Marko Immonen: Kostonhautoja

Lahtelaisen ekonomi Mika Liinan elämä tuntuu olevan kohtalaisen mukavasti järjestyksessä. Lapsuudenkaveri Jarkon kanssa perustettu tietoturvafirma on menestynyt mainiosti. Oma poika Juuso opiskelee oikeustieteellisessä ja on jo aloittanut hänkin isän ja kummisedän firmassa työskentelyn. Juuson äiti on kuollut pojan ollessa parivuotinen, eikä uutta rakkautta ole Mikan elämään löytynyt, mutta hyvin sujuu näinkin.

Eräänä myöhäissyksyn iltana Mikan maailma kuitenkin romahtaa. Juuso on pahoinpidelty rajusti baari-illan jälkeen. Tajuton poika kiidätetään Helsinkiin operoitavaksi. Onko Juusolla aivovamma? Onko poika mahdollisesti halvaantunut? Tapahtunutta alkaa selvitellä rikoskonstaapeli Jukka Sirén, joka ei Mikan mielestä tunnu saavan oikein mitään konkreettista aikaan. Kuka teki tämän hänen pojalleen? Miksi Juuso ei muista mitään viimeisestä vuorokaudesta ennen pahoinpitelyä? Ja miksi poika tuntuu suhtautuvan isäänsä niin penseästi, jopa vihamielisesti?

Mika käy poikansa asunnolla Helsingissä ja löytää hämmästyksekseen sieltä oman firmansa papereita. Juuso näyttää tehneen omin lupineen joukon kauppoja Luxemburgissa sijaitsevan yhtiön kanssa. Mihin Juuso on tarvinnut rahaa? Mika on aikanaan hankkinut Juusolle asunnon Lahdesta, mutta kun poika on aloittanut opiskelut Helsingissä, tämä on vuokrannut sen. Nyt asunnossa majailee kummallinen kaksikko, Emma ja Roni. Mikä ote heillä on Juusosta? Ainakaan he eivät maksa vuokraa asunnostaan. Liittyykö kuvioon huumeita?

Entä mistä kummasta ilmestyi valtavankokoinen korsto, joka löi ja potki Juusoa Lahden kadulla? Joku vaalea nainen houkutteli Jarkon ulos baarista kesken illan. Kuka nainen oli? Poliisikaan ei ole aivan toimeton, vaan onnistuu jäljittämään silminnäkijöitä. Näiden vihjeiden perusteella Mika pääsee omituisen Havanna-jengin jäljille. Kuvioon tuntuu liittyvän Maken korjaamo -niminen yritys Nastolassa, eikä Mika malta olla lähtemättä kohtalokkaalle tutkimusreissulle yön pimeydessä.

Kuulostaako tapahtumatäyteiseltä jännitysromaanilta? Kyllä vain, ja kaiken lisäksi yllä kuvaan ylimalkaisesti vasta Marko Immosen kolmannen teoksen Kostonhautoja alkuasetelmaa! Mika selvittelee siis poikansa pahoinpitelyn tekijää ja tämän motiiveja, ja syyllinen motiiveineen näyttääkin selviävän – yhä uudelleen. Vedenpitäviltä vaikuttavat todisteet viittaavat vuoron perään kaikkiin Mikan ja Juuson lähipiiriin kuuluviin luottohenkilöihin. Siltoja palaa ja välejä katkeaa yhä kiihtyvään tahtiin, ja miehet ovat yhä enemmän hämmennyksissään.

Hämmennyksissään on jälleen lukijakin, hyvällä tavalla siis. Kuvio näyttää ratkeavan yhä uudelleen, mutta kun sivuja on vielä tuhti nippu jäljellä, on selvää, että Immosella on vielä jokin tai pikemminkin joitakin yllätyksiä varattuna. Lukija pääsee seuraamaan myös toista juonilinjaa, joka liittyy Ruotsiin ja samaiseen Juuson johdannaiskauppoihin liittyvään luxemburgilaisyhtiöön ja sen mystiseen johtaja Araan. Juonilinjat yhdistyvät oikeaoppisesti ennen pitkää, ja loppurytinät käydään Suomessa.

Kuten kahdessa aiemmassakin trillerissään Immonen kirjoittaa jälleen lyhyitä lukuja ja tekee taitavia leikkauksia kohtauksesta toiseen. Lukemattomia kertoja henkilöt jäävät pirullisen jännittävään tilanteeseen, kun kerronta heittääkin lukijan aivan toisaalle. Kaikkia käänteitä ei selitetä auki sen kummemmin, vaan henkilöiden pariin palataan ehkä tovi tai pari myöhemmin. Kuitenkin koko ajan tuntuu tapahtuvan jotain, välistä paljon samaan aikaan eri paikoissa. 

Henkilöitäkin on jälleen runsaan laisesti, joten lukija joutuu välillä pinnistelemään pysyäkseen vauhdikkaissa käänteissä mukana. Loppuun asti joutuu myös miettimään, kehen kirjan nimellä oikein viitataan. Kuka on kostonhautoja, pirullinen hämähäkki, joka kärsivällisesti vaanii saalistaan seittinsä keskuksessa ja nauttii katsellessaan uhrinsa rimpuilua verkon säikeissä?

Marko Immonen: Kostonhautoja
Myllylahti 2018. 423 s.

Arvostelukappale.

Mika ja Juuso Liina tavataan uudelleen Marko Immosen syksyllä 2019 ilmestyvässä trillerissä Syntien perukirja.

Marko Immosen aiemmat teokset:

Kuoleman koeaika (2016, Myllylahti)
Murhapaikanhakijat (2017, Myllylahti)

Marko Immonen: Murhapaikanhakijat #dekkaritiistai

Pari vuotta sitten ihastuin melkein ikihyviksi Marko Immosen vauhdikkaaseen esikoistrilleriin Kuoleman koeaika (Myllylahti 2016), jonka tarina veti sellaisella höyryllä, että jouduin melkein henkeä haukkomaan. Olen kirjoittanut juttuni loppukaneetiksi:

Suosittelen Kuoleman koeaikaa miehistä vauhtiseikkailua kaipaaville. Plussaa annan virkistävästä paikallisuudesta, sillä tämä taitaa olla ensimmäinen Virroille sijoittuva trilleri, jonka olen lukenut. Seutua on kuvattu hienosti. Mieluusti lukisin joskus lisää Immosen tekstiä!

Toiveeni siis toteutui jo viime vuoden puolella, kun Immosen toinen trilleri Murhapaikanhakijat ilmestyi. Lukukiireitä on kuitenkin piisannut, joten luin tämänkin viime vuoden kirjan vasta nyt. Mitään vahinkoa ei siitä tullut, sillä kirjat eivät vanhene parissa kuukaudessa yhtään, noin pääsääntöisesti.

Valitettavasti odotukseni taisivat tällä kertaa olla turhan kovat. Moni hyvä juttu Immosen tekstissä on Murhapaikanhakijoissa edelleen tallessa ja esillä, mutta harmillisen paljon esikoisen imusta jää kuitenkin puuttumaan. Immonen kirjoittaa vaivattomasti luettavaa kieltä ja juonenkäänteitä on jälleen tarinassa tasaisen tappavaan tahtiin, kuten kunnon trillerissä pitääkin.

Mikä sitten tökki? Jo esikoisesta olen todennut, että liika on sittenkin liikaa. Jossain vaiheessa vain olisi syytä pistää tarinalle lopullinen piste. Murhapaikanhakijoiden loppupisteen paikka olisi mielestäni ollut yli sata sivua ennen kuin Immonen sen on päättänyt laittaa. Huomaan jälleen kaivavani esille vanhan mittatikkuni: jos kirjassa on yli kolmesataa sivua, pitää niille lopuille olla vedenpitävä syy. Nyt tuota syytä ei tahdo oikein löytyä, ja se on vahinko.

Perusidea kirjassa on oivallinen. Tavallinen suomalainen kemistinä työskentelevä keski-ikäinen mies, Jaakko Puustinen, joutuu sattumalta kummalliseen tilanteeseen, joka lähtee nopeasti eskaloitumaan melkoiseksi maailmanpelastamisoperaatioksi. Jaakko nappaa yhden kostean illan päätteeksi pimeän taksin, jota ajaa irakilainen Ahmed. Hanttimiehen paikalla istuu Syyriasta paennut Mounib. Jaakko antaa miehille käyntikorttinsa ajattelematta sen kummempia. Kaverukset ottavat kuitenkin pian yhteyttä, ja Jaakko huomaa yllätyksekseen ystävystyvänsä kaksikon kanssa.

Pian tilanne kuitenkin muuttuu olennaisesti. Kaverukset kertovat sydäntä särkevistä taustoistaan ja erityisesti Ahmed myös kostonhimostaan. Hänen perheelleen tuskaa tuottaneiden on maksettava edes jotenkin. Sitten vastaanottokeskuksessa räjähtää pommi, joka saa Jaakon hälytyskellot lopultakin kilkattamaan. Eivät kai pommin rakennusmateriaalit voi olla peräisin hänen työpaikaltaan? Mitä enemmän Jaakko asiaa pohtii, sitä enemmän hän alkaa pelätä sotkeutuneensa johonkin todella pelottavaan

.

Jaakko ei tietenkään mene epäilyineen poliisin puheille eikä paljasta tietojaan edes niille poliiseille, jotka lopulta saapuvat hänen työpaikalleen. Sen sijaan hän asentaa Ahmedin puhelimeen laitteen, jonka avulla hän voi salakuunnella Ahmedia ja seurata tämän liikkeitä. Jaakon pelot osoittautuvat oikeiksi. Ahmed ja Mounib ovat kuin ovatkin sotkeutuneet hyvin vaarallisiin puuhiin, ja Jaakkoa on käytetty häikäilemättä hyväksi. Nyt hänestä on kuitenkin tullut taakka, josta on päästävä eroon.

Jaakko pelkää sekä oman että aikuisen tyttärensä ja vaimonsa hengen puolesta, eikä siis syyttä. Tarinan yllätykselliset käänteet vievät Jaakon Saksaan, missä hän on ensin terroristien ja myöhemmin kansainvälisen poliisin vankina. Tähän kohtaan minä olisin ollut jo valmis lopettamaan, mutta noin neljännes kirjan sivuista oli vielä kuitenkin lukematta. Kun mielenkiinto pääsi herpaantumaan, sen uudelleen virittäminen oli työlästä. Niin ei saisi trillerin äärellä päästä käymään.

Yllä koetin päällisin puolin kuvata Murhapaikanhakijoitten juonta kuitenkin niin, että en tekisi varsinaisia juonipaljastuksia. Kuten sanottu, juonenkäänteitä on jälleen kosolti, minun makuuni tällä kertaa liikaakin. Vauhti kostautuu, kun lukija ei pysy perässä eikä jaksa koettaa rakentaa yhä sekalaisemmiksi käyvistä palasista järkevää kuvaa. Immonen ottaa myös luvattoman rohkeasti riskejä sen suhteen, mitä kaikkea lukija on valmis nielemään.

Henkilöitä ja näkökulmia on myös runsaasti, minäkertojiakin useita. Ihan loppuun saakka kaikkia ei kuljeteta mukana, ja pääseepä välillä unohtumaan, keiden kaikkien tarina pitikään kertoa minämuodossa. Useammankin henkilön oikea karva paljastuu luonnollisesti vasta tarinan mittaan.

Jaakko on kimurantti päähenkilö, sillä hän ei ole oikein millään tavalla mukava tyyppi. Jaakko valittaa lähes kaikesta jatkuvasti (tai niin ainakin minusta alkoi tuntua), eikä hän ole millään tavalla rohkea tai päättäväinen. Oma napa on aina lähinnä, ja oikeastaan vain tyttäreen kohdistuva uhka on pelote, joka saa hänet toimimaan ’kunniallisesti’. Jaakko on lähinnä antisankari, vaikka tuleekin tehneeksi myös hyviä ja oikeita tekoja. Motiivit vain eivät oikein kestä päivänvaloa.

Varsinaiseen sankarirooliin olisikin tunkemassa suomalaispoliisi, joka tupsahtaa tarinaan kesken kaiken. Hänelle Immonen ei kuitenkaan ole malttanut pääroolia antaa. Olisi ehkä sittenkin kannattanut?

Olen parin kolmen viime vuoden mittaan todennut monen kotimaisen dekkarin äärellä, että se olisi kannattanut kirjoittaa vielä kertaalleen uudelleen. Murhapaikanhakijatkin olisi mielestäni hyötynyt huimasti tiukasta karsinnasta ja tiivistämisestä, vaikka senkin uhalla, että moni rakas ja hyvä idea olisi säästynyt vaikkapa johonkin toiseen tekstiin. Huomio kiinnittyi lukiessa myös siihen, että lukijalle on koettu tarpeelliseksi selittää tapahtumien taustoja välillä laajastikin. Jo tämän pitäisi havahduttaa miettimään, miten voisi viestin saada perille luontevammin.

Murhapaikanhakijat ja erityisesti Kuoleman koeaika ovat kuitenkin sen verran vakuuttavia kotimaisia trillereitä, etten ole valmis luopumaan toivosta: Marko Immosesta varmasti kuullaan vielä (ja kenties myös siitä suomalaispoliisista?)!

Marko Immonen: Murhapaikanhakijat
Myllylahti 2017. 435 s.

Arvostelukappale.

#dekkaritiistai-sarja:

Arttu Tuominen: Silmitön
Antti Tuomainen: Palm Beach Finland
Fiona Barton: Leski
Tuomas Nyholm: Leijona
JP Koskinen: Kannibaalien keittokirja
Jaakko Melentjeff: Hukkuneet
Lone Theils: Runoilijan vaimo
Ane Riel: Pihka 
Arne Dahl: Rajamaat
Marko Immonen: Murhapaikanhakijat

Marko Immonen: Kuoleman koeaika

Ruotsalaisbestselleristi Stefan Ahnhem kertoi Ruumiin kulttuuri -lehden (4/2016) haastattelussa, että hänen kirjoissaan tapahtuu koko ajan jotain, joka kuljettaa juonta eteenpäin. Kaikki tylsät poliisitutkinnan rutiinit ynnä muut hidasteet on karsittu pois.

Kun luin Marko Immosen esikoisteosta Kuoleman koeaika, tuo Ahnhemin resepti nousi etsimättä mieleeni. Immosen yli neljäsataa sivua käsittävä romaani on täynnä jatkuvaa toimintaa, yllättäviä ja yhä uskomattomampia juonenkäänteitä. Palloja on ilmassa koko ajan niin monta, että lukijaa välillä hirvittää. Lähes kaikki pallot kuitenkin pysyvät kirjoittajan näpeissä. Onneksi.

Vähän päälle kolmikymppinen ekonomi Joonas Salmi selvittelee äitinsä kuolinpesää ja löytää vanhan kellastuneen lehtileikkeen, jossa uutisoidaan hänen isänsä Pertti Järvisen katoamisesta. Joonas on ymmällään. Hän on tiennyt vain, että isä on kuollut ennen hänen syntymäänsä. Juuri muuta äiti ei ole miehestään suostunut kertomaan. Mitä uutisen takana oikein on? Liittyykö isän kuolemaan jokin rikos?

Kuin kohtalon oikusta Virroilla sijaitseva PF-tuote etsii talouspäällikköä. Juuri saman firman palveluksessa ollessaan isä katosi yli kolmekymmentä vuotta sitten. Joonas kaipaa muutenkin elämänmuutosta, joten kun paikkaa tarjotaan hänelle, hän päättää tarttua siihen ja selvittää, mitä isälle oikein aikoinaan tapahtui.

Pikkupaikkakunnalla käy nopeasti ilmi, että Patriarkaksi kutsuttu Raimo Peltonen ja hänen poikansa, firmaa nykyään vetävä Casimir (!), hallitsevat pitäjää ja lähiseutuja kovin ottein. Sen on saanut tuta myös Tapio Jartti, paikallislehden entinen toimittaja. Omistajan kättä ei kannata purra eikä lehdistön vapaudesta ole tietoakaan. Kun Tapio kuulee, että Joonas penkoo PF-tuotteen varhaisia vaiheita, hän tarjoaa innokkaasti apuaan.

Melkoisen olemattoman vinkin perusteella Joonas ja Tapio pääsevät tuota pikaa tehtaalla harjoitettavan hämäräbisneksen jäljille, vaikka heillä ei ole pitkään aikaan hajuakaan, mitä merkillistä on kontillisessa muovisia imurinletkun haarapaloja. Niitä kun säilytetään visusti lukkojen takana sen ajan kun ne tehtaalla viivähtävät. Entä miten tämä kaikki liittyy isä-Pertin taannoiseen kohtaloon? Amatöörietsivät jäävät valitettavasti lähes verekseltään kiinni, mutta siitä juonenkäänteet vasta kunnolla saavat vauhtia. Seuraa täpäriä tilanteita, hurjia takaa-ajoja, murhia ja petoksia niin että hitaampia heikottaa.

Joonaksen ja Tapion seikkailut vyöryvät Virtojen ja lähipitäjien läpi lopulta aina Espanjaan asti. Ja kun kaikki näyttää jo selvältä ja siistiltä onnelliselta lopulta, seuraa vielä muutama mojova yllätys, joita tosin lukija on osannut aavistellakin. Myös menneisyyden juonilinja saadaan sievästi kerittyä kerälle.

Immosen esikoisteos pitää siis sisällään monia tuttuja aineksia. Mukana on harrastajaetsiviä, poliiseja, kansainvälisiä rikollisia ja ripaus vakoilutrilleriä ja kuten asiaan kuuluu, myös romantiikkaa. Sujuva kirjoitustyyli niin kielen, tarinankuljetuksen kuin rakenteenkin puolesta pitää huolen siitä, että lukijaa viedään kuin pässiä narussa kohtauksesta toiseen. Viis siitä, että suurin osa juonenkäänteistä ei kestä lähempää kriittistä tarkastelua, mitä uskottavuuteen tulee, sillä teoksen sisäisessä maailmassa ne toimivat miltei loppuun asti. Vasta aivan viime metreillä veto alkaa hiipua kenties siksi, että kaikella on sittenkin rajansa, myös lukijan halulla niellä yhä mahdottomampia kuvioita.

Suosittelen Kuoleman koeaikaa miehistä vauhtiseikkailua kaipaaville. Plussaa annan virkistävästä paikallisuudesta, sillä tämä taitaa olla ensimmäinen Virroille sijoittuva trilleri, jonka olen lukenut. Seutua on kuvattu hienosti. Mieluusti lukisin joskus lisää Immosen tekstiä!

Marko Immonen: Kuoleman koeaika
Myllylahti 2016. 416 s.

Vuoden johtolanka 2017 -ehdokas.