Harri V. Hietikko: Plutoniumin puolitusina

 

Plutoniumin puolitusina tarjoaa toviksi paluun Harri V. Hietikon luomaan maagisin sävyin väritettyyn anarkistiseen dystopiaan, jota hän on kuvannut kahdessa aiemmassa omintakeisessa romaanissaan. Pienoisromaani Plutoniumin puolitusina on jonkinlainen tarinan itsenäinen epilogi, kuin sen väreilevä jälkikaiku.

Pandemian jälkeen (Reuna, 2018) on nykyisen Suomen alueelle sijoittuva dystooppinen romaani lähitulevaisuudesta, jossa ärhäkkä influenssavirus on karsinut parissa viikossa 90 prosenttia maapallon väestöstä. Jäljelle jäänyt väestö on kohdannut mittavia vastuksia, mutta rippeet siitä ovat edelleen elossa. Turun linnaa keskuksenaan pitävä Auktoriteetti lähettää luutnantti Naavasaappaan vaaralliselle matkalle Kajaanin linnaan selvittämään, mitä eversti Zetan johtamalla satelliittialueella oikein tapahtuu.

Jatko-osassa Eversti Zetan jälkeenjääneet paperit (Reuna, 2019) tarina muodostuu asiakirjoista, jotka paljastavat, miten Auktoriteetti lähetti alikersantti Cornelia Rasan Kajaaniin selvittämään, mitä Naavasaappaalle ja ennen kaikkea tarunhohtoiselle sotalipulle eli Pohjannaulalle on tapahtunut.

Plutoniumin puolitusinassa Auktoriteetti lähettää nimeämättömän minäkertojaupseerin Kajaaniin. Tällä kertaa tavoitteena on tuoda sinne päätyneet luutnantti Naavasaapas ja alikersantti Cornelia Rasa takaisin kotiin, elävinä tai kuolleina. Matka on vaarallinen, koska Turun ja Kajaanin välisellä alueella ovat käynnissä sotatoimet. Plutoniumin rangaistuslegioona on sijoitettu entiselle Olkiluodon ydinvoimala-alueelle. Tästä laitoksesta kertoja käy värväämässä itselleen viiden hengen ryhmän tehtävälle.

Hietikon persoonallinen kerronta on jos mahdollista vieläkin tyylitellympää ja omintakeisempaa kuin aiemmissa teoksissa. Takakansitekstin mukaan Plutoniumin puolitusina on ”kunnianosoitus vanhoille sotaelokuville, H. P. Lovecroftille ja pariisilaisista pikkukioskeista myytäville kirjasille”.  Aika tyhjentävästi kuvattu.

Harri V. Hietikko: Plutoniumin puolitusina
Lector 2025. 50 s.

Arvostelukappale.

Harri V. Hietikko: Gonzon kaupungin taiteellinen vallankumous

 ”Käteni ovat ehkä pienet, mutta mulkkuni iso.”
- Artjom Moska Nuorempi -

Monissa liemissä keitetyt lehtimiehet Artjom ja Oleg matkustavat Gonzon kaupunkiin kirjoittaakseen reportaasin siitä, miten kaupungissa aiotaan ratkaista sitä yhä pahemmin piinaava ihmisroskaongelma. Gonzon kaupunki sijaitsee ’Vostokin ja Zapadin välisellä ajatusten joutomaalla’.

Vihreitä pillereitä nappailevat ja ahkerasti alkoholia naukkailevat lehtimiehet kohtaavat matkallaan monia vastuksia, kuten päätyvät putkaan, omituisiin neuvotteluihin kaupungintalolle ja lopulta keskelle taidegalleriaan kohdistuvaa aseellista hyökkäystä, joka laukaisee odottamattoman tapahtumaketjun eli Gonzon kaupungin taiteellisen vallankumouksen.

Gonzon kaupungin taiteellinen vallankumous -pienoisromaanin kansiliepeessä esitellään kirjailija Harri V. Hietikko Suomen kirjallisuuden ’tekijämieheksi ja vapaustaistelijaksi’ sekä ’Gonzo-journalismin uuden aallon airueksi’. Olen vuosien varrella lukenut Hietikon monipuolisesta tuotannosta isohkon osan, ja joka kerta kirjan äärellä tuntenut oloni vähän hämmentyneeksi ja huvitetuksi. Niin nytkin.

Ensinnäkin Gonzo. Sana kolkutteli jonkinlaista hämärää muistikuvaa mieleni sopukoissa, mutta piti turvautua kättä pidempään eli taipua guuglailemaan. Wikipedia-artikkelissa määritellään Gonzo-journalismi (joka toisessa virkkeessä Gonzojournalismi) tosiasioita ja sepitettä yhdistäväksi journalismiksi, joka on saanut vaikutteita underground-kulttuurista. Tyyliin kuuluvat liioitellun retorinen kieli sekä bisarrit ja kreisit ilmaisut.

Ei siis oikeastaan ihme, että omintakeisen tyylinsä ja huumorinsa takia suomalaisesta kirjallisuuskentästä selvästi erottuva Hietikko on Gonzon kaupunkiin päätynyt. Pienoisromaani on minulle vähän uudenlaista Hietikkoa, mutta lyön vetoa, että olisin sokkotestissä tunnistanut kirjoittajan jo parin kappaleen perusteella, niin persoonallinen hänen karnevalistis-lakonisen ironinen tyylinsä on.

Joka kerta Hietikkoa lukiessani myös yllätyn, miten hänen liioitteleva ja paikoin varsin musta äijähuumorinsa onnistuu vetoamaan minuun, keski-ikäiseen kukkahattulukijaan. Tälläkin kertaa se toimi kuin kuuluisa junan vessa. Bongailin tyytyväisenä myhäillen kirjallisuus- ja kulttuuriviittauksia, joista iso osa taisi mennä viheltäen yli pääni, mutta viis siitä. Naureskelin myös kunnalliseen hallintoon ja politiikkaan suunnatulle piikittelylle, joka on vain kevyesti verhottu venäläis-neuvostoliittolaishenkisen Gonzon kaupungin byrokratiakuvausten savuhuntuun.

En voi kehuskella täysin oivaltaneeni Gonzon kaupungin taiteellista vallankumousta, mutta ei se mitään. Ei kai Gonzoa ole tarkoituskaan niin kovin vakavasti ottaa.

Joten mitä tästä opittiin?
Ehkä ei mitään.

 

Harri V. Hietikko: Gonzon kaupungin taiteellinen vallankumous
Warelia 2021. 100 s.

Arvostelukappale.

Harri V. Hietikko: Eversti Zetan jälkeenjääneet paperit

Monenlaisia dekkareita ja jännityskirjoja olen lukenut, mutta en kyllä muista ennen lukeneeni asiakirjakokoelmamuotoista trilleriä. Vaan nytpä on sekin koettu ja ihan toimivaksi muodoksi havaittu. Harri V. Hietikon uusin teos Eversti Zetan jälkeenjääneet paperit nimittäin koostuu erilaisista virallisista ja arkistoiduista asiakirjoista, kuten kuulustelupöytäkirjoista ja lokikirjamerkinnöistä.

Eversti Zeta on tuttu jo edellisestä Hietikon dystooppisesta road-romaanista Pandemian jälkeen. Pandemia 3 pyyhkäisi parissa viikossa 90 prosenttia maailman väestöstä tuonpuoleiseen ja romahdutti nykyiset sivilisaatiomme. Entisen Suomen alueelle muodostui vähitellen uudenlaisia hallintoalueita, joista Turun linnan ympärille syntynyt Auktoriteetin hallinnoima alue on tärkeimpiä. Vähitellen Savon alue alkaa voimistua ja uhata Auktoriteetin valta-asemaa.

Pandemian jälkeen -teoksessa Auktoriteetti lähetti Naavasaapas-nimisen kansalaisen selvittämään, mitä eversti Zeta puuhailee Kajaanin linnassa. Mikäli tilanne olisi yhtä paha kuin villit huhut antoivat ymmärtää, piti Naavasaappaan eliminoida entinen Auktoriteetin johtohahmo ja palauttaa tämän maaginen Pohjannaulaksi nimetty tunnuksensa sekä sotalippunsa Turkuun. Jokin menee kuitenkin pahasti pieleen. Eversti Zeta kyllä hoituu pois päiviltä, mutta Naavasaapas ja Pohjannaula katoavat idän suuntaan.

Eversti Zetan jälkeenjääneet paperit on kirjan nimenä vähän harhaanjohtava, sillä asiakirjoihin, joista trilleri muodostuu, ei kuulu yhtään eversti Zetan laatimaa paperia. Sen sijaan asiakirjat paljastavat, miten Auktoriteetti lähettää alikersantti Cornelia Rasan, joka myöhemmin tunnetaan kersantti Tabula Rasana, Kajaaniin selvittämään, mitä Naavasaappaalle ja ennen kaikkea tarunhohtoiselle Pohjannaulalle on tapahtunut.

Jälleen juoni on karun yksiviivainen. Kersantti Rasa saa tehtävän, lähtee vaaralliselle matkalle sen suorittaakseen, kohtaa vastuksia ja saapuu perille kohteeseen. Se, mitä hän Kajaanissa näkee ja kokee, jää osittain hämärän peittoon ja antaa viitteitä siitä, että Hietikon Pandemia-sarja ei vielä pääty tähän teokseen.

Miten erilaisista fiktiivisistä asiakirjoista koostettu trilleri sitten toimii? Yllättävän hyvin. Kirja on nopealukuinen ja tyyliltään tuttua ja tunnistettavaa satiirista Hietikkoa. Asiakirjojen perusteella lukijalle muodostuu kuva tapahtumien kulusta. Olen kaikista lukemistani Hietikon kirjoista kirjoittaessani todennut, että en mitä ilmeisimmin ole millään tavalla hänen teostensa kohderyhmää, mutta nautin niiden nyrjähtäneestä huumorista ja omintakeisesta tunnelmasta kovasti.

Hietikon kuvaama katastrofin jälkeinen maailma ei ole kovin houkutteleva. Yhteiskuntarakenteet ovat murentuneet hetkessä ja kaikki eloon jääneet ovat menettäneet läheisensä ja tuntemansa maailman. Seurauksena on ollut anarkia, johon vähitellen alkaa muodostua vahvemman oikeuteen perustuva järjestys. Eloonjääminen on tärkein tavoite, eikä siinä onnistuminen ole mikään itsestäänselvyys. Dystopian mausteena on ripaus yliluonnollista, sillä pandemian aikana sairastuneilla mutta silti elossa säilyneillä on erikoisia kykyjä monesti erilaisten mielenterveysongelmien ohella. Myös eversti Zetan myyttiseen Pohjannaulaan liittyy jotain selittämätöntä voimaa.

Eversti Zetan jälkeenjääneet paperit -teoksessa on mielenkiintoista sen naispäähenkilö. Kersantti Rasa on suorittanut asepalveluksensa Suomen armeijassa ennen pandemiaa ja hän kuuluu siis Auktoriteetin järjestelmässä etuoikeutettuihin kansalaisiin. Perinteiset sotilas- ja sissitaidot ovat naisella hallussa. Niiden lisäksi hänen erityistaitonsa ovat ratsastus sekä ennen kaikkea erinomainen suullinen ja kirjallinen ilmaisu. Näistä viimeinen on itse asiassa hänen tärkein avunsa, jonka perusteella hänet värvätään erikoistehtävään. Ilman sitä ei olisi myöskään asiakirjoja, joista tarinan voimme lukea.

Harri V. Hietikko: Eversti Zetan jälkeenjääneet paperit
Reuna 2019. 160 s.

Arvostelukappale.

Harri V. Hietikko: Pandemian jälkeen

Kun kustantamoilta kysytään, minkälaisia ominaisuuksia toivotaan uusilta tekijöiltä ja julkaisukynnyksen ylittäviltä teoksilta, mainitaan yleensä monien kriteerien ohella omaäänisyys. Kirjailijan tavassa kirjoittaa pitäisi siis ymmärtääkseni olla jotain omintakeista, sellaista persoonallista otetta, jota ei toisilla ole. Pitää erottautua.

Jos kaipailee lukulistalleen tällaista persoonallista ääntä ja tyyliä, on Harri V. Hietikko kokeilemisen arvoinen tekijä. Väitän, että muutaman Hietikon teoksen luettuani tunnistaisin hänen kaunokirjallisen tyylinsä vaikka kädet selän taakse sidottuina. Hietikon lause on ekonominen, kappaleet murhaavan lyhyitä ja huumori pirullisen purevaa. Mukana on sen verran vahva machokierre, että aina Hietikon kirjoja lukiessani tunnen olevani tutkimusmatkailija, joka hieman luvatta vaeltaa suljetulla alueella ja kielletyssä maastossa. Juuri se kuitenkin houkuttaa aina uudelleen tarttumaan hänen teoksiinsa. Ne on aivan selvästi tarkoitettu aivan toisenlaisille lukijoille, mutta luenpa silti, hihittelen itsekseni ja pidän lukemastani. Ähäkutti!

Olen lukenut Hietikon aiemmasta tuotannosta Biker-sarjan kaksi viimeistä osaa eli teokset Näkemiin, Shosanna (Reuna 2014) ja Insomnian ensioireet (Reuna 2015).

Pandemian jälkeen on aiemmin lukemiini Hietikon kirjoihin nähden uutta mutta myös hyvin tuttua. Se on aiempaa selkeämmin dystopia. Ärhäkkä influenssavirus tai vastaava vitsaus on karsinut parissa viikossa 90 prosenttia maapallon väestöstä. Jäljelle jäänyt väestö on kohdannut mittavia vastuksia, mutta rippeet siitä ovat edelleen elossa. On vähitellen muodostumassa johdettuja ja organisoituja yhteisöjä. Maailma on merkillinen sekoitus osin säilynyttä ja toimivaa huipputeknologiaa, osin elvytettyjä ikiaikaisia menetelmiä ja välineitä.

Suomi on jakautunut useiden erilaisten suurten ja pienten toimijoiden enemmän tai vähemmän vakiintuneiksi alueiksi. Monissa niistä keskuksena toimii vanha linna tai linnanraunio, jota on ryhdytty kunnostamaan. Etelässä Varsinais-Suomen ja Uudenmaan alueita hallinnoi Auktoriteetiksi kutsuttu valtakoneisto, jossa varsinaisia kansalaisia olivat ne, joilla oli takanaan Suomen armeijan koulutus ajalta ennen pandemiaa.

Auktoriteetin palveluksessa on myös teoksen päähenkilö ja minäkertoja luutnantti Naavasaapas, joka on muunnelma Hietikon suosimasta hieman erakoituneesta yksinäinen ratsastaja -tyyppisestä sankarista. Naavasaappaan sijoituspaikka on ollut Turun linna, mistä käsin Auktoriteetti hallitsee alueitaan. Nyt mies saa tehtäväkseen lähteä selvittämään, mitä oikein puuhaillaan Kajaanin linnassa, joka on eräänlainen Auktoriteetin satelliittialue. Kajaanin linnan päällikkönä häärii salaperäinen eversti Zeta, josta Naavasaappaan on otettava selvää ja pahimmassa tapauksessa myös tehtävä selvää.

Pandemian jälkeen -romaanin juoni onkin pääpiirteissään tämä: Naavasaapas saa tehtävän ja lähtee matkaan, kohtaa matkan varrella erilaisia vastuksia ja kummallisia ihmisiä, pääsee perille ja hoitaa homman. Matka on päämäärää olennaisempi. Sen aikana lukija tutustuu paitsi dystooppiseen Suomen alueeseen (mistään Suomesta on muuten enää joutavanpäiväistä puhua, sitä ei ole) sekä ennen kaikkea Naavasaappaaseen.

Käy ilmi, että tappajataudin kourista hengissä selvinneet ovat muuttuneet oudosti. Heillä on erilaisia kykyjä, joita muinoin yhdistettiin shamaaneihin. Toisilla kyvyt ovat voimakkaampia kuin toisilla. Hallitsemattomina ne ovat kirous, joka vie kantajansa mielenterveyden. Lievempinä ne voivat olla hyödyksikin. Naavasaapas kuuluu jälkimmäiseen ryhmään, mutta hänen kykynsä tai kirouksensa nähdä välähdyksiä tulevasta tekevät tarinasta oudon syklisen. Mikä on alku, mikä loppu? Onko sillä merkitystä?

Pandemian jälkeen herätti Amman lukuhetki -blogissa assosioita Mad Max -elokuviin. Minulle taas nousivat etsimättä mieleen vertailuaineistot kaunokirjallisuuden puolella. Samanlaiseen hillitsemättömän tappajaviruksen aiheuttaman joukkotuhon jälkeiseen aikaan sijoittuu ainakin Stephen Kingin klassikkojärkäle Tukikohta, joka on yksi kaikkien aikojen suosikkejani. Kingin näkemyksen mukaan tuho on totaalisempi kuin Hietikon versiossa ja mukana on reippaampaa yliluonnollista kierrettä.

Suomen oloihin taas sijoittuu Lilian Kallion Ugudibuu, joka on kevyempi versio täystuhosta, koska siinä ihmiset vain yhtäkkiä katoavat. Hietikko ja King jättävät hengissä säilyneet kamppailemaan kanssaihmisten jäännösten aiheuttamien ongelmien parissa. Hietikko on jopa muistanut, miten käy esimerkiksi ydinvoimaloiden, jos osaava henkilökunta yhtäkkiä menehtyisi. Ei kovin hyvin. Minua nämä lähes totaalituhot kiehtovat kummallisella tavalla. Pitääköhän tästä olla huolissaan?

Harri V. Hietikko: Pandemian jälkeen
Reuna 2018. 245 s.

Arvostelukappale.

Harri V. Hietikko: Insomnian ensioireet

Aloitin Harri V. Hietikon biker-trilogian vähemmän taitavasti keskeltä eli Näkemiin, Shosannasta viime vuonna. Järkevää olisi ollut aloittaa alusta, mutta nyt, päätösosan Insomnian ensioireetkin luettuani taitaa olla liian myöhäistä palata alkuun. Niin selkeästi Hietikko nimittäin avaa menneisyyden arvoitukset ja päättää tarinan tässä viimeisessä osassa.

Nimeämättömäksi hamaan loppuun saakka jäävä minäkertoja, eräänlainen moottoripyöräkostaja on kirjan alussa hyvin surullisissa puuhissa. Rakastettu G. menehtyy vaikeaan sairauteen Saksassa, ja bikerin elämästä katoaa merkitys. On aika palata kotiin, Tampereelle, selvittää tilit ja tehdä kaikesta loppu vähin äänin.

Toisin kuitenkin käy. Kotiin palaava motoristi toivotetaan tervetulleeksi liivijengiin ja sen kerhotaloon ristiriitaisin tuntein. Syykin selviää vähitellen myös lukijalle. Viidestä perustajajäsenestä on nyt koolla kolme: biker, presidentti ja asekessu. Vain viimeksi mainitulla on vaimo. Mutta naisiin liittyy olennaisesti se asia, joka kolmikon välejä edelleen hiertää. Kuvio ei ole aivan yksinkertainen.

Kerho viettää leppoisaa juhannusjuhlaa luonnon helmassa, mutta juhannuspäivän aamuna joukkoa odottaa ikävä yllätys: presidentti on tapettu telttaansa. Ensimmäinen johtopäätös on, että jokin kilpaileva kerho on aloittanut sodan. Mutta mikä ja miksi? Ensimmäisen hämmennyksen jälkeen päätetään palata Tampereelle ja ainakin toistaiseksi säilöä presidentti kerhotalon pakastimeen, jossa säilytetään myös snapsiviinoja. Kun ruumiita ja pakastimia alkaa tulla lisää eikä kilpailevien kerhojen havaita liittyvän asiaan, alkaa bikerin päässä syntyä jonkinlainen hahmotelma tapahtumista. Mutta murhaaja on lopulta melkoinen yllätys menneisyydestä.

Ihastuin Hietikon tyyliin ja omintakeiseen tapaan käyttää kieltä ja viljellä huumoria alun perin ensimmäisen Joulukalenterin yhteydessä. Kaikki tämä on edelleen tallessa, ja pidinkin Insomnian ensioireista ihan kohtalaisesti, vaikka jonkinlainen venytyksen maku tässä kuviossa on jo kahden kirjan mittaisenakin. Miksi on pitänyt kirjoittaa trilogia? Myönnän, että syy on todennäköisesti itsessäni ja viimeaikaisessa runsaassa dekkariannoksessani. En millään jaksaisi mitään pidempiä sarjoja, jolleivat ne hyvin nopeasti uudistu ja tuo mukanaan jotain olennaista uutta. Trilogiat tuntuvat olevan myös muodissa.

Hietikko kirjoittaa pelottavista moottoripyöräjengeistä sellaiseen sävyyn, että on mahdotonta olla naurahtelematta. Touhuilu kerhohuoneistojen seinien sisällä on lähinnä koomista, eivätkä kaikkien kerhon jäsenyyttä havittelevien älynlahjoissa ole paljoa kehumista. Meno kaupungissa on muutenkin hieman vinksahtanutta. Edellisen osan vahva noir-sävytys tuntuu kuitenkin olevan tiessään, mikä ei välttämättä ole ollenkaan huono juttu. En edellistä lukiessani vielä oikein osannut päättää, oliko tarkoituskin hihitellä lukiessaan. Nyt ei tarvinnut yhtään epäröidä: kyllä oli.

Mielenkiintoista on nähdä, mitä Hietikko dekkarin alalla seuraavaksi kirjoittaa. Aion lukea.

Harri V. Hietikko: Insomnian ensioireet

Reuna 2015. 224 s.

Arvostelukappale.

Vuoden johtolanka 2016 -palkintoehdokas. Kilpailuun osallistuminen tapahtuu siten, että kustantaja lähettää kirjan kilpailuraatilaisille luettavaksi. Kukin kustantaja itse vapaasti päättää, mitkä julkaisemansa kirjat se lähettää kilpailuun

Harri V. Hietikko: Näkemiin Shosanna

”Se [suihku] lämmitti kuin valtuustoseminaarin tupakkipaikalla esiin kaivettu persulämmin kossu.”

Tämän kirjan kannessa pitäisi lukea varoitusteksti ”Ei ryppyotsaisesti luettavaksi”. Julmasta aiheestaan ja paikoin suorasukaisesta väkivallan kuvauksestaan huolimatta Näkemiin Shosanna on nimittäin armottoman hauska dekkari. Tosin jälleen syynä saattaa olla oma täysin vinksahtanut huumorintajuni. Kenties kirjailija Harri V. Hietikko ei olekaan tarkoittanut dekkariaan hauskaksi ollenkaan?

Kirjan päähenkilö, nimettömäksi jäävä minäkertoja on palaamassa epämääräisen pituisen ajan jälkeen Suomeen ja Tampereelle. Saksaan on jäänyt uusi elämä ja miehen elämän nainen Gudrun eli lyhyemmin pelkkä G. Onneksi sentään Harley Davidson on matkassa mukana. Suomeen miehen on tuonut työtehtävä, toimeksianto venäläiseltä mafiapomolta. Yksinäisen bikerin on ravisteltava hieman suomalaista dvd-materiaalin levittäjää, joka haittaa venäläisten bisneksen laajenemista.

Tehtävästä tulee kuitenkin henkilökohtainen. Selviää, että Tampereen liepeillä levitetään aitoja snuff-elokuvia. Yhdessä miehen käsiin joutuneessa versiossa silvotaan ja lopulta tapetaan nainen, joka vaikuttaa miehestä epämääräisesti tutulta. Kuka nainen oikein on, ja kuka filmejä kuvaa ja tuottaa? Asian penkominen saa liikkeelle vaarallisia voimia ja vaatii kohmettavia ponnistuksia, kuten moottoripyörämatkoja jouluviikon räntäsateisessa Suomessa. Hietikon sankarin silmin Tampere on todella noir kaupunki, hotelli Ilveksen korkeuksistakin katsottuna.

Näkemiin Shosanna on itsenäistä jatkoa palkitulle Lausukaa Paranoid -dekkarille, jota en ole lukenut. Aiempia tapahtumia ei juurikaan avata, joten hieman huteralla pohjalla tunsin päähenkilön suhteen alkuun olevani. Onko kaveri hyvis vai pahis? Ainakin hän kykenee häikäilemättömiin tekoihin tarvittaessa, mutta jonkinlainen vankkumaton oikeuden puolustaja hän tuntuu myös olevan. Mieleen hiipi aavistus Raidista…mutta kovemmilla kierteillä. Tämän kaverin kanssa ei totisesti kannata ryppyillä.

Eniten tässä tummanpuhuvassa dekkarissa ihastuin persoonalliseen kieleen. En muista törmänneeni vastaavaan oikeastaan missään ennen. Tykittävä ja salakavalan pirullinen tyyli kiinnitti huomioni jo lukiessani Joulukalenterista Hietikon novellia Ja tapahtui niinä päivinä, jota pidän yhtenä kokoelman helmistä. Hauskaa muuten, että novelli on tavallaan mukana myös romaanissa yhtenä episodina tarinassa, mutta muunnettuna. Kumpikohan oli ensin, novelli vai romaanin luku? Samapa tuo, oli hauskaa vertailla tekstejä.

Hietikko yhdistää omintakeisesti äärimmäisen niukkaa ilmaisua, paikoin muodollista virkakieltä ja yllättäviä puhekielen ja slangin ilmaisuja. Tuloksena on paikoin sellaista menoa, ettei voi hirnahtelematta lukea. Vaikka sisältö ei siis muuten paljoa naurata!

”Etenin kohteeseen asematunnelin kautta. Itäpäädyn kaakeliseiniin oli spreijattu toinen toisensa päälle kilpailevien immigranttilurjusten reviirimerkkejä.

Luvassa oli eskalaatiota ja markkinoiden uusjakoa, mutta sinisilmäisten suvakkien vankka enemmistö pissiksestä matukkaan käsitti tagit vain urbaanin kulttuurin merkitysneutraalina heijastuksena ja kehityksen väistämättömänä kehityksenä.

Toisin sanoen: Ei koske Suomea.

Tämäkään.”

Nopealla nettiselailulla selviää, että Harri V. Hietikko ei ole mikään eilisen teeren poika kirjailijana eikä muutenkaan. Lausukaa Paranoid ja Näkemiin Shosanna ovat osia Rammstein-trilogiaksi nimettyä sarjaa. Nimitys muuten onkin osuva, sillä Hietikko viljelee Rammstein-sitaatteja ja saksankielisiä tokaisuja kirjassaan. Tämäkin tuntuu muuten kummallisen virkistävältä englanninkieliseen lainailuun tottuneesta lukijasta. Aiemmin Hietikko on julkaissut useita rikosromaaneja sekä väitellyt tohtoriksi aiheenaan johtaminen Taru sormusten herrasta -kirjassa. Kaiken tämän lisäksi Hietikko on toiminut Vaasan kaupunginteatterin hallintojohtaja ja työskentelee nykyään kaupungin keskushallinnossa, milloin ei ole apurahakirjailijana.

Tampereen kaupunki perusteli kirjallisuuspalkintoaan (vuonna 2014) Hietikon Lausukaa Paranoid -romaanille seuraavasti:

”Harri Hietikko palkitaan romaanistaan Lausukaa paranoid. Se on omaleimaisella ja nasevalla tyylillä ja kielellä kirjoitettu romaani joka kuvaa oman käden oikeutta harjoittavan ja väkivaltaan turvautuvan miehen mielenliikkeitä ja toimintaa.”

Harri V. Hietikko: Näkemiin Shosanna

Reuna 2014. 271 s.

Arvostelukappale. Kiitokset kustantajalle.