Niklas Natt och Dag: 1793

Tämän vuoden Helmet-lukuhaasteessa on kohta Kirja sijoittuu aikakaudelle, jolla olisit halunnut elää (41). Jossain lukemassani haastattelussa kirjailija Kaari Utriolta kysyttiin, millä historian aikakaudella hän olisi halunnut mieluiten elää, hän kun on kirjoittanut koko joukon vetäviä historiallisia romaaneja ja tietokirjoja. Vastaus oli napakka: ”En millään! Nykyhetki on paras.” Perustelut vakuuttivat. Esimerkiksi lääketiede on tehnyt valtavia edistysaskeleita vasta aivan viime vuosina, ja sellaiset nykyihmiselle itsestään selvät asiat kuin vaikkapa antibiootit, ovat hyvin tuore keksintö.

Tämä kysymys ja erityisesti vastaus nousivat moneen kertaan mieleeni kuunnellessani ruotsalaisen Niklas Natt och Dagin (kyllä, kirjailijan sukunimi on Natt och Dag, suku on yksi vanhimmista Ruotsin aatelissuvuista) historiallista romaania 1793. Nimensä mukaisesti teos sijoittuu vuoteen 1793 ja sen fyysisenä miljöönä on silloinen Tukholma ja erityisesti sen nurja puoli. Natt och Dag kutsuu teoksensa tyylilajia Bellman Noiriksi.

Kustaa III on murhattu vain vuotta aiemmin ja valtakunta tuntuu olevan kaaoksessa. On vaikea sanoa, huomasivatko kansan alemmat kerrokset toisaalta juuri minkään muuttuvan arjessaan. Se oli yhtä kaikki kammottavaa eloonjäämistaistelua köyhyyden, nälän ja tautien riivaamissa löyhkäävissä kaupunginosissa, joita virkavallan edustajat pitivät mielivaltaisessa otteessaan.

1793 on luokiteltu myös historialliseksi dekkariksi, enkä sitä lähde kiistämään. Tarinan ytimessä on kammottava rikos, jota selvitetään ja joka lopussa ratkaistaankin, mutta se oli minulle ennen kaikkea historiallinen romaani ja nautin (ja kärsin!) nimenomaan sen sisältämästä historiallisesta tarkkuudesta ja inhorealistisesta kuvauksesta.

Rakenteellisesti romaani jakaantuu neljään osaan, jotka eivät sijoitu kronologiseen järjestykseen. Ensimmäisen osan alussa likaviemärinä toimineesta Fatburenin lahdenpoukamasta löytyy kammottava ruumis, jolla ei ole raajoja, kieltä eikä silmiä. Valtataistelun aallot ovat lyöneet myös oikeuslaitokseen, ja Tukholman poliisi kärvistelee juonittelun kourissa.

Murhatapauksen saa vaivihkaisesti tutkittavakseen lainoppinut Cecil Winge, joka on saavuttanut mainetta totuutta sitkeästi etsivänä lakimiehenä. Oikeudenkäynneissä hän on poikkeuksellisesti antanut myös syytetylle mahdollisuuden kertoa oman näkökulmansa asioihin. Se ei ollut yleinen käytäntö, koska oikeudelta odotettiin ennen kaikkea tehokkuutta.

Winge sairastaa tuberkuloosia, joka on hitaasti mutta varmasti tekemässä miehestä lopun pikapuoliin. Yksin hän ei jaksa vaikeaa tapausta ratkaista, joten hän palkkaa apulaisekseen miehen, joka onki ruumiin kuiville. Mies on kruununraakki Mickel Gardell. Sodissa vammautuneita miehiä autettiin siten, että heidät otettiin valtion leipiin hoitamaan siveyspoliisin tehtävää. Palkka oli huono, mutta epäviralliset luontoisedut monien mieleen. Siveyspoliisin piti huolehtia, että kaupungin kehruuhuoneella riitti työvoimaa. Kehruuhuone oli kammottava pakkotyölaitos, jota täytettiin ja johdettiin täysin mielivaltaan perustuen. Köyhällä ei ollut oikeusturvaa tai ihmisarvoa.

Mickel Gardell oli menettänyt toisen kyynärvartensa meritaistelussa. Täyspuinen proteesi on kammottava ase, jota Mickel joutuu usein käyttämään tapausta selvitettäessä. Tehtävä Wingen apulaisena on Gardellille mieluinen, sillä hän on inhonnut työtään siveyspoliisina ja pyrkinyt parhaansa mukaan välttelemään työtehtäviään ja muita samaa tehtävää hoitavia.

Tärkeä syy sille, miksi Winge palkkaa juuri Gardellin, on tämän sotavamma. Gardell mitä ilmeisimmin tietää melko paljon amputaatiosta. Vedestä löytyneen torson raajat on nimittäin amputoitu eri aikoihin. Voiko ruumiista päätellä, milloin ja missä järjestyksessä amputoinnit on tehty ja millaisissa oloissa se on tapahtunut? Ruumiin henkilöyden selvittäminen tuntuu mahdottomalta mutta se on välttämätöntä rikoksen ratkaisemiseksi. Kaksikko saa nopeasti huomata, että asian penkominen ärsyttää joitakin hyvin vaikutusvaltaisia tahoja.

Teoksen toisessa osassa kerrotaan aiemmista tapahtumista nuoren Kristofer Blixin näkökulmasta. Blix on nuoresta iästään huolimatta myös sotaveteraani, sillä hän on työskennellyt välskärin apulaisena sodassa. Blix yrittää painaa kammottavat sotakokemuksensa unohduksiin. Tavoitteena on myös rikastua Tukholmassa. Valitettavasti nuorukainen kuitenkin joutuu huijatuksi ja päätyy lopulta todella pahoihin vaikeuksiin. Osan tarinastaan hän kirjoittaa kirjeiden muotoon ja osoittaa ne kuolleelle siskolleen. Blixin tarina luonnollisesti liittyy rikosjuoneen.

Kolmannessa osassa päähenkilönä on nuori Anna Stina, joka päätyy syyttömänä kehruuhuoneelle. Kammottava kohtalo ei onnistu lannistamaan naista, ja vastoin kaikkia odotuksia hän alkaa suunnitella epätoivoista pakoa ennen kuin on liian myöhäistä. Anna Stinan pakoyrityksen kuvaus on vähintään yhtä piinaava kuin se, mitä Blixen joutuu velkavankeudessaan tekemään. Anna Stinankin tarina tietysti nivoutuu lopulta kokonaisuuden palaseksi.

Viimeisessä osassa Winge ja Gardell onnistuvat nappaamaan syyllisen, jonka tarina on sekin kammottava ja perin lohduton. Natt och Dag näyttää, miten hirviö syntyy. Rikollinen on aina myös itse ollut uhri, lienee yksi 1793-teoksen keskeisistä ajatuksista. Entä mikä sitten on oikeudenmukainen rangaistus silmittömän hirviömäisestä rikoksesta? Siihenkin Natt och Dag on löytänyt pysäyttävän vastauksen.

1793 oli kummallisen ristiriitainen lukukokemus. Se vangitsi otteeseensa tiukasti, kuin pihteihin. Lukemista (tai kuuntelemista) oli pakko jatkaa, vaikka toisaalta monesti inhotti niin, että vatsaa käänsi. Natt och Dag ei säästele lukijaa yhtään. Pahinta on, että tarina on monelta osin uskottavan tuntuinen. Kun tuli pääsi irti 1700-luvun puurakenteisissa kaupunginosissa, tuho oli aivan varmasti kammottava. Viemärit ja jätehuolto eivät kuuluneet isojenkaan kaupunkien infrastruktuuriin, joten järvet, lammet ja joet saivat toimittaa niiden virkaa surutta. Kun taudit levisivät tiheästi asutettuihin kortteleihin, jälki oli rumaa. Sodasta nyt puhumattakaan. Kukapa haluaisi elää sellaisissa oloissa, jos voi valita?

Niklas Natt och Dag: 1793
Suom. Kari Koski.
Johnny Kniga 2018.
Äänikirjan lukija Jukka Pitkänen, kesto 14 h 55 min.

Storytelin kautta kuuntelin.

Samuel Davidkin: Esikoisten lunastus

Dan Brownin Da Vinci -koodi (WSOY 2004) lienee tunnetuin erilaisista uskonnollisten pyhien kirjoitusten tai muiden pyhäinjäännösten ja niihin liittyvien salaliittojen etsintöjen ja paljastumisuhkien ympärille rakennetuista jännitysromaaneista, mutta samaa aihetta käsittelevät myös muun muassa Tom Egeland Ympyrän päässä (Bazar 2003), Kate Mosse Labyrintissa (Otava 2007) ja espanjalainen Javier Sierra romaanissaan Ehtoollisen salat (Bazar 2006). Ovatpa kuviota sivunneet myös suomalaiset Anssi Asunta ja Harri Närhi teoksissaan Kolmas aikakirja (Teos 2005) ja Toisten tähtien tähden (WSOY 2006), vaikka heidän näkökulmansa eroaakin melkoisesti muista edellä mainituista. Uudempia esimerkkejä löytynee pinoittain.

Tähän jatkumoon on suomalainen Samuel Davidkin sijoittaa esikoisromaaninsa Esikoisten lunastus. Tuoreutta Davidkinin romaaniin tuo sen sijoittuminen nykypäivän Helsinkiin ja suomalais-juutalaisen perinteen tuominen jännitysjuonen keskiöön. Valitettavasti kirjoittaja on kuitenkin tullut haukanneeksi liian suuren palan lähtiessään nivomaan kotimaisen poliisidekkarin ja kansainvälisen salaliittoteoriajännärin aineksia yhteen. Niiden toimivaksi saaminen lienee melkoinen haaste kokeneellekin konkarille.

Helsingin rikostorjuntayksikössä työskentelevän Leo Askon työpaikka on katkolla, kun on jälleen aika tehostaa toimintaa ja etsiä säästöjä. Asko on saanut työpaikkansa erityislaatuisten taitojensa ansiosta: hänellä on kyky tehdä rikospaikoista huomioita, joita toiset eivät huomaa, mutta edellytyksenä on, ettei hänellä ole mitään ennakkotietoja tutkittavasta tapauksesta. Viime aikoina Askon aavistelut ovat menneet pieleen, ja on oletettavaa, että hänet siirretään seuraavaksi johonkin tuottavampaan yksikköön.

Viimeinen oljenkorsi on tehtävä, jossa Askon pitää saada jotain irti oudosta tyhjästä Korkeavuorenkadulla sijaitsevasta vuokra-asunnosta. Asko tuntee häivähdyksen tutusta tuoksusta ja tekee pari näköhavaintoa (jotka jokainen tekninen tutkija olisi tehnyt myös), ja saa niiden ja entisen työparinsa avulla tehtyä päätelmän, että asunnossa on majaillut joku hasidijuutalainen. Askon pomoilla taas on tietoa, että asunnossa on majaillut Siiliksi kutsuttu mies, jota on epäilty osalliseksi useampaan isoon rikosjuttuun mutta vahva näyttö miestä vastaan puuttuu. Nytkään ei siis ole tietoa mistään rikoksesta. Miten Siili liittyy juutalaisiin?

Davidkin lähtee siis varsin uskaliaasti liikkeelle luottaen siihen, että lukija jaksaa uskoa vielä jotain oikeasti jännittävääkin alkavan tapahtua. Minun oli tuskastuttavan vaikea päästä Davidkinin verkkaisen ja epäuskottavan juonenkehittelyn matkaan, ja luovuttaminen oli lähellä.

Leo Asko ja hänen juutalainen kollegansa Daniel jatkavat ’tutkimuksiaan’ esimiesten suoria kieltoja uhmaten. Jäljet johtavat miehet erilaisten sattumien ja kohtalokkaitten käänteiden kautta jahtaamaan juutalaisten mittaamattoman arvokasta perintöä, joka vastoin kaikkia odotuksia näyttää olevan kätkössä jossain Helsingissä. Kuten lajityypille on ominaista, matkan varrella törmätään paitsi häikäilemättömiin vastustajiin myös pitkäpiimäisiin selostuksiin kulttuurihistorian saloista (ei sillä, etteivätkö historia ja kulttuuri olisi kiinnostavia, mutta miten saada ne luontevaksi osaksi jännitysromaania?).

Arvoituksen johtolangat ja niiden sisältämien vinkkien ratkominen ovat lopulta tärkeämpiä kuin itse lopputulos. Tälläkin kertaa vinkit, joiden avulla aarre lopulta löytyy, on kätketty paljon itse aarretta vaivalloisemmin löydettäviin paikkoihin. Loppu on sekin lajityypille ominaisesti jonkinlainen antikliimaksi, mutta sitä ennen toki kamppaillaan saaliista kiivaasti.

En myöskään antaisi Davidkinille ihan puhtaita papereita dialogin ja toimintakohtausten luontevuudesta. Notkeutta keskusteluihin ja selittämisen tilalle näyttämistä.

Samuel Davidkin: Esikoisten lunastus
Johnny Kniga 2016. 301 s.

Vuoden johtolanka 2017 -ehdokas.

Luin siis kirjan jo viime vuonna. Sen jälkeen on ehtinyt ilmestyä jo toinen Leo Asko -trilleri eli Sodomasta pohjoiseen (Johnny Kniga 2017).

Mikko-Pekka Heikkinen: Poromafia

Pohjois-Suomen uusi Arto Paasilinna, Mikko-Pekka Heikkinen, on armoitettu tarinaniskijä ja sanansäilän mestari. Poromafia on toinen Heikkiseltä lukemani romaani. Jo Jääräpää kutkutteli nauruhermojani muikeasti riemastuttavalla kunnallispoliittisella satiirillaan. Poromafiassa Heikkinen lisää kierroksia kirjoittamalla aivan mainion keitoksen, jossa mafia kohtaa liivijengin. Miljöönä toimii Suomen Utsjoki.

Nelihangan mahtisuku on useamman miespolven ajan pitänyt komentoa Utsjoen paliskunnassa. Suvun päämies Jonás-Guhtur Nelihanka on kuin Kummisedän Vito Corleone mahtipontisine luksusasuntoineen ja korskeine maastureineen. Mahti perustuu vahvimman oikeuteen, jota pönkitetään mafiatyyliin kunniakysymyksillä ja suojelurahajärjestelmillä. Ken asettuu Nelihankoja vastaan, saa sen karvaasti tuta, kuten poroisäntä Ville Poikkipää, jonka Jonás-Guhtur yhdeksän vuotta aikaisemmin suisti jyrkänteeltä rotkoon. Ainakin, mikäli sitkeisiin huhuihin on uskominen. Ja miksei olisi.

Valta ja vauraus olisivat täydellisiä, ellei Nelihangan perheen yhtenäisyys olisi muutamaa vuotta aikaisemmin pahasti säröillyt. Jonás-Guhturin rakastettu esikoispoika Jouni-Sammeli oli luopunut perheen neuvonantajan tehtävästään ja ilmoittanut, ettei aio jatkaa isänsä paikalla paliskunnan johtajana. Jouni-Sammelilla oli oma unelma elettävänä, kuten hän asian isälleen muotoili.

Takakansiteksti paljastaa jo, mikä Jouni-Sammelin unelma on, ainakin päältä katsoen: hän on perustanut Utsjoelle maailman ensimmäisen moottorikelkkajengin, Ahma SC:n, joka toimii kuten mikä hyvänsä liivijengi. Itse hän heiluttaa presidentin nuijaa (eli vasaraa, jonka kahva on verhottu piisaminnahalla), ja varapresidenttinä häärii hänen serkkunsa Rasmus. Osa kerholaisista on suomalaisia, kuten lukion biologianopettaja Angeli ja paikallisen moottorikelkkahuollon omistaja Kimmo.

Jouni-Sammelin kelkkajengi karvastelee katkerasti Jonás-Guhturia, joka pitää koko touhua lapsellisena uhitteluna, mutta myös paikallista virkavaltaa eli ylikonstaapeli Teppo Mularia ja hänen innokasta työpariaan Tenorantaa. Mulari on päättänyt kitkeä liivijengin juuriaan myöten, koska on avuton Nelihangan mafiajärjestön edessä. Junantuomalle poliisille on jo uran alkumetreillä osoitettu paikkansa, josta ei kannata pyristellä.

Jouni-Sammelilla on kuitenkin muukin päämäärä kuin ajella kairassa komealla moottorikelkalla lumen kimallellessa ja ottaa itsestään hienoja selfieitä jaettavaksi Ahma SC:n sometileillä. Hän on päättänyt murentaa isänsä mafian vallan Utsojoella ja palauttaa elinkeinon niille poroisännille, joilta se on vuosien mittaan syöty alta Nelihangan tokan kalutessa viimeisetkin jäkälät tunturien kupeilta. Siihen tosin tarvitaan vertaansa vailla oleva juoni… Useammallakin osapuolella on lopulta kirjaimellisesti kovat piipussa, kun Utsjoen herruudesta kamppaillaan. Ruumiitakin tulee.

Kumppanikseen Jouni-Sammeli saa epätodennäköisimmän kaikista eli Ville Poikkipään lesken Sáran, yksinhuoltajaporoisännän, jolla on ekonomin paperit. Parisuhteen kehittymisen kuvauksessa Heikkinen näyttää taas kyntensä. Määrätietoinen, itsellinen Sára on uljaalle jengipresidentille miltei saavuttamaton unelma.

Hulvattoman, absurdeja käänteitä saavan tarinan ja herkullisten yksityiskohtien alla on kuitenkin vakavaa asiaa muun muassa saamelaiskulttuurin väistämättömältä näyttävästä katoamisesta, perinteisten elinkeinojen perikadosta, ahneudesta ja mukavuudenhalusta,

virkakoneiston korruptoituneisuudesta ja sosiaalisen median varjopuolista.

Mikko-Pekka Heikkinen: Poromafia
Johnny Kniga 2016. 382 s.

Vuoden johtolanka 2017 -ehdokas.

Gerry Birgit Ilvesheimo: Kuristajaviikunat

Meneillään olevan pride-viikon kunniaksi pöyhin hieman arkistojani. Eilen mainostin blogini somekanavilla vanhaa blogitekstiäni Tapani Heinosen upeasta romaanista Reunalla. Jos romaani on edelleen lukematta, kipin kapin kirjastoon. Lukukokemus on ravisteleva.

Ravisteleva lukukokemus oli toistakymmentä vuotta sitten myös Gerry Birgit Ilvesheimon romaani Kuristajaviikunat. Sen äärelle minut johdatti ystäväni, jolla oli selvästikin parempi tutka mielenkiintoisten teosten kentällä kuin minulla. Kiitos vinkistä edelleen, sillä kirja majailee hyllyssäni odottamassa uudelleen lukemista. Olisi mukava tarkistaa, miten ajan hammas on vaikuttanut teoksen tehoon. Vieläkö se onnistuisi sokeeraamaan lukijansa?

Innostuin kirjasta aikanaan niin, että ehdotin siitä juttua paikallislehden kulttuurisivuille, ja kelpasihan se. Alla vain muutamin korjauksin paranneltu arvioni teoksesta Salon Seudun Sanomissa vuonna 2003:

Gerry Birgit Ilvesheimon (ent. Ritva Ruotsalainen) romaani Kuristajaviikunat on kaiken kaikkiaan varsin hämmentävä lukukokemus. Harvoin, jos koskaan, on suomalaisessa kirjallisuudessa käsitelty näin avoimesti ja peittelemättä lesboutta ja siihen liittyvää alakulttuuria. Myös kaikki mahdolliset addiktiot seksistä huumeisiin ja pörssikeinotteluun ovat kirjan aiheita.

Kuristajaviikunoiden keskushenkilöinä on kolme erikoista siskosta. Vanhin sisar Sasha on kylmä perfektionisti, jolle elämä on liiketoimintaa ja suorittamista. Perheen koirakin ansaitsee hänen mielestään parempaa hoitoa kuin autistinen pikkusisko, onhan koira sentään arvokas rotueläin. Ea on perheen pehmo, ajattelija siinä missä Sasha on toimija. Ea muuttuu tarinan edetessä yhä enemmän Sashan kaltaiseksi ja jopa Sashaksi, mutta sisin säilyy haavoittuvana ja rakkaudennälkäisenä.

Siskokset pitävät Helsingin keskustassa isältä perittyä menestyvää eläinkauppaa. Sillinruotoon tukehtunut isä onkin teoksen ainoa mies Sashan satunnaista miesystävää lukuun ottamatta. Sisarusten välit ovat monin tavoin tulehtuneet, ja Sasha ihan vakavissaan ehdottaa autistisen Egiksen pistämistä lihoiksi. Kuviot menevät kuitenkin uusiksi, kun jääkaapista löytyy irtonainen ihmisen pää.

Ilvesheimo hätkähdyttää ja järkyttääkin lukijaa monella tasolla. Hän kuvaa elävästi erilaisia miljöitä ja useat repliikit ja ajatukset ovat herkullisia yhteydestään irrotettuinakin. Romaani suorastaan vilisee kaikkia elämän eri muotoja ja lajeja antiikin kirjallisuuden hirviöistä eläinten ja kasvien kautta koneiden ja elämän risteytyksiin. Ihmisen halu luokitella asettuu kyseenalaiseksi, kun selviä rajoja ei ole. Sukupuolijakokaan ei ole selkeä, on vain lukematon määrä muunnelmia.

Seksuaalisuus korostuu ihmissuhteissa. Erityisen vaikeaa on Ealla, jonka suhde tyttöystävään on väljähtynyt, mutta intohimon uusi kohde Iris on kylmä ja saavuttamaton. Ilvesheimon henkilöt ovat kuin skorpioneja, jotka väijyvät toisiaan myrkkypiikit pystyssä, tai kuristajaviikunoita, jotka imevät isäntäkasvinsa hitaasti tyhjiin.

Yksi romaanin henkilöistä toteaa, että ruumis tai pari elävöittää kummasti huononkin tekstin. Kuristajaviikunoihin ruumis tuo eloa, mutta murhan motiivit ja loppuratkaisu ovat juonen heikkoja kohtia. Liioittelu ja groteskius kuuluvat tekstin tyyliin, mutta liika on aina liikaa. Kirjoittajan oppineisuutta korostavia kirjallisia viitteitä on runsaasti eri suuntiin, vaikka läheskään kaikkia ei keskivertolukija varmaan edes tunnista. Jotain olisi voinut säästää tukeviinkin teoksiin.

Gerry Birgit Ilvesheimo: Kuristajaviikunat
Johnny Kniga Kustannus 2003. 236 s.

Tapio Koivukari: Unissasaarnaaja

Jos se taivaan ukko oli olemassa, sen täytyi olla aika vittumainen äijä. 

Ajatus, joka oli tullut mieleen jo sotareissullakin pariin kertaan. 

Eikö silläkään nyt parempaa tekemistä ollut kuin häntä vaivata, loputtomiin?

Raumalaisen Tapio Koivukarin tuotantoon tutustuminen on ollut jo pitkään tehtävien juttujen listallani. Olen jo aiemmin hankkinut yhden hänen teoksensa hyllyyni odottelemaan lukuvuoroa, jota ei vielä toistaiseksi ole tullut. Kun Koivukarin Unissasaarnaaja voitti Runeberg-palkinnon, oli lopulta tartuttava toimeen. Onhan palkittujen kirjojen lukeminen jo perinne.

Unissasaarnaaja kertoo nimensä mukaisesti nuoresta, vain 13-vuotiaasta Tuulikki Heinosesta, joka alkoi vuonna 1949 Nihtamon kylässä pitää saarnoja horrostilassa. Saarnoissaan Tuulikki kehotti luopumaan maallisesta ja käymään ahtaasta portista. Hän myös ennusti maailmanloppua tulevaksi vuonna 1950.

Ihan tyhjästä sairaalloisen ja poikkeuksellisen herkän tytön taipumukset eivät tulleet, sillä isä Jussi muistelee monen otteeseen, että suvussa on aiemminkin ilmennyt samankaltaisia ominaisuuksia. Hänellä itsellään niitä ei ole yhtään. Tuuri-Heinoseksi kutsutulla Jussilla on sen sijaan oma sotamenneisyytensä, josta mies mieluiten itse vaikenisi.

Punertavahiuksinen ja pitkään yöpaitaan puettuTuulikki on monen sanankuuloon tulevan mielestä kuin taivaan enkeli. Tätä mieltä on ainakin nuori karjalaisevakko Jaakko Kopra, joka saapuu yhä uudelleen kuuntelemaan Tuulikin saarnoja. Sana saarnaajasta leviää kulovalkean tavoin, ja pian asustustilan pihan perunamaakin on tallottu kivikovaksi tantereeksi, kun väki tungeksii uteliaana ja janoovana Tuulikkia ja muita paikalle rientäneitä saarnaajia kuuntelemaan.

Tuulikin saarnaaminen mullistaa koko perheen elämän lopulta juuria myöten. Jussi huomaa olevansa kuin tuuliajolla toisten vietävissä. Äiti Veera koettaa pitää ohjaksia ja aloittaa saamiensa neuvojen perusteella kolehtien keräämisen. Voiko näin koottu omaisuus koitua onneksi haltijalleen? Toimiiko Veera tyttärensä saarnojen ohjeitten mukaan?

Koivukarin Nihtamon kylä on fiktiivinen mutta kovin todentuntuinen paikka elävine henkilöineen. Unissasaarnaaja on matka Suomen lähimenneisyyteen. Jussi Heinosen kautta kurkistetaan hiljattain käytyyn mielettömään sotaan ja sen jälkivaikutuksiin. Myös evakkojen karut sotakokemukset nousevat esiin Jaakko Kopran kautta.

Santala tiesi senkin, että oma isäni oli kaatunut Kannaksella. Ehkä sen tähden tai muusta syystä hän sanoi kerran sanankuulijoita kuljettaessamme, että sodan käyneenä hän ei voinut olla ajattelematta toisella tavalla Jumalasta kuin ennen. Ei se niin mene, että hyvät tai uskovaiset pärjäisivät tai saisivat enemmän jotain varjelusta. Sodan sattuma on sokea, reilu se ei ainakaan ole.

Tarina laajenee vielä muillekin sivupoluille. Lukijalle paljastuu, miksi Jussi on saanut niin poikkeuksellisen näyttävän vaimon kuin Veera. Vaimon sulhanen on aikanaan lähtenyt siirtolaiseksi Australiaan, ja Veeran on ollut tarkoitus seurata. Elämä on kuitenkin mennyt toisin. Yksi kylän miehistä palaa seitsemäntoista vuoden jälkeen Australiasta, ja hänen tarinansa kerrotaan lukijalle.

Kaikki nämä näkökulmat tekevät Unissasaarnaajasta hieman epäyhtenäisen, rönsyilevän kokonaisuuden. Toisaalta taas Tuulikin saarnakohtaukset toistuvat lukuisia kertoja hyvin samansisältöisinä, eivätkä vanhahtavalla kielellä toistellut fraasit jaksa kiinnostaa moneen kertaan toisteltuina.

Silti aihepiiri on todella mielenkiintoinen. Koivukari kuvaa hyvin tarkkanäköisesti uskonnollisen hurmoksen syntymekaniikkaa ja toimintaperiaatteita. Saarnaavat lapset olivat ihmisille jo tuttu ilmiö, sillä samoihin aikoihin maassa kiersivät kartanolaiset lapsisaarnaajineen. Myös Maria Åkerblomin tarinaan viitataan teoksessa moneen otteeseen. Osa yleisöstä on liikkeellä vilpittömin mielin ja haluaa nähdä ja kokea hengellisen elämyksen, mutta osa on avoimen kriittistä yleisöä. Oma lukunsa ovat ne, jotka haluavat oman osuutensa tuotosta. Ja kenties jotain muutakin.

Tapahtumat lähtevät vyörymään apokalyptisella voimalla, kun Tuulikki saa ohjeet, että hänen on lähdettävä seuraajineen matkalle kohti pohjoista. Määränpäänä on tunturin huippu, jossa jokainen joutuu uhraamaan kalleimpansa. Lopun tuhon saattaa tarkkaavainen lukija aavistaa.

Olen Runeberg-ehdokkaista lukenut vasta Pauliina Vanhatalon teoksen Pitkä valotusaika, jonka itse kyllä olisin rankannut tämän edelle. Koivukarin teoksiin aion kuitenkin vielä palata, sen verran vakuuttava teos Unissasaarnaaja on.

Tapio Koivukari: Unissasaarnaaja

Johnny Kniga 2015. 331 s.

Ostettu.

Jo Nesbø: Verta lumella I (dekkariviikko)

Ihan hiljattain kuuntelin äänikirjana norjalaisen dekkarikuninkaan Jo Nesbøn romaanin Isänsä poika. Monet uskolliset Harry Hole -fanit ovat olleet tyytymättömiä näihin Nesbøn uusin, sarjaan kuulumattomiin dekkareihin, joihin nyt kuuntelemani Verta lumella I myös kuuluu. Omat Harry Hole -kokemukseni ovat jo niin vanhoja, että en osaa kaveria hirmuisesti kaivata. Niinpä olen viihtynyt näiden uusien kirjojen parissa oikein mainiosti.

Verta lumella I on ensimmäinen osa tänä vuonna suomeksi ilmestyvästä kirjaparista, jonka kakkososa on kekseliäästi nimetty Verta lumella II - Lisää verta. Ykkösosan minäkertoja on pikkurikollinen Olav, joka on ajautunut Oslon huumemarkkinoista kilpailevan Hoffmannin palkolliseksi tappamaan bisneksen kannalta kiusallisia tyyppejä. Kohteitaan Olav nimittää kappaleiksi. Tähän asti kappaleet ovat olleet Hoffmannin pahimman kilpailijan eli Kalastajan alaisia.

Tapahtumat sijoittuvat 1970-luvulle, mikä on alkuun hieman hämäävää. Kännykät ja netti puuttuvat, ja asioita hoidetaan puhelinkioskista. Muuten meno on aika lailla samanlaista kuin nykyäänkin. Ihmiset, rikollisetkaan, eivät perimmältään taida paljoakaan helposti muuttua. Olav on kuitenkin aika poikkeuksellinen tyyppi. Hän ei tunnu sopivan rikolliseksi oikein millään. Hän ei osaa ajaa pakoautoa, laskutaidottomana hän ei sovi huumediileriksi ja liiallinen alttius rakastua pilasi hänen parittajanuransa. Niinpä ainoa rikollinen puuha, johon hän sopii, on palkkatappaminen.

Olavilla on pahoja lukivaikeuksia, mutta silti hän rakastaa lukemista ja tarinoita. Kirjastosta hän tuo vain yhden kirjan kerrallaan, koska ”Kirjat vievät tilaa. Yritän muutenkin lopettaa.” Parhaillaan on menossa Victor Hugon Kurjat, jonka tarinaan hän haluaisi tehdä itse korjauksia. Olav kertoo lukevansa paljon, mutta tietävänsä mistään vähän. Se ei taida kuitenkaan ihan pitää paikkaansa. Olav myös pohdiskelee paljon sitä, miten ihmiset tekevät kukin omanlaisensa tarinan tapahtumista, jotka ovat heitä koskettaneet. Esimerkiksi äidillä taitaa olla aivan erilainen tarina siitä, mitä Olavin isälle on tapahtunut, kuin Olavilla itsellään. Mikä tässä sitten on totuus?

Kirjan alussa Olav saa yllättävän tehtävän Hoffmannilta: Olavin on tapettava Hoffmannin uskoton vaimo. Olav on ällistynyt. Vielä ällistyneemmäksi Olav tulee, kun hän huomaa, että kauniin Corinan luona vierailee joka päivä samaan aikaan nuori mies, joka pahoinpitelee ja raiskaa Corinan. Olav päättää ratkaista asian luovasti ja tappaakin nuoren miehen Corinan sijaan aavistamatta lainkaan, kuinka pahan virheen tekee.

Olav on omituisella tavalla kiehtova henkilö. Hän ei ole ihan niin terävä ja ovela kuin voisi toivoa, mutta rikollismaailmassa hän pärjää kaikesta huolimatta ällistyttävän hyvin mielikuvituksensa ja kylmähermoisuutensa ansiosta. Kahden kilpailevan huumekeisarin kuvioiden sotkeminen ei ole hyvä idea, sen Olavkin tajuaa helposti. Miten saada tilanne ratkeamaan itselle edullisesti? Ihan kaikkia toimijoita Olav ei kuitenkaan tajua ottaa suunnitelmissaan huomioon, vaikka pitäisi.

Nesbø kirjoittaa tutun sulavasti ja juonivetoisesti, aiempaan nähden kuitenkin tiiviimmin. Toimintaa kirjasta ei puutu, vaan paikoin irrotellaan melkoisilla verikekkereillä mafiaelokuvatyyliin. Lopun Nesbø on kirjoittanut vähintäänkin kaksitulkintaiseksi, mistä pidin kovasti. Ymmärrän toki, että tällaiset kerrontaratkaisut eivät kaikkia dekkarinystäviä puhuttele, mutta minusta kirjassa saa tai oikeastaan melkein pitääkin olla jotain ylimääräistä kierrettä. Dekkarissakin.

Loppu on kuitenkin sellainen, että en oikein osannut kuvitella, mistä tuo Verta lumella II sitten kertoisi. Kustantaja raottaa onneksi hieman esirippua:

Lisää verta on tiivs kertomus ajasta, jolloin heroiini päätyi Norjan Lappiin.

Jo Nesbø jatkaa paljastuksiaan Oslossa vuonna 1970-luvulla hääränneiden huumediilereiden ja ammattitappajien kohtaloista.

Tarina alkaa puoli vuotta ensimmäisen osan lopusta. Pikkudiileri ja velkojenperijä Ulf joutuu pakenemaan pomoaan Kalastajaa, koska hän on jättänyt tappamatta velallisen ja kavaltanut verirahat.

Nyt päädytään kauas Oslosta, Norjan Lappiin, fiktiiviseen Kåsundin kylään saamelaisten ja lestadiolaisten valtakuntaan. Siellä asuvat mm. kotipolttoista kaupitteleva entinen teologi Mattis ja kaunis Lea, väkivaltaisen turskanpyytäjän vaimo kymmenvuotiaan poikansa Knutin kanssa.

Ja sinne Kalastajalle töitä tehnyt huumevelkoja pakenee - ymmärtämättä että heroiinimogulia ei voi paeta, ainakaan pieneen ja syrjäiseen yhteisöön, jossa mies etelästä herättää paljon huomiota. Luvassa on ikävää välienselvittelyä, mutta myös - rakkautta.

Ja yllättävän onnellinen loppu.

Sekä ensimmäisen osan Olav että tämän kirjan Ulf ovat inhimillisiä elämän rampauttamia miehiä, vanhempiensa hylkäämiä antisankareita ja ehdottomasti oman tarinansa arvoisia.

Jo Nesbø: Verta lumella (Blood on Snow)
Suom. Outi Menna.

Johnny Kniga 2015. Äänikirjan lukija Paavo Kerosuo, kesto 4 h 8 min.

Lainattu kirjastosta.

Jo Nesbø: Isänsä poika

Leppymättömän tarkan muistiinpanosysteemini perusteella voin kertoa, että olen lukenut Jo Nesbøn esikoisdekkarin Lepakkomies (Like, 2001) vuonna 2002. Kirja on edelleen tallessa ja on saanut seurakseen melkoisen pinon Nesbøn sankarista Harry Holesta kertovia massiivisia lukupaketteja. En aikoinani juurikaan syttynyt Lepakkomiehestä, vaan dekkari tuntui jollain lailla kliseiseltä ja kovin synkältä. Alkoholiongelmainen mestaripoliisi ratkoo rikoksia, kun kukaan muu ei mitään tajua ˗ tiedättehän kaavan. Kaiken lisäksi Lepakkomies sijoittuu Australiaan, ja Harry Hole on norjalainen poliisi. Ei oikein toiminut.

Sarja lähtikin kunnolla lentoon vasta, kun Harry palasi Norjaan. Sarjan suomentaminen eteni hieman ontuen, sillä kakkososa Torakat (Johnny Kniga, 2009) ilmestyi suomeksi vasta seitsemäntenä. Luin aikanaan peräkkäin Punarinnan (Johnny Kniga, 2005) ja Suruttoman (Johnny Kniga, 2005), jotka liittyvätkin juonellisesti tiiviisti yhteen. Sen jälkeen lukutahtini jostain syystä hyytyi, mutta kirjoista olen niin paljon pitänyt, että olen ne hankkinut hyllyyni odottelemaan. Nyt sarja on paisunut jo niin massiivisiin mittoihin, että sen lukeminen kauhistuttaa. Haluaisin aloittaa alusta ja lukea kaiken yhteen menoon järjestyksessä. No, ehkä jonakin päivänä.

Minä siis ilahduin, kun Nesbø julkaisi dekkarin, joka ei kuulu Harry Hole -sarjaan. Isänsä poika vaikuttaa kovasti samantyyliseltä kuin ainakin alkupään Harry Hole -kirjat. Norjan poliisi on osin korruptoitunut, samoin vankeinhoidon virkamiehet. Seassa työskentelevät rehelliset poliisit joutuvat hankaluuksiin astuessaan väärille varpaille. Rikollispomoilla on enemmän valtaa kuin virallisella taholla ja niin edelleen. Nesbøn henkilöistä harva jos kukaan on perin juurin puhtoinen, ja parhaillakin lainvalvojilla on omat heikot kohtansa.

Tarina käynnistyy todella verkkaisesti. Vaikka Nesbøllä on ilmiömäinen taito pitää mutkikas juoni näpeissään ja juonenkäänteet hämäävät lukijan kerta toisensa jälkeen, alkaa kärsivällistäkin lukijaa paikoin tuskastuttaa, kun jokaisen vähäpätöisimmänkin sivuhenkilön koko elämäntarina ja pienimmätkin yksityiskohdat kuvaillaan tarkoin.

Alkuun lähdetään Oslossa sijaitsevasta Valtio-nimisestä huippunykyaikaisesta vankilasta, jossa Sonny Lofthus -niminen nuorukainen istuu rangaistustaan väkivaltarikoksista. Vapaaksi pääsy lykkäytyy hamaan tulevaisuuteen, kun hän tunnustaa lomansa aikana tapahtuneen raa’an murhan. Rikospaikalta on jopa löytynyt Sonnyn hius. Sonny on jonkinlainen vankien uskottu, koska hän kuuntelee lempeästi kaiken, mitä hänelle kerrotaan. Nuorukaisen ainoa nautinto elämässä on heroiini, jota hänellä on riittävästi käytössään.

Sonnyn elämä on mennyt raiteiltaan jo nuorena, kun hän on löytänyt isänsä ruumiin ja sen viereltä itsemurhaviestin. Poliiseista parhaimpiin lukeutunut Ab Lofthus tunnusti kirjeessä olleensa myyrä, joka vuoti rahasta poliisin tietoja Kaksoselle, pahamaineiselle ja salaperäiselle rikollispomolle. Sitten Sonny kuulee eräältä vangilta asian, joka muuttaa kaiken. Hän päättää karata vankilasta ja kostaa. Alkaa armoton kissahiirileikki, jossa hiirtä jahtaavat paitsi poliisivoimat myös vaaralliset rikolliset.

Toisena päähenkilönä kirjassa on komisario Simon Kefas. Entinen talousrikostutkija on siirretty tavalliselle rikospuolelle rankan peliriippuvuuden takia. Syynä tosin saattoi olla ainakin osin se, että Kefas alkoi esittää liian kiusallisia kysymyksiä. Simonin vaimo sairastaa harvinaista sairautta, joka on viemässä tältä näön. Vain huippukallis leikkaus Yhdysvalloissa voisi pelastaa sen. Kefas tulee mukaan kuvioihin, kun Valtion vankilapastori löytyy kuolleena keskeltä jokea. Kefas ei usko, että pastori olisi tappanut itsensä. Uuden harjoittelijan Kaari Adelin kanssa Kefas tekee tutkimuksia, jotka eivät täysin miellytä poliisin päällikkötasoa. Kun Sonny Lofthus on tehnyt huikean pakonsa vankilasta, alkaa Oslossa tulla ruumiita tiheään tahtiin. Alkuun vain Kefas tuntuu huomaavan, että uhreilla on sittenkin jotain yhteistä.

Monipolviset juonikuviot tietenkin lopulta yhdistyvät ja tarinan kierrokset nousevat melkoisiksi. Nesbø käyttää lyhyitä lukuja ja lomittaa tapahtumia taitavasti elokuvalliseen tapaan. Lukija tuntuu olevan aina askeleen jäljessä, vaikka voi seurata tapahtumia samanaikaisesti monesta näkökulmasta. Sonny ja Simon ovat molemmat sympaattisia hahmoja, joista alkaa väkisinkin pitää kirjan mittaan. Kun tarina alkaa uhkaavasti lähestyä umpikujaa, alkaa lukijan sydäntä ahdistaa. Miten tästä oikein päästään ratkaisuun? Kelpo jännitysviihdettä!

Jo Nesbø: Isänsä poika (Sønnen)

Suom. Outi Menna. Johnny Kniga 2014. Äänikirjan lukija Paavo Kerosuo, kesto 16 h 30 min.

Ostettu Elisa Kirjasta.

Mikko-Pekka Heikkinen: Jääräpää

Suuresti rakastamissani äänikirjoissa on yksi suuri puute: niistä on tosi hankalaa poimia sitaatteja! Ainakin autossa istuessa se on mahdotonta. Harmillista! Kun on päässyt äänikirjan loppuun, on turha koettaa selailla alkupuolta ja muistella, missä kohdin olikaan se maanmainio sutkautus tai mietelmähelmi, jonka haluaisin poimia vaikkapa blogitekstiini. Mikko-Pekka Heikkisen Jääräpäästä olisin mieluusti poiminut muistiin koko joukon sitaatteja, jotka saivat suupielet kohoamaan aamuäreinäkin hetkinä. Iltapäivisin kotimatkalla jo hörähtelin paikoin ääneen…

Jo Heikkisen esikoisromaani Terveiset Kutturasta vaikutti tosi houkuttelevalta, mutta en ole toistaiseksi ehtinyt sen pariin. Jääräpää kiilasi edelle, koska sen sai kätevästi kirjastosta äänikirjamuodossa. Kari Ketosen luennasta pidän kovasti, joten paketti olikin lähes täydellinen työmatkojen pelastus.

Jääräpäätä kuvataan takakansitekstissä romanttiseksi tragikomediaksi, ja mikä ettei, voihan tätä satiirista veijariromaania niinkin kuvata. Heikkinen leikittelee liioitellen stereotypioilla ja ennakkoluuloilla ja keittää kokoon sopan vailla vertaa. Innoittajana on kuulemani mukaan toiminut ainakin Kittilän kunnanjohtaja Anna Mäkelän tapaus*.

Rakkaustarinan ytimessä on hieman odottamaton pariskunta eli Muonion uudenkarhea kunnanjohtaja Katja Karhuvuoma omaa sukua Kivinen ja vaatesuunnitteluyrittäjä Asla Karhuvuoma. Asla on ollut jo lähellä vanhapoikaikää, kun etelän tyttö Katja on ystävineen tupsahtanut Hetan Jussantuvan baaritiskille. Siitä Asla vääjäämättömällä taidollaan on viisaasti vaikenemalla lumonnut ihanan naisen. Pikaisen avioitumisen jälkeen ankea arki on astunut avioliittoon, eikä pohjoisen tukahduttava kaamos ainakaan auta asiaa, sen paremmin kuin Enontekiön ja Muonion kuntaliitosta jääräpäisesti vastustava appi Pierakaan.

Piera ja Katja ajautuvat niin yksityiselämässä kuin kunnallispolitiikassakin avoimeen sotatilaan, jossa äärimmäisiäkään keinoja ei kahdeta. Peli on armotonta ja raakaa. Kumpi voittaa, voima vai oveluus? Ja kummalla on niitä lopulta enemmän?

Katjan ja Aslan avioliitto on siis kriisiytynyt pikavauhdilla. Ongelmat on helppo paikallistaa kommunikointiin. Aslalla on korostunut suomalaisen (ja erityisesti pohjoissuomalaisen?) miehen vaikeus puhua tunteistaan tai ylipäätään mistään naisen näkökulmasta olennaisesta. Katja taas toivoo jatkuvasti keskustelua milloin mistäkin, mutta samalla hän itse rakastaa muodollista puhetyyliä (ja Suomen kuntalakia) ja kokoustekniikan periaatteita. Eipä siis ihme, että Katja alkaa aavistella, että Aslallakin on salattu himo käyttää voimakeinoja vaimon kuriin saattamiseksi. Muoniossa kun tuntuu olevan julkinen salaisuus, että perheissä on valloillaan helvetti. Syykin tarinan mittaan paljastuu, itse asiassa parikin versiota. Piera taas todistaa, että Katja on syyllinen, tai ainakin hän liittyy verisitein syylliseen!

Asla opiskelee parisuhdeasioita omatoimisesti katsomalla yhä uudelleen elokuvaa Notting Hill. Olin revetä! Aivan mahtavaa! Oppi menee perille, lopulta, ja kirja päättyykin loistavasti ajoitettuun leffasitaattiin… Mutta ennen sitä ehtii tapahtua monenlaista niin kunnallispolitiikassa kuin matkailubisneksessäkin.

Lapin ihmisten elämästä minulla on erittäin ohut tietämys, mutta silti voisin kuvitella, että Heikkinen liioittelee sopivasti mutta että pohjalla on aimo annos totuuttakin. Etelän ja pohjoisen elämänmenon yhteentörmäyksestä syntyy monta herkullista tilannetta. Kun Katja koettaa ratkaista Muonion häpeällisen tilanteen hankkimalla paikalle pääkaupungista ranskaksi väitelleen ratkaisukeskeistä parisuhdeterpiaa vetävän asiantuntijan, voi arvata, että tulos ei ole ihan toivottu. Mutta Aslakin pääsee yllättämään vaimonsa! Ei Lappi ole sellainen junttila kuin helposti täältä etelärannikolta käsin kuvitellaan!

Vaikka Jääräpää on pinnalta komediaa ja toimintaa, se pitää kuitenkin sisällään melkoisen määrän myös yhteiskuntakritiikkiä ja surullisia huomioita nyky-Suomen tilanteesta. Kuntaliitokset ovat valitettavaa arkipäivää, eivätkä syyt ole mitenkään jalot. Kustannuspaineet ajavat kielivähemmistöjen palveluja alas vauhdilla, ja juhlapuheet ovat kaukana arjesta. Tilanteen karuus tiivistyy siihen, että kahden pitäjän alueella toimii vain yksi poliisiviranomainen, Katjan riuska anoppi Liisa-Mimmi. Asla lohdutteleekin lainkuuliaista Katjaa, että kännykkään puhumisesta voi saada sakot vain jos anoppi sattuu maantiellä vastaan. Parisuhdeväkivallasta ei kirjassa lasketa leikkiä, vaikka hyperbolalla sitäkin pyöristellään. Eniten minua kuitenkin taisivat puhutella kunnallispolitiikan kiemurat, jotka eivät niin kauheasti eroa näistä etelän meiningeistä sittenkään.

Mikko-Pekka Heikkinen: Jääräpää

Johnny Kniga 2014. Äänikirjan lukija Kari Ketonen. Laajuus 8 levyä, kesto 8 h 50 min.

Lainattu kirjastosta.

*Anna Mäkelän pomppuisesta kunnanjohtajapestistä voi lukea tarkemmin vaikkapa Long Playn artikkelista Kittilä.

Jääräpään on ihan äskettäin lukenut myös Lukutoukan kulttuuriblogin Krista. Kristan blogista löysin linkin Ilonan Yöpöydällä-blogiin, jossa kirjaa on luettu huomattavasti kriittisemmin kuin minun blogissani. Ilona suosittelee kirjaa lappilaisille lukijoille, mutta minä suosittelen sitä myös muille. Nenä kirjassa -blogin Norkku piti kirjasta ja on kirjoittanut juttuunsa kaipaamani sitaatinkin.

Hyvää Kalevalan päivää!

Kalevalan päivän kunniaksi työpaikallani rakennettiin tänään pientä näyttelyä, jonka ideana oli Kalevalan antamat vaikutteet suomalaisessa kulttuurissa. Sattuneesta syystä minunkin kaappieni kätköistä löytyi melkoinen kasa materiaalia. Sitä kokoillessani muistin lukeneeni monenlaisia Kalevalaan perustuvia teoksia, joista yksi on Petteri Hakkaraisen Väinämöinen, vanhana syntynyt. Olen siitä vuonna 2004 kirjoittanut seuraavan arvion, olkaapa hyvät:

Pakinoitsija Petteri Hakkarainen on tehnyt ison urakan kääntäessään Lönnrotin Uuden Kalevalan (1849) nykysuomeksi ja romaanimuotoon. Näin on syntynyt kirjailijan esikoisromaani Väinämöinen, vanhana syntynyt. Hakkarainen ei ole ensimmäinen Kalevalan uudelleensovittaja, sillä esimerkiksi Kalevalan juhlavuonna 1999 ilmestyi Kai Niemisen Kalevala 1999. Jotain tämä ainakin kertonee Kalevalan keskeisestä merkityksestä suomalaisessa kulttuurissa.

Hakkaraisen teos eroaa Niemisen versiosta parillakin merkittävällä tavalla, vaikka molemmat ovat olleet täysin uskollisia Lönnrotin Kalevalan juonelle. Nieminen on kirjassaan käyttänyt runsaasti alkuperäistekstin runositaatteja, mutta Hakkarainen ei ole näin menetellyt. Hän on muuttanut kaikki loitsut ja syntysanatkin proosaksi. Näissä kohdissa erityisen selkeästi tulee esille kalevalaisen kielen voima: runon sisältö ei aina pelkästään ratkaise, vaan myös muodolla on merkitystä.

Hakkarainen on lisäksi värittänyt kieltä pakinamaisesti: Linnulla on hyvä näkö ja tilannetaju kalalokiksi. ”Maata näkyvissä”, se raakkuu ja aloittaa heti syöksykierteen kohti pattipolvien suojaisaa satamaa luullen niitä heinämättääksi. Vaikka sen näkö on kohdallaan, on älykkyydessä petraamista. Tyyli jaksaa hymyilyttää pari ensimmäistä lukua, mutta sitten se kyllä menettää tehonsa.

Kalevalansa lukeneille Hakkaraisen kirja ei tuo juurikaan uusia elämyksiä, mutta Kalevalaa koulussa kammonneille tai muuten sen kieltä vieroksuville Väinämöinen, vanhana syntynyt on helppo tapa tutustua kansalliseepokseen.

Oikein hyvää Kalevalan ja suomalaisen kulttuurin päivää kaikille!


P. S. Suosittelen lämpimästi myös Kristian Huitulan sarjakuva-Kalevalaa, josta on juttu tämän päivän Hesarin kulttuurisivuilla. Huitula sanoo lopuksi kirjojensa suosiosta näin: "Iäkkäät naiset ovat olleet yllättävän iso kohderyhmä, vaikka he eivät yleensä lue sarjakuvia." Pohdin vain, kuinka moni kollegani on laillani hankkinut albumit elävöittämään peruskoulun Kalevala-tunteja :)