Kaisa Viitala: Klaanin vieraana (Nummien kutsu 1)

 

Muhkeat, hyvin kirjoitetut viihteelliset historialliset romaanit ja romaanisarjat ovat aina tervetulleita! Niinpä ilahduin kovasti, kun huomasin Kaisa Viitalan Klaanin vieraana -romaanin esittelyn kirjailijan omilla Facebook-sivuilla ja kustantamon kevään 2024 luettelossa:

”Kun arvostetun lontoolaisperheen tytär Agnes kohtaa tanssiaisissa ylämaalaispäällikkö Fingal MacTorrianin, hän päättää, että tapaaminen saa jäädä viimeiseksi. Agnesin on vaikea ymmärtää, mitä muut röyhkeässä vuoriston villissä näkevät – mieshän on jakobiittikapinallisia eli maanpetturi! Sitä paitsi Agnes on raajarikko, joten tuskin kukaan mies hänestä kiinnostuukaan.

Kohtalokkaan valheen vuoksi Agnes päätyy kuitenkin viettämään talvea Fingalin suvun linnassa, kaukana kotoa, ja huomaa olevansa keskellä mutkikasta valtataistelua klaanin herruudesta.”

Luvassa on siis kiehtova miljöö eli 1700-luvun alun Englanti ja erityisesti Skotlannin Ylämaa, seikkailua ja riipivää romantiikkaa. Romanttisen juonen peruskuvio on selvä jo takakansitekstin perusteella, mutta sehän ei tämän genren faneja haittaa hitustakaan, jos vain kaikki muu sen ympärillä toimii ja juoneen on saatu jotain omintakeista maustettakin.

Kaisa Viitala on historioitsija ja viestinnän ammattilainen sekä todella pitkän linjan kirjailija, joten lukija voi huolettomin mielin avata kirjan kannet ja antautua vetävän tarinan vietäväksi.

Agnes on virkistävän erilainen romanttisen viihteen sankaritar synnynnäisen vammansa takia. Jalkojen jonkinlaisen epämuodostuman seurauksena hänen on vaikea kävellä ja moni muukin terveelle ihmiselle itsestään selvä toiminto aiheuttaa paitsi päänvaivaa myös kovaa kipua ja särkyä. Tukevan kävelykepin avulla hän pääsee hyvinä päivinä ihan kohtuullisesti kävelemään, mutta arki edellyttää monenlaisia apuvälineitä ja apulaisia sujuakseen edes kohtuullisesti.

Agnes on perheensä ainoa, kaivattu lapsi, ja vanhemmat ovat aina olleet hänen tukenaan ja turvanaan sekä kannustaneet aktiiviseen elämään. Se ei ollut 1700-luvulla säätyläispiireissäkään tavallista, ja Agnesin ilmestymistä esimerkiksi tanssiaisiin pidetäänkin pöyristyttävänä, röyhkeänä ja nolostuttavana sen mukaan, kenen näkökulmasta asiaa katsotaan.

Vanhemmat ovat kuitenkin purjehtineet Amerikkaan ja lähettäneet tyttärensä isän veljen ja tämän perheen hoiviin Edinburghiin. Omahyväiset ja ylemmyydentuntoiset Colin-setä ja Lily-serkku kohtelevat Agnesta pöyristyttävästi, mutta onneksi Emily-täti ja erityisesti talon palveluskuntaan kuuluva räväkkäotteinen Millie ovat toista maata. Agnes on älykäs, kaunis ja varakas, mutta koska hän on rampa raajarikko, hänen mahdollisuutensa ovat kovin kapeat, jos kauniisti sanotaan.

Mutta kuten sanottu, tanssiaisiin Agneskin lähtee. Kaikkien yllätykseksi ja nuorten naisten suureksi kiihtymykseksi sinne tupsahtaa myös rikollisen komea ja käytöksellään yleistä paheksuntaa herättävä skotti Fingal MacTorrian. Sitten onkin vain loppuromaanin verran jännitettävä, miten heistä oikein tulee pari. Kaikki mahdolliset esteet, hankaluudet, ennakkoluulot ja väärinkäsitykset on totisesti vedetty peliin, jotta niin ei kävisi. Riittääkö Agnesin päättäväisyys? Onko rakkaus lopulta suurin voima?

Koska Agnes joutuu koko ajan ja kaikissa tilanteissa miettimään omaa liikkumistaan, selviytymistään sekä terveyttään, miljöö avautuu lukijalle ihan uudenlaisesta kulmasta. Vanha vetoinen kivilinna keskellä joulukuista nummimaisemaa 1700-luvun mukavuuksilla varustettuna ei varmasti olisi ollut kaikkein helpoin asuinpaikka terveillekään, mutta Agnes joutuu kohtaamaan hankaluudet alituisilla ekstrakierteillä.

Onneksi Agnes ei ole sen paremmin itsesäälissä rypevä raukka kuin mikään yliluonnollisen vahva pyhimyskään, vaan ihan normaali nuori nainen. Kivut ja hankaluudet kuluttavat, väsyttävät, harmittavat ja välillä itkettävätkin. Mutta hän ei jää säälimään itseään liian pitkäksi aikaa, vaan tarttuu taas uuteen toimeen päättäväisenä realistina. Hän toteaa itsekin, että hänen ei tule koskaan kokemaan mitään ihmeparantumista, joten on elettävä ja kelvattava sellaisena kuin on. Hän tekee myös virheitä ja vääriä päätöksiä ja joutuu kärsimään monista niistä nahoissaan ja ainakin sielussaan. Perin inhimillistä siis!

Agnes on romaanin ehdoton päähenkilö, joten on mainiota, että hänestä piirtyy mukavan moniulotteinen kuva. Vähintäänkin yhtä paljon ihastuin myös tomeraan ja sanavalmiiseen Millieen, joka jo alkusivuilla ottaa Agnes-neidin suojelukseensa ja matkustaa tämän mukana kauas pohjoiseen. Millie ei masennu kielivaikeuksista eikä turhaan kumartele kuvia. Jos joku uskaltaa pahoittaa hänen Agnes-neitinsä mielen, saa tämä kyllä totisesti tuta!

Klaanin vieraana aloittaa Nummien kutsu -trilogian, jonka toinen osa Klaanin suojeluksessa ilmestyy näillä näkymin keväällä 2025. Se on vallan mainio uutinen, sillä Agnesin ja Millien tarinalle (ja joo, totta kai myös Fingalin!) odotan jo kovasti jatkoa.

Klaanin vieraana -romaania on markkinoitu vetoamalla Diana Gabaldonin ja Outlander-sarjan faneihin, mutta en oikein sille näe sen kummempaa perustetta. Skotteja, Ylämaa ja verenhimoisia punatakkeja on molemmissa, mutta ihan omilla ansioillaan Viitalan teos pärjää mainiosti. Mikään ei tietenkään estä pitämästä molemmista.

Kaisa Viitala: Klaanin vieraana
Karisto 2024. 460 s.
Äänikirjan lukija Emma Louhivuori.
Kansi Timo Numminen.

Ennakkokappale kustantajalta. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Tiina Mahlamäki: Neuloosi

”Neuloosi on mielestäni varsin käyttökelpoinen uudissana. Se kuvaa hyvin sitä tunnetta, kun mielen täyttää voimakas sisäinen tarve neuloa niin, että päivittäiset kotityöt jäävät tekemättä, puhelimeen ei tule vastattua ja nukkumaanmenokin viivästyy. Kaikki muu tekeminen tuntuu turhalta ajanhukalta.”

Näin kuvaa Laura Niemi neuloosi-sanan merkitystä vuonna 2013 Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen Kotus-blogissa otsikolla Neuloosin pauloissa. Turun yliopiston uskontotieteen yliopistonlehtori ja dosentti, tohtori Tiina Mahlamäki on napannut tämän mainion termin tarinallisen tietoteoksensa nimeksi.

Neuloosi ilmestyi marras-joulukuun taitteessa (v. 2023), mutta kuulin siitä ensimmäisen kerran Tiina Mahlamäeltä vuoden 2021 kesäkuussa, kun tapasimme Sammatissa kirjailija Eeva Joenpellon 101-vuotisjuhlan merkeissä. Tiina Mahlamäki on Eeva Joenpelto -seuran puheenjohtaja, ja itse olen samaisen seuran hallituksen jäsen. Meillä molemmilla oli vastuutehtäviä kyseisessä juhlassa.

Kuten vuosiluvuista varmasti huomaatte, tuolloin elettiin korona-aikaa. Eeva Joenpellon 100-vuotisjuhla edelliseltä kesältä oli peruuntunut, eivätkä 101-vuotisjuhlankaan enteet olleet kovin hyvät. Kokoontua kuitenkin saatiin, mutta juhla myös striimattiin, koska kaikki eivät halunneet tulla paikan päälle.

Neulebuumi oli koronavuosina voimissaan, ja kaupoista jopa loppuivat välillä ainakin jotkut tietyt langat. Jokainen kynnelle kykenevä tuntui neulovan vimmatusti mitä upeimpia islantilaistyylisiä kaarrokeneuleita tai vähintään monimutkaisin kuvion koristeltuja pitkävartisia villasukkia. Mistä tässä käsityövillityksessä oikein oli ja on kyse? Ilmeisesti näistä tunnelmista ja kysymyksistä lähti idea kirjoittaa aiheesta tietokirja.

Mahlamäki kuvaa Neuloosin alkusivuilla omaa suhdettaan neulomiseen näin: ”Neulominen on minulle tapa keskittyä ja samalla saada aikaan jotain näkyvää ja käsillä kosketeltavaa. Se on minun meditaatiotani, tapani harjoittaa henkisyyttä. Neulominen on kulkenut mukanani suurimman osan elämääni, vähintään puoli vuosisataa.”

Mitä sitten tarkoitetaan tarinallisella tietokirjallisuudella? Kun yritän etsiä sille tarkkaa määritelmää, huomaan, että kyseessä on viime vuosikymmenellä yleistynyt mutta itse asiassa melko vanha tietokirjallisuuden ja tietokirjoittamisen laji. Pirjo Hiidenmaa toteaa artikkelissaan Trendinä tarinallinen tietokirja muun muassa näin: ”Koska tarinallisuus sopii hyvin juuri yksittäisten tapahtumien, kokemusten ja henkilöhistorioiden kuvaamiseen, on siitä tullut väline tuoda näkyviin arkisia kokemuksia ja hyödyntää niiden todistusvoimaa yhteiskunnallisten aiheiden käsittelyssä.”

Tunnista Mahlamäen Neuloosista lukuisia Hiidenmaan esittelemiä tarinallisen tietokirjan piirteitä, eikä ihme, sillä Mahlamäki on toimittanut yhdessä Emilia Karjulan kanssa teoksen Kurinalaisuutta ja kuvittelua, joka käsittelee juuri luovaa tiedekirjoittamista.

Mahlamäen Neuloosi on minämuodossa kirjoitettu ja kerrottu tietokirja neulomisesta, sen harrastamisesta ja merkityksestä kertojalle itselleen mutta myös laajasti ilmiöstä itsestään, sen historiasta, muutoksista ja merkityksistä. Kirjassa ei ole neuleohjeita, mutta siitä saa kyllä virikkeitä, vinkkejä ja vihjeitä neuleharrastuksen aloittamiseen tai kehittämiseen. Varoitukseksi kannattaa kuitenkin katsoa kirjan alussakin mainittu Laura Neuvosen lyhyt animaatioelokuva Kutoja – The Last Knit YouTubesta!

Koska olemme sattumalta kirjailija Mahlamäen kanssa suunnilleen samanikäisiä ja meillä on taustoissamme monia yhteneväisyyksiä, löysin kirjasta runsaasti samastumiskohtia. Moni muisto omasta menneisyydestä ja perheen ja suvun taustoista pulpahti pintaan kirjaa lukiessani. Minäkin olen auttanut äitiä ja isoäitejäni pitelemällä lankavyyhtiä ojennetuissa käsivarsissani. Vielä 1970-luvulla käsityölangat myytiin vyyhteinä, ei kerinä, kuten nykyään. Työ siis piti aloittaa kerimällä lanka, eikä se onnistunut kovin hyvin ilman apukäsiä.

Minunkin kokemukseni on, että käsitöiden tekeminen kuului arkeen. Meidän suvuissamme on ommeltu käsin ja koneella, niin sähkökäyttöisellä kuin poljettavallakin ompelukoneella, kudottu kankaita ja kudonnaisia kangaspuilla, virkattu ja kirjottu, valmistettu koneellisesti neuleita ja neulottu tietysti myös käsin niin villapaitoja kuin sukkia ja lapasiakin. Olen kasvanut käsitöiden tekemisen keskellä, mutta omat taitoni ja innostukseni ovat vaihdelleet vuosien ja vuosikymmenien mittaan runsaasti.

Mahlamäki kuljettaa omien ja läheistensä käsityökokemusten ja yleisemmän neuletietouden rinnalla kahta tarinaa. Kirjan alussa hän päättää ryhtyä neulomaan islantilaista Riddari-nimistä kaarrokevillapaitaa, ostaa siihen tarvittavat langat ja etsii ohjeen. Matkan varrella on neuletyössä erilaisia vaiheita, mutta lopussa komea kaarrokeneule on valmis, sen langat on päätelty ja se on viimeistelty pesussa ja kuivattu.

Tummemman raidan tarinaan tuo Mahlamäen äidin vakava sairastuminen ja lopulta menehtyminen. Äiti oli innokas neuloja, mutta sairaus vei häneltä myös mahdollisuuden tehdä käsitöitä. Mahlamäki kuvaa kauniisti äitinsä raskasta saattohoitoa. Lopussa päättyy paitsi äidin elämä myös yksi käsityöprojekti.

”Olen hauras, uuvuksissa valvomisesta ja mielen järkytyksestä. Palelen. Vedän ylleni uudenkarhean, vihreän neulepaitani ja koen, miten lämpö leviää yläruumiiseeni. Kävelen ulkona kirpeässä ja kirkkaassa syyspäivässä, tunnen miten islantilaisten lampaiden kasvattama villa kerää liikkeessä muodostuvaa lämpöä ja palauttaa sen minulle takaisin. Kuin äidin halaus. Tämä paita ylläni en enää palele.”

Mutta kuten sanottu, tarinallisessa tietokirjassa yksityinen taso on vain yksi osa kokonaisuudesta. Neuloosissa käsitellään myös muun muassa neulomisen historiaa sen syntyajoista alkaen, erilaisia näkökulmia lankojen ekologisuudesta ja niiden käytön eettisyydestä, neulomisen yhteiskunnallista kantaaottavuutta ja tapaa ilmaista itseään neulomalla. Neulominen ei todellakaan ole mikään yksinkertainen ja yksioikoinen ilmiö!

Jos siis neulomisen historia, filosofia ja yhteiskunnallisuus kiinnostavat, suosittelen Neuloosia lämpimästi. Samaten uskon, että jokainen käsitöitä joskus vähänkin tekemään joutunut tai niihin täysin hullaantunut lukija löytää kirjasta ainakin jotain samastuttavaa, tuttua ja uutta sekä tietoa ja huvia. Neuloosi on koukuttava ja koskettava, hauska ja surumielinen teos käsillä tekemisen riemusta ja lohdusta.

Kuten hyvät kirjat usein, myös Neuloosi johdatti minut toisien kirjojen pariin. Mahlamäki viittaa monessa kohdassa ahvenanmaalaisen toimittaja-kirjailija Karin Erlandssonin tarinalliseen tietoteokseen Sininen lanka – Mitä tiedän neulomisesta. Erlandssonin nimi oli minulle jo tuttu, sillä olen lukenut häneltä dekkarin Kuolonkielot, mutta Sinisestä langasta en ollut aiemmin kuullut.

Lainasin sen oitis kirjastosta ja ahmaisin nopealukuisen teoksen pikavauhdilla. Sininen lanka muistuttaa monin tavoin Neuloosia. Myös Erlandsson kirjoittaa minämuodossa ja aloittaa kirjan lankaostoksilla. Jotain pitäisi neuloa hienoista sinisävyisistä langoista, mutta jostain syystä tällä kertaa neuletyö takkuaa pahasti. Useaan kertaan kertoja päätyy purkamaan työnsä. Neuletyön edistyessä Erlandsson kertaa neulomisen historiaa ja siihen liittyvää faktaa ja kertoo oman neulojatarinansa. Entä voiko neulomalla muuttaa maailmaa?

”Maailma romahtaa ikkunan takana, mutta aina voin neuloa rakkailleni yksisarvisia. Se ei ole tarpeeksi, mutta se on jotain.”

Mahlamäen tavoin Erlandssonin työ on pääosin kirjoittamista. Hän löytää kirjoittamisesta ja neulomisesta paljon yhtäläisyyksiä. Ne myös täydentävät toisiaan mainiosti. Sekä Neuloosissa että Sinisessä langassa on lopussa hyvä lähdeluettelo, joista voi poimia itseään kiinnostavia kirjoja ja artikkeleita lisätiedon ammentamiseen.

Kun kerran olin päässyt neulekirjallisuuden makuun, päätin samaan menoon kuunnella myös kaksi neuleromaania. Luin jo kymmenisen vuotta sitten Kaisa Ikolan silloin vain netistä ladattavissa olleen romaanin Oikein nurin, ja kirjoitin siitä myös jutun blogiini. Kummastelin, miksi romaanille ei ollut kirjailijan sitkeistä yrityksistä huolimatta löytynyt kustantajaa. Joskus ihmeitä tapahtuu, sillä nyt Oikein nurin ja sen tuoreehko jatko-osa Kaksi oikein yhteen ovat saatavissa niin painettuina kuin e-versioinakin eli siis myös äänikirjoina.

Oikein nurin -romaanin tapahtumat sijoittuvat noin viidentoista vuoden takaiseen aikaan. Päähenkilö Annilla on menossa parisuhdekriisi, ja samaan aikaan hän hurahtaa vastoin kaikkia odotuksiaan täysin neulomiseen. Kirjassa tehdään käsitöitä vimmaiseen tahtiin mutta ennen kaikkea hamstrataan lankoja ja kaikkea muuta neulomiseen liittyvää tavaraa siihen malliin, että hitaampia heikottaa. Kirja edustaa siis jonkinlaista neule- ja lanka-chick-litiä, mutta se tarjoaa samalla hauskan nostalgiatripin aikaan, jolloin netti ei vielä ollut liimautuneena jokaisen kämmeneen, vaikka se käytössä jo olikin.

Ikola kirjoitti jatko-osan Kaksi oikein yhteen viitisentoista vuotta aloitusosan jälkeen ja viisaasti sijoitti myös kirjan tapahtumat nykyaikaan. Sinkkuna elelevä keski-ikäistyvä Anni saa kesävieraaksi parhaan ystävättärensä 14-vuotiaan Liina-tyttären, jolla on erilaisia hankaluuksia elämässään. Käy ilmi, että Liinalla on suosittu vlogi. Kuten arvata saattaa, Liina hurahtaa pian käsitöihin ja vetää Anninkin uudelleen neulomisen pariin. Kuvioihin liittyy myös komea lankakauppias…

Kaksi oikein yhteen on vähän vähemmän ostelupainotteinen kuin Oikein nurin, mikä on ihan tervetullutta. Harrastuksen yhteisöllisyyskin on tuotu virkistävästi nykypäivään. Nautittavaa, helppoa luettavaa ja kuunneltavaa, mutta kyllä näissä vähintäänkin pieni neuloosiriski on, se pitää varoitukseksi kertoa.

Tiina Mahlamäki: Neuloosi
Into 2023. 229 s.
Äänikirjan lukija Emilia Howells.

Lahja.

Karin Erlandsson: Sininen lanka – Mitä tiedän neulomisesta (Det blå garnet: Ett bok om att sticka)
Suomentanut Ulla Lempinen.
S & S 2022. 188 s.
Äänikirjan lukija Jenni Sainio.
 
Kirjasto.

Kaisa Ikola: Oikein nurin
Saga Egmont 2022. 340 s.
Äänikirjan lukija Elina Saarela.

Itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

 

Kaisa Ikola: Kaksi oikein yhteen
Saga Egmont 2023. 259 s.
Äänikirjan lukija Johanna Kokko.

Itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Kaisa Ikola: Oikein nurin

Julkaisin opiskeluaikanani 15 lasten- ja nuortenkirjaa ihan "oikean" kustantajan kautta. Siksi olikin aikamoinen shokki, kun 10 vuoden tauon jälkeen yritin palata kirjailijaksi, eikä aikuisten maailmaan ja varsin ajankohtaiseen aiheeseen sijoittuva romskuni kelvannut kellekään.

Omakustanteeseen ei ollut varaa, joten tällä hetkellä "myyn" kirjaa vähän persoonallisella tavalla. Tällä hetkellä on palkkatyö, joten maine on nyt rahaa tärkeämpi. ;)

Omakustanteita vastaan kieltämättä on vähän ennakkoluuloja - mutta toisaalta kustantajien kautta ilmestyy sellaistakin roskaa, ettei voi kuin ihmetellä. Sehän on totuus, että jos kirjoittaa tavalla joka miellyttää juuri sitä yhtä kustannustoimittajaa, pääsee läpi - mitäpä siitä, vaikka 100 muuta lukijaa inhoaisi tekstiä.

Näin kirjoittaa Kaisa Ikola kommentissaan aiempaan tekstiini Onko omakustanne valekirjallisuutta? Kiinnostuin Ikolan kertomasta persoonallisesta kirjanmyyntitavasta ja itse romaanistakin niin paljon, että kävin hänen ohjeidensa mukaan ostamassa sen. Yllä olevat linkit vievät mukavasti asian ääreen, eli jos kiinnostutte, klikatkaapa.

Lyhyesti tilanne on siis se, että Ikola on julkaissut ensimmäisen kirjansa Lauran syyslukukausi 12-vuotiaana Kontakti-sarjassa. Jatkoksi syntyi vielä Lauran kevätlukukausi seuraavana vuonna. 16-vuotiaana Ikola julkaisi ystävänsä Minna Kulmalan kanssa ensimmäisen osan suositusta Hullu luokka -sarjasta, johon kuuluu kaikkiaan kymmenen nuortenromaania. Niistä viimeinen ilmestyi vuonna 2000. 1990-luvulla ilmestyi myös kolmiosainen historiallinen Ylämaa-sarja. Ammatiltaan Ikola on nykyään historioitsija, ja hän on julkaissut useita historiikkeja yms. Lisäksi hän on kirjoittanut näytelmiä.

Kaikesta tästä taustasta huolimatta Ikola siis ei saanut kaupattua neuleromaaniksi kutsumaansa Oikein nurin -kirjaa yhdellekään kustantamolle. Edes käsityölehdet eivät olleet kiinnostuneita julkaisemaan tekstiä jatkokertomuksena. Ikola on työstänyt käsikirjoitusta muiden töiden ohella kolme vuotta ja saanut sitä varten taloudellista tukea Pohjanmaan taidetoimikunnalta. Lunastin siis kirjan itselleni, tulostin ja mapitin 275 sivun nivaskan tekstiä. Ja luin. Pidin. Ja hämmästyin yhä enemmän. Mitä kustantajat oikein ajattelevat ja haluavat? Tarjolla on lähes täysin valmis käsikirjoitus, jonka kirjoittajalla on jo valmiiksi nimeä kirjallisuusmaailmassa. Aihe on tuore ja kirjoitustyyli vetävä. Teemat ovat ajankohtaisia ja punnittuja, vaikka käsittelytapa on kevyehkö. Mutta ei siis todellakaan kelpaa, ei kenellekään! Samaan aikaan kuitenkin kustannetaan kaikenlaista, kuten siinä aiemmassa tekstissäni jo totesin, ja kutsutaan vielä kynäilijöitä kirjailijoiksi.

Oikein nurin -kirjan päähenkilö on pikkuisen päälle kolmikymppinen Anni. Hän työskentelee nykyajan tyypilliseen tapaan epätyypillisessä työsuhteessa eli projektinvetäjänä KÄNÄ-hankkeessa. KÄNÄ on lyhenne sanoista käsityöyrittäjille näkyvyyttä, ja kyseessä on EU-rahoitteinen hanke, joka on päättymässä mutta kenties saamassa jatkoa. Edessä on vielä iso ponnistus, kun Annin pitää järjestää hankkeen yrittäjille oma pöytä kaupungissa järjestettäville käsityömessuille.

Anni on muuttanut kihlattunsa Jaakon kotikaupunkiin (joka jää nimettömäksi). Jaakko on menestyvä rakennusyrittäjä, jonka työpäivät tuntuvat vain venyvän venymistään. Hieman ujo Anni tuntee olonsa vieraassa kaupungissa yksinäiseksi ja hylätyksi. Paras ystävä Ninni asuu sinkkuna Helsingissä. Ninni pitää rohkeaa sinkkunaisen päiväkirjablogia ja houkuttelee Anniakin perustamaan blogin torjumaan yksinäisyyttä ja purkautumiskanavaksi. Pitkään epäröityään Anni uskaltaa yrittää. Kuin sattumalta hän löytää blogimaailmasta käsityöblogit. Aina käsitöitä kammonnut Anni alkaa kuin varkain viehättyä käsillä tekemisestä. Pian blogit ja käsityöt imaisevat hänet maailmaansa. Harmi vain, että Jaakolla tuntuu olevan jotakin käsityöharrastusta vastaan.

Parin kuukauden ajan seurataan Annin ja Jaakon suhteen kehittymistä. Yhtä tärkeätä on kuitenkin käsitöiden maailmaan hurahtaminen, jota Ikola kuvailee suorastaan koukuttavasti. Jos en olisi vakaasti päättänyt jo ajat sitten, että en ehdi tehdä käsitöitä, olisin voinut jopa kaivaa puikot esiin minäkin. Käsityöblogien turvallinen yhteisö, kauppojen lankahyllyt, neuletapaamiset ja lehtien ja kirjojen pyörryttävän kauniit kuvat lumoavat lukijankin, Annista puhumattakaan. Myös blogimaailman kuvaus on oivaltavasti kirjoitettu. Oli hauska seurata Annin etenemistä bloginpitäjänä ja verrata sitä omaan blogistihistoriaansa. Eivät kirja- ja käsityöblogit kauheasti toisistaan eroa. Romaanin loppu on koskettava ja uskottava. Tunnustan, että itkeä tirautinkin pikkuisen.

Jos olisin kustannustoimittaja, pistäisin käsikirjoituksen vielä yhdelle oikoluku- ja muokkauskierrokselle. Se ei kuitenkaan vaatisi kuin pientä huolittelua. Yhden kohtauksen haluaisin poistaa (tai ainakin muokata), koska siinä Anni toimii epäloogisesti ja ylidramaattisesti, luonteensa vastaisesti. Lisäksi pitäisi esimerkiksi monitori vaihtaa näytöksi ja miettiä, voisiko Annilla kenties olla oma läppäri tai nettiyhteys puhelimessaan. Mutta muutoin käsikirjoitus on ihan valmis romaani. Hyvä sellainen.

Kunnes joku kustantaja älyää tämän napata, Ikola siis myy kirjaa netissä PDF-tiedostona. Ostos kuitataan kertomalla kirjailijalle, mihin hyväntekeväisyyteen aikoo osallistua. Minä lupasin laittaa rahaa Kirkon ulkomaanavun Toisenlainen lahja -keräykseen. Olen nyt lunastanut lupaukseni ja hankkinut verkkokaupasta koulutarvikkeet. Lahja mielestäni sopii teemaan. Hyvältä tuntuu tietysti tehdä tällainen hyvä teko, mutta kyllä kirjailijakin ansaitsisi työstään palkan. Aina se vain ei tunnu onnistuvan!