Tapani Heinonen: Psalmien kuiskaajat

 

Sunnuntai-iltana 17.5.1953 Annikki Vaara, 17-vuotias kalmujokilainen kirkkoherranviraston kanslisti, pyöräilee synkeällä metsätiellä seuroista kohti kotiaan. Saman vuoden lokakuussa hänen ruumiinsa löytyy suohaudasta.

Tapani Heinosen psykologisen jännitysromaanin Psalmien kuiskaajat takakansitekstin lopussa todetaankin, että fiktiivinen teos pohjautuu väljästi Kyllikki Saaren murhatapaukseen. Sen tosiaan jopa kaltaiseni tosielämän rikoksista kohtalaisen vähän kiinnostunut lukija tajuaa viimeistään jo ensimmäisiltä sivuilta.

Romaanin tarina käynnistyy pari vuotta ennen kulminaatiopistettä eli vuoden 1953 tapahtumia. Kalmujoen seurakunta on saanut pappilaan uuden kirkkoherran perheineen. Kirkkoherra Kaarlo Sarasten maine ei ole parhaasta päästä, ja karu tosiasia on, että avioliitto alkaa pahemman kerran rakoilla. Rouva päättää hakea äidinkielen lehtorin virkaa naapuripitäjästä ja päätyy asumaan viikot poissa kotoa. Kirkkoherra ei siitä pahastu, koska suhde pappilan piian kanssa alkaa olla kuumimmillaan.

Kylän juorumyllyt kiihtyvät, kun rippikoulusta juuri päässyt Annikki Vaara palkataan kirkkoherranviraston kansliaan kirjoittamaan puhtaaksi kirkonkirjoja. Valitettavasti juorut ja huhut eivät ole väärässä. Niljakas kirkkoherra on iskenyt silmänsä uuteen kohteeseen. Miesparka ei tietenkään voi himoilleen mitään, eivätkä nuoret Annikin kaltaiset tytöt uskalla vastustella.

Aika on muutenkin levoton ja pohjalaiskylän ilmapiiri painostavan latautunut. Kylillä liikkuu koko joukko miehiä, joiden sotakokemukset ovat tuoreessa muistissa. Mielenterveys horjuu monella, eikä viinasta juuri ole lääkkeeksi, vaikka sitä kovasti yritetään parannuskeinona käyttää. Nuoria tyttöjä ahdistellaan monin tavoin, eikä sitä pidetä edes kovin vakavana asiana. Nuoret käyvät tansseissa ja seuroissa. Annikki on uskovainen, joten hän valitsee mieluummin seurat.

Lukija tietää siis koko ajan, mitä kohtalokasta tapahtumaa kohti ollaan menossa. Pohjustus on pitkä ja perusteellinen. Näkökulma vaihtelee tiuhaan valottaen eri osapuolten tunnetiloja ja tekemisiä. Lopulta itse murha ja sitä seuraavat tapahtumat suolla jäävät armollisesti peittoon.

Ratkaisevan toukokuisen sunnuntai-illan jälkeen tarinaan tulee lisää aikatasoja niin, ettei kerronta enää etene kronologisesti. Lukijalta pidetään tiettyjä käänteitä tarkoituksella salassa. Mukaan tulevat myös viranomaisten näkökulmat, kun poliisitutkinta kuulusteluineen käynnistyy.

Tosielämässä Kyllikki Saaren murha on edelleen ratkaisematta. Se on Suomen rikoshistorian tunnetuimpia ellei tunnetuin tapaus. Psalmien kuiskaajat -romaanin kannet suljettuani avasin Wikipedian ja luin pitkän ja seikkaperäisen artikkelin Kyllikki Saaren murhatapauksesta, jonka yksityiskohdista eikä kaikista suurista linjoistakaan minulla ei ollut kovinkaan tarkkaa käsitystä. Yllätyin, miten moni yksityiskohta täsmää Heinosen fiktiivisen teoksen sisällön kanssa. Romaanissa on mukana miltei kaikki, mitä asiasta Wikipedian laajassa ja huolella lähdeviittein varustetussa artikkelissa kerrotaan. Kirjailija on perehtynyt tausta-aineistoon huolella.

Faktoihin pohjautuva tarina saa Heinosen käsissä kohtalaisen runsaasti lihaa ympärilleen. Jo pappilan pöyristyttävässä elämänmenossa olisi riittävästi ainesta romaaniksi, mutta siihen ei siis suinkaan tyydytä. Poliisilla oli aikanaan useita varteenotettavia epäiltyjä Kyllikki Saaren murhaajaksi. Heinonen on rakentanut tapaukseen kokonaan uudenlaisen ratkaisun, joka tiedossa olevien tosiseikkojen valossa on fiktiivisessä kehyksessään uskottava. Ei lainkaan hullumpi saavutus. Henkilöistä elävimmäksi rakentuu vastenmielinen kirkkoherra Saraste.

Psalmien kuiskaaja rinnastuu sattumalta omassa lukuhistoriassani hiljattain lukemaani Markus Nummen Käräjiin. Yhtäläistä on pieneen pohjalaiskylään sijoitettu karmaiseva seksuaalissävytteinen rikos, joka rikkoo yhteisön turvallisuudentunteen ja saa ihmiset kyräilemään toisiaan. Luottamus lähimmäiseen on todella koetteilla, kun jotain käsittämätöntä tapahtuu. Miten yksi meistä voi tehdä jotain sellaista? Poliisi kuulustelee käytännössä kaikkia, mikä jo itsessään on traumatisoivaa.

Nummen Käräjien veroinen elämyksellinen suurteos Psalmien kuiskaaja ei ole. Mielenkiintoinen se silti on, vaikka todellisesta tunnistettavasta rikostapauksesta kirjoitettu jännitysromaani eli viihde kieltämättä pikkuisen kolkuttelee oman moraalini rajoja. Toisaalta Kyllikki Saaren murhasta on kirjoitettu vuosikymmenten mittaan monenlaista muutakin ja on siellä Isojoella maantienvarressa tienviitta, joka opastaa runsaslukuisen uteliaan yleisön edelleen suohaudalle.

Tapani Heinonen: Psalmien kuiskaajat
Bookcover 2024. 316 s.

Lainattu kirjastosta.

Tapani Heinonen: Ja satakieli lauloi Fellmanin pellolla

Minua ei kiinnosta kuka oli oikeassa, kuka väärässä. Yritän hahmottaa, miten ihmiset päätyivät kapinaan, miksi unelmat pirstoutuivat, mihin kohtalo heitä kuljetti.

Näin perustelee syntymässä olevan kirjansa teemoja ja aihetta Heikki Puharila vaimolleen Tapani Heinosen romaanissa Ja satakieli lauloi Fellmanin pellolla. Heikillä romaanin synnytystuskat ovat kovat, ja mies joutuu tiheästi käymään eteisessä kumisaappaallaan, jonka varressa villasukan alla on kätkössä kossupullo. Avioliittokin natisee liitoksissaan. Kestääkö se romaanin syntymisen paineen? Kuitenkin myös vaimolta ja tämän suvusta tulee aineksia romaanin tarinaan.

Heikki Puharilalla on työn alla oman suvun vaietuista vaiheista kertova romaani, jonka traagiset käännekohdat liittyvät sisällissodan melskeisiin. Isoäiti Iida-Maria on kuolinvuoteellaan kertonut komeasta velipuolestaan Ilmarista, joka on kaatunut kapinassa. Heikki ei muista kuulleensa Ilmarista ennen mitään. Kuka mies on ollut? Miksi hänestä ei ole puhuttu? Mitä perheelle ja suvulle oikein tapahtui sisällissodassa?

Omia lapsuusmuistojaan penkomalla ja eri lähteisiin perehtymällä tarina alkaa hahmottua Heikin mielessä. Alkusysäyksenä on isoäidin äidin Selma Törölän surullisen tavallinen tarina vuosisadan vaihteen tienoilta. Längelmäellä palveluksessa ollut Selma synnyttää äpärälapsen talonisännälle. Talo on vaatinut kuitenkin Kaarlo Kordelinia naimaan omasta säädystään, ja Selma tulossa olevine lapsineen on siivottava pois silmistä. Niin Selma päätyy poikansa kanssa Helsinkiin, ensin piikomaan, sitten tehdastyöhön. Siellä hän myös tutustuu työväenliikkeen tulisieluisiin aktiiveihin.

Toinen näkökulma Heikin kirjaan tulee vaimon suvun taustasta. Pohjalaisen Ylä-Ränssin talon pojat Tuomas ja Antti päätyvät kumpikin sotaan valkoisten puolelle. Veljesten keskinäiset välit eivät ole parhaat mahdolliset, ja näyttämisen haluakin taitaa olla mukana kosolti muun uhon ohella.

Sisällissodasta kirjoittavan Heikki Puharilan arkeen murtautuvat nykyhetken eli vuoden 2015 väkivaltaiset tapahtumat. Puhariloiden raskaana oleva tytär on kumppaninsa kanssa Pariisissa, kun terroristit iskevät pilapiirroksia julkaisseen lehden toimitukseen. Ei kai tytär ole vaarassa? Ei kai tyttären paperiton turvapaikkaa hakeva mies ole sotkeutunut terrori-iskuun? Paniikinomaiset ajatukset vaivaavat erityisesti Heikin vaimoa. Heikin mielessä historia ja nykypäivä alkavat vertautua. Samat vaikuttimet ajavat ihmisiä hirmutekoihin ajasta ja paikasta riippumatta.

Ja satakieli lauloi Fellmanin pellolla -romaanin perusrakenne on tuttu monista esimerkiksi Suomen sisällissodasta tai muustakin lähihistoriasta kertovasta teoksesta. Luin viime vuoden puolella kahdesti Heidi Könkään Sandran, jossa on sama perusidea: nykyhetkessä elävä henkilö kiinnostuu oman sukunsa vaietuista vaiheista, alkaa tehdä selvitystyötä ja tuloksena on runsaalla fiktiolla täytettyjä faktojen välejä.

Heinosen romaanissakin rakenne toimii hyvin ja pitää lukijan kiinnostuksen vireillä, vaikka Heikki Puharila jää lukijalle turhan etäiseksi. Mietinkin, miksi Heinonen ei ole tehnyt Heikistä minäkertojaa. Mitä pidemmälle romaani etenee niin lukijan käsissä kuin Heikin työpöydälläkin, sitä enemmän nykyhetki ja historian tapahtumat liudentuvat toisiinsa. Herkullisesti Heinonen kuvaa Heikin romaanin syntyprosessia. Romaanihenkilöt ja sodan raastavat tapahtumat alkavat elää omaa elämäänsä kirjailijan päässä eivätkä jätä rauhaan:

Heikki Puharila seisoi kassajonossa ja ihmetteli. Mitä järkeä oli antaa ilmoitus päällikölle asennossa seisten, kun luodit vinkuivat korvissa. Mitä ylimielisyyttä. Ja pitikö ihmisten helvetti soikoon ostaa lottokupongit ja ässäarvat ruokakassalta kiireisimpään aikaan, kun Hirsikankaanmäellä oli tilanne päällä.

Nykyhetken tapahtumiin palaaminen myös etäännyttävät lukijaa historiaan sijoittuvasta osuudesta, muistuttavat, että tässä nyt kuitenkin on kyse fiktiosta vaikka historialliset tapahtumat ovat totisinta totta ja menevät lukijan ihon alle.

Sisällissodan aikaiset tapahtumat ovat kiistämättä olleet kaoottisia ja kauheita. Sen Heinonen osoittaa lukijalle niin, että tälle itselleenkin jää oivallettavaa. Samoin Heinonen pureutuu henkilöidensä tarinoiden kautta niihin moninaisiin syihin, miksi ihmiset päätyivät niihin ratkaisuihin kuin päätyivät ja mitä niistä sitten seurasi. Hyvin vähän mitään hyvää kenellekään, ainakaan Heinosen teoksen henkilöiden näkökulmasta. Häviäjien kohtalo oli karmaiseva, mutta ei voittajienkaan osa kadehdittava ollut.

Kaoottisuuden vaikutelma tulee romaanin lukuisista henkilöistä ja näkökulmista. Teos on kuin kaleidoskooppi, jota aavistuksen liikauttamalla samat palaset muodostavatkin aivan toisenlaisen ja ennakoimattoman näkymän. Länkipohjan taistelu näyttää kovin erilaiselta, kun sitä katsotaan valkoisen jääkärin, punaisen vasta värvätyn sotilaan, kartanon navettapiian, mäkituvan mykän muorin tai vaikka rovastinnan näkökulmista. Tapahtumat vyöryvät eri puolilla eteläistä Suomea Helsingistä Tampereelle, Längelmäelle, Hämeenlinnaan ja Lahden Hennalaan, sinne Fellmanin pellolle.

Henkilöitä on siis paljon, mutta romaanin fiktiivisessä maailmassa heidän kohtalonsa risteävät yllättävissä kohdissa. Selma Törölän vaiheiden seuraaminen nostattaa lukijan sydämen kurkkuun ja hyytää veren, vaikka valitettavan tuttuja tapahtumien käänteet jo alkavat ollakin aiemmin luetuista ja nähdyistä sotatapahtumien kuvauksista. Ihmishenki oli arvoton ja alituiseen veitsen terällä. Oli lähinnä onnenkauppaa, päätyikö ammutuksi vai säästyikö henkiriepu.

Henkilöiden ja näkökulmien runsaus, halu valottaa asioita eri puolilta, johtaa romaanissa myös siihen, että monet kiinnostavat aiheet jäävät vain ohimennen kuvatuiksi. Kiintoisa on muun muassa Ilmarin kokema rakkaussuhde täyttymyksineen ja pettymyksineen rintamaolosuhteissa. Siinä olisi kuitenkin ollut aineksia, joilla Ja satakieli lauloi Fellmanin pellolla olisi erottunut selvemmin muista sisällissotaa käsittelevistä romaaneista, joita on viime vuosina julkaistu lukuisia.

Tapani Heinonen: Ja satakieli lauloi Fellmanin pellolla
Minerva 2018. 368 s.

Arvostelukappale.

Sananen vielä kirjan ulkoasusta. Keväisen vihreä väri on toki hieno kontrasti kannen piirroskuvan karmealle teloituskuvitukselle. Mutta kirjan yleisilme on minusta lähinnä kummallinen ja epähoukutteleva. Se ei anna oikein mitään käsitystä, mitä kansien välistä pitäisi löytyä. Haaleaa kuvaa on pysähdyttävä katsomaan tarkemmin, jotta sen esittämä toiminta avautuu. Minusta kansi ei tee oikeutta romaanille oikein millään tavalla.

Kannen tekijätiedoksi on merkitty Taittopalvelu Yliveto Oy

***
Sijoitan kirjan Helmet 2019 -lukuhaasteen kohtaan 14. Kirjailijan sukunimi alkaa samalla kirjaimella kuin oma sukunimesi.

Tapani Heinonen: Reunalla

Hän horjui kuilun partaalla. Kaikki olisi pian ohi.

Hänen olisi joko hypättävä tai käännyttävä takaisin.”

Jokin aika sitten ystäväni W. suositteli minulle Tapani Heinosen teosta Reunalla. En ollut Heinosesta ennen kuullutkaan, mutta laitoin nimen muistiin. Kirjastokäynnillä minua sitten onnisti, sillä Reunalla odotti uutuustelineessä noutajaansa. Nappasin kirjan mukaani ja lisäsin myös Facebook-kampanjan Koen 13 kotimaista kirjailijaa vuonna 2013 -listaani varmistaakseni, että kirjan myös luen. Suositus osuikin varsin nappiin, sillä pidin tästä paikoin rankasta teoksesta aika lailla.

Kirjan päähenkilö on viisikymppinen Juhani Nieminen, ammatinvalintapsykologi, aikuisen pojan isä ja homo. Avioeron jälkeen Juhani on tullut ulos kaapista ainakin muodollisesti ja asunut vuosia ensin Mikaelin, nyttemmin kiharapää-Tarmon kanssa. Asia ei ole lainkaan mutkaton, sillä vanhemmat ja sisko perheineen eivät voi Juhanin elämäntapaa hyväksyä.

Nykyhetkessä Juhanin isä on sairaalassa syöpädiagnoosin saatuaan. Äiti on hädissään ja uupunut. Juhani koettaa käydä isäänsä katsomassa, vaikka inhoaakin sairaaloita eivätkä välit isän kanssa ota lähestyvästä kuolemasta huolimatta parantuakseen. Hyvät ne eivät ole olleet koskaan. Isä on aina vaatinut Juhanilta enemmän kuin mihin hän on pystynyt. Kiitosta ei ole herunut, vain käskyjä, kieltoja ja lyöntejäkin. Pahinta Juhanin seksuaalisen suuntauksen jälkeen oli, ettei Juhani halunnut jäädä jatkamaan isän hankkimaa ja kovalla työllä rakentamaa maatilaa.

Käydessään isänsä luona Juhani alkaa muistella elämäänsä, lapsuutta ja nuoruutta. Lukija pääsee mukaan pikkulapsen hämmentyneeseen maailmaan. Uuteen kotiin muuttaminen tuntuu pojasta pelottavalta. Seksuaalisuuden puhkeaminen nuoruusiässä vain lisää ahdistusta. Äidistä ei ole lohduttajaksi tai turvaksi, ja Juhani tuntee, että on lapsena jäänyt vaille rakkautta ja hyväksyntää. Lapsuuden haavat eivät ole kunnolla parantuneet. Toki lapsuudesta ja nuoruudesta on hyviäkin hetkiä Juhanille jäänyt mieleen, mutta päällimmäisenä on aina riittämättömyyden tunne. Hyväksyntää hän tuntuu edelleenkin etsivän.

Kohtalon ivalliselta virnuilulta tuntuu, että Juhani tulee pitkälti toistaneeksi isänsä kaavoja suhteessaan omaan poikaansa, joka ei vielä päälle kaksikymppisenäkään ole löytänyt itselleen ammattia tai työtä. Välit kiristyvät harvoin tavatessa yleensä nopeasti, kun Juhani alkaa puhua kuin oma isä aikoinaan, vaikkei sitä itse huomaakaan.

Pidin kirjassa Heinosen kirjoitustyylistä, vaikka paikoin kielikuvat tuntuvatkin hieman tarkoitushakuisen runollisilta. Menneen ja nykyisen lomittuminen tarinaksi toimii vaivattomasti. Henkilökuvaus on erityisen onnistunutta, ja suorastaan kiinnyin rehellisesti kuvattuun Juhaniin. Heinonen kuvaa mielestäni todella hienosti homoseksuaalisuutta. Juhani ei piittaa pintaliitäjistä ja homobaareissa seksiä metsästävistä miehistä. Hän kaipaa oikeaa rakkautta, toista ihmistä lähelleen. Tietysti mukana on lihallisuutta, mutta ainakin nuorena ja kokemattomana musta häpeä vaanii koko ajan kintereillä. Kohtaus etäisen naapurinisännän kanssa ruispellossa on rujon kaunis, raju ja rehellinen. Poikkeuksellinen ainakin minun lukukokemusteni joukossa. Juhanin ja muiden kirjan miesten elämänkohtalot saavat miettimään, kuinka paljon Suomessakin todella on ollut ja on edelleenkin näitä hiljaisia, jotka ovat koettaneet elää huomaamattomasti elämäänsä valtavirtaan kaikin keinoin sulautuen ja samalla itsensä kieltäen, onnettomina. Varmasti paljon. Sanattomaksi vetää.

Pidin myös Heinosen rakentamasta ajankuvasta, onpa sitten kohteena 60-70-lukujen suomalainen maalaiskylä tai nykyajan kaupunki, Jyväskylä. Lähes samanikäisenä Juhanin kanssa on helppo sukeltaa pikkukylään, jossa tosiaankin olisi ollut ennenkuulumaton sensaatio, jos 1970-luvulla miehet olisivat avoimesti seurustelleet tai eläneet keskenään. Näistä asioista vaiettiin visusti, vain vihjailuja ja kuiskuttelua saattoi kuulla. On helppo ymmärtää äidin ja isän kokema järkytys, kun totuus on läväytetty heille vasten kasvoja. Mitä ihmisetkin sanovat? Yhtä helppoa on samastua Juhanin tuntemuksiin toivottomassa työssä ammatinvalintapsykologina. Miten saada työttömiksi joutuneet ja masentuneet ihmisrauniot sysätyksi tolpilleen? Mistä löytää ura teineille, jotka haaveilevat itsenäisestä, hyväpalkkaisesta työstä, jossa saa matkustella? Sellaisen Juhani ottaisi itselleenkin, jos sellainen jossain olisi.

Luin kirjan nopeasti parissa illassa, sillä halusin tietää, miten Juhanin käy. Miten kaikki päättyisi? Onneksi Heinonen on rakentanut lopusta uskottavan, toiveikkaan vaikkei onnellisen. Oikeastaan pelkäsin, että loppu olisi jopa traaginen. Sitä se tavallaan onkin, mutta Juhanin tulevaisuus ei ehkä sittenkään ole kovin synkkä. Elämä kantaa, sittenkin.

Tapani Heinonen ei ole esikoiskirjailija, vaikka Reunalla on hänen esikoisromaaninsa. Vuonna 1955 syntynyt psykologian maisteri on aiemmin julkaissut novellikokoelman Omaiset sekä kirjoittanut näytelmiä.

Tapani Heinonen: Reunalla

Minerva 2012. 305 s.

P.S: Lopuksi vielä on huomautettava, että romaanikerjäläinen lienee jonkinlainen kaunokirjallisuutta aneleva köyhä tai sitten kokonaan fiktiota. Po. romanikerjäläinen.

Lue myös Leena Lumin arvio!