää menneisyyteensä kollegansa Siiri Peipon kirjoittamassa dekkarissa, jossa on selvästi käytetty vanhaa reaalimaailman rikostapausta pohjana. Kuka on vuotanut vanhan tutkinnan tietoja Peipolle?

Yllättäen käy ilmi, että Peipon romaani sysää liikkeelle vanhaan selvittämättä jääneeseen rikokseen liittyviä väkivaltaisia tapahtumia. Niiden selvittelyssä poliisi haparoi pitkään pimeässä, mutta Koskisen alitajunta, pitkä kokemus ja vanha kunnon jalkatyö tuottavat jälleen kerran toivottua hedelmää. Sitä ennen on asianmukainen kuuma tilanne kunnon poliisiromaanin perinteiden mukaisesti.

Edellisen kirjan eli Rottasankarin (CrimeTime, 2019) tapauksen langanpäistä osa jäi roikkumaan ja niitä sivutaan tässä osassa sen verran, että lukija voi kohtalaisen tyynin mielin jäädä odottamaan 26. osan ilmestymistä ensi keväänä. Silloin Komisario Koskinen -sarja saavuttaa Päätalon Iijoki-sarjan mitan ainakin, mitä teoslukumäärään tulee.

Seppo Jokinen: Pisara veressä
CrimeTime 2020. 368 s.
Arvostelukappale.

Komisario Koskisesta kertovan sarjan kaikki kirjat:

Koskinen ja siimamies. Karisto, 1996. 

Koskinen ja raadonsyöjä. Karisto, 1997. 

Koskinen ja pudotuspeli. Karisto, 1998. 

Koskinen ja taikashow. Karisto, 1999. 

Koskinen ja kreikkalainen kolmio. Karisto, 2000.

Hukan enkelit. Karisto, 2001. 

Piripolkka. Karisto, 2002. 

Vilpittömässä mielessä. Karisto, 2003.

Suurta pahaa. Karisto, 2004. 

Sana sanaa vastaan. Karisto, 2005. 

Hiirileikki. Karisto, 2006. 

Viha on paha vieras. Karisto, 2007. 

Kuka sellaista tekisi. Karisto, 2008. 

Lyöty mies. Karisto, 2009. 

Räätälöity ratkaisu. Karisto, 2010. 

Ajomies. Crime Time, 2011. 

Hervantalainen. Crime Time, 2012.

Vihan sukua. Crime Time, 2013. 

Mustat sydämet. Crime Time, 2014. 

Kuolevaksi julistettu. Crime Time, 2015. 

Rahtari. Crime Time, 2016. 

Vakaasti harkiten. Crime Time, 2017. 

Lyödyn laki. Crime Time, 2018. 

Rottasankari. Crime Time, 2019. 

Pisara veressä. Crime Time, 2020. 

Jatkuu! - Miksi luen dekkarisarjoja ja neljä koukuttavaa kotimaista sarjaa.

Helsingin Sanomien Suvi Ahola ruoti toukokuussa Lauantaiesseessään sarjamuotoisten romaanien suosiota ja löysi ainakin kolme syytä, miksi sarjoja suositaan. Ensimmäinen on kaupallinen: ”Ideasta asti sarjoiksi tietoisesti rakennetut dekkarit ja trillerit myyvät ympäri maailmaa hillittömästi, ja onnistuneeksi havaittu konsepti sopisi varmasti muunkin kirjallisuuden kustantajille.” Toinen Aholan löytämä selitys on psykologinen: ”… kirjailijan luoma maailma on niin kiinnostava, että lukija haluaa palata siihen yhä uudelleen. Samat henkilöt, tuttu miljöö ja ennalta-arvattava juoni luovat turvallisuutta.” ”Joskus se [tarina] on yksinkertaisesti liian suuri mahtuakseen yhden kirjan kansien väliin”, on Aholan kolmas selitys ilmiölle.

Kaikki nämä ovat varmasti ihan tosia ja hyviä selityksiä. Ahola mainitsee erikseen nimenomaan dekkarigenren: ”Siinä­hän sarjallisuus on suorastaan sääntö.” Niinhän se taitaa olla. Äkkiseltään tyystin sarjattomia dekkareita kirjoittavista dekkaristeista tulee mieleen vain Antti Tuomainen, jonka teokset ovat kovasti mieleeni ja osittain juuri siksi, että ne eivät muodosta mitään sarjaa. Minullakin on toki monia mieluisia sarjoja, joita olen parhaimmillaan (vai pahimmillaan?) seurannut jopa yli kahdenkymmenen osan verran.

Monesti kuitenkin tuntuu pitkää sarjaa kirjoittavan kirjailijan veto loppuvan, idea kuluvan loppuun tai minä muuten vain kyllästyn matkan varrella. Joihinkin entisiin suosikkeihin olen saattanut työlääntyä niin, että olen tehnyt aktiivisen lopettamispäätöksen, toiset taas ovat vain kuin huomaamatta jääneet unholaan. Kun sarjan osia on rästissä jo useampia, tuntuu helpoimmalta vain antaa olla ja lukea jotain muuta. Kirjoja ja dekkareita kun maailmassa riittää.

Suhtautumiseni (pitkiin) dekkarisarjoihin on siis hieman ristiriitainen. Toisaalta janoan jatkoa moniin sarjoihin, joita olen seurannut vuodesta toiseen. Toisaalta taas toivon usein salaa ja välillä ihan julkisestikin, että seuraamani sarja päättyisi kunniallisesti ja kirjailija, jonka tyylistä pidän, kirjoittaisi vaihteeksi jotain muuta.

Tuttujen henkilöiden pariin on tosiaan monesti mukavaa ja turvallista palata. Joistakin dekkareiden henkilöistä on vuosikymmenten mittaan tullut jo kuin ystäviä, joiden kuulumisia on mukava päivittää hyvän tarinan lomassa. Olen vuodattanut kyyneleitäkin, kun pitkään seuraamani romaanihenkilö on kuollut.

Tällaisesta rakkaasta tutusta sarjasta on ehdottomasti kysymys Seppo Jokisen komisario Sakari Koskisesta ja hänen tiimistään kertovissa kirjoissa. Uutta Koskis-dekkaria odotetaan meillä edelleen melko malttamattomana, ja viime vuosina odotus on palkittu jo melko varhain keväällä. Tänä vuonna ilmestyi 24. Koskinen eli Rottasankari. Ensimmäinen, Koskinen ja siimamies, ilmestyi vuonna 1996, ja siitä lähtien sarja on täydentynyt kirjalla vuodessa.

On selvää, ettei mikään kirjasarja voi säilyä täysin tasalaatuisena näin pitkään, ja Jokisen kirjoittamassakin sarjassa on muutamia osia, jotka eivät nyt ole olleet varsinaisesti pettymyksiä mutta selvästi heikompia kuitenkin. Vaativat lukijat (= minä) odottavat, että kirjailija uudistuu, mutta mitään kovin rankkoja revittelyjä ei kuitenkaan helposti sulateta. Kirjoissa Tampere on enemmän kuin pelkkä miljöö, joten Koskinen kumppaneineen saisi mieluusti pysyä Tampereella. Tosin lämpenin Australiaan sijoitettua osaakin kohtaan luettuani (oik. kuunneltuani) sen uudelleen. Koskis-dekkarit edustavat myös realistista poliisidekkaria, joten mielellään pysytellään erossa kovin absurdeista aineksista, kiitos!

Rottasankari sijoittuu mittavan Koskis-sarjan parempaan puolikkaaseen, vaikka siinä onkin jonkinlaisia käynnistysvaikeuksia. Jokinen on osoittanut taitavansa myös räjähtävän aloituksen dekkarissaan Vihan sukua, joka on edelleen suosikkini. Siihen verrattuna Rottasankari alkaa rikollisen laiskasti. Koskinen lähettää kaksi alaistaan puhuttamaan taksikuskia, joka on hylännyt ajokkinsa asiakkaineen keskelle Tammerkosken siltatyömaata ja viskannut avaimet koskeen. Kaikkien yllätykseksi mies ampuu kohti poliiseja. Vaikka henkilövahinkoja ei tule, seuraa välikohtauksesta koko joukko harmeja komisariolle.

Samaan rytäkkään poliisi hälytetään messukeskuksessa pidettäville Rakentaja-messuille, koska messukeskusta on uhattu pommilla. Uhkaus osoittautuu sekin aikanaan aiheettomaksi, mutta melkoista sähinää se saa aikaan. Tälle keikalle lähtee Koskinen itsekin.

Kolmas juonilinja liittyy yksin asuvaan nuoreen naiseen, joka riitautuu miesystävänsä kanssa. Erimielisyydet suhteen laadusta johtavat lopulta siihen, että mies päättää hukuttaa naisen tämän omaan kylpyammeeseen. Teko sujuukin miehen suunnitelmien mukaan, mutta miehen poistuttua asunnosta paikalle syöksyy kaiken viereisestä kerrostalosta nähnyt nuori mies. Hän nostaa naisen ammeesta, soittaa hätäkeskukseen ja elvyttää uhria niin, että tämä pelastuu. Ennen ambulanssin tuloa mies kuitenkin häipyy paikalta.

Lukija tietää koko joukon enemmän kuin poliisi, koska tapahtumia avataan niin pommiuhkaajan kuin salaperäisen hengenpelastajankin näkökulmista. Lukija joutuu jännittämään, pääsevätkö poliisit oikeisiin johtopäätöksiin ajoissa vai eivät ja mitä tapahtuu, mikäli eivät. Monet edistysaskeleet tutkinnassa syntyvät puhtaan sattuman kautta, tiedonmuruja yhdistelemällä ja vain oikeaan aikaan oikeaan paikkaan osumalla. Mutta epäonneakin Tampereen poliiseilla on matkassaan.

Koskis-dekkareihin kuuluu olennaisena osana sekä poliisilaitoksen että poliisien yksityiselämän koukeroiden seuraaminen. Sakari Koskinen ei vieläkään tunne oloaan kovin mukavaksi, kun hän joutuu tekemään esimiestyötä eli esimerkiksi puuttumaan alaistensa työkäyttäytymiseen. Tällä kertaa nousee esille myös, että on kimuranttia olla oman kumppaninsa suora esimies. Koskisen ja Ullan perhe-elämäkään ei ole aivan ruusunhohtoista, ja nouseepa Koskisen mieleen paitsi ajatus edessä häämöttävistä eläkepäivistä myös oman rauhan kaipuu. Oliko sittenkin hätiköityä luopua omasta asunnosta?

Epäilemättä tulossa on ainakin vielä 25. Koskinen, todennäköisesti enemmänkin. Toistakymmentä vuotta sitten Jokinen vakuutti Helsingin kirjamessuilla, että Koskinen ratkoo hänen kanssaan rikoksia vielä vanhainkodissakin. Nähtäväksi jää, mutta toivossa on hyvä elää!

Miltei Seppo Jokisen ja komisario Koskisen niskaan hengittää Jarkko Sipilä omalla Takamäki-sarjallaan, josta tänä keväänä ilmestyi 19. osa Uhripeli. Tätä Helsingin poliisin murharyhmästä kertovaa sarjaa en ole seurannut aivan yhtä tarkasti ja uskollisesti kuin Jokisen Koskisia, mutta suurimman osan Takamäki-dekkareistakin lienen lukenut. Sipilän tyyli on vielä ainakin muutamaa astetta realistisempi kuin Jokisen, eivätkä hänen henkilönsä ole muodostuneet samalla tavalla läheisiksi kuin Koskinen alaisineen.

Pitkän sarjan hyvät ja huonot puolet ovat näkyneet komisario Takamäen ryhmästä kertovissa kirjoissakin. Pian pari vuosikymmentä jatkuneessa realistisessa poliisidekkarisarjassa näkyy yllättävän hyvin, miten maailma ja poliisityö siinä sivussa ovat muuttuneet niin hyvässä kuin pahassakin. Uhripelissä muutos on hyvin konkreettista, sillä Takamäen ryhmästä on lähtenyt yksi keskeinen kantava voima, ataripoliisi Suhonen. Mies on saanut lopullisesti tarpeekseen johdon osoittamasta epäluottamuksesta ja poliisiin pesiytyneestä kyttäysmentaliteetista ja on anonut siirtoa järjestyspoliisiksi. Lukijan ei kuitenkaan tarvitse pettyä, sillä Suhonen on kyllä mukana tarinassa edelleen.

Uhripeli eroaa myös juoneltaan monista aiemmin lukemistani Sipilän sarjan kirjoista, sillä siinä ei tällä kertaa ole kyse järjestäytyneestä rikollisuudesta. Nyt seurataan Mika Kososta, joka on pari vuotta sitten viiltänyt entisen vaimonsa kurkun auki parin yhteisen viisivuotiaan Elli-tytön nähden. Hirmuteon syynä ovat Kososen pahat mielenterveysongelmat, joiden takia hän uskoo vaimonsa olevan noita, paholainen, joka manipuloi kaikkia miestään vastaan. Paha on yksinkertaisesti tapettava. Sipilä kuvaa hyytävästi kammottavaa vainoamisasetelmaa, jossa uhrin hyväksi on vaikea tehdä mitään konkreettista.

Pari vuotta myöhemmin Kosonen karkaa Niuvanniemen pakkohoitolaitoksesta Kuopiosta ja suuntaa välittömästi Helsinkiin. Koska vaimo ei kaikesta huolimatta kuollutkaan, on Kososen jatkettava tehtäväänsä ja hoidettava se loppuun. Tässäkin dekkarissa lukija on yleensä poliiseja jonkin verran edellä, koska näkökulmia vaihdellaan Kososen vaimon ja poliisien välillä. Taas joudutaan jännittämään, ehtivätkö poliisit ajoissa vai tekeekö Kosonen, mitä uhkaa. Melkoisen täpärille joudutaan! Tällä kertaa Sipilä rasittaa lukijoita vähemmän poliisin rutiinitoimien kuvauksella kuin muutamissa aiemmissa lukemissani. Poliisin toimintaan vaikuttavaa politiikkaa sen sijaan roimitaan kunnolla.

Oma päätelmäni on, että sen paremmin Jokinen kuin Sipiläkään ei ensimmäisiä sarjojensa dekkareita kirjoittaessaan aavistanut, että tulossa olisi kaksi- tai jopa kolmikymmenosainen sarja. Kummallakin kirjojen rikostarinat ovat itsenäisiä, vaikka taustalla henkilöiden elämät etenevät omaa, melko verkkaista tahtiaan. Kirjoja ei mielestäni ole pakko lukea ilmestymisjärjestyksessä, vaan sarjaan tutustumisen voi hyvin aloittaa mistä kohtaa tahansa.

Toisenlaisista lähtökohdista ovat omia sarjojaan suunnitelleet JP Koskinen ja Marko Kilpi. JP Koskisen Murhan vuosi -sarjassa on tiedetty alusta asti olevan kaksitoista osaa, joista jokainen sijoittuu omaan kuukauteensa. Alkuun lähdettiin Tammikuun pimeästä sylistä ja tänä vuonna ilmestyi Toukokuun tuonen kukat. Minäkertoja Juho Tulikoski toimii yksityisetsivänä enonsa Kalevi Arosuon etsivätoimistossa. Arosuo on entinen rikostutkija, mutta on joutunut lähtemään ennen aikojaan eläkkeelle. Miksi, sitä ei Juho tiedä. Sarjan tapahtumat sijoittuvat Hämeenlinnaan.

Arosoiden suku on riitaisaa, ja Juhollakin on erimielisyyksiä taiteilijaisän perinnön jaosta sisarensa Johannan kanssa. Riitely vain on hankalaa, koska Johanna on jostain syystä asettunut Ukrainaan. Sukulaiset kuitenkin hääräilevät siihen malliin, että jokaisella taitaa olla jotain salattavaa menneisyydessä tai nykyisyydessä, jollei molemmissa. Tämä on tarinan pitkä linja, joka etenee ainakin toistaiseksi hyvin verkkaisesti. Toiseksi pisin juonilinja ovat vanhat tosielämän rikokset, joita Arosuo huvikseen ratkaisee, kun toimistossa ei ole akuutteja kiireitä. Edellisessä ja tässä uusimmassa teoksessa on työn alla ollut Anneli Auerin miehen murha (tosin kuvittelin sen jo ratkenneen edellisessä osassa, mutta ilmeisesti erehdyin).

Varsinainen pääjuoni on jokaisessa kirjassa itsenäinen, joten tätäkin sarjaa voi mainiosti lukea myös epäjärjestyksessä. Itseltänikin on edelleen aloitusosa lukematta, mutta se ei ole pahemmin haitannut. Voin sen vielä jossain vaiheessa lukea.

Toukokuun tuonen kukissa pääjuoni liittyy kahdeksan vuoden takaiseen onnettomuuteen, jossa Elena ja Lauri Hukkasen ainoa poika Marco jäi rauhallisella omakotialueella rattijuopon yliajamaksi. Aikuinen Marco oli itsekin tukevassa humalassa onnettomuushetkellä ja yliajajan todistuksen mukaan Marco horjahti suoraan hänen autonsa eteen. Joka tapauksessa rattijuoppo ajoi Marcon yli ja tämä kuoli päähän saamansa vamman takia. Syyllinen jäi kiinni tekopaikalta ja on kärsinyt rangaistuksensa, mutta Marcon vanhemmat eivät ole tyytyneet miehen lievänä pitämäänsä rangaistukseen.

Nyt Marcon entinen huone kotitalossa on lopulta siivottu ja sieltä on löytynyt tiliotteita, joissa näyttäisi olevan jotakin kiinnostavaa. Poliisi ei kuitenkaan niitä suostu enää tutkimaan, koska tapaus on heidän näkemyksensä mukaan selvitetty kaikin puolin. Arosuota tapaus tuntuu kiinnostavan ja toimisto ottaa sen tutkittavakseen. Miehet alkavat kaivella tapausta ja pyytävät alkuun Arosuon poliisituttavilta siihen liittyvät asiakirjat. He käyvät puhuttamassa tapahtumapaikan tuntumassa asuvia todistajia, tekijää itseään sekä tiliotteesta löytyvien nimien avulla myös Marcon ystäviä. 

Lukijalle ei ole yllätys, että sitkeä työ alkaa tuottaa tuloksia. Käy myös ilmi, että tapauksen kaivelu on jokseenkin vaarallista. Jälleen Juho on toimiston väestä se, joka joutuu ihan fyysiseen vaaraan tapauksen selvittelyssä.

Tuttuun tapaan myös Juhon naisystävällä Helillä on meneillään oma tutkimuksensa, johon Juho joutuu osallistumaan. Niinpä on alkuun vaikea tietää, kumpaan tapaukseen Juhoon kohdistuvat yllättävät uhkaavat tapahtumat liittyvät. Myös Hämeenlinnan poliisi kiinnostuu Arosuon toimistosta aiempaa aktiivisemmin.

Koskisen dekkarit ovat melko lupsakoita, vaikka kiperiä tilanteitakin aina on. Mukana on leppoisaa huumoria, joka kohdistuu milloin mihinkin yhteiskunnalliseen tai paikalliseen kaupunkipoliittiseen ilmiöön.

Lupsakka ja leppoisa ovat adjektiivit, jotka tulevat viimeisten joukossa mieleen Marko Kilven Undertaker-sarjasta! Sarjassa on tähän mennessä ilmestynyt kolme osaa eli Kuolemantuomio - Undertaker 1, Kuolemanenkeli – Undertaker 2 ja viimeisin tänä keväänä ilmestynyt Kuolemanlaakso – Undertaker 3. Mikäli olen oikein ymmärtänyt, Kilvellä ei ole aivan yhtä tarkkaa suunnitelmaa sarjan lopullisesta pituudesta, mutta puhetta on ollut, että ainakin kuusi osaa siihen tulee, kenties enemmänkin. Joka tapauksessa kirjasarjan perusidea syntyi kertarysäyksellä.

Undertaker-sarja eroaa yllä esitetyistä monella tavalla. Yksi keskeisimpiä eroja mielestäni on, että tätä sarjaa kannattaa ehdottomasti lukea ilmestymisjärjestyksessä ja aloittaa alusta. En oikein osaa kuvitella, mitä kirjasta saisi ylipäätään irti, jos aloittaisikin vaikka tästä kolmannesta. Mutta toki niinkin saa tehdä, ei sillä. Mutta ei kannata.

Sarjassa on nimittäin tarina, joka jatkuu useine rönsyineen kirjasta toiseen. Joitakin juonihaaroja saadaan ainakin väliaikaisesti solmittua nippuun, mutta ne saattavat lähteä ennalta arvaamatta rönsyilemään uudelleenkin.

Hautausurakoitsija Jarmo Kivi on edelleen erikoisimpia dekkaripäähenkilöitä, johon olen lukijaurani aikana törmännyt. Hautaustoimiston pyörittäminen on mitä parhain peitetoiminta rankalle rikolliselle toiminnalle. Kivi ei totisesti vähästä hätkähdä eikä häikäile. Kilpi on myös onnistunut lisäämään tarinan kierroksia kirja kirjalta, mikä tuntuu melkoiselta tempulta, kun missään vaiheessa ei ole mitään leppoisaa ollut lähimaillakaan.

Kuolemanlaaksossa avataan aiempaa enemmän Kiven menneisyyttä ja kerrotaan hänen aikaisemman perheensä kohtalosta. Itse asiassa kirjan nimi viittaa ainakin tähän juonihaaraan. Sen sijaan Kiven kytköksiä Saksaan ja Saksan poliisissa työskentelevään pomoonsa (?) ei avata yhtään lisää, vaan oikeastaan ne vain vilahtavat jossain vaiheessa.

Kiven vaikeudet jatkuvat ja pahenevat. Arkkivihollinen Rundi on onnistunut pääsemään hänen jäljilleen ja pelottavan liki. Häikäilemätön rikollinen uhkaa paitsi Kiveä myös tämän perhettä. Kiven käsiin päätynyt miljoonan arvoinen huumelasti pitäisi kiireesti muuttaa rahaksi, tai Rundin Kiven perään usuttamat tappajat tekevät miehestä perheineen selvää. Kiven onni tuntuu kääntyvän, ja tilanne karkaa käsistä kriittisellä hetkellä krematoriossa.

Mutta Kivi on kova kuin kivi eikä viimeistä sanaa ole vielä sanottu. Miehellä on hihassaan odottamattomia salaisia aseita. Otteet muuttuvat yhä kovemmiksi, eikä uuden kilpimiehen Tuomaksen hermo tahdo kestää. Ihmisten, olkoonkin rikollisten, tappaminen on hänelle liikaa. Lisäksi Tuomakselle alkaa valjeta, mikä oli Kiven osuus hänen veljensä itsemurhassa. Tuomas haluaa lopettaa, mutta miten se onnistuisi? Kiven pettäminen olisi valtava riski.

Kuolemanlaakso päättyy vielä karmivampaan koukkuun kuin edelliset osat. On se mahdollista, uskokaa pois. Ylipäätään tätä dekkaria lukee silmät pyöreinä ja hiukset pystyssä!

Seppo Jokinen: Rottasankari
CrimeTime 2019. 368 s.

Jarkko Sipilä: Uhripeli
CrimeTime 2019. 300 s.

JP Koskinen: Toukokuun tuonen kukta
CrimeTime 2019. 280 s.

Marko Kilpi: Kuolemanlaakso – Undertaker 3
CrimeTime 2019. 350 s.

Kaikki arvostelukappaleita.